Browsing Tag

Vuoria

Yleinen

Luotu kävelemään

14.2.2019

Viime kesästä meni kolme viikkoa vaeltaessa, eli kävellessä ja rämpiessä vuorenrinteitä ylös alas Alpeilla.

Se oli tavallaan iso virhe. Nyt en enää haluaisi muuta tehdäkään.

Minulla ei ole pelkästään ikävä luontoon täältä reikäisen asfaltin ja pakokaasujen keskeltä, vaan kaipaan myös jatkuvaa liikettä, väsyneitä lihaksia iltaisin ja sitä iloa, mitä itse itsensä kulkupelinä toimiminen tuottaa.

Näin alkuun on pakko sanoa, että ymmärrän kyllä, ettei kaikilla ole mahdollisuutta pitkiin vaelluksiin. Ei ole aikaa, fyysiset seikat estävät tai ajatus tuntuu pelottavalta tai vaativalta. Tiedän, että toimiva, perusterve parikymppisen kroppa on etuoikeus ja lahja. Siksi juuri haluankin pitää siitä huolta ja käyttää ja kehittää sitä. En takuulla pysty enää neljänkymmenen vuoden päästä läpsimään samanlaisia päivämatkoja kuin nyt, ja voi olla, että onnettomuus tai sairaus vie liikuntakyvyn jo aiemmin.

Tallaisin varmaan tyytyväisenä tasaista hiekkatietäkin, mutta erityisesti reitin haastavuus teki vaelluksesta tavattoman vaihtelevaa ja mielekästä. Välillä sai höpötellä metsäautotiellä katsomatta jalkoihinsa, kun taas hankalimmissa kohdissa piti tukeutua kaksin käsin vaijereihin ja taiteilla vaelluskenkänsä seinämään niin, ettei lipsahtanut monen sadan metrin pudotusta alas. Enimmäkseen vaellus oli kuitenkin näiden ääripäiden välimuotoa: tasaista ylämäkeä, liukusorakkoalamäkeä, puronvieren kivikkoa tai vaikka kuusenjuurien välttelyä. Joka väittää, että vaelluksella on tylsää tai ettei kävely käy liikunnasta, on kyllä väärässä. Hauskin etappimme oli ironisesti musta laskettelurinne, jonka kävelimme (tai no, pyörimme, kompuroimme ja liukastelimme) alas muka säästääksemme aikaa.

Jo kolmessa viikossa huomasin, miten sekä kunto että koordinaatiokyky kasvoivat. Lihaksia juili vain kolmen ensimmäisen päivän jälkeen – tosin varoitettakoon, että alkujumi oli aivan kammottava! Tosin nautin myös siitä, miten väsyneen ja maitohapoille värähtäneen kropan saa aamulla houkuteltua taas liikkeelle. Jo muutamassa päivässä opin mukavan nousutahdin, jolla keuhkoihin ja pohkeisiin ei koskenut liikaa eikä tullut kovin hiki. Jos hikoilee paitansa märäksi, saa hytistä taukopaikalla, vaikka laittaisikin ekstratakin päälle. Erityisesti laskeutuessa vauhti kasvoi kokemuksen karttuessa, kun lihasmuisti imi tietoa siitä, miten kehon paino ja tasapaino pidetään hallinnassa painovoiman kiskoessa kohti laaksoa.

Kukapa nyt tykkäisi sanasta voimaannuttava, mutta vaikea keksiä tästä tutkimusmatkasta mitään muutakaan osuvaa. Tuntuu jollain alkukantaisella tavalla oikealta liikkua paikasta toiseen kävellen ja vieläpä kantaa itse mukanaan kaikki, mitä tarvitsee. Hivuttaa välillä kehoaan äärirajoille  ja toisaalta sitten laiskotella antaumuksella seuraavana päivänä laaksossa lueskellen kirjaa aurinkotuolissa.

Kumma kyllä, minulle ei tullut reissusta mitään kremppoja, ei edes yhden yhtä rakkoa. Keho tottuu rasitukseen, kunhan muistaa ottaa rauhassa ja levätä riittävästi, eikä se oikeastaan vain totu, vaan parantaa koko ajan juoksuaan. Hassua kyllä, en kokenut vaelluksen vaikuttavan millään lailla ulkomuotooni. Jalkojen lihakset näyttivät samalta kuin ne olivat koko kevään näyttäneet, enkä pahemmin päässyt laihtumaankaan. Italialainen ja itävaltalainen herkkuruoka pitivät siitä huolen, ja hyvä niin! Liikkumiseen tarvitaan energiaa. Mikä tärkeintä, liikun siksi, että nautin liikkumisesta – en siksi, että muokkaisin kehostani kauniimpaa jonkun toisen silmissä. Saan iloa siitä, että pakarat jaksavat painaa kahdeksan tuntia ylämäkeen, ja se siitä.

IMG_6777 (kopio)

Mitä väliä visuaalisella bikinikunnolla on, kun nämä jalat ovat juuri ylittäneet Alpit?

Näkymätömiä muutoksia kuitenkin tapahtui: rinkan raahaamisesta huolimatta hartiajumi unohtui sinne, minne sen pitikin, eli graduluola-kirjastoon, ryhti koheni ja alavartalo vahvistui. Myös mieli rauhoittui. En ole kokeillut meditaatiota muuten kuin joogan muodossa, mitä tuskin lasketaan, mutta uskoisin, että luonnossa tallaamisen luoma flow käy sellaisesta.

Pääkoppa puhdistui kaikenlaisesta modernin elämän kuonasta. Vaelluspäivänä heräsimme aamulla kuuden aikaan, söimme aamiaista, pakkasimme rinkat ja suuntasimme polulle, ja laitoimme jalkaa toisen eteen päivästä vaihdellen kuudesta yhdeksään tuntia. Pidimme maisemapaussia silloin kun siltä tuntui, kuvasimme maisemia, makoilimme nurmikossa, bongasimme murmeleita. Iltapäivällä saavuimme majalle, veimme rinkat punkkien viereen, peseydyimme vähän, söimme välipalaa, söimme illallista ja painuimme unille. Jokaisella päivällä oli päämäärä, mutta vain yksi: kävellä seuraavalle majalle. Ja kun se oli saavutettu, saattoi huokaista ja ottaa rennosti, selailla saksankielisiä kiipeilylehtiä puupenkillä. Ei kalentereita, ei luennonjälkeistä pikajuoksulenkkiä, ei iltaohjelmaa. Ei mitään väliä sillä, mikä päivämäärä tai lämpötila tai muu numeroarvo määrittelee ympäristöä. Jos oli kylmä, saattoi laittaa pitkähihaisen päälle. Jos aurinko näytti laskevan, majalle pitäisi varmaan ehtiä piakkoin.

Minulle luonnossa nollaaminen on todennäköisesti vielä vapauttavampaa kuin kaupungissa kasvaneille, sillä minulle pusikossa rämpiminen on oletustila, johon on pakko päästä takaisin mieluummin useammin kuin harvemmin. Vaellus, etenkin mykistävän kauniiden huippujen keskellä, laittaa itsekeskeisen ihmisen takaisin paikalleen. Omilla aikatauluilla tai toiveilla ei ole kummempaa väliä, koska  ukkoskuuro voi estää suunnitelmat.

Aiheesta on rustattu noin viisitoistatuhatta hyllymetriä romanttista ja ekologista kirjallisuutta, joten en ala ylistämään sitä, miten pieneksi ja mitättömäksi vuoret ihmisen viskaavat. Niin se vain menee, ja se vapauttaa. Olen pikku muurahainen, eikä minun tarvitse kasvaa mitenkään tätä suuremmaksi. Kunhan vain kipittelen polkuja ylös ja alas maailman mittakaavassa täysin merkityksettömällä missiolla.

Budapestissä on vallinnut viimeisen viikon ajan kutkuttava valekevät, joka on sulattanut kaikki lumen ja jään. Jokohan vaelluskausi voisi kohta alkaa?

Yleinen

Itävallan Karwendeltal – kovan luokan vuoripornoa

30.9.2018

Ihan kauhea otsikko. Pahoittelen.

Muuta kamalaa Karwendel-laaksosta ei voi keksiäkään. Täysin objektiivisen mielipiteeni mukaan Itävalta on Euroopan uljain matkailumaa, vaellus on harrasteista jaloin ja vuorilla vietetty aika aina erinomaisesti käytettyä. Karwendelissa sai nautiskella näistä kaikista ilahduttavassa luonnonrauhassa, sillä enimmäkseen yli 1200 metrissä huitelevaan laaksoon ei pääse muulla moottoroidulla pelillä kuin jeepillä – vain jos on hieman itsetuhoinen ja suuruudenhullu oman elämänsä Top Gear -kuski.

Hipsuttelimme Karwendelin luonnonpuistoon Scharnitzin kautta. Karwendelin porteiksi kutsuttu pikkukylä sijaitsee Itävallan ja Saksan rajalla. Olisimme halunneet ostaa vielä viimeiset pullat Scharnitzin leipomosta, mutta sunnuntaina kaikki puukaiverruksin koristellut putiikkienovet pysyivät säpissä. Pussikeiton voimalla kohti vuoria siis!

IMG_6202 2
IMG_6239 2

Karwendel jakaa salojaan vain jonkin verran eräjormailuun vihkiytyneille, sillä sen läpi paarustamiseen menee ainakin kolme päivää, eikä matkalla ole mahdollisuutta päästä julkisilla pois luonnon helmasta. Siksipä siellä ei tarvinnutkaan törmäillä sunnuntaikävelijöihin, leirikoululaisiin tai selfiekeppituristeihin. Näiden sijaan juttelimme iltaisin kiipeilijöiden ja pitkänmatkanvaeltajien kanssa.

Majojen tunnelma kohoaa erityiseksi, kun ruokasaliin valuu nälkäsiä vanhan koulukunnan kiipeilijöitä, jotka tilaavat kaksi annosta pastaa ja kiskaisevat ne peräkanaa alkupalaksi. He piirtelivät tarkkoihin karttoihin lyijykynällä ja laittoivat herätyskellon pirisemään aamuneljältä. Tuuli oli tuivertanut uurteita heidän kasvoilleen ja heidän käsivartensa olivat kuin antiikin anatomian oppikirjasta.

Me taapersimme pitkin laaksonpohjaa ja ihailimme vuorenrinteitä alhaaltapäin. He kurottelivat kohti rosoisia huippuja, joita ei edes erota alhaalta laakson vihreydestä.

Kun ajokoiranlaihat miehet ja naiset kerivät köysiä näteiksi nipuiksi pihamaalla ja testailivat varmistuslaitteiden toimintaa, ihailin heitä samalla innolla kuin pikkulapsi paloautoa kouluvierailulla. Jonain päivänä vielä minäkin, mutten vielä.

IMG_6169 2
IMG_6150 2
IMG_6145 2

Jos opin jotain neljän vaellusviikon aikana, niin sen, että vuoret eivät totta tosiaan näytä samalta kaikkialla. Jokaisella on oma luonteensa: flora, fauna, kivilajit, mutta myös sielu. Karwendelin huiput pistivät suumme suppuun ja katseen hartaasti korkeuksiin. Vaaleanharmaat möhkäleet heijastivat taivaan väriä kuin Suomen järvet: myrskypilvissä terästä, keskipäivän auringossa villalankaa.

Siinä missä Suomessa voi helposti vaellella neljä päivää (tai vaikka viikkoa) törmäämättä asutukseen, Itävallassa se on harvinaista. Karwendelissa on vain yksi pikkukylä ja muutama maatalo, joista suurin osa näytti olevan tyhjillään. Scharnitzista lähtiessä ensimmäiset 15 kilometriä tallataan metsäautotien pohjaa, joka muuttuu jyrkässä ylämäessä kinttupoluksi. Seuraavat kolme päivää kävelimmekin halki menneisyyden Itävallan, jossa ihmisestä muistuttivat vain ylälaitumille tuodut lehmät sekä muutaman kerran päivässä ohi suhahtavat maastopyöräilijät.

Keittelimme trangialla nuudeleita kivenlohkareella, tankkasimme vesipullot maitomaisena pulputtavasta jäätikköpurosta. Alppinaakat lentelivät pelottomina majan terassin yllä iltaisin.

Ennen kuin laskeuduimme etapin viimeisenä päivänä Inn-joen laaksoon, kohti kaupunkia, tarkkailimme aamukaffella/teellä vuorikauriiden ateriointia yksinkertaisen lasin toisella puolella. Oli niin hiljaista, että kuulimme niiden karhean kielen kiskovan ruohoa irti kivikosta.

IMG_6136 2
IMG_6139 2

Karwendelissa ei ole yhtään maailmankuulua vuorta, ei arkeologisia löytöjä, ei valtavia vesiputouksia tai laskettelukeskusta. Sen huiput eivät yllä Alpeiksi erityisen korkealle, eikä laakso itsekään kurkottele taivaita, vaikka se ympäröivää maastoa ylempänä onkin.

Silti, ja ehkä juuri tavanomaisuutensa vuoksi, Karwendel onkin Alpit sellaisena, kuin ne haluan kuvitella ja muistaa. Yksinkertaisia, lämpöisiä kesäpäiviä: herätä nyt majan harjakaton juurelta, mutustaa kuminasämpylää aamiaiseksi, tallailla kalkkikivipolkua jättiläiskuusten varjossa. Kuvata kukkaniittyjä ja niillä leikkiviä pikkuvasikoita.

Puuttomat ja pensaattomat ylärinteet tuijottivat meitä ihmismuurahaisia niin tiiviisti, että Karwendelissa haluaa käyttäytyä siivosti. Kulkea ihmeellisen halkeaman läpi kuin raamatullisen meren, joka aukesi ihmiskunnalle vain kerran.

Missä: Karwendel-laakson läpivaellus Itävallassa, esimerkiksi Scharnitzista Schwabiin

Kesto: Noin 50 km, 3-5 päivää riippuen reitistä ja päivämatkoista (meillä meni 4,5, koska jäimme Eng Almin laaksoon lusmuamaan päiväksi)

Vaativuus: Itävallan asteikolla punainen eli keskivaikea

Yleinen

Mitä kaipasin vuorilla kaupunkiarjesta ja toisinpäin

19.9.2018

On jo melkein kaksi kuukautta siitä, kun liftasimme romanialaisen gynekologin kyydissä Dolomiittien korkeuksista Garda-järven rantaan. Autonrämä oli varusteltu puoli metriä korkealla Tipin kuvalla, muttei ilmastoinnilla. Siinä hetkessä, matkapahoinvoinnin pyörteissä, kaipasin yhtä aikaa takaisin sekä vuoristomajalle että sivistyksen pariin.

Viikkokausien vuorilla hikoilussa ja kaupunkiasulla elelyssä on kummallakin oma charminsa – ja oikkunsa. En kirjoittanut tätä tekstiä vikinäksi, vaan enemmänkin oodiksi kummallekin tavalle olla ja elellä. Se, että ikävöi jotain, kertoo ennen kaikkea merkityksellisyydestä.

IMG_6624
IMG_6614
IMG_6613

Vuorilla kaipasin…

… monipuolista ruokaa. Nurinkurista kyllä, vaikeinta oli Italiassa, sillä masuparkani ei oikein arvosta pasta- ja pizzalähetyksiä tai valkoista leipää. Tuoreita hedelmiä tai vihanneksiakaan ei useimmiten majojen aamupaloilta löytynyt, eikä niitä kannattanut raahata ylös korkeuksiin vähäisen ravintoarvon ja painavuuden takia. Aina, kun pääsin laaksossa ruokakauppaan, mätin kitusiini pari banaania ja persikkaa. Teimme Gardalla varmaan kahden hengen aprikoosinsyöntiennätyksen vuorokauden aikana.

… kevyitä kenkiä. Ja ihme kyllä juoksua! Vuorenvalloituskengissä pitää olla tukeva pohja ja vankka varsi, ja vaikka Salomonini ovatkin muka kevyimmästä päästä, painavat ne silti enemmän kuin tennarit tai lenkkarit. Kivikossa ei auttanut ottaa juoksuaskelia, joten heti Suomi-lomalle läksittyäni aloitin taas reippailun. Myös juoksukunnon heikkous yllätti: vauhti oli pudonnut kuukaudessa reippaasti, vaikka kävelin kahdeksan tuntia päivässä. Ihmeelliset ovat kestävyyskunnon tiet.

… kirjoittamista. Oli aikaa pohdiskella, pysähtyä kannonnokkaan vain katselemaan muurahaisia puunrungolla tai tähtien syttymistä sinisen pimeässä illassa. Mutta 2000-lukulaisen heikoilla ranteilla ei pystynyt ikuistamaan jälkipolville paria sivua enempää, koska särky alkoi, ennen kuin pääkoppa ehti edes vauhtiin.

… kunnon tyynyä. Olen aina ollut luttanatyynyjen ystävä, ja nukkunut lapsena paljon ilmankin tyynyä. Mutta majojen 25×25-senttiset luirut aiheuttivat lähinnä huvitusta ja pahaa mieltä: villapaita ajoi asian paljon paremmin. Myös silkkimakuupussin ja 2-4 villapeiton yhdistelmä toimi parhaimmillaankin välttävästi, sillä peitot luisuivat aina sivuun, ja aamuneljältä iski horkka. Tyyny, lämmin peitto pussilakanoineen ja vähintään 80 senttiä elintilaa. Enempää en nukkumakololta vaadi, mutta vähempi alkaa pitkässä juoksussa kyrsiä.

… laittautumista. En tarkoita tällä pelkkää meikin tai hiusten puljaamista, vaan myös sitä, että kasvojen iho tykkäsi kyttyrää ulkoilmasta, auringosta, liian pitkistä pesuväleistä ja hikoilusta. Näppyjä ilmestyi niin paljon, että teini-ikä jäi kirkkaasti kakkoseksi. Sääret ja kämmenet täyttyivät pikkunaarmuista, ja kaikki vaatteet alkoivat haista muutaman päivän rinkassa hautumisen jälkeen tympeälle. Minulla oli mukana kulmakynä, mutta hukkasin sen puolimatkassa. Nyt, kun voin puhdistaa nassun iltaisin muullakin kuin käsidesillä ja sutia siihen aamuisin ihan mitä pakkelia haluan, arvostan purkkeja ja purnukoita ihan eri lailla. Toisaalta tiedän, että ilmankin selviää oikein hyvin.

Omituista kyllä, mutta en kyllästynyt ollenkaan muutamaan vaelluselämän olennaisimpaan osa-alueeseen. Käveleminen itsessään tympi vain nälkäisenä, ja sen epäotollisen olotilan pystyi korjaamaan parilla kourallisella pähkinöitä. Jalkoihinkaan ei sattunut ennen kuin vasta aivan viimeisinä päivinä, eikä minulle ilmaantunut kolmessa viikossa yhden yhtään rakkoa! Myöskään tylsyys ei vaivannut, vaan nautin jokaisesta lytkeästä hetkestä. Olin suunnitellut selailevani saksankielisiä kiipeilylehtiä majoilla iltaisin, mutta yleensä vain istuskelin kirjoittamassa laiskasti päiväkirjaa, kuvaamassa auringonlaskua tai turisemassa niiden kanssa, joiden kanssa päädyimme jakamaan illallispöydän. Toisin kuin pari vuotta sitten Väli-Amerikassa, rinkkakaan ei roihauttanut käpyä käryämään. Itse asiassa se tuntui kevenevän päivä päivältä, sillä opin säätämään sitä paremmin. Aarnin rinkoille siis megaturbosuositus, varsinkin haastavaan maastoon ja/tai kiipeilyyn!

IMG_6662
IMG_6644
IMG_6663

Vuorilta kaipaan

… päivän missiota. Sen jälkeen, kun aamuaurinko alkoi sarastaa verhottomien ikkunoiden läpi majalla, päivän marssijärjestys oli selvä. Ylös, pesulle, aamupalalle, päivän varustuksen säätö ja matkaan! Välillä saattoi kyllä pitää kuvaus-, herkuttelu- ja maisemienkatselutaukoja, mutta etappi oli saatava loppuun ennen pimeäntuloa – tai vielä pahempaa, illalliselta myöhästymistä. Mutta kun päivän kilometrit oli tarvottu, missio oli suoritettu, eikä iltaisin tarvinnut enää murehtia keskenjääneitä askareita.

… keskittymistä. Ilman läppäriä ja nettiä pystyin irtautumaan jatkuvasta virikkeiden tulvasta. Majoilla ei yleensä ollut kenttääkään, joten kotiin soittelunkin sai unohtaa. Olin gradukevään jälkeen niin väsynyt, etten huomannutkaan tarvitsevani iltojen ratoksi luettavaa tai ristikoita. Kirjoitin yleensä iltaisin sivun tai pari reissulokiin, mutta muuten aika vain jolkotteli ohi nauttiessa ja ollessa läsnä. Juttelimme kaverin kanssa haaveista, peloista, politiikasta ja vaikka kivilajeista, vakoilimme toisia vaeltajia, bongasimme murmeleita ja menimme yhdeksältä nukkumaan.

… eläinystäviä. Moni alppieläin ei osaa pelätä ihmistä, joten sain ihailla vuorikauriita ja salamantereita lähietäisyydeltä. Toisinaan huomionkipeä lehmä kerjäsi rapsutuksia tai aamiaismajoituksen koira istahti syliin iltateellä. Selailin Bolzanossa museossa kirjaa Dolomiittien florasta ja faunasta, ja bongailinkin innolla alppinaakkoja ja kotkia viimeisellä viikolla. Täällä Budapestissä kyllä riittää hauvoja ja variksia, ja arvostan niiden seurailua, mutta betoniviidakon yleisin laji on ihminen. (Paitsi että se taitaa kyllä olla rotta.)

… väsymystä. Sisäinen kelloni on enemmän kukkuu kuin käkikellon nimikkotähti, ja joudun usein arki-iltoina odottelemaan nukkumattia liian kauan. Päässä hyrräävät kaikki päivän aikana opitut asiat, käydyt keskustelut ja tulevat työt, ja rauhoittumiseen menee joskus tuntitolkulla. Vaelluksella oli toisin: raitis ilma ja reipas fyysinen rasitus vetivät lihakset makaroniksi heti illallisen jälkeen, eikä aivoilla ollut huikeiden maisemien lisäksi mitään jauhettavaa. Jäätikköjärvien ja edelweissien kuviin nukahti kuin itsestään.

… syömistä. Vaikka vaellusmuona ei aina hivellytkään makunystyröitä, määrä korvasi usein laadun. Jos kävelee rinnettä ylös alas vähintään puolet päivästä, voi syödä ihan mitä lystää, eikä kaloreita kerry siltikään riittävästi. Juustomakaronia, itsetehtyjä limsoja, sacher-kakkua, hilloleipää, suklaapatukoita, gelatoa… vaeltajan nälkä on loputon. Saatoin upottaa kitusiini aamiaisella kolme leipäpalaa eri juustoilla ja hilloilla, muutaman kananmunan, croissantin, hedelmän tai kaksi, kolme kuppia teetä ja jogurttia suklaamyslillä. Nyt minulla ei ole edes aamuisin nälkä, ja surautan usein vain smoothien reppuun kirjastoevääksi.

***

Vaikka Euroopan katolle onkin ikävä, ei siellä kuitenkaan voisi viettää montaa kuukautta pitempää aikaa. Kuukaudessa en ehtinyt vielä päästä pitkille reissuille tyypilliselle maailmantuskatasolle – miten minä voin vain lekotella riippumatossa, kun niin moni asia menee pallollamme päin helvettiä?

En olisi tällä hetkellä missään mieluummin täällä Budapestissä, en tekisi mitään mieluummin kuin väsäisin esitelmiä kv-politiikan konstruktivismin alkuvaiheista tai opettelisi taitto-ohjelma InDesignin saloja iltaisin kirjastolla muiden toimittajanalkujen kanssa. Yritän kuitenkin muistaa kesän opit: nauttia auringosta silloin kun se paistaa, vähentää kännykännäpläystä ja rapsuttaa kiipeilysalin koirakaveria aina, kun hän sitä itsekin haluaa.

Ja tietty suunnitella vaellusviikonloppua Slovakiassa! Mäennyppylät eivät Keski-Euroopasta lopu.

Yleinen

Kolme viikkoa Alpeilla – reitti ja paikat

27.8.2018

Tervehdys uuteen viikkoon! Minulle se alkaa Suomesta ja kulkee Hollannin kautta Unkariin, huh.

Ennen kuin antaudun fiilistelemään kesän reipasta jalkamarssia Euroopan katolla, siitä olisi syytä kuitenkin latoa faktat tiskiin. Kenties inspiraatioksi, kenties neuvoiksi, kenties ihan vaan huvitukseksi. Vielä ehtii Alpeille vaeltamaan, kiipeilemään ja pyöräilemään – itse asiassa rinteet ovat sulimmat syys-lokakuussa, kun kaikki lumet ovat jo sulaneet, eikä uusia ole vielä ropissut. (Paitsi eilen Itävallassa.)

Reittivalinta: Garmisch-Partenkirchen (Saksa) – Cortina d´Ampezzo (Italia)

Alpeilla risteilee loputon polkuviidakko, ja pitkänmatkareittejäkin on satoja. Minulla oli käytettävissä projektiin muutama viikko, ja halusin viettää ainakin osan ajasta saksankielisellä alueella. Puhun kieltä, tunnen paikalliset vaellustavat ja ikävöin kovasti tirolilaisia vuoristoherkkuja. Päätimme lähteä matkaan Saksan puolelta, sillä ensimmäisen viikon reissuseurani – äiti! – lensi Müncheniin.

Pläräsin viikkotolkulla eri reittivaihtoehtoja, eikä mikään pitkä reitti tuntunut sinällään sopivalta. Halusin budjetti- ja maisemasyistä yöpyä enimmäkseen vuoristomajoilla enkä motelleissa laaksossa. Mahdollisimman paljon luontoa mukaan, kiitos! Lopulta päädyimme seuraamaan Via Alpinan punaisen reitin etappeja ensimmäiset kuusi päivää, ja loput yksitoista Via Alpinan keltaista reittiä päinvastaiseen suuntaan kuin oppaassa.

Halusin kokea mahdollisimman monipuolisia luontokohteita ja elämyksiä, joten toisinaan skippasimme laaksossa tamppaamisen ja menimme pari siirtymää bussilla tai junalla. Thru hike -mentaliteetilla voi vaeltaa toiste, ja todennäköisesti aionkin. Tällä kertaa tahdoin kuitenkin lomailun valokeilaan, en suorittamista. Käytimme ihmistä nopeampaa kulkupeliä siirtyessämme punaiselta reitiltä keltaiselle ja keltaisen reitin Italian pätkällä parin päivämatkan verran suuren laakson halki.

Seitsemäntoista vaelluspäivän varrelle mahtui niin maidonvaaleita vuoristopuroja, jäätiköitä kolmen tuhannen metrin korkeudessa kuin suloisia laaksokyliä lehmineen ja kilipukkeineen. Se oli tarkoituskin: korkeus vaihteli 700 metristä yli 3000:een, ja pohjoisesta etelään käppäillessä kivi-, kasvi- ja eläinlajit ehtivät myös vaihtua moneenkin kertaan.

etappi1
IMG_6240
IMG_6265

1. viikko: Garmisch-Partenkirchen (Saksa) – Schwaz (Itävalta)

Pitkän matka polkaistiin käyntiin Garmisch-Partenkirchenin kuuluisan lentomäen kupeesta rankkasateessa. Heti ensimmäisenä päivänä pääsimme tutustumaan uuteen ja omituiseen eliölajiin, alppisalamanteriin, joka kömpii esille vain ilmankosteuden lähennellessä sataa prosenttia.

Ylitimme heti toisena päivänä Saksan ja Itävallan rajan, ja suuntasimme yöksi laaksoon Scharnitziin. Seuraavat neljä päivää vietimme Karwendeltalin luonnonpuistossa, autoteiden ulottumattomissa. Korskeat, vaaleanharmaat rosohuiput reunustivat polkuja, jotka kulkivat enimmäkseen havumetsien ja alppiniittyjen läpi. Eristyneen sijainnin lisäksi vaahteralaaksot ovat Karwendeltalin kuuluisa erikoisuus, ja suosittelen Karwendelissa liikkuvia yöpymään Eng Almin pikkiriikkisessä kylässä. Siellä voi syöpötellä luomutilan kakkuja ja juustoja, käveleskellä kirpsakassa vuoristoilmassa jättivaahteroiden keskellä ja kömpiä mukavasti saunan kautta nukkumaan vaellushotelli Engissä.

Karwendeltalin läpivaellusta ei ehkä kannata harkita ensimmäiseksi alppimatkaksi, sillä leikkiä ei voi jättää kesken. Maitojunia sivistyksen pariin ei yksinkertaisesti kulje, ellei saa lahjottua paikallista maajussia heittämään lähimmälle asemalle tuntien rytkyttelyn päähän jeepillään. Vähän kokeneemmalle kulkijalle Karwendel on puolestaan paratiisi, sillä siellä saa nauttia luonnon rauhasta vain muutaman kanssavaeltajan kanssa kesäsesongin korkeimpinakin hetkinä. Esimerkiksi Karwendelhausissa ja Lamsenjochhüttellä sai nauttia todella autenttisesta alppimajakokemuksesta, kun majanpitäjät kuuluttivat säätiedotusta kaikille vieraille olohuoneen takan edustalla ja baarissa tarjoiltiin paikan päällä väännettyä käpysnapsia.

Etappi päättyi hopeakaupunki Schwatziin, jossa leijui vähemmän ylellinen tuoksu: lehmänlanta. Puksuttelimme Schwatzista pariksi päiväksi ihastelemaan Innsbruckia, mutta punainen reitti olisi jatkunut syvemmälle kohti Pohjois-Tirolin sydäntä.

etappi2
IMG_6415
IMG_6438

2. viikko: Mittelberg (Itävalta) – Merano (Italia) 

Kuuden ja puolen päivän puristus Alppien vedenjakajan yli oli rankka, mutta tuhottoman monipuolinen. Keltainen reitti vei meidät heti kättelyssä 2800 metrin korkeuteen Pitztaler-jäätikön kupeeseen, jossa bongasimme niin leivää vuoristotautia kuin vuorikauriitakin. Ylitimme solan kolmen tonnin korkeudessa ja kipittelimme alas Söldeniin laskettelurinteiden reunoja pitkin. Olisipa mahtavaa päästä Söldeniin lautailemaan talvisaikaan! Rinnettä ja rinneravintolaa riitti, ja lumet pysyvät siellä pitkään korkean sijainnin vuoksi.

Matka jatkui kohti Ötziä ja Italian rajaa. Similaunhütte valtakunnanrajalla tarjoilee sekä näkymät kahteen maahan että neljän ruokalajin taivaallisia illallisia. Vaelsimme Mittelbergistä Similaunhüttelle melkein yhtä matkaa berliiniläisen perheen kanssa, ja viimeisellä yhteisellä majapaikalla pelailimme jo saksalaisia korttipelejä ja solvasimme toisiamme hitaiksi pitkin päivää.

Similaunhütteltä on hirmuinen, kivinen alamäki kohti Schnals/Senales-laaksoa. Jos harkitset nousevasi joskus Similaunhüttelle Italian puolelta, mieti uudelleen. Korkeuseroa kertyy 1400 metriä muutamaan tuntiin, ja loppunousu on sekä pelottava että todella jyrkkä. Itävallan puolelta se oli lähes miellyttävä! Laaksoon päästyämme liityimme muutamaksi päiväksi Meraner Höhenweg -reitille, joka kiertää Texel/Tessa-kansallispuiston noin viikossa. Reitti näytti kartalta aika tasaiselta, mutta osoittautui reissun tuskaisimmaksi: punkit, helteet ja jatkuvat ylösalas-sahaaminen veivät meiltä mehut. Onneksi majoitus hoitui ihanilla retkeilymajojen ja maatilojen risteymillä, joissa sai rapsutella possuja, herkutella vastaleivotulla aprikoosikakulla ja lueskella kirjaa kukkasten keskellä Italian auringossa.

etappi3
IMG_6532
IMG_6558
IMG_6687

3. viikko San Cipriano (Italia) – Sassolungo (Italia) 

Voi Dolomiitit! Viimeisellä viikolla oli tarkoitus päätyä Cortinaan, James Bondeista ja alppihiihdon MM-kisoista tuttuun luksuskohteeseen, mutta majoihin ei mahtunut tai ne olivat niin kalliita, että rahakirstun pohja tuli vastaan. Siispä kiersimme vähän hölmöä siksakkia Dolomiittien upeimpien huippujen väliä.

Turha valittaa, koska näimme kuitenkin Dolomiittien kauneimmin kiiltävät helmet: Rosengartenin, Sassolungon ja Marmoladan. Ikonisten huippujen ja täydellisen sään yhdistelmä sai hengen salpautumaan varsinkin iltaisin, kun ryystimme teetä. Auringonlasku värjäsi vaaleat kallioseinämät ruusunpunaisiksi, ja ne loistivat omaa valoaan hämärtyvää yötaivasta vasten.

Dolomiiteilla maasto oli todella kaksijakoista: joko hyppelimme helppoja alppiniittyjä pitkin kuin keväiset alppikauriit tai huohotimme ja kiroilimme tiukoissa ylä- ja alamäissä. Dolomiiteilla on todella monen tason reittejä, joten kartat kannattaa tavata tarkkaan. Me emme eräänä päivänä niin tehneet, ja lastenleikiltä näyttänyt kolmen solan päivä muuttuikin lähes kymmenen tunnin taisteluksi omia pelkoja ja luonnonvoimia vastaan. Myöhemmin huomasimmekin, että polku oli merkattu todella katkonaisin viivoin: kaikkein vaikeimman tason reitti, siis.

Ainutlaatuisten maisemien perässä myös tuhannet muut turistit jakoivat Dolomiitit kanssamme, ja ensimmäistä kertaa väkimäärä alkoi ahdistaa. Hissejä oli vedetty lähes jokaiselle rinteelle ja jopa muutamalle huipulle, ja näköalaravintolat tönöttivät jyrkänteillä pilaamassa näköaloja. Toisaalta tuotteistetulle Sassolungolle oli mukavaa päättää vaellus, sillä halusin jo päästä eläkeläismummojen reviiriltä omaan rauhaan Lappiin.

(Minusta on hienoa, että jokaisen pääsy vuorille on turvattu. Kaikkien pitää päästä nauttimaan luonnosta! Mutta koska olen vetreäjalkainen ja vähän erakko, välttelen mielelläni väkimassoja. Niiden keskelle päätyminen oli siis oma moka, ei kanssamatkustajien.)

* * *

Palaan varsinaisiin vaellusvinkkeihin, parhaisiin kohteisiin ja majaetikettiin toisella kertaa – nyt on aika keittää linssisoppaa. Vuorten kuvia ensi yön uniin!

 

Yleinen

Jäämies Ötzin jäljillä

16.8.2018

Ötzistä ovat kuulleet kaikki, jotka eivät ole keskittyneet kuminpalasten heittelyyn historiantunneilla. Noin 5000 vuotta sitten vanha shamaani-metsästäjä joutui väijytyksen kohteeksi korkealla vuoristossa, jota nykyisin Alpeiksi kutsutaan. Häneen osui nuoli, josta aiheutuneeseen verenvuotoon vanha mies kuoli. Ötzi – nimi, jonka itävaltalainen toimittaja miehelle vuosituhansia hänen kuolemansa jälkeen antoi – hautautui jäätikköön.

90-luvulla vaeltajapariskunta löysi ruumiin 3200 metrin korkeudesta, Itävallan ja Italian väliseltä harjanteelta. Sen luultiin aluksi olevan 1900-luvulla kuollut vuorikiipeilijä, mutta radiohiiliajoitus paljasti miekkosen iäksi tuhansia vuosia.

Itävalta ja Italia mittasivat tarkoin, kumman alueelta herra olikaan löydetty, ja lopulta Ötzi vietiin suuressa viranomaissaattueessa Bolzanoon. Siellä hän makoilee vieläkin, Bolzanon arkeologisessa museossa.

Ötzi on tietämättään tuonut tuonelasta matkamuistoja tieteelle. Hänen takiaan pronssikauden historiallista ajoitusta on jouduttu siirtämään, hänen genominsa on kartoitettu ja vaatteensa syynätty. Tutkijat ovat selvittäneet Ötzin iän (46), pituuden (159) ja jopa laakson, jossa hän vietti lapsuutensa.

Jäämies on tietämättään myös ilmastonmuutoksen synkkä lähettiläs: jos lämmenneet kesät eivät olisi sulattaneet hänen hautajäätikköään, hän uinuisi sen sisuksissa vieläkin.

IMG_6388
IMG_6398
IMG_6404

Kun tajusin, että Ötzin löytöpaikka osuisi lähes reitillemme, innostuin ja pelästyin yhtä aikaa. Jäämies oli yksi niistä asioista, joista katsotaan dokkareita ja luetaan lehtijuttuja. Ei sellainen, jonka tarinaa voisi päästä fiilistelemään tapahtumapaikalle.

Pysähdyimme kolmen tunnin nousun jälkeen limsalle vuoristomajalle 2500 metrin korkeuteen. Ruokimme puolisalaa pöydän alla päivystävälle labradorinnoutajalle rusinoita ja paistattelimme päivää. Tarjoilija selitti viereisen pöydän seurueelle, miten Ötzin löytäpaikalle pääsisi, ja katsoin kanadalaista kysyvästi.

Hän kalpeni. Jo tampattu 1000 metrin korkeusero olisi riittänyt hänelle päiväpuhteeksi. Koska hän ei kuitenkaan osannut sanoa ei, lähdimme kiertämään ylimääräisen lenkin jäämiehen luokse.

Kohteemme Similaunhütte siinsi jo horisontissa, mutta hairahduimme pääpolulta ja lähdimme seuraamaan kiviin maalattuja Ötzi-nuolia. Ylös, ylös. Majalle tarpovat vaeltajat kutistuivat muurahaisiksi, jäätiköltä tuuli kylmästi. Taivas muuttui harmaaksi kuin likaiset lumikasat, ja sadetakit pääsivät taas testiin.

Reilun tunnin jälkeen olimme kohonneet jo lukemattomien kivikasojen yli, mutta lukemattomia oli vielä edessä. Kohta majalla alkaisi illallistarjoilu, eikä kanadalaisen ilmeestä päätellen siltä auttaisi myöhästyä.

”Menen vielä tuon mäen päälle”, sanoin, ”odota tässä.”

Kapusin parikymmentä metriä; sen verran, ettei kaveria enää näkynyt. Mutten tuntenut olevani yksin. Suuntaa vaihtanut tuuli piiskasi kasvojani, hiukset karkasivat hupun alta. Kivi- ja lumiautiomaa avautui panoraamana ympärilleni. Tänne jonnekin hän vajosi, ehkä ajatteli lepäävänsä vain hetken. Ehtivänsä laaksoon, hoitavansa vammansa.

Vihamielisen sahalaitaiset ja oudon punertavat vuorenhuiput puhkoivat pilvipeitteeseen reikiä. Edes kivenkoloista ei enää pilkistänyt kääpiöityneitä vuokkoja ja sinikelloja.

 

IMG_6394
IMG_6402

Olisin voinut jäädä seisoskelemaan kivenlohkareelle pimeäntuloon asti, mutta vuoristomajan päivällinen ei odottaisi. Käännyin takaisin. Poskia vihloi nyt kyynelistä märkinä vieläkin enemmän.

Emme pääsisi tämän lähemmäs Ötziä. Parempi niin. Muistolaatan tavaamisen sijaan olin tutkaillut punaharmaata kiveä ja rinteissä roikkuvia pilviä. Ollut läsnä.

Epäonnistuimme. Meiltä jäi puuttumaan 100 korkeusmetriä ja reilun vartin kävely korkeimmalle harjanteelle. Vedenjakajalle, Länsi- ja Etelä-Euroopan rajalle. Tiesikö Ötzi kuollessaan, missä oli?

Mikä hänen nimensä edes oli?

Muutamaa päivää myöhemmin menimme Bolzanon arkeologiseen museoon, täysin Ötzille pyhitettyyn nelikerroksiseen kolossiin pikkukaupungin keskustassa. Opin kaiken trivian, jota ripottelin tekstin alkuun, ja paljon enemmän.

Näin Ötzin. Kurkistin pyöreästä laivan ikkunasta. Alasti riivitty, kuivunut, silti vielä ihminen. Taas piti itkeä.

Museo tuntui rienaamiselta Ötzi-lyijykynineen ja yläkerran loungeineen. Olin käynyt paljon lähempänä jäämiestä tihkusateessa kolmessa tonnissa.