Browsing Tag

Vuoria

Yleinen

Alppimaja-FAQ

26.6.2019

Viimeisetkin lumet ovat sulamassa Alppien vaellusreiteiltä Keski-Euroopan helleaallon kärventäminä, joten moni on suuntaamassa poluille tallaamaan (tai kallioille kiipimään) tänäkin kesänä. Tässä siis tarjolla tietopaketti Alpeilla liikkujan kätevimmästä majoitusmuodosta – retkeilymajoista. Esittelen ensin alppimajakonseptin ja miksi niitä on lähes pakko käyttää, kerron majojen säännöistä ja palvelutasosta ja lopuksi on luvassa vielä lista tavaroista, joita majavaeltaja tarvitsee – ja myös niistä, jotka voi jättää kotiin.

 

Mitä ja miksi?

DAV eli Saksan Alppiyhdistys alkoi rakentaa Alpeille majoja turismin edistämiseksi 1800-luvulla, aluksi Saksaan ja Itävaltaan, mutta nykyisin yhdistysten omistamia retkeilymajoja löytyy myös Italiasta, Sveitsistä ja Ranskastakin. Vaatimattomasta nimestään huolimatta majat ovat yleensä todella suuria, ja niihin voi majoittua yli sata henkeä yhtä aikaa. Saksaksi maja on (Berg)hütte, italiaksi rifugio ja ranskaksi refuge. Suurin osa Itävallan majoista kuuluu edelleen saksalaisille yhdistyksille, ja Ranskassa, Sveitsissä, Italiassa ja Itävallassa on myös omat alppiklubit, jotka huoltavat majoja. Majat muodostavat verkoston, joka on suunniteltu niin, että voi vaeltaa jopa kuukausien mittaisia reittejä majoilla yöpyen. Tämä toimii etenkin Saksassa, Itävallassa ja Sveitsissä.

Majoja on siis kahdenlaisia: näitä yhdistysten omistamia varsinaisia old school -majoja, ja yksityisten omistamia. Yksityiset majat saattavat olla yhtä edullisia kuin alppiklubienkin, mutta myös reilusti kalliimpia ja hienompia. Tämä teksti käsittelee lähinnä yhdistysmajoja, sillä niiden ympärille on rakentuntut omintakeinen kulttuuri. Reittiä suunnitellessa kannattaa tarkistaa majoitusten hinnat ja saatavuus, sillä erityisesti yksityiset majat saattavat olla loppuunmyytyjä. Alppikerhojen majoilla on velvoite tarjota katto pään päälle vaeltajille, joten ne eivät käännytä ketään pois – myöhään saapuja saattaa tosin joutua nukkumaan ohuella pajalla ruokasalin lattialla.

Alpeilla telttailu on enimmäkseen kiellettyä. Vuorilla kulkijoita on niin paljon, että laajamittainen telttailu aiheuttaisi ympäristötuhoja ja paloturvallisuusriskejä. Telttailun laillisuus vaihtelee maittain, mutta esimerkiksi Itävallassa ja osassa Sveitsiä se on kerta kaikkiaan laitonta, ja telttailijoita voidaan sakottaa todella rajusti. Mikäli välttämättä haluaa telttailla eikä yöpyä majassa, voi kysyä esimerkiksi paikalliselta maajussilta, voisiko hänen laitumensa reunalle pystyttää teltan.

Falkenhütte, Itävalta

Hinnat

Majojen ensisijainen tarkoitus ei ole tuottaa voittoa, vaan tarjota vuorilla liikkujille ruokaa ja majoitusta sekä majan työntekijöille riittävästi palkkaa työstään. Majoitusta on usein tarjolla kahden hengen huoneissa (varataan hetkessä loppuun), hostelleista tutuissa dormeissa ja isoilla lavereilla (Bettenlager), ja hinnat vaihtelevat 20-35 euron välillä per henki. Tavaroiden ja työntekijöiden kuljettaminen monen tuhannen metrin korkeuteen on kuitenkin työlästä, joten ruuista ja juomista pitää maksaa ainakin maan tavanomaisen hintatason mukaan.

Esimerkkejä hinnoista Saksan ja Itävallan majoissa:

Puolihoito: 50e/henki

A la carte -annos illallisella, esim. spaghetti bolognese: 10e

Keitto: 5e

Aamiainen: 8e

Olut: 4e

Snapsi: 3e

Vinkki: Jos lähtee viikkoa pidemmälle majalta majalle -vaellukselle, kannattaa liittyä esimerkiksi Austrian Alpine Clubin UK-jaoston jäseneksi. Tällöin majoituksen ja muiden majojen palveluiden hinnat tipahtavat jopa puoleen: laveriyön hinnaksi tulee noin 11e, ja jäsenet saavat myös edullisempia ruokailuvaihtoehtoja ja litran kuumaa vettä aina kahdella eurolla. Kuuma vesi on hyvää paitsi teen tai kahvien värkkäämiseen, myös kuppinuudeleille tai pussipuuroille. Näin voi säästää ruokakuluissa pitkän pennin! Alppiklubin jäsenyys maksaa noin 65e vuodessa, ja siihen sisältyy lisäksi kattava onnettomuusvakuutus vuorille. Vankka suositus!

Martin Busch Hütte, Itävalta

Palvelut 

Alppimaja ei ole mikään hotelli, ei edes hostelli. Sen tarkoitus on majoittaa ja ruokkia vaeltajia. Nyrkkisääntönä voi pitää sitä, että mitä korkeampi sijainti, sitä karummat fasiliteetit. Ehdottomasti suurin osa petipaikoista löytyy laverilta, ja usein laverit sijaitsevat ylimmässä kerroksessa tai jopa ulkorakennuksessa, ja samassa kerroksessa saattaa nukkua jopa 50 väsynyttä vaeltajaa. Yleensä vain ravintolapuolta lämmitetään, ja majoitushuoneissa lämpötila voi laskea öisin jopa nollaan – tosin silloin viltitkin ovat oikein paksuja ja lämpöisiä.

Sen, minkä gourmet-aterioissa ja nukkumismukavuudessa menettää, voittaa aivan täysin maisemissa ja tunnelmassa. Kun on rämpinyt päivän kaatosateessa, tuntuu taivaalliselta ripustaa vettä tippuvat takit ja kengät kuivaushuoneeseen, pestä kasvot ja niska ja istahtaa lämpimään pirttiin, jossa tirolilaisiskelmä raikaa radiosta ja vaeltajaporukat lätkivät Unoa nauraen. Vaeltajan ruoissa ei voita, kermaa ja makua säästellä, ja mikäli jaksaa, valtavan annoksen jälkeen voi vielä maistella kotitekoisia snapseja tai vaikka aprikoosikakkua. Illalla ei tarvitse väsyneenä odotella unta, ja mikäli jaksaa valvoa, voi ihailla yöllä kirkasta tähtitaivasta ja vuorten siluetteja. Aamukahvilla voi katsella suurista ikkunoista vuorikauriita tai suunnitella päivän seikkailua seinänkokoisia karttoja silmäillen.

Nämä palvelut saattavat löytyä majoilta (tai sitten eivät, kannattaa selvittää etukäteen):

  • Kuivaushuone (joko lämmitetty tai sitten pelkkä huone alakerrassa)
  • Lämmintä vettä peseytymiseen (suihkut ovat maksullisia, mutta hanavesi ei, eli kannattaa opetella reissulassen lavuaaripesu)
  • Juomavettä
  • Matkapuhelinverkko
  • Kirjoja, outdoor-lehtiä ja lautapelejä illanviettoja varten
  • Lounaspaketteja mukaan ostettavaksi

Meilerhütte, Saksa/Itävalta

Majaetiketti

Ensiyöpyminen alppimajalla voi tuntua jopa pelottavalta, jos ei tiedä etukäteen, millaiset kirjoittamattomat säännöt niillä vallitsevat. Näillä neuvoilla pääsee alkuun suututtamatta majan isäntää tai emäntää.

  • Jätä vaelluskengät ja rinkka niille osoitetuille paikoille eteiseen tai hyvässä lykyssä kuivaushuoneeseen. Majoitustilaan ei saa tuoda mitään märkiä ja likaisia vaatteita tai isoja rinkkoja, sillä ne levittävät hajua ja vievät tilaa, jota on muutenkin niukasti.
  • Omat makuupussilakanat ja pyyhkeet tulee ottaa mukaan – mutta ei missään nimessä tavallista makuupussia.
  • Pidä majalla aina sisäkengät jalassa. Tämä lähinnä siksi, ettei sisätiloissa ole välttämättä niin puhdasta, että kannattaisi liata sukkiaan.
  • Ilmoittaudu saapuessasi palvelutiskillä, joka on yleensä myös baaritiski. Mikäli sinulla on alppikerhon jäsenyys, muista esittää jäsenkorttisi. Varaa samalla aamiainen, ellei toisin neuvota.
  • Noudata ruoka-aikoja. Joskus illallinen saatetaan tarjota tiettyyn, tarkkaan kellonaikaan, jolloin jokaisen ruokaa haluavan on oltava ruokasalissa valmiina tilaamaan.
  • Yleensä kaikki majoittuvat syövät majan tarjoamia aterioita. Jos haluat kokkailla itse, kannattaa joko kysyä henkilökunnalta, onko omien eväiden syöminen sallittua, tai mennä laittamaan ruokaa ulos vähän matkan päähän.
  • Lämmin vesi ja kuivaushuone ovat luksusta, jota käytetään säästellen.
  • Majoilla on oma aikataulunsa, jossa kannattaa pitäytyä ja joka on suunnilleen tämä:
    • 5-7 herätys
    • 7-8 aamiainen ja pakkaus
    • 14 eteenpäin: saapuminen majalle
    • 18-20: illallinen
    • 22: hiljaisuus

 

Schlernhaus/Rifugio Bolzano, Italia

Lamsenjochhütte, Itävalta

Tarvittavat ja tarpeettomat varusteet

Majoissa yöpyjän rinkka on paljon kevyempi kuin telttailijan, koska silloin ei tarvitse kantaa majoitusvälineitä tai valtavia ruokamääriä. Nämä tavarat kannattaa tai on pakko ottaa kuitenkin majoille mukaan:

  • Makuupussilakana – ilman lakanaa tai sitten muunlaisesssa makuupussissa nukkuminen on kielletty hygieniasyistä. EHDOTON!
  • Käteistä – korkeuksissa eivät korttimaksut yleensä toimi. EHDOTON!
  • Termospullo – majoilta voi ostaa edullisesti keitettyä vettä mukaan lounasta tai kuumia juomia varten
  • Villasukat/sisäkengät – majat tarjoavat kyllä toisinaan crocseja tai muita taukokenkiä, mutta niitä ei välttämättä riitä kaikille
  • Virtapankki – mitä korkeammalla maja sijaitsee, sitä varmempi saa olla siitä, ettei sieltä löydy pistorasioita
  • Shampoo, saippua ja pyyhe – kaikilla majoilla ei ole peseytymismahdollisuutta, mutta jos on, pitää ottaa omat pesuvälineet mukaan
  • Peruslääkkeet – ihan kuin mille tahansa muullekin vaellukselle
  • Korvatulpat ja unimaski – melutasoa ja valaistusta ei voi säätää mitenkään muuten

Näitä ei reissussa tule tarvitsemaan:

  • Makuupussi, -alusta ja teltta
  • Tuhottomasti ruokaa, sillä majoista saa lämmintä ruokaa, ja laaksoissa voi käydä kaupassa muutaman päivän välein
  • Peitto ja tyyny  – löytyvät kyllä majalta (ja kuka näitä vuorille raahaisikaan)
  • Retkikeitin, ellei välttämättä halua kokata itse
  • Litratolkulla juomavettä, majoilta saa lisää

Karwendelhaus, Itävalta

Lempimajani

Olen yöpynyt noin 30 majassa, lähinnä Itävallassa, joten satoja on vielä jäljellä testattavaksi. Tässä kuitenkin pari suosikkia:

Karwendelhaus

Tämä kiipeilijöiden ja vaeltajien klassikko sijaitsee Itävallan ja Saksan rajan tuntumassa, noin 15 kilometrin päässä Scharnitzin kylästä, josta vaellusreitit alkavat. Karwendelhausissa on todella perinteinen alpinistitunnelma: iltasella kiipeilijät selvittelevät pihamaalla köysiään, lehmät ammuvat laitumella ja majan isäntä julistaa juhlallisesti illallisen aikana seuraavan päivän sään.

Meilerhütte

Tästä eivät maisemat parane! Maja tönöttää korkeassa solassa aivan Itävallan ja Saksan rajalla, ja siellä on takuulla yksi maailman korskeimmista wc-tiloista. Anna tuulen kutitella takapuolta ja tarkkaile kotkia.

Schlernhaus/Rifugio Bolzano

Schlernhaus on yksi harvoja Dolomiittien yhteisomistusmajoja, ja se onkin usein tupaten täynnä. Maja muistuttaa enemmänkin kivilinnaa, joka on pystytetty äkkijyrkän harjanteen päälle. Schlernhaus tarjoilee mykistyttäviä näkymiä jokaiseen ilmansuuntaan – sekä herkullista pastaa, Italiassa kun ollaan!

Alppimajoilla on lyömätön, lähes harras tunnelma, jota suosittelen lämpimästi kaikille vuorten ystäville. Majoilla ei toimi netti, joten siellä on oltava läsnä: tutustuttava pöydän umpiruskettuneisiin kiipeilijäpappoihin, kilisteltävä oman matkakumppanin kanssa talon viinillä tai kirjoitettava päivän vaelluksella koetuista seikkailuista liikuttuneena päiväkirjaan.

Mikäli majoilla yöpymisestä jäi jotain epäselväksi, ei kun kysymään kommenttilaatikossa!

PS. Jos haluat käyttää näitä tietoja omaa artikkeliasi varten, kysythän ensin minulta luvan.

Yleinen

Tarinoita Tatra-vuorilta

20.6.2019

Blogin pitäminen on osa omaehtoista kirjoittamisen korkeakouluani, samoin kuin esseiden ja lehtijuttujen väsääminen. Etenkin tänä vuonna on tuntunut siltä, että kirjoittaminen on hirmuisen vastuullista ja pelottavaa. Onko minulla oikeus esittää mielipiteitä? Nostaa esiin tietty haastateltava kaikkien mahdollisten joukosta? Juuri tämä teoria kaikista mahdollisista vaihtoehdoista? Juuri tämä vaellusreitti?

Senpä takia olen kirjoittanut vähemmän, varovaisemmin, enemmillä ajatuksilla. Varmistanut, että nippelitiedot ja tilastot on koluttu huolella ennen näpyttelyä. Silti jokainen teksti on haparointia, epätäydellistä opettelua. Ehkä se pitäisikin ottaa merkkinä kehittymisestä.

Olen miettinyt, mistä haluan kertoa ja miksi. Tatra-vuoret on sellainen paikka, joka ansaitsee pari mainintaa.

Jo silloin, kun vietin kevään vaihtarina Wienissä, haaveilin pääseväni Slovakian ja Puolan rajavuoristoon. Lautailisimme kavereiden kanssa Jasnan rinteillä, kulauttelisimme after skissä Tatra Tealla höystettyä, no, teetä, ja herkuttelisimme iltaisin paistetulla juustolla. Silloin en Puolan ja Slovakian rajavuorille ehtinyt, mutta huhtikuun alussa vanhempani tulivat käymään Budapestissa ja vuokrasimme pikkuauton.

Mutkaisia ja kuoppaisia vuoristoteitä lukuunottamatta Slovakia kohteli meitä tavattoman hellästi. Auton ikkunoista aukeni näkymä laitumille, joilla laamat paistattelivat päivää, ja lehtimetsän peittämille Matalille Tatroille. Pysähdyimme Popradissa syömään, ja annokseni kuulosti listalla kamalalta: keitettyä perunaa ja uppopaistettuja sieniä. Sainkin eteeni täydellisen rapsakoita ja mehukkaita herkkusienenpalleroita ja maukkaita kevyesti paistettuja pottuja. Vegenä törmää toisinaan Itä-Euroopassa tiiliseinään ja toisinaan taas odottamattomiin makuelämyksiin. Joskus jopa muuhunkin kuin uppopaistettuun juustoon.

Reissun päätarkoituksena oli päästä vuorille käppäilemään, mutta ylle vyörynyt saderintama päätti toisin. Missä ei sataisi?

Maan alla.

Lähdimmekin isän kanssa kierrokselle Belianskan tippukiviluolaan. Sisään pääsee vain oppaan seurassa, ja myöhästyimme yhdeltätoista alkavalta kierrokselta muutamalla minuutilla. Siispä odottelimme puolitoista tuntia tihkusateessa paikallista kasvistoa ja eläimistöä tutkaillen. Oli koppakuoriaisia, kastetta kaljuilla lehtikuusilla ja puolalaisporukka, joka kierrätti mustanpuhuvaa pulloa ringissä. Monia tippukiviluolia olen päässyt koluamaan, mutta kyllä Belianska säväytti: loputtomasti portaita, jopa 50 metrin korkuisia saleja ja uhkaavia, unenomaisia pylväitä ja patsaita. Kesken kierroksen luolasta sammuivat kaikki valot, ja jopa moponpärinää matkiville teiniviiksiveikoille tuli pupu pöksyyn. Kyseessä ei kuitenkaan ollut sähkökatkos vaan loppushow, josta en kerro sen enempää – mikä tapahtuu luolassa, jää luolaan.

Majoituksemme oli kerta kaikkiaan loistava: muutama vuosi sitten valmistunut pikkuinen B&B, jota luotsasi slovakialainen pariskunta koirineen ja kissoineen. Iltaisin istuskelimme alakerran kuppilassa, ja isäntä kaatoi meille päärynäviinaa ja kertoili tarinoita kylästä. Muutaman sadan metrin päässä oli ennen ollut yksityinen eläintarha, jossa oli pidetty leijonia ja tiikereitä konteissa. Bisnes oli kuitenkin kaatunut – ei siihen, ettei heillä olisi ollut lupia pitää suurpetoja, vaan siksi, että naapurit valittivat melu- ja hajuhaitoista.

Matka vei ylös vuorenrinnettä vasta lähtöpäivänä. Ehdimme vain pyörähtämään puolimatkan krouvissa eli äreän äijän pitämässä hirsimökkikaffelassa. Siellä iloiset paikalliset kilistelivät snapseja desin laseissa ja jatkoivat matkaansa – tai jäivät röyhyttelemään sikaria kevätauringossa. Ehkä ensi kerralla jatkan vuoristomajalle, jonne työukot kanniskelivat lautaviritelmässä selässään nestekaasupulloja.

Eipä Tatroille ole niin pitkä matka Saksa-Itävalta-Unkari-akselilta, jolla enimmäkseen majailen, ettenkö eksyisi sinne vielä uudelleen. Toivottavasti silloin täysin sulan maan aikaan ja kiipeilyvaljaat repussa.

Oletko käynyt Tatra-vuorilla tai haluaisitko lähteä? 

Yleinen

Luotu kävelemään

14.2.2019

Viime kesästä meni kolme viikkoa vaeltaessa, eli kävellessä ja rämpiessä vuorenrinteitä ylös alas Alpeilla.

Se oli tavallaan iso virhe. Nyt en enää haluaisi muuta tehdäkään.

Minulla ei ole pelkästään ikävä luontoon täältä reikäisen asfaltin ja pakokaasujen keskeltä, vaan kaipaan myös jatkuvaa liikettä, väsyneitä lihaksia iltaisin ja sitä iloa, mitä itse itsensä kulkupelinä toimiminen tuottaa.

Näin alkuun on pakko sanoa, että ymmärrän kyllä, ettei kaikilla ole mahdollisuutta pitkiin vaelluksiin. Ei ole aikaa, fyysiset seikat estävät tai ajatus tuntuu pelottavalta tai vaativalta. Tiedän, että toimiva, perusterve parikymppisen kroppa on etuoikeus ja lahja. Siksi juuri haluankin pitää siitä huolta ja käyttää ja kehittää sitä. En takuulla pysty enää neljänkymmenen vuoden päästä läpsimään samanlaisia päivämatkoja kuin nyt, ja voi olla, että onnettomuus tai sairaus vie liikuntakyvyn jo aiemmin.

Tallaisin varmaan tyytyväisenä tasaista hiekkatietäkin, mutta erityisesti reitin haastavuus teki vaelluksesta tavattoman vaihtelevaa ja mielekästä. Välillä sai höpötellä metsäautotiellä katsomatta jalkoihinsa, kun taas hankalimmissa kohdissa piti tukeutua kaksin käsin vaijereihin ja taiteilla vaelluskenkänsä seinämään niin, ettei lipsahtanut monen sadan metrin pudotusta alas. Enimmäkseen vaellus oli kuitenkin näiden ääripäiden välimuotoa: tasaista ylämäkeä, liukusorakkoalamäkeä, puronvieren kivikkoa tai vaikka kuusenjuurien välttelyä. Joka väittää, että vaelluksella on tylsää tai ettei kävely käy liikunnasta, on kyllä väärässä. Hauskin etappimme oli ironisesti musta laskettelurinne, jonka kävelimme (tai no, pyörimme, kompuroimme ja liukastelimme) alas muka säästääksemme aikaa.

Jo kolmessa viikossa huomasin, miten sekä kunto että koordinaatiokyky kasvoivat. Lihaksia juili vain kolmen ensimmäisen päivän jälkeen – tosin varoitettakoon, että alkujumi oli aivan kammottava! Tosin nautin myös siitä, miten väsyneen ja maitohapoille värähtäneen kropan saa aamulla houkuteltua taas liikkeelle. Jo muutamassa päivässä opin mukavan nousutahdin, jolla keuhkoihin ja pohkeisiin ei koskenut liikaa eikä tullut kovin hiki. Jos hikoilee paitansa märäksi, saa hytistä taukopaikalla, vaikka laittaisikin ekstratakin päälle. Erityisesti laskeutuessa vauhti kasvoi kokemuksen karttuessa, kun lihasmuisti imi tietoa siitä, miten kehon paino ja tasapaino pidetään hallinnassa painovoiman kiskoessa kohti laaksoa.

Kukapa nyt tykkäisi sanasta voimaannuttava, mutta vaikea keksiä tästä tutkimusmatkasta mitään muutakaan osuvaa. Tuntuu jollain alkukantaisella tavalla oikealta liikkua paikasta toiseen kävellen ja vieläpä kantaa itse mukanaan kaikki, mitä tarvitsee. Hivuttaa välillä kehoaan äärirajoille  ja toisaalta sitten laiskotella antaumuksella seuraavana päivänä laaksossa lueskellen kirjaa aurinkotuolissa.

Kumma kyllä, minulle ei tullut reissusta mitään kremppoja, ei edes yhden yhtä rakkoa. Keho tottuu rasitukseen, kunhan muistaa ottaa rauhassa ja levätä riittävästi, eikä se oikeastaan vain totu, vaan parantaa koko ajan juoksuaan. Hassua kyllä, en kokenut vaelluksen vaikuttavan millään lailla ulkomuotooni. Jalkojen lihakset näyttivät samalta kuin ne olivat koko kevään näyttäneet, enkä pahemmin päässyt laihtumaankaan. Italialainen ja itävaltalainen herkkuruoka pitivät siitä huolen, ja hyvä niin! Liikkumiseen tarvitaan energiaa. Mikä tärkeintä, liikun siksi, että nautin liikkumisesta – en siksi, että muokkaisin kehostani kauniimpaa jonkun toisen silmissä. Saan iloa siitä, että pakarat jaksavat painaa kahdeksan tuntia ylämäkeen, ja se siitä.

IMG_6777 (kopio)

Mitä väliä visuaalisella bikinikunnolla on, kun nämä jalat ovat juuri ylittäneet Alpit?

Näkymätömiä muutoksia kuitenkin tapahtui: rinkan raahaamisesta huolimatta hartiajumi unohtui sinne, minne sen pitikin, eli graduluola-kirjastoon, ryhti koheni ja alavartalo vahvistui. Myös mieli rauhoittui. En ole kokeillut meditaatiota muuten kuin joogan muodossa, mitä tuskin lasketaan, mutta uskoisin, että luonnossa tallaamisen luoma flow käy sellaisesta.

Pääkoppa puhdistui kaikenlaisesta modernin elämän kuonasta. Vaelluspäivänä heräsimme aamulla kuuden aikaan, söimme aamiaista, pakkasimme rinkat ja suuntasimme polulle, ja laitoimme jalkaa toisen eteen päivästä vaihdellen kuudesta yhdeksään tuntia. Pidimme maisemapaussia silloin kun siltä tuntui, kuvasimme maisemia, makoilimme nurmikossa, bongasimme murmeleita. Iltapäivällä saavuimme majalle, veimme rinkat punkkien viereen, peseydyimme vähän, söimme välipalaa, söimme illallista ja painuimme unille. Jokaisella päivällä oli päämäärä, mutta vain yksi: kävellä seuraavalle majalle. Ja kun se oli saavutettu, saattoi huokaista ja ottaa rennosti, selailla saksankielisiä kiipeilylehtiä puupenkillä. Ei kalentereita, ei luennonjälkeistä pikajuoksulenkkiä, ei iltaohjelmaa. Ei mitään väliä sillä, mikä päivämäärä tai lämpötila tai muu numeroarvo määrittelee ympäristöä. Jos oli kylmä, saattoi laittaa pitkähihaisen päälle. Jos aurinko näytti laskevan, majalle pitäisi varmaan ehtiä piakkoin.

Minulle luonnossa nollaaminen on todennäköisesti vielä vapauttavampaa kuin kaupungissa kasvaneille, sillä minulle pusikossa rämpiminen on oletustila, johon on pakko päästä takaisin mieluummin useammin kuin harvemmin. Vaellus, etenkin mykistävän kauniiden huippujen keskellä, laittaa itsekeskeisen ihmisen takaisin paikalleen. Omilla aikatauluilla tai toiveilla ei ole kummempaa väliä, koska  ukkoskuuro voi estää suunnitelmat.

Aiheesta on rustattu noin viisitoistatuhatta hyllymetriä romanttista ja ekologista kirjallisuutta, joten en ala ylistämään sitä, miten pieneksi ja mitättömäksi vuoret ihmisen viskaavat. Niin se vain menee, ja se vapauttaa. Olen pikku muurahainen, eikä minun tarvitse kasvaa mitenkään tätä suuremmaksi. Kunhan vain kipittelen polkuja ylös ja alas maailman mittakaavassa täysin merkityksettömällä missiolla.

Budapestissä on vallinnut viimeisen viikon ajan kutkuttava valekevät, joka on sulattanut kaikki lumen ja jään. Jokohan vaelluskausi voisi kohta alkaa?

Yleinen

Itävallan Karwendeltal – kovan luokan vuoripornoa

30.9.2018

Ihan kauhea otsikko. Pahoittelen.

Muuta kamalaa Karwendel-laaksosta ei voi keksiäkään. Täysin objektiivisen mielipiteeni mukaan Itävalta on Euroopan uljain matkailumaa, vaellus on harrasteista jaloin ja vuorilla vietetty aika aina erinomaisesti käytettyä. Karwendelissa sai nautiskella näistä kaikista ilahduttavassa luonnonrauhassa, sillä enimmäkseen yli 1200 metrissä huitelevaan laaksoon ei pääse muulla moottoroidulla pelillä kuin jeepillä – vain jos on hieman itsetuhoinen ja suuruudenhullu oman elämänsä Top Gear -kuski.

Hipsuttelimme Karwendelin luonnonpuistoon Scharnitzin kautta. Karwendelin porteiksi kutsuttu pikkukylä sijaitsee Itävallan ja Saksan rajalla. Olisimme halunneet ostaa vielä viimeiset pullat Scharnitzin leipomosta, mutta sunnuntaina kaikki puukaiverruksin koristellut putiikkienovet pysyivät säpissä. Pussikeiton voimalla kohti vuoria siis!

IMG_6202 2
IMG_6239 2

Karwendel jakaa salojaan vain jonkin verran eräjormailuun vihkiytyneille, sillä sen läpi paarustamiseen menee ainakin kolme päivää, eikä matkalla ole mahdollisuutta päästä julkisilla pois luonnon helmasta. Siksipä siellä ei tarvinnutkaan törmäillä sunnuntaikävelijöihin, leirikoululaisiin tai selfiekeppituristeihin. Näiden sijaan juttelimme iltaisin kiipeilijöiden ja pitkänmatkanvaeltajien kanssa.

Majojen tunnelma kohoaa erityiseksi, kun ruokasaliin valuu nälkäsiä vanhan koulukunnan kiipeilijöitä, jotka tilaavat kaksi annosta pastaa ja kiskaisevat ne peräkanaa alkupalaksi. He piirtelivät tarkkoihin karttoihin lyijykynällä ja laittoivat herätyskellon pirisemään aamuneljältä. Tuuli oli tuivertanut uurteita heidän kasvoilleen ja heidän käsivartensa olivat kuin antiikin anatomian oppikirjasta.

Me taapersimme pitkin laaksonpohjaa ja ihailimme vuorenrinteitä alhaaltapäin. He kurottelivat kohti rosoisia huippuja, joita ei edes erota alhaalta laakson vihreydestä.

Kun ajokoiranlaihat miehet ja naiset kerivät köysiä näteiksi nipuiksi pihamaalla ja testailivat varmistuslaitteiden toimintaa, ihailin heitä samalla innolla kuin pikkulapsi paloautoa kouluvierailulla. Jonain päivänä vielä minäkin, mutten vielä.

IMG_6169 2
IMG_6150 2
IMG_6145 2

Jos opin jotain neljän vaellusviikon aikana, niin sen, että vuoret eivät totta tosiaan näytä samalta kaikkialla. Jokaisella on oma luonteensa: flora, fauna, kivilajit, mutta myös sielu. Karwendelin huiput pistivät suumme suppuun ja katseen hartaasti korkeuksiin. Vaaleanharmaat möhkäleet heijastivat taivaan väriä kuin Suomen järvet: myrskypilvissä terästä, keskipäivän auringossa villalankaa.

Siinä missä Suomessa voi helposti vaellella neljä päivää (tai vaikka viikkoa) törmäämättä asutukseen, Itävallassa se on harvinaista. Karwendelissa on vain yksi pikkukylä ja muutama maatalo, joista suurin osa näytti olevan tyhjillään. Scharnitzista lähtiessä ensimmäiset 15 kilometriä tallataan metsäautotien pohjaa, joka muuttuu jyrkässä ylämäessä kinttupoluksi. Seuraavat kolme päivää kävelimmekin halki menneisyyden Itävallan, jossa ihmisestä muistuttivat vain ylälaitumille tuodut lehmät sekä muutaman kerran päivässä ohi suhahtavat maastopyöräilijät.

Keittelimme trangialla nuudeleita kivenlohkareella, tankkasimme vesipullot maitomaisena pulputtavasta jäätikköpurosta. Alppinaakat lentelivät pelottomina majan terassin yllä iltaisin.

Ennen kuin laskeuduimme etapin viimeisenä päivänä Inn-joen laaksoon, kohti kaupunkia, tarkkailimme aamukaffella/teellä vuorikauriiden ateriointia yksinkertaisen lasin toisella puolella. Oli niin hiljaista, että kuulimme niiden karhean kielen kiskovan ruohoa irti kivikosta.

IMG_6136 2
IMG_6139 2

Karwendelissa ei ole yhtään maailmankuulua vuorta, ei arkeologisia löytöjä, ei valtavia vesiputouksia tai laskettelukeskusta. Sen huiput eivät yllä Alpeiksi erityisen korkealle, eikä laakso itsekään kurkottele taivaita, vaikka se ympäröivää maastoa ylempänä onkin.

Silti, ja ehkä juuri tavanomaisuutensa vuoksi, Karwendel onkin Alpit sellaisena, kuin ne haluan kuvitella ja muistaa. Yksinkertaisia, lämpöisiä kesäpäiviä: herätä nyt majan harjakaton juurelta, mutustaa kuminasämpylää aamiaiseksi, tallailla kalkkikivipolkua jättiläiskuusten varjossa. Kuvata kukkaniittyjä ja niillä leikkiviä pikkuvasikoita.

Puuttomat ja pensaattomat ylärinteet tuijottivat meitä ihmismuurahaisia niin tiiviisti, että Karwendelissa haluaa käyttäytyä siivosti. Kulkea ihmeellisen halkeaman läpi kuin raamatullisen meren, joka aukesi ihmiskunnalle vain kerran.

Missä: Karwendel-laakson läpivaellus Itävallassa, esimerkiksi Scharnitzista Schwabiin

Kesto: Noin 50 km, 3-5 päivää riippuen reitistä ja päivämatkoista (meillä meni 4,5, koska jäimme Eng Almin laaksoon lusmuamaan päiväksi)

Vaativuus: Itävallan asteikolla punainen eli keskivaikea

Yleinen

Mitä kaipasin vuorilla kaupunkiarjesta ja toisinpäin

19.9.2018

On jo melkein kaksi kuukautta siitä, kun liftasimme romanialaisen gynekologin kyydissä Dolomiittien korkeuksista Garda-järven rantaan. Autonrämä oli varusteltu puoli metriä korkealla Tipin kuvalla, muttei ilmastoinnilla. Siinä hetkessä, matkapahoinvoinnin pyörteissä, kaipasin yhtä aikaa takaisin sekä vuoristomajalle että sivistyksen pariin.

Viikkokausien vuorilla hikoilussa ja kaupunkiasulla elelyssä on kummallakin oma charminsa – ja oikkunsa. En kirjoittanut tätä tekstiä vikinäksi, vaan enemmänkin oodiksi kummallekin tavalle olla ja elellä. Se, että ikävöi jotain, kertoo ennen kaikkea merkityksellisyydestä.

IMG_6624
IMG_6614
IMG_6613

Vuorilla kaipasin…

… monipuolista ruokaa. Nurinkurista kyllä, vaikeinta oli Italiassa, sillä masuparkani ei oikein arvosta pasta- ja pizzalähetyksiä tai valkoista leipää. Tuoreita hedelmiä tai vihanneksiakaan ei useimmiten majojen aamupaloilta löytynyt, eikä niitä kannattanut raahata ylös korkeuksiin vähäisen ravintoarvon ja painavuuden takia. Aina, kun pääsin laaksossa ruokakauppaan, mätin kitusiini pari banaania ja persikkaa. Teimme Gardalla varmaan kahden hengen aprikoosinsyöntiennätyksen vuorokauden aikana.

… kevyitä kenkiä. Ja ihme kyllä juoksua! Vuorenvalloituskengissä pitää olla tukeva pohja ja vankka varsi, ja vaikka Salomonini ovatkin muka kevyimmästä päästä, painavat ne silti enemmän kuin tennarit tai lenkkarit. Kivikossa ei auttanut ottaa juoksuaskelia, joten heti Suomi-lomalle läksittyäni aloitin taas reippailun. Myös juoksukunnon heikkous yllätti: vauhti oli pudonnut kuukaudessa reippaasti, vaikka kävelin kahdeksan tuntia päivässä. Ihmeelliset ovat kestävyyskunnon tiet.

… kirjoittamista. Oli aikaa pohdiskella, pysähtyä kannonnokkaan vain katselemaan muurahaisia puunrungolla tai tähtien syttymistä sinisen pimeässä illassa. Mutta 2000-lukulaisen heikoilla ranteilla ei pystynyt ikuistamaan jälkipolville paria sivua enempää, koska särky alkoi, ennen kuin pääkoppa ehti edes vauhtiin.

… kunnon tyynyä. Olen aina ollut luttanatyynyjen ystävä, ja nukkunut lapsena paljon ilmankin tyynyä. Mutta majojen 25×25-senttiset luirut aiheuttivat lähinnä huvitusta ja pahaa mieltä: villapaita ajoi asian paljon paremmin. Myös silkkimakuupussin ja 2-4 villapeiton yhdistelmä toimi parhaimmillaankin välttävästi, sillä peitot luisuivat aina sivuun, ja aamuneljältä iski horkka. Tyyny, lämmin peitto pussilakanoineen ja vähintään 80 senttiä elintilaa. Enempää en nukkumakololta vaadi, mutta vähempi alkaa pitkässä juoksussa kyrsiä.

… laittautumista. En tarkoita tällä pelkkää meikin tai hiusten puljaamista, vaan myös sitä, että kasvojen iho tykkäsi kyttyrää ulkoilmasta, auringosta, liian pitkistä pesuväleistä ja hikoilusta. Näppyjä ilmestyi niin paljon, että teini-ikä jäi kirkkaasti kakkoseksi. Sääret ja kämmenet täyttyivät pikkunaarmuista, ja kaikki vaatteet alkoivat haista muutaman päivän rinkassa hautumisen jälkeen tympeälle. Minulla oli mukana kulmakynä, mutta hukkasin sen puolimatkassa. Nyt, kun voin puhdistaa nassun iltaisin muullakin kuin käsidesillä ja sutia siihen aamuisin ihan mitä pakkelia haluan, arvostan purkkeja ja purnukoita ihan eri lailla. Toisaalta tiedän, että ilmankin selviää oikein hyvin.

Omituista kyllä, mutta en kyllästynyt ollenkaan muutamaan vaelluselämän olennaisimpaan osa-alueeseen. Käveleminen itsessään tympi vain nälkäisenä, ja sen epäotollisen olotilan pystyi korjaamaan parilla kourallisella pähkinöitä. Jalkoihinkaan ei sattunut ennen kuin vasta aivan viimeisinä päivinä, eikä minulle ilmaantunut kolmessa viikossa yhden yhtään rakkoa! Myöskään tylsyys ei vaivannut, vaan nautin jokaisesta lytkeästä hetkestä. Olin suunnitellut selailevani saksankielisiä kiipeilylehtiä majoilla iltaisin, mutta yleensä vain istuskelin kirjoittamassa laiskasti päiväkirjaa, kuvaamassa auringonlaskua tai turisemassa niiden kanssa, joiden kanssa päädyimme jakamaan illallispöydän. Toisin kuin pari vuotta sitten Väli-Amerikassa, rinkkakaan ei roihauttanut käpyä käryämään. Itse asiassa se tuntui kevenevän päivä päivältä, sillä opin säätämään sitä paremmin. Aarnin rinkoille siis megaturbosuositus, varsinkin haastavaan maastoon ja/tai kiipeilyyn!

IMG_6662
IMG_6644
IMG_6663

Vuorilta kaipaan

… päivän missiota. Sen jälkeen, kun aamuaurinko alkoi sarastaa verhottomien ikkunoiden läpi majalla, päivän marssijärjestys oli selvä. Ylös, pesulle, aamupalalle, päivän varustuksen säätö ja matkaan! Välillä saattoi kyllä pitää kuvaus-, herkuttelu- ja maisemienkatselutaukoja, mutta etappi oli saatava loppuun ennen pimeäntuloa – tai vielä pahempaa, illalliselta myöhästymistä. Mutta kun päivän kilometrit oli tarvottu, missio oli suoritettu, eikä iltaisin tarvinnut enää murehtia keskenjääneitä askareita.

… keskittymistä. Ilman läppäriä ja nettiä pystyin irtautumaan jatkuvasta virikkeiden tulvasta. Majoilla ei yleensä ollut kenttääkään, joten kotiin soittelunkin sai unohtaa. Olin gradukevään jälkeen niin väsynyt, etten huomannutkaan tarvitsevani iltojen ratoksi luettavaa tai ristikoita. Kirjoitin yleensä iltaisin sivun tai pari reissulokiin, mutta muuten aika vain jolkotteli ohi nauttiessa ja ollessa läsnä. Juttelimme kaverin kanssa haaveista, peloista, politiikasta ja vaikka kivilajeista, vakoilimme toisia vaeltajia, bongasimme murmeleita ja menimme yhdeksältä nukkumaan.

… eläinystäviä. Moni alppieläin ei osaa pelätä ihmistä, joten sain ihailla vuorikauriita ja salamantereita lähietäisyydeltä. Toisinaan huomionkipeä lehmä kerjäsi rapsutuksia tai aamiaismajoituksen koira istahti syliin iltateellä. Selailin Bolzanossa museossa kirjaa Dolomiittien florasta ja faunasta, ja bongailinkin innolla alppinaakkoja ja kotkia viimeisellä viikolla. Täällä Budapestissä kyllä riittää hauvoja ja variksia, ja arvostan niiden seurailua, mutta betoniviidakon yleisin laji on ihminen. (Paitsi että se taitaa kyllä olla rotta.)

… väsymystä. Sisäinen kelloni on enemmän kukkuu kuin käkikellon nimikkotähti, ja joudun usein arki-iltoina odottelemaan nukkumattia liian kauan. Päässä hyrräävät kaikki päivän aikana opitut asiat, käydyt keskustelut ja tulevat työt, ja rauhoittumiseen menee joskus tuntitolkulla. Vaelluksella oli toisin: raitis ilma ja reipas fyysinen rasitus vetivät lihakset makaroniksi heti illallisen jälkeen, eikä aivoilla ollut huikeiden maisemien lisäksi mitään jauhettavaa. Jäätikköjärvien ja edelweissien kuviin nukahti kuin itsestään.

… syömistä. Vaikka vaellusmuona ei aina hivellytkään makunystyröitä, määrä korvasi usein laadun. Jos kävelee rinnettä ylös alas vähintään puolet päivästä, voi syödä ihan mitä lystää, eikä kaloreita kerry siltikään riittävästi. Juustomakaronia, itsetehtyjä limsoja, sacher-kakkua, hilloleipää, suklaapatukoita, gelatoa… vaeltajan nälkä on loputon. Saatoin upottaa kitusiini aamiaisella kolme leipäpalaa eri juustoilla ja hilloilla, muutaman kananmunan, croissantin, hedelmän tai kaksi, kolme kuppia teetä ja jogurttia suklaamyslillä. Nyt minulla ei ole edes aamuisin nälkä, ja surautan usein vain smoothien reppuun kirjastoevääksi.

***

Vaikka Euroopan katolle onkin ikävä, ei siellä kuitenkaan voisi viettää montaa kuukautta pitempää aikaa. Kuukaudessa en ehtinyt vielä päästä pitkille reissuille tyypilliselle maailmantuskatasolle – miten minä voin vain lekotella riippumatossa, kun niin moni asia menee pallollamme päin helvettiä?

En olisi tällä hetkellä missään mieluummin täällä Budapestissä, en tekisi mitään mieluummin kuin väsäisin esitelmiä kv-politiikan konstruktivismin alkuvaiheista tai opettelisi taitto-ohjelma InDesignin saloja iltaisin kirjastolla muiden toimittajanalkujen kanssa. Yritän kuitenkin muistaa kesän opit: nauttia auringosta silloin kun se paistaa, vähentää kännykännäpläystä ja rapsuttaa kiipeilysalin koirakaveria aina, kun hän sitä itsekin haluaa.

Ja tietty suunnitella vaellusviikonloppua Slovakiassa! Mäennyppylät eivät Keski-Euroopasta lopu.