Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Tag

Venäjä

Yleinen

Välähdyksiä Komin tasavallasta

7.1.2017

Missä se edes on? oli ensimmäinen kysymykseni. Luulin muistavani Uralin länsipuoleiset Venäjän provinssit, vaan ei.

Ural, avainsana. Siinä vieressä siis.

Olen järjestänyt pari isoa Barents-nuorten leiriä, jonne ”jostain Venäjältä” karskeimmat sankarit ovat joutuneet matkustamaan kolme kokonaista päivää suuntaansa. Minkä jälkeen he ovat saapuneet perille hymyilevinä, ryhtyneet pelaamaan korttia ja ystävystymään. Tuoneet auringon mukanaan. Ehkä myös vähän muitakin paikallisherkkuja.

Tällä kertaa me kaikki muut saimme reissata. Onneksi Syktyvkarin lennot eivät sentään vieneet järjestöä vararikkoon, joten matka-aika lyheni dramaattisesti. Yli vuorokauden junailu Pietarista muuttui kahden tunnin pyrähdykseksi Rossiya-yhtiön hieman elämää nähneellä veteraanikoneella.

Takaisin tullessa unettoman yön jälkeen tosin bussi-lento-taksi-juna-juna-maraton ei tuntunutkaan enää niin kevyeltä.

(Postauksen kuvat/Photos: Katya Konevskaya)

IMG_9359
IMG_9373
IMG_9403

Kun kaivelin muistiani (eli yhdistelin Ville Haapasalolta ja Barents-tietokannasta opittuja murusia) ja nautiskelin tarpeeksi hillalikööriä paikallisen kaverini kanssa, jonkinlainen mielikuva Komista alkoi muodostua. Kappale kauneinta Venäjää.

Tunsin välittömästi selittämätöntä yhteenkuuluvuutta komien kanssa. He eivät hätkähdä pakkasta, ovat asuneet hirsimökeissä ja komin kieltä melkein ymmärtää suomen pohjalta. Monilla on samanlaiset lievästi aasialaismalliset silmät kuin meilläkin.

Tasavallan suosituimman vodkamerkin nimi on Finno-Ugric, ja pääkaupunki Syktyvkarin vaakunassa komeilee karhu valtakuntansa metsän keskellä. Metsää riittääkin: majapaikkamme kukkulalta siinsi silmänkantamattomiin puita. Havumetsää, koivumetsää, metsää laaksoissa, metsää rinteillä, metsää jokirannoilla. Siristin silmiä viimassa ja vaakasuorassa talviauringossa, mutta kaukainen, mystinen Ural ei pilkottanut horisontissa. Ei tietenkään.

Mikäli on samanlainen Ville Haapasalon Venäjä-ohjelmien fani kuin mie, Komista löytyy useita nähtävyyksiä, joita Ville on kiertänyt. Kalliomuodostelma seitsemän veljestä Uralin rinteillä ja hassu hirvifarmi ainakin alkajaisiksi. Saimme viimeisenä iltana mukaamme Komi-aiheisen korruptiomatkamuistopakkauksen, josta löytyi läjä hauskasti photoshopattuja postikortteja – sekä sisaret että sarvipäät koristivat kortteja.

Syktyvkarissa oli venäläismallisen leveät kadut ja alhaalta valkoisiksi maalatut puistopuiden rungot. Vauraita monumentteja, muttei kovin nuhjuista esikaupunkia. Siistejä toimistoja, turkispuuhkia ja taivaisiin kurkottavia kultakupoleita. Kenties tasaisempaa vaurautta kuin muissa pohjoisen provinsseissa, kuka tietää. Pohjois-Komissa ruplia vasta olisikin, sillä siellä asuvat saavat kovien elinolosuhteiden lisää – palkan tuplana tai triplana. Yksi kavereistani ei päässyt tämän vuoden leirille, sillä hän oli mennyt vasta naimisiin pohjoiskomilaisen jääkiekkoilijan kanssa.

Eräs ystäväni myös kertoi, että Komi on Luoteis-Venäjän sateenkaarikansan mekka, josta ei seura lopu.

IMG_9621
IMG_9738
IMG_9872

Kuudestakymmenestä osanottajasta muutamalle kahdenkympin pakkaset, rämät bussit, netittömyys ja outo ruoka oli liikaa. Ohjelmaakin riitti aamukahdeksasta iltakymmeneen. Näimme kyyneliä, piilotettuja ja avoimia, arkailua ja uusia askeleita tuntemattomaan. Jokainen saa näistä leireistä aina jotain irti, ihan jokainen. Sekin, joka mököttää päivän huoneessaan, kun trooppisen lämpimän hotellihuoneen ulkopuolella avautuu liian erilainen maailma.

Minun huonekaverini oli 16-vuotias norjalainen, joka oli juuri alkanut opetella venäjää. Hänen samanikäisten ystäviensä laukut eivät saapuneet kohteeseen, mutta ei se näitä pahemmin hidastanut. Legginssiä supermarketista ja joogaamaan! Tyttö puhui yhtä hyvää englantia kuin minä (pieni kateuspistos tähän väliin), virnisteli säteilevästi kaikille, maisteli kohteliaasti kaikkia ruokia (ja herkutteli suklaalla ja pähkinöillä huoneessa ihan kuin me kaikki muutkin, jotka emme saaneet vatsaa täyteen) ja soitteli wifin hyvinä hetkinä vanhemmilleen: kaikki ihan mahtavasti, tosi ihania ihmisiä.

Olin niin ylpeä hänestä, vaikka ei minulle siihen ehkä mitään oikeutta ollutkaan. Ja tunsin itseni onnekkaaksi: ajatella, sain olla vieressä ja heittää Milky wayn, kun toinen avasi silmänsä maailmalle ja rakastui siihen, mitä näki.

Tunsin minä itseni vanhaksikin. Hän ihasteli järjestäjien kykyjä ja ystävyyttä, ja hämmästyi, kun tajusi, että minähän olen vanha kettu ja kunnon sisäpiiriläinen. Haaveet, joista minä olen (järki- ja järkevöitymissyistä) luopunut tai vaihtoehtoisesti jo toteuttanut uiskentelivat hänen ajatuksiinsa. Jospa minusta tulisikin diplomaatti. Haluaisin opiskella ulkomailla. Kansainvälinen politiikka – onko se kivaa? Miten opitaan noin monta kieltä?

Minulle tämä Barents-leiri oli todennäköisesti viimeinen monista. Maat kierretty, roolit näytelty, ympyrä kiinni. Olen jo saanut niin monta kokemusta, ystävää (ja krapulaa ja mustelmaa), että aika antaa lava näiden uusien unelmoijien haltuun. Kylläpä lämmittää, että heitä riittää.

Mutta Komiin voisin kyllä palata. Ajella korkeiden puiden reunustamia kuoppateitä sinne saakelin Uralille asti. Koska minua kiinnostaisi tietää, onko maailma erilainen alle kahden kilometrin korkuisen vuoriston toisella puolen.


Seuraa Alpenglowia Facebookissa, Instagramissa ja Snapchatissa @sunnamailmmis – 2 päivää loputtomaan reissuun!

Yleinen

Vähän liikaa Venäjää hipille

20.12.2016

Viisi päivää venäläisiä junia, lentokoneita ja töpöbusseja. Trooppinen lämpö ja kuivuus sisällä, arktinen kylmyys ja kuivuus ulkona.

Ja niin, eihän siellä sitä luvattua wifiä ollut. Siispä tämäkin postaus laskeutuu keskuuteemme vaillinaisena ja viikon myöhässä.

Ensimmäisenä prakasi kamera. Akku loppu, laturi siskolla Helsingissä.

Seuraavaksi meni hermot Pietarin metroon. Neukkuasemien lisäksi metro tarjoaa lämpötilanvaihtelun ihmeen. Miten voi olla niin tuskaisen kuuma? Hikoilimme toppahousuissa ja villapaidoissa rinkat selässä.

Olen käynyt tänä vuonna Venäjällä nyt kolme kertaa. Kahden viimeisimmän välissä oli aivan liian vähän aikaa.

Lähestulkoon kielitaidottomalle kengännauhabudjetteilijalle Venäjä on… kaikkivoipa. Rinnakkaistodellisuus, jossa ei osaa seurata fysiikan tai logiikan lakeja.

Toisaalta rakastan sitä. Yhden matkakumppanini sanoin liian korkeita ja kapeita kirkkoja, sammaleisia hirsirakennuksia, huikeita korkoja Pietarin katujen jäätiköillä ja heti Eremitaasin viereisen korttelin rähjäisiä sisäpihoja.
P1580306
P1580305
P1580303

Mutta just nyt olen onnellinen vielä kolmesta viikosta Suomessa. Viikko Komin tasavallassa, Uralin juurella, mutta tällä puolella väsytti, ja nukuinkin onnellisesti yli kellon ympäri, kun pääsin vällyjen väliin Helsingissä.

Leirillämme pyöri miliisejä kelpo määrä (tanssi nyt siinä iloisesti, kun kaksi tuimaa miestä tuijottaa liikkumatta juhlasaliin), ja varmasti vielä enemmän liikkeellä oli uteliaita ministeriön silmäpareja. Vainoharhaisuus sähköisti koko meiningin: kenelle voin puhua ja mistä? Kuka ymmärtää mitäkin kieltä? Jos jotain olen diplomaatin oppityttönä tajunnut, niin sen, että vakoojia on kaikkialla.

Puhuin venäläisen ystävän kanssa korulausein Ladan takapenkillä. Vaikka huulet hymyilivät, silmät eivät tuikkineet. Muutaman (kielletyn) paikallisen hillaliköörilasillisen jälkeen hän kertoi menetetystä rakkaudesta, byrokratian rattaisiin heittämistä kapuloista ja unelmista, joista olisi parempi luopua.

Olen viisastunut aiemmista nälkäkuureista, ja pakkasin nytkin proteiinipatukoita heikon kasvisruokatarjoilun varalta. No, ne riittivät pari päivää – aina sitä vaan ajautuu aliarvioimaan omaa syömislahjakkuuttaan. Nirsoja erityisruokavalioisia länkkäreitä varten oli toisinaan jotain eläimetöntä tai gluteenitonta purtavaa, mutta ihan yhtä monta ruokailua meni pelkkiä höyrytettyjä papuja kurnivaan vatsalaukkuun ahtaessa. Aamut olivat päivien kohokohtia, kun sai maitoon keitettyä erinomaista tattaripuuroa punajuurihillolla. Minä, joka olen aiemmin inhonnut punajuurta, rakastuinkin tähän juurekseen Komissa aivan täysin.

Aivan järjetön viikko. Täynnä niitä hetkiä, jotka palauttavat uskon ihmisyyteen, (kansojen) ystävyyteen, taisteluun paremman huomisen puolesta ja toisaalta myös luovuttamista. Vedin työpajaa, jossa mietittiin, miten voisi toteuttaa omat unelmansa ja tulla paremmaksi johtajaksi.

Ymmärsin, miten auttamattoman hukassa itse olen. Ja olen mahdottoman ylpeä siitä, miten monta pätevää haavetta Barentsin nuorten elämiin mahtuu. Harva asia lohduttaa niin paljon kuin toisten idealismi, optimismi ja kiistaton lahjakkuus.

Kiitos, Venäjä.

Nyt kohti seuraavaa haastetta eli Inarin kunnan hammashuoltoa. Viisaudenhammas, jonka YTHS:n hambilääkäri vannoi pysyvän ikuisesti piilossa, päätti lähteä katsomaan maailman menoa 20 päivää ennen Väli-Amerikan turneeta. Siinä matkakumppani, jota en olisi tosiaan halunnut!

Yleinen

Murmanskin valot ja Venäjä kutsuu taas

4.12.2016

Ohi on!

Kandi nimittäin. Lähetin tänään ohjaajalleni 48-sivuisen järkäleen. Melkein tuli paha mieli niiden puolesta, jotka joutuvat kahlaamaan sen läpi. Olen siis kokonaisuusmerkintää vaille valmis valtiotieteiden kandidaatti. Harjoitteluakaan ei ole jäljellä kuin muutama hassu päivä, joista viimeiset kuluvat Helsingissä. Enpä ole ollut niin ihmisten ilmoilla kesän jälkeen!

Olen metsittynyt aika pahasti. Olen käyttänyt toimistolla villasukkia ja vaelluskenkiä viimeiset viikot.

Helsingistä matka jatkuu Syktyvkariin, Komin tasavaltaan. En tiedä, mitä mieltä siitä pitäisi oikein olla.
P1580193
P1580199
P1580197

Murmanskiin oli asennettu kaupungin satavuotiskekkerien kunniaksi oikein korskeat (lue: överit) jouluvalot. Kun erehdyin kehumaan niitä nimenomaan jouluvaloina, ystäväni naureskelivat.

”Nuo ovat kyllä päällä ainakin kuusi kuukautta vuodesta!”

Murmanskissa viime vuosina tapahtunut muutos on häikäisevä. Neljä vuotta sitten en nähnyt yksiäkään valoja, nyt niitä on keskitetysti koko keskusta täynnä. Ne hehkuvat varmaan satelliittikuvissakin. Murmansk, Barentsin pääkaupunki! Muutama vanha rakennus on sudittu räikein maalein, Lenina Prospektille on kohonnut lukuisia take away -kahviloita (joissa take away kirjoitetaan poikkeuksetta parin virheen kera), siniset kioskit ovat harventuneet murheellisesti eikä kaljaa saa enää ostaa mihin vuorokaudenaikaan hyvänsä. Kun yritin tilata hipsteriravintolassa venäläistä olutta, tarjoilija pudisteli paheksuvasti päätään ja toi minulle tuopin Kozelia.

Onneksi kulkukoirat askeltavat yhä arvokkaasti kiireisten jalankulkijoiden joukossa.

Kun ajelimme takaisin Murmanskista, huokaisin rajalla helpotuksesta. Kävelin suoraan puomiin ja sain polveen nyrkinkokoisen mustelman pariksi viikoksi.

Ja taas sinne pitäisi lähteä 10 päivän päästä. Säätiedotus lupailee kirpakkaa kolmekymmentä, enkä tiedä, onko minulla edes tarpeeksi vaatteita sellaiseen. Lento Pietarista Syktyvkariin kuumottaa. Aeroflotiin nyt vielä luottaisin, mutta entä jos operoija onkin joku alueellisen yhtiön jesarilla korjattu purkki? Mitä enemmän reissaan Venäjällä, sitä varmempi olen siitä, ettei kaikki ainakaan mene kuten suunniteltu. Välillä saa yllätyskutsun hulppealle illalliselle, välillä pääsee kokoustamaan ydinjäänmurtajalle, välillä keräilee omaisuuttaan kolarin jäljiltä jäisestä ojasta ja välillä hanavesi on vihreää.

Kaipa vain tukin rinkkaan kaiken, mitä edes pelkään tarvitsevani (otsalamppu? villahousut? proteiinipatukoita?), muistan olla juomatta hanavettä ja kertaan kyrilliset aakkoset.

Ja jippii, kasin aamuja on jäljellä enää kaksi! Sitten laitan Norja-elämäni pakettiin, kaivan Fiatin yli polvenkorkuisesta lumikasasta ja hurautan Inariin ja sieltä sitten Helsinkiin.

Meksikoonkin on enää 36 päivää. Se seikkailu odottaa ensi kuussa – tai ensi vuonna.


Selviänkö hengissä Syktyvkarin metropoliin? Se selviää Snapchatista tai Instagramista – @sunnamailmmis

Yleinen

Kurkistus ydinjäänmurtajaan Murmanskissa

28.11.2016

Maanantailukemistoa mitä leppoisimmasta aiheesta eli uraanilla pelittävästä peltipurkista – tervetuloa taas!

Rakkaalla naapurimaallamme Venäjällä/Neuvostoliitolla on Arktis-fetissi. Sama vaiva kiusaa kaikkia maailman suurvaltoja (ja ehkä myös minua, koska viimeistelen nyt kandiani, joka liippaa pohjoista hyvinkin läheltä). Kylmän sodan teknologiataisteluissa neuvostoliittolaiset ydinvoimalla toimivia laitteita keksittiin joka lähtöön, joten Neuvostoliitto yhdisti kaksi voimaansa: atomien halkaisun ja pohjoiset laivat. Tuloksena syntyi ydinkäyttöisiä sukellusveneitä ja jäänmurtajia, joista ensimmäinen ja vanhin, Lenin, lepäilee nykyisin Murmanskin satamassa museokäytössä.

Ja meillä oli siellä kokous.

P1580216
P1580220
P1580221
P1580224
P1580226P1580227
P1580235

Ennen kokousta pääsimme pikaiselle kierrokselle setä Leninin syövereihin. En tiennyt, miten päin oikein olla. Taas sotalaivan ahtaissa käytävissä seikkailemista – viimeksi vierailin sellaisella Islannissa reilu kuukausi sitten. Pulska, ruosteinen purkki satamassa kammotti minua hieman. Toisaalta myös houkutteli – vaikka se onkin museolaiva, Leniniä on uitettu vaikka missä vesissä ja liemissä, ja sillä olisi varmasti tarinoita kerrottavanaan.

Jätin teddytakin naulakkoon ja liityin englanninkieliseen opastusryhmään. Kysyin, saako täällä kuvata.

”The more, the better!”

Tällaista vastausta en olekaan ennen Venäjällä kuullut. Myös oppaan ikä, palveluasenne ja kielitaito yllättivät – jos minä olisin opas, haluaisin olla tuollainen. Mutta eivät taitaisi kyllä taidot riittää.

Perivenäläistä oli kuitenkin harras usko propagandaan. Kuulimme tarinoita ydinjäänmurtajien ylivertaisuudesta, suurista seikkailuista ja uskomattomista ominaisuuksista. Onnettomuuksia ei ole kuulemma koskaan tapahtunut, polttoaine on täysin turvallista ja jätteet hävitetään asianmukaisesti. Ydinjäänmurtajia käytetään vain rauhanomaisiin tarkoituksiin, kuten tutkijoiden alusten saattamiseen Pohjoisnavalle.

Teki mieli yskäistä vähäsen. Kursk.

P1580237
P1580238
P1580244
P1580245

P1580246
karrrrhu

Kierros vei toisaalta samanlaisiin, toisaalta erilaisiin paikkoihin kuin Nato-fregatti Languedocilla. Ranskalaiset halusivat näyttää sotilaiden arkea komentonakkeineen, kuntosaleineen ja jäynineen. Venäjällä näimme mahtia ja loistoa: turbiinit, komentajan kokoushuoneen ja radiohuoneen. Komean jalopuupöydän äärellä oli istunut myös vastikään keskuudestamme poistunut vanha kunnon Fidel Castro. Pienoiset kylmät väreet hyppivät selkärangassa. Kun puikkelehdimme ahtaissa portaikoissa ja tukalan kuumissa konetiloissa, kuljimme halki oikean, epäilyttävän ja merkityksellisen historian. Juuri tämä ruosteinen, pullukka alus on rouhinut jäätä Pohjoisnavalla, hajonnut pari kertaa, isännöinyt diktaattorien illallisia ja ollut Neuvostoliiton arktisen teknologian lippulaiva 50-luvun lopulla, jolloin se laskettiin Jäämereen Murmanskin edustalla.

Ydinjäänmurtaja kuulostaa kauhistuttavan mystiseltä. Ydinsodan uhka, Novaja Zemljan kokeet, halkeavat atomit, Hiroshima, terroristit ja Neuvostoliitto. Jäänmurtaja: kirskuvaa pakkasta, outoa valaiden laulua, jäävuoria, nälkäkuoleman uhka ja eteerisen kauniit kaamoksen auringonkajot. Kohti tuntematonta kahteen suuntaan – pitäisikö sinne edes aina änkeä? Neuvostoliittolainen tiede ei ole paljon eettisten lautakuntien mielipiteitä kysellyt. Ensimmäisen avaruuteen lähetetyn eliön, Laika-paran, tiedettiin menettävän henkensä.

Koko Kuolan niemimaa on edelleen sotilaallinen, pelottava arvoitus. Kun ajelimme sen halki, näimme yleisöltä suljetun sotilaskaupungin keskustassa marssivat totiset nuoret miehet, tankkirivistöt, muistolaaksot ja piikkilanka-aidat. Murmanskin läheisessä satamassa kelluu edelleen ydinkäyttöinen laivasto, ja rannalla on kaikki tarpeellinen haverien korjaamiseen ja kaikkensa antaneen ydinpolttoaineen asianmukaiseen hävittämiseen.

Kun olin pieni, isäni osoitti joskus aavalle Jäämerelle ja kysyi tuulelta, kuinka paljon säteilevää jätettä pohjoisten vuonojen pohjassa makaa.

Lenin on avaava ja tavallaan helpostilähestyttävä Murmanskin nähtävyys. Mitä kaunistellumman kuvan opastus antaa, sitä enemmän sisäinen Sherlock pääsee vauhtiin. Mikäli ei viitsi miettiä syntyjä syviä ja maailman järjettömyyttä, voi vierailla EU-rahoituksella pykätyissä näyttelyissä, jotka kertovat mukavasti ja kaikenikäisille sopivasti arktisesta luonnosta. Pääsee myös silittämään hologrammijääkarhua!

Leninille pääsee etukäteisvarauksella. En tiedä, paljonko lippu maksaa, mutta en usko reissubudjetin kaatuvan siihen.


 

Lisää reissukuulumisia Alpenglowin Facebookissa ja Instagramissa!

Yleinen

Privaattikierros Murmanskissa

16.11.2016

Hyiset terveiset napapiirin pohjoispuolen suurimmasta kaupungista – Murmanskista! Nautiskelen nyt perinteisestä venäläisestä epäkäytännöllisyydestä eli istuskelen hotellihuoneen lattialla, koska ainoan pistorasian lähellä ei ole sen puoleen sänkyä, tuolia kuin sohvaakaan. Katselen Ylä-Murmanskin valoja ja superkuuta ja harkitsen, olisinko peräti niin elitisti, että kiskaisin huiviin parin euron minibaarikaljan.

Lauantai oli kyllä niin huikaiseva päivä, että sille voisi ihan hyvin maljan nostaakin. Ystäväni Inna ja hänen kaverinsa Vasily kaappasivat minut harmaaseen maasturiin ja näyttivät kaikki Murmanskin parhaat paikat ”Bronxista” (älkää kysykö) ydinjäänmurtajalle.

P1580167
P1580163
P1580145
P1580151

Murmansk sijaitsee aivan yhtä komeilla tuntureiden sylissä kuin vaikkapa Alta tai Hammerfestkin. Lahtea pitkin eivät kuitenkaan seilaa amerikkalaisilla turisteilla ahdetut Hurtigrutenit, vaan öljytankkerit ja ruosteiset kalastuspurkit. Oppaani halusivat näyttää minulle ensimmäisenä kuvaustasanteen/näköalapaikan, joka poikkesi ympäröivästi pusikosta hyvin vähän. Ehkäpä joku traktori oli puskenut siitä lunta pois, ehkä se oli vain sutinut matkallaan, mutta lämmitin kameraani käsien välissä ja toivoin, että se jaksaisi avautua. Kymmenen asteen pakkanen hurjaan viimaan yhdistettynä nimittäin jähmetti meitä niin, että minun ja Innan huiveille nauranut porukan machokin pyysi pian hiljaisella äänellä varahuivia itselleen.

Oppaat katsoivat minua odottaen. Ehkä vähän kauhullakin. Aika moni ulkomaalainen vieras kuulemma säälii tai inhoaa kaupunkia. Murmansk levittäytyi lahden rannalle hyvin erilaisena kuin norjalainen kaupunki: savuisena, metallisena ja murretunsävyisenä. Valkoista tunturia ja teräksenharmaata. Loputtomasti mustia vaijereita, johtoja ja peltikattoja. Kiskot kohti Moskovaa ja Mustaamerta ja Pekingiä ja Vladivostokia. Aurinko punnersi niemimaan takaa juuri ja juuri lumihuippujen ylle, eikä se lämmittänyt piiruakaan. Ilmeisesti otin tarpeeksi monta kuvaa, sillä paikallisoppaat suunnistivat jo iloisina autolla. Vasily väänsi lämmittimen täysille ja kiroili, kun kierroksen seuraava pysäkki olikin jo niin pian. Eivät ehtineet edes sormet sulaa.

P1580156
P1580154
P1580172

Kun kävin ensimmäistä kertaa Murmanskissa neljä vuotta sitten, toinen ystäväni ajelutti minut valtavalle Alyosha-patsalle. Silloin ajattelin, että miten tahditonta, ylpeillä sodanaikaiselle viholliselle, miten puna-armeija vei lopulta voiton. Mutta ei se sitä ollut. Länteen tiirailevaa Alyoshaa ei pykätty siksi, että hähähää suomalaiset ja natsit, saittepa turpiin, vaan toivon ja pakon symboliksi. Sotilas tarkkailee leuka pystyssä solaa, josta vyöryisi pian saksalaisjoukko. Murmansk oli pari vuotta natsimiehityksen alla, ja takaisinvaltaus oli ruma ja verinen operaatio – kaupunkisota yleensä on. Kansainvälisten kaverien kanssa rokkibaareissa heiluessa ei tule juuri ikinä miettineeksi, että meidän isoisämme tai -setämme tähtäilivät toisiaan kiväärinpiipun yli. Eri ajat, eri tapahtumat, mutta joskus niidenkin pitää antaa koskettaa.

Näimme kukin Alyoshan ikuisissa liekeissä eri kuvia. Minä suomalaissotilaat Petsamossa paleltumassa. Seuralaiseni toivon siitä, että vahvistusjoukot lipuisivat lahtea pitkin apuun – ja pelon, etteivät saapuisikaan. Minä kiitollisuuden siitä, että olen saanut kasvaa rajan sillä puolella, jolta nikkelisulatto ei ole tappanut kaikkia lähialueiden puita. Kaverini oman kaupunkinsa säästymistä: Murmansk ja Arkangeli ovat Lounais-Venäjän tärkeimpiä satamia edelleen.

P1580175
P1580179
P1580185

Matka jatkui ja laulu soi. Näin Murmanskin Bronxin (tämä on niin ghettoa, että tää on bussien päätepysäkki), poronsarvipipoisen pikkupojan, minimaasturi-Ladan, Murmanskin uusimman ja kalleimman rakennuksen sekä itse ydinkäyttöisen jäänmurtaja Leninin. En oikein tiedä, mitä pitäisi ajatella siitä, että juuri naimisiin päräyttäneet parit tuovat ydinmurtajan satamapaikan aitaan rakkauslukkoja. Kestäköön rakkautemme yhtä ikuisesti kuin ydinjäte?

Murmansk on kaikkea sitä, mitä Lappi ei ole. Teollistunut. Valtava. Rautainen. Kiskot nousevat liki merestä asti, meillä ne lopahtavat Rovaniemelle. Äänekäs. Eloisa. Likainen. Vanhoja rakennuksia, rapistuneita seiniä. Uhkeita monumentteja ja korkeita kengänkorkoja. Värikkäitä vilkkuvaloja, kuusikaistaisia teitä, prameita uudenvuodenvaloja. Kolossaalisia kerrostaloja, joissa on sisällä tropiikki. Kulkukoirilla on niin paksu turkki ja leveät, että ne menisivät heittämällä susista.

Missään tapauksessa Murmansk ei ole ruma tai lohduton. Se on vain loputtoman kiehtova, mutta toisaalta myös uuvuttaa.

Illalla kaupunkikierroksen, sukkahousunmetsästyksen ja venäläisen, megalomaalisen illallisen jälkeen kellahdin tyytyväisenä sänkyyn ja katsoin kaksi jaksoa Greyn anatomiaa.