Browsing Tag

Väli-Amerikka

Yleinen

Lattarimuistoja, Lattarihaaveita

21.2.2018

Gradukevään ja viime vuoden rinkkaseikkailun kontrasti ei voisi olla suurempi. Puhelin muistuttelee ivallisesti lähes päivittäin, että tänäänkin voisit olla playalla ja rikkoa taas yhdet aurinkolasit (kolmen kuukauden reissun aikana tuhosin viidet).

Moni asia vetää mielen takaisin tien päälle. Vaikka valmistunkin nyt, olen aika varma, ettei minusta lakinaista tule, joten edessä on suunnanvalinta. Kannattaisi siis selailla työpaikkoja ja muita mahdollisuuksia, mutta sen sijaan rämppään Skyscanneria ja luonnostelen mahdollisia tulevaisuuden reissuja.

Saavuin viime vuonna 11 viikon odysseian jälkeen Panama Cityyn hämmentyneenä, mutta onnellisena. Kaikki näetty ja koettu myllersi päässä ja haki muotoaan. Oliko tällä jokin merkitys?

P1580992 (kopio)P1590032 (kopio)

Vaihtaisin Cancunista Panama Cityyn ulottuneesta venähtäneestä retkestä vain yhden asian: oman fiiliksen. Ajatukset kiersivät aika synkkää rataa, vaikka yläpuolella porottikin Karibian aurinko. Perusvirettä ei voi muuttaa, jos elämässä kupruilee, mutta asennetta olisin voinut kyllä parantaa. Vaikka kroppa laskeutui Meksikoon jo tammikuussa, pääkoppa seurasi kunnolla perässä vasta maaliskuun alussa, jolloin reissua oli jäljellä enää muutama viikko. Seuraavan pitkän matkan haluaisinkin viettää kokonaan niissä tunnelmissa, joihin letkeä Bocas del Toro minut Panamassa vei. Täysin kiireettömiä päiviä tuulisella rannalla, tanssimista rankkasateessa, bookcrossing-pisteestä napattua luettavaa.

Eilen vastailin jonkun kanssaseikkailijattaren kysymyksiin Väli-Amerikasta. Hän aikoi kiskaista melkein koko reittini kolmeen viikkoon turvautumatta lentämiseen. Minulle tuli kolmessa kuukaudessakin hoppu. Nautin näköjään kilpikonnamaisesta matkanteosta, ja sekös Lattareihin sopii. Matkailutyylini ei ehkä muuttunut, mutta ainakin vakiintui. Haluan suorittaa vähemmän ja tunnustella enemmän. Tutustua kunnolla kanssareissaajiin ja väitellä Trumpista riippumatossa tarantellan kipitellessä katossa. Haahuilla pitkin rantapolkuja puolivarjossa, runoilla kepillä hiekkaan ja palata lempikalliolle monena iltana putkeen. En halua vain vetäistä rastia nimen viereen listassa, vaan oppia ymmärtämään.

Näin jälkikäteen mietittynä olen hurjan ylpeä itsestäni. En ole ihan varma, mistä idea edes lähti, mutta niin vain läksimme Jutan kanssa matkaan. Tiedän kyllä pärjääväni vaikka missä tilanteissa, mutta reippainta olikin itse lähteminen. Oikiskuplassa juuri kukaan ei ole tehnyt vastaavaa! Kurssikavereilla on mieletön kiire trainee-paikkoihin, joista aukenee ovi sitten junior-asiantuntijaksi, hyville palkoille, omistusasunnoille ja muutaman viikon vuosilomille. Ehkä olisin jonottamassa oravanpyörään heidän kanssaan, ellen olisi varma siitä, etten halua sitä – ainakaan vielä. Mikäs kiire tässä on. Painetaan välillä duunia, välillä selaillaan pölyisiä teoriakirjoja hämärissä lukusaleissa, toisinaan torkutaan panamalaisissa busseissa ja toisinaan rinkutellaan ukulelea lentokentällä.

P1590032 (kopio)
P1590040 (kopio)
P1590050 (kopio)

Panaman kanavan sillalla jotain päättyi ja jotain jäi kesken. Hostelleissa marinoituneet true-travellerit kertoilivat seuraavasta askeleesta, merimatkasta Kolumbiaan. En pulittaisi muutaman päivän riskialttiista purjehduksesta melkein tuhatta euroa, mutta olen aika varma, että Lattariseikkailu vol. 2 on edessä. Vieläpä todennäköisesti ennemmin kuin myöhemmin. Pääomaahan siihen tarvitaan, aikaa myös, mutta molemmat ovat varmasti järjesteltävissä.

Reggueton raikaa taas kuulokkeista, kalmankelmeä talvi-iho janoaa aurinkoa ja järjestelmällisten hollantilaisten pikkutarkka systeemi ärsyttää. Tulostelin Väli-Amerikan parhaita otoksia ja länttäsin oveen – huono veto. Ovi kun ei avaudu vehreälle terassille, vaan sinänsä ihan nätille pikkukadulle koristeltuine tiilitaloineen.

Jos jotain ymmärsin, niin sen, miten valtava ja monipuolinen Latinalainen Amerikka onkaan. Suomalaiset oppivat alueesta peruskoulussa ehkä parin viikon pätkän: on jotain intiaaneja, Andit ja sylkeviä laamoja. Matkailumediat rummuttavat turkoosissa meressä snorklailua ja perunajauhonhienoja biitsejä.

Intiaaneja, eli satoja eri alkuperäiskansoja. Kymmeniä erilaisia valtioita, jotka jakautuvat kymmeniksi toinen toistaan erilaisemmiksi provinsseiksi. Perun lumihuipuilta Amazonasin sademetsiin, Tulimaan karuudesta ja Costa Rican biodiversiteetti-ilotulitukseen. Väli-Amerikka on vasta piskuinen murunen siitä, mitä Lattareista löytyisi nähtäväksi, siitäkin sivuutin varmasti 95  prosenttia.

En tiedä, haluaisinko asua Lattareissa – kai sitäkin voisi kokeilla. Aikakäsitys ja tuloerot kävisivät varmasti raskaiksi. Toisaalta reissatessa kantaa ylipainoisen rinkan lisäksi hartioillaan painoa siitä, että täällä minä rikas länkkäri vain sikailen, kun paikalliset lapset napsivat pelkkää riisiä iltapalaksi, jos sitäkään.

Oletko käynyt pitkällä reissulla? Muuttiko se maailmankuvaasi? 

 

Yleinen

IGTT: Tarinat parhaiden 2017 kuvien takaa

4.1.2018

Hyvää viikonlopun alkua! Minä kävin eilen lumilautailemassa ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen, ja ihan yllätyin siitä, miten nopeasti sitä taas tottuu muovinpalaan köytettyihin jalkoihin. Kun juorusi tuolihississä lukiokavereiden kanssa, tuntui siltä, ettei 17-vuotissynttäreistä olisi vierähtänyt päivääkään.

Päätin tallailla memory lanea vielä pidempään, tosin lähihistoriaan: viime vuoteen. Tarkemmin sanottuna vuoden tykätyimpiin Instagram-kuviini. Palaan jokaisen kuvan yhteydessä hetkeen, jolla se otettiin: kokemukseen, sattumaan, tunnelmaan.

Saariselkä, joulukuu

Kaverini keksi kesken paljuilun, että meistä pitäisi ehdottomasti ottaa yhteiskuva. Monta sellaista. Tavallisen kameran jälki ei miellyttänyt, joten urhea lappilainen sissi kipitti avojaloin hangessa hakemaan kalansilmälinssin. Kauneuden eteen ei ehkä ole tarpeen kärsiä, mutta täydellisten instakuvien eteen on.

Palju tuntui täydeltä luksukselta nuukan ja meluisan Hollanti-syksyn jälkeen. Ajatella, takapihalla vain lumisia käkkyrämäntyjä, yllä kaamoksen sinertävä valo ja autuas hiljaisuus.

Amsterdam, marraskuu

Meidän piti mennä Rijksmuseumiin ihailemaan kansakunnan taideaarteita, mutta selvisimme sinne lounaalta niin lähellä sulkemisaikaa, ettei 17 euron pääsymaksun pulittamisessa ollut enää järjen hiventäkään. Muistimme, että tämä mainstream-turistien pyhä kivi eli selfie-kyltti tönötti ihan museon takana, joten lähdimme itseironisesti näyttämään kieltä elämänsä matkalla olleiden aasialaisten sekaan.

Berchtesgaden, Saksa, lokakuu

Vuorikauriit yllättivät vaeltajat Berchtesgadenin kansallispuistossa. Minua pelotti mennä niiden lähelle, vaikka ne eivät näyttäneet välittävän ihmistunkeilijoista ollenkaan. Katsokaa nyt noita sarvia! En haluaisi joutua vetämään vuorenrinteellä juoksukilpailua kaurispukin kanssa. Lehmä on nimittäin yksi yleisimmistä kuolinsyistä, eivätkä vuorikauriit häviä niille ainakaan taisteluvarustuksessa. Ohitimme ruohonmussutukseen keskittyvät uhanalaiset eläimet peräpuolelta ihailtuamme niitä pitkän tovin. Toivottavasti kohtaamisemme ei jäänyt viimeiseksi.

Geiranger, Norja, heinäkuu

Näyttää epäilyttävästi hymyltä, mutta oli todennäköisesti irvistys. Menkkakrampit repivät alakroppaa riekaleiksi, ja alas oli vielä 1400 korkeusmetrin matka. Pummasin vaellustovereilta vahvan Buranan, rapsutin koiraa ja valitin. Lähdimme laskeutumaan vuoren varjopuolta, eikä lumi ollut ehtinyt sulaa vielä heinäkuun puolivälissäkään. Vaihdoimme siis kulkutavaksi pyllymäen. Monen sadan metrin liu’uissa hihkuessani unohdin kivut kokonaan! Kastuimme litimärässä lumessa päästä varpaisiin, mutta ei ole kyllä jäätikkömäenlaskun voittanutta.

Panama City, maaliskuu

Tähän se päättyi, Väli-Amerikan kiertue – instamaailmassa siis. Oikeasti istuin pari päivää tämän helteisen Panaman keskipäivän jälkeen 18 tuntia jääkylmässä bussissa takaisin Costa Ricaan, josta olin löytänyt törkyhalvan jatkolennon Kanadaan. Panama Cityn vanhaakaupunkia kierrellessäni olisin kyllä kaivannut edes osaa hullun lattarikuskin käyttämästä ilmastoinnista, koska kosteusprosentti lähenteli sataa ja lämpömittari neljääkymmentä. Läntti selässä ei todellakaan ole varjo, vaan ehtaa soijaa.

Panama City oli kerta kaikkiaan uskomaton. Resuisia kalastusveneitä pilvenpiirtäjiä vasten, murtunutta asfalttia kiiltäviä pankkeja vasten. Hullaannuin aivan täysin, kun löysin ensimmäisen länsimaisen supermarketin moneen kuukauteen. Voi myslipatukat, kuinka olin teitä kaivannutkaan!

Bocas del Toro, Panama, maaliskuu

Olin saanut alkureissun matkatoverilta kiertopalkintona suojakertoimen 60 aurinkorasvaa, ja 10 viikkoa Väli-Amerikkaa kierrettyäni ihossakin alkoi olla jo melkoisesti melaniinia, kuten kuvasta näkyy. Vaan poltinpa kuitenkin olkapäät koko päivän snorklausretkellä Bocasin pikkusaarilla. Retken lopuksi turret dumpattiin kahdeksi tunniksi piskuiselle atollisaarelle. Juoksin sen ympäri avojaloin perunajauhonhienolla hiekalla, snorklailin meriheinäviidakossa toivoen näkeväni kilpikonnia ja melkein ajauduin ulapalle virran mukana. Rannalta lähtiessä eri venekunnan englantilainen pariskunta tyrkkäsi käteeni juuri avaamansa, täydellisen kypsän kookoksen.

Tikal, Guatemala, tammikuu

Sain yhden reissun huonoimmista ja parhaista elämyksistä parin tunnin sisään toisistaan matkalla Tikalin maya-raunioille. Lähtö oli rapsakkaan neljän aikaan aamulla, ja hytisimme kuoppaisen tien varrella parikymmentä minuuttia noutoa odotellen. Kuski kaahasi kaistapäisesti heittelehtien matkan rauniokaupunkiin, ja matkustaja jos toinenkin tirautti kauhunkyyneliä – minä myös. Tikalilla oli julmetun kylmä, ja oppaamme olikin varustautunut pipolla ja fleece-takilla. Shortseihin sonnustautuminen kadutti ensimmäisen tunnin, mutta kun aurinko nousi, mielikin kohosi.

Vuosisatoja vanhat, valtavat temppelirakennelmat iskivät jo sanattomaksi, mutta Tikalissa upeinta on ympäröivä viidakko. Mölyapinat huutavat, villikalkkunat vaeltavat pitkin muinaisia uhrauspaikkoja ja tukaanit hierovat nokkiaan yhteen oksistossa. Luonto ja ihminen kuuluvat yhteen.

Cancún, Meksiko, tammikuu

Ystäväni pikkuveli keräilee Hard Rock Cafe -pinssejä pakkomielteisellä innolla, joten jouduin köröttelemään paikallisbussilla tunnin hotellialueelle hakemaan hänelle sellaisen. Vaikka tummat pilvet salamoivat jo taivaanrannassa, minä ja reissuleidini Jutta halusimme nähdä Karibianmeren ensimmäistä kertaa nyt eikä kohta.

Rakkautta ensi silmäyksellä. Sihautin auki kokiksen, istuin hiekalle ja tuijotin lumoutuneena maidonturkooseihin aaltoihin. Tulisin vielä pärskimään tuota kauneutta ulos keuhkoistani, snorklailemaan siinä kuin pikku saukko, ihailemaan Belizen saariston auringonlaskuja. Kaikki oli alussa, edessä suuri tuntematon.

Tämä postaus on osa IGTT-kampanjaa, jolla levitetään matkailutietoutta ja reissailun ilosanomaa. Kampanjaa pyörittävät Travellover– ja Vagabonda-blogit, joista löytyy myös lisää tammikuun teeman eli 2017 matkakuvien postauksia myös muilta bloggaajilta. Seuraatko jo minua Instagramissa?

PS Penteles mikä matkakuume tästä seurasi! Mikä oli viime vuoden huikein reissukokemuksesi?

Yleinen

Reissusekoilua, osa 3: Väli-Amerikka

4.8.2017

Näistä postauksista tykätään, ja niitä on helppo kirjoittaa, koska mitä enemmän reissaa, sitä enemmän sössii. Voit lukea ensimmäisen ja toisen sekoilupostauksen linkkien takaa. Aiemmin olen muun muassa tipahtanut jäätikkömutaan, jättänyt passini lukkojen taakse hostelliin lähtöpäivänä ja eksinyt vaellusreitiltä niin, että joudun kiipeämään vuorelta alas.

Väli-Amerikassa ei auttaisi töhötä liikaa, sillä täydellä varovaisuudellakin voi saada osakseen machete-ryöstäjän, malarian tai katuhaukun pureman kankkuun.

(Todennäköisintä kuitenkin, ettei mitään satu.)

Pidemmittä puheitta surkeiden sattumusten, tai kohtaamisten, kimppuun. Ötökkävaroitus!

P1590563
P1590572

Sääskibungalow

Kanadalainen bussista bongaamani kaveri ja minä majoituimme viikoksi Bocas del Toron pääsaarella mukavaan, keltaiseen taloon. Hengasimme kuistin riippumatoissa, silittelimme kissanpentuja ja menimme nukkumaan. Aamulla heräsimme sääskenpuremien peitossa. Jopa Lapin tyttö vähän kauhistui. Syylliseksi paljastui ikkuna, jonka karmien välisestä raosta olisivat mahtuneet vaikka eiliset kissavieraat.

Lähdimme valittamaan respaan, josta – taas kerran – hyvän espanjani ansiosta saimme paremman kämpän halvemmalla, omat hyttysverkot ja vieläpä kylmät kaljat käteen. Kaverini sääskenpistoihin annettiin viinaa, minä puolestaan join lopulta molemmat viileät virvokkeet, sillä toveri Victoria Island nukahti riippumattoon painajaismaisen yönsä jälkeen.

Costa Rican kamalat bussit 1

Piti päästä päivässä Queposista Monteverdeen. Matkaa vajaa parisataa kilometriä, matka-aika viitisen tuntia. Piece of cake, sanoi amerikkalainen kaverini, joka oli matkan viikkoa aiemmin taittanut. Tätä mieltä olin itsekin bussinvaihtoon asti, kun katselin Tyynenmeren komeaa rannikkoa.

Kunnes saavuimme Jacoon, kaupunkia tuntui kestävän ja kestävän. Katsoin maps.me:tä (ihan pakollinen sovellus kaikille reissuesoille) ja kas, minun olisi pitänyt jäädä matkasta jo kymmenen kilometriä sitten. En viitsinyt hypätä matkasta missä tahansa, vaan jatkoin Jacon lauttaterminaaliin asti. Kysyin siellä kuljettajalta, milloin seuraava bussi Monteverdeen lähtee.

”Kaksi tuntia sitten”, hän sanoi, nauroi, ja käveli pois.

Ahdistuneena kysyin lippuluukun pojalta, miten ihmeessä pääsisin Monteverdeen. Hän neuvoi minua menemään takaisin päätien risteykseen – siitä saattaisi mennä jokin sinne päin suuntaava bussi ohi joskus illalla. Jotenkin onnistuin kyrräämään paikallisbussilla risteykseen puolen tunnin matkan ja huitomaan oikean bussin pysähtymään. Päivän viimeisen!

Se oli ääriään myöten täynnä, ja tasapainoilin koko matkan vuoristotietä pimeydessä auton käytävällä seisten. Kolme tuntia.

P1590581
P1590583

Costa Rican kamalat bussit 2

Ensimmäistä kertaa San Joséhen joutuessani halusin lähteä päiväretkelle Poás-tulivuorelle. San Joséssa jokaisella bussiyhtiöllä on oma terminaali, mistään ei löydy kaikkien autojen aikatauluja, ja vaikka löytyisikin, niin ne eivät välttämättä pidä paikkaansa.

Poásille lähtisi yksi ainoa bussi kerran päivässä tietystä paikasta, kahdeksalta aamulla. Heräsin siis ajoissa, pikamarssin kohteeseen ja jonotin nätisti bussiin. Kysyin ovella, oliko kohteena tulivuori.

”No ei! Lentokenttä!” Costaricalaisen bussikuskin tapaan äijä vain nauraa röhötti ja kertoi, ettei kansallispuistoon hänen tietonsa mukaan edes olisi busseja. Raahustin nöyryytettynä jonosta pois. Kun kävelin takaisin hostellille puoli yhdeksältä, sama bussi jyristi ohitseni ja kuljettaja vilkutti.

Vesiputoukselle pitäisi päästä

Queposissa hostellissa vapaaehtoishommissa lähdin iltaretkelle kätketyille pikkurannoille. Vietin siellä ihanan illan erakkorapuja kuvaten ja mukavan pariskunnan koiraa rapsutellen. Kun palasin hostellille illan hämärtyessä – se muuten käy tropiikissa vikkelästi – vastaan tulivat meksikolaiset työkaverini ja pari alakerran surffiliikeen opettajaa. He olivat lähteneet etsimään salaista vesiputousta, joka olisi vartin matkan päässä. Ilta pimeni jo, mutta eikös vartissa varmasti ehtisi perillä ajoissa iltauinniksi.

Parin kilometrin hikimarssin jälkeen lopulta pääsimme polun alkupisteelle. Kompastelimme hämärässä polkua pitkin, ja se vain kapeni kapenemistaan. Lopulta emme nähneet juuri mitään enää kännyköiden salamavaloillakaan, ja varpaat hakkasivat kipeästi puunjuuriin ja piikkiokasiin flipflopeissa. Toinen meksikolainenkin oli hävinnyt johonkin. Onneksi löysimme hänet puolimatkasta hostellille.

Seuraavana päivänä, kun lähdimme revanssimatsiin, näimme käärmeen ihan polun alkupäässä. Ja vesiputoukselle kesti reipasta marssiakin lähes tunnin.

PS Tämä viidakkoon eksynyt mexicano oli aikamoinen. Hän esimerkiksi joutui nouseen vuoroveden takia yöpymään rannalla ja  löysi kerran tienposkesta puolikuolleen vyötiäisen. Hän oli varmaan 160-senttinen, mutta iski pitkiä ranskalaisia ja espanjalaisia nuoria tyttösiä, vaikka oli pilannut hampaansakin huumeilla. Karismaa, sitä pitää olla.

P1590587
P1590592
P1590596

Monteverden kämppikset

Ihme kyllä, selvisin Monteverdeen asti, vaikka bussien kanssa vastusti kovasti. Yövyin aivan ihanassa puutalossa pilvimetsän keskellä. Satsasin yhden hengen huoneeseen, eikä majatalossa kovin paljon muita vieraita ollutkaan. Eräänä iltana, kun paikalla olin vain minä, näin keittiössä jotain liikehdintää paistinpannun alla. Menin kurkkaamaan, ja hyi hitto – skorpioni! Kipitin paniikissa yläkertaan, googlasin kaiken costaricalaisista skorppareista ja helpotuin niiden hengenvaarattomuudesta niin, että jopa nukahdin.

Seuraavana iltana juttelin amerikkalaisen nuorenparin kanssa alakerran olohuoneessa, ja huomasimme toisen skorpionin seinällä. Pariskunnan mies pyydysti sen ja heitti pihalle. Myöhemmin, kun menin omaan huoneeseni, näin KAKSI skorpionia portaissa ja olin astua yhden päälle. Vilkaisin vielä kattoon, eikä olisi pitänyt. Näin valtavan pulskiaisen mönkivän suoraan hollantilaisen vanhan pariskunnan huoneeseen. Koputin oveen ja sanoin alahuuli väristen, että anteeksi, mutta kannattaa vilkaista ylös. Taattu kiljunta alkoi.

Skorpionitalossa yöpymisen jälkeen tarkistin sänkyni maanisesti iltaisin loppureissun ajan ja lakkasin kävelemästä avojaloin kaikkialla paitsi uimaan mennessä.

Yhden vai kahden hengen huone?

Guatemalan Panajachelissa vierailimme entisen kämppikseni luona. Maailma on mitättömän pieni! Minä ja reissukaverini Jutta pääsimme majoittumaan neljän tähden hotellissa pilkkahintaan, ja hinta olisi ollut sama, yövyimme sitten eri huoneissa.

Pikkuflunssa, reissun ainoa, kaatoi minut sänkyyn heti illallisen jälkeen. Olin juuri sammuttamassa valot, kun näin vessanovessa vilahduksen. Valtava hämähäkki! Guatemalan skaalassa valtava on aika eri kuin Suomen. Ajattelin ensin sulkea vessanoven ja jättää monsterin sinne yöksi, mutta tajusin, että oven yläpuolella oli kämmenenmentävä rako. Siispä suojasin käteni topilla, valitin Jutalle yläkertaan (eikä hän silloin edes ehtinyt lukea viestejäni), toivoin, että hämppy olisi myrkyllinen ja aloin lätkiä sitä flipflopilla.

Viisi minuuttia myöhemmin otus oli menettänyt henkensä ja minä tärisin risti-istunnassa kaakelilattialla. Olen voittamaton hämähäkintappaja!

Apukuski Sunna

Bocas del Torosta mantereella Almiranteen on noin tunnin merimatka. Vene lähtisi seitsemältä aamulla, joten lähdin talsimaan majapaikastamme pikkukaupungin toisesta päästä jo kuuden aikaan. Kun kääntöpiirien välissä sataa, vettä tulee kunnolla. Kiitin rinkan edellistä käyttäjää sadesuojan sisällyttämisestä diiliin ja laitoin litimärkää lenkkaria toisen eteen.

Paattiin päästyäni olin kylmissäni, märkä ja epäilevä veneen merikelpoisuuden suhteen. Noin kahdellekymmenelle tarkoitetun oloiseen alukseen lastattiin 50 ihmistä ja valtava määrä säkkejä. Uninen kapteeni oli kiskonut sadekuomun päälle miten sattui, joten heti, kun pääsimme ulapalle, vettynyt suoja alkoi lepattaa. Matkustajat joko nukkuivat tai heijasivat itseään peloissaan (Bocasissa näköjään myrskyää aika harvoin), ja kapteenikin puisteli huolestuneena päätään. Koska kukaan muu ei näyttänyt tekevän mitään, otin kuomusta kiinni ja pitelin sitä koko tunnin matkan, ettei se lentäisi Karibianmereen. Toisella puolella pari lukiolaispoikaa teki samoin. Kun lähdin laivasta, kapteeni nyökkäsi kiitokseksi ja etsi rinkkani laukkumerestä hymyillen.

***

Huomasin, että kämmejä oli vaikeaa keksiä. Tuntuu, että reissu karaisi minua ja Juttaa niin, etteivät pikku vastoinkäymiset tuntuneet enää missään. Kaikki ravintolat kiinni – pyysimme mummoja kokkaamaan meille ja maksoimme tuplahinnan. Bussia ei kuulu – haetaan jätskit ja odotellaan auringossa. Majapaikka on perunut varauksen – ei kun kylmään yöhön etsimään uutta. Itsensä nolaaminenkaan ei tunnu enää miltään, kun on sönkännyt vuosikausia vieraita kieliä lähes päivätyökseen.

Toisaalta olimme todella varovaisia, sillä tiesimme, että naisreissaajina näillä seuduilla jotain oikeasti vaarallista voisi tulla vastaan milloin vain. Emme riekkuneet ulkosalla pimeän aikaan tai juoneet ylen määrin rommidrinkkejä muualla kuin omalla parvekkeella. Järjenkäyttö kunniaan, sillä reissun aikana minulta ei ryöstetty kertaakaan, mutta löysinpä Panamassa vessasta 20 dollaria!

Eivät ne reissusekoilut tähän lopu. Siispä näihin kuviin, näihin tunnelmiin, ja letkeän höpöjä matkoja kaikille!

(Kuvituksena costaricalaisia tití-apinoita, koska kuka nyt haluaisi varoittamatta skorpioneja katsella. Tai joutua ottamaan niistä kuvia…)

Yleinen

Costa Rican Karibia – vähemmän turisteja, enemmän viidakkoa

17.7.2017

Vähän aikaa sitten haukuin Costa Rican aika lailla maanrakoon. Koska mustaa ja valkoista harvemmin on, niin pitäähän Tiquiciaa välillä kehaistakin.

Suurin osa varsinkin amerikkalaisista turisteista suuntaa Costa Rican Tyynenmeren rannikolle, jolta löytyvät loputtomat biitsit, upeat rantakalliot ja resortteja joka makuun. Karibian rannikolla on pilvisempää, hieman viileämpää ja edelleen köyhempää. Modernit hyödykkeet kuten tieverkosto ja sähkö tuotiin mangrovepöheikköjen asukkaille vasta 70-luvulla.

Yllätyin täysin, kun hyppäsin San Joséssa Limóniin vievään bussiin. Kaupungista päästyään auto huristeli halki lähes läpikäymättömän, viidakon peittämän vuoriston, jonka jälkeinen kostea tasanko tuntui jatkuvan tuntikausia. Kuumuus liimasi ohuen mekon tekonahkapenkkiin. Pahoittelin vieruskaverille, että dödö saattoi pettää jo aikoja sitten.

(Side note: vieressä istunut kanadalaistyttö lähti lopulta mukaani melkein pariksi viikoksi Panamaan, joten ehkä häntä ei tosiaan haitannut).

P1590754
P1590756
P1590762
P1590786

Suurin osa reppureissareista suuntaa rähjäisen ja soisen Limónin sijaan Puerto Viejoon, joka on kyllä oikein turistinen mesta. Rantakadulla kaupitellaan katuruokaa samoihin hintoihin kuin Suomessa, ja saksalaiset lapsiperheet leikkivät keskustan rannalla.

Muutaman kilometrin päässä mummot kuitenkin myyvät ajopuista kyhätyistä kojuista lähes ylikypsiä, jumalattoman makeita ananaksia ja pesukarhuperheet ylittävät tietä kaikessa rauhassa. Puerto Viejosta kannattaakin napata menopeliksi alle pyörä ja suunnata kohti etelää, tien loppua. Matkalla voi pysähtyä kilometri kilometriltä tyhjemmille rannoille, vuokrata snorkkeli tai kajakki ja lähteä turkoosinvihreälle Karibialle.

Karibia on mielestäni enemmän sävy kuin meri. Sitä on jo ikävä. Karibia, Arktis. Jotain maagista: pohjoista, trooppista.

Puerto Viejossa hostellia riittää joka makuun. Majoituin itse Kalunai Hostelissa, joka oli paljon nimeään parempi suomalaisen näkökulmasta (oikeasti, miettikää nyt tuota nimeä). Siellä matkalaukut tursusivat vaihtokirjoja, tarantella asusteli keittiökatoksen yläpuolella ja koirat kerjäsivät rapsutuksia riippumattoihin kuumuuden ajamilta reissareilta. Omistajapariskunnan poika väänsi läksyjä pitkän pöydän päässä.

P1590819
P1590829
P1590834
P1590836

P1590868

Puerto Viejo ei missään nimessä ole koskematon paratiisi – mutta sen ympäristö on hiton lähellä. Sitä paitsi itse kylässäkään eivät välillä pankkiautomaatit toimi, saati sitten sähköt tai netti. Näin huonoihin palveluihin ei laatutietoinen pakettimatkaaja tyytyisi. Onneksi.

Costa Rican Karibian todellinen kauneus on juuri siinä, miksi sinne pykättiin kunnon tiet vasta silloin, kun Lapissa poromiehet jo hurjastelivat moottorikelkoilla tunturissa. Täällä tuhannet ja tuhannet eliölajit, niin kasvit, eläimet kuin merilevätkin, määrittelevät tahdin. Ihminen on vain kuokkavieras, jonka jäljet häviävät seuraavassa rankkasateessa.

Cahuitan kansallispuistossa nenäkarhut ryöstelevät matkailijoiden jättämiä hedelmänjämiä, jättimäiset erakkoravut kipittävät pitkin aaltojen siloittamaa rantaa ja mölyapinalauma aloittaa iltahuudon korkealla latvustossa. Sadat erilaiset hyönteiset ja hämähäkin väijyvät saalista tai piileskelevät saalistajaa puissa ja pensaissa. Ukkoselta tuoksuva ilma painaa hartioita, muutama valtava pisara tipahtaa silloin tällöin hiuksille.

Tropiikki. Sademetsä. Lastenkirjat. Nyt ollaan todella kaukana kotoa.

Vielä bussipysäkillä ehti bongailla lintuja, kun kaikki linja-autot porhalsivat ohi. Huitominenkaan ei auttanut.

Puerto Viejossa ei rusketu, mutta se onkin ehkä itäisen Costa Rican suurin opetus. Tänne on paljon tärkeämpiäkin syitä ajautua.

Yleinen

Käpy paloi Costa Ricaan – miksi?

30.6.2017

Kun kerron Väli-Amerikan reissustani, yleisimmät kommentit ovat: ”eikös siellä ole vaarallista?” ja ”ai ihana, Costa Rica! Minäkin haluan!”.

Molempiin vastaan äh ja selitän jotain ympäripyöreää varovaisuudesta ja siitä, miten kaunista seutua koko niemimaa on, ei pelkästään yksi valtio.

Oikeastaan Costa Rica, jossa vietin lopulta 12 viikon reissusta puolet, osoittautui kuudesta maasta tylsimmäksi. Ennen kuin pureudun enemmän syihin, haluaisin muistuttaa, ettei kuusi viikkoa riitä syväanalyysin tekemiseen ja saamani vaikutelmat voivat ihan hyvin olla vääriä. Joka maassa, joka kaupungissa on hyvät ja huonot puolensa, ja huono asennehan tunnetusti voi pilata kaiken. Subjektiivista, subjektiivista.

P1590588
P1590624

Hintataso

Tämän ei pitäisi tulla Costa Rican reissaajalle yllätyksenä, mutta tulee se silti. Kun monet elintarvikkeet maksavat kaupassa tuplat Suomeen verrattuna, niin budjettireissaajalle menee luu kurkkuun. Hedelmiä sentään saa halvalla! Kaikki maksaa mansikoita: ruoka, majoitukset, aktiviteetit ja paikasta toiseen liikkuminen. Lisäksi tuntuu, ettei rahoilleen oikein saa vastinetta. Kalliilla vuokrattu kajakki onkin päältä halki, eikä vuokraamojäbää kiinnosta lainkaan.

Huono ruoka

Jos haluaa aina vain parempia kulinaarisia kokemuksia, Panama Citystä kannattaa ehdottomasti matkata kohti Cancunia eikä toisinpäin, kuten minä tein. Sain ensin nautiskella herkkutortilloista ja reippaasti maustetuista papumuhennoksista Guatemalassa ja Meksikossa – ja sitten purra kuivia papuja ja riisiä loppureissun alkupätkää kaivaten. Costaricalainen arkiruoka koostuu gallo pintosta eli riisien ja mustien papujen kuivakasta sekoituksesta, oksennuksenmakuisesta kotijuustosta ja epämääräisistä kananpaloista, jos liha siis maittaa. Jotta ei menisi täysin haukkumiseksi, ateriaan kuuluvat avokadot ovat varmaankin herkullisimpia, mitä tulet ikinä maistamaan.

Rahalla saa ja hevosella pääsee, ja ruokabudjettia lisäämällä voi välttyä pahimmilta sinkuloilta. Siinä missä kaikissa muissa Väli-Amerikan maissa kolmella eurolla saa masun täyteen herkkuja ja kenties juomankin päälle, Costa Ricassa se ei riitä kuin limsaan. Tympeinkin gallo pinto rokottaa lompsaa ainakin vitosen. Itse kokkaamalla ei oikeastaan edes säästä.

En nyt keksi yhtään ruokaa, juomaa tai leivonnaista, joka olisi jäänyt positiivisesti Costa Ricasta mieleen. Flor de Cana -rommikin tuodaan maahan Nicaraguasta…

Vedätykset

Massaturismi on, kaikessa hyvyydessään ja pahuudessaan, vienyt onneksi turistihuijauksilta suurimman terän. Toisin kuin monissa Lattarimaissa, busseissa gringot eivät joudu maksamaan mielivaltaista summaa vaan ihan tavallisen taksan. Sen sijaan monet aktiviteetit osoittautuvat lyhyemmiksi ja tylsemmiksi kuin luvattiin, oppaat kielitaidottomiksi ja se aiemmin mainittu kuuluisa kajakki merikelvottomaksi. Etenkin takseissa tulee pitää varansa ja varmistaa matkan hinta etukäteen.

Tai mistä minä tiedän, ei minulla Costa Ricassa rahaa mihinkään taksilla kruisailuun ollut.
P1590628
P1590851

Epäekoturismi

Jos Tiquicia on jostain tunnettu, niin ympäristöystävällisestä turismista maailman upeimmassa, tai ainakin monimuotoisimmassa, ekosysteemissä. Osa matkailualan toimijoista todella kunnioittaakin luontoa, tahtoo sille parasta ja haluaa esitellä sen ihmeitä matkailijoille ilman ketunhäntää kainalossa.

Sitten on kilpikonnia auttavia vapaaehtoistyöfarmeja, joilla kalliilla majoittuvat eivät näe vilaustakaan kilppareista; zipline-reittejä, jotka tuhoavat harvinaisia puita ja luonnonsuojelualueita, joille päästetään ahneuksissaan niin paljon vierailijoita, että suojeltavat luontokappaleet kaikkoavat kauemmas metsän siimeksiin. Jos ekoturismin sanotaan olevan kotoisin Costa Ricasta, niin uskoisin kyllä viherpesunkin juontavan juurensa sinne.

Sitä paitsi vituttaa maksaa pääsymaksua pienimmillekin luontopoluille ja suojelualueille. Costa Rica ei ole Pohjoismaiden kaltainen hyvinvointivaltio, mutta hinnoittelun ja alueiden omistamisen yhdistäminen kansallisen kattojärjestön alle ryhdittäisi rahankäyttöä ja -kanavointia, ja hätistäisi ulkomaiset omaneduntavoittelijat luonnonmukaisen turismin kentältä.

San José

Joo, tästä ei kannattaisi edes valittaa. Costa Rica on pikkuinen valtio, joka on tunnettu luontonsa, lämpönsä ja hiekkarantojensa vuoksi. Pääkaupunki San Joséssa ei ole näistä mitään – paitsi kuumotusta, kun seuraava lipevä äijä lyöttäytyy seuraan ja yrittää iskeä. San Josésta saattaa löytyä joitakin helmiä, mutta en onnistunut niitä kolmessakaan visiitissä löytämään. Ränsistyneitä taloja, huutelevia miehiä, hengenvaarallinen liikenne ja viisi mangoa kahdella eurolla. Siinäpä Costa Rican pääkaupunki sitten onkin.

Keskusta koostuu kauppahallista, katukauppiaista, kerjäläisistä ja kansallispankin minimaalisesta puistosta, johon mahtuu juuri ja juuri kolme penkkiä ja jonkin vanhan potson patsas. Ketjuravintolat, erityisesti Mäkkärit, ovat valloittaneet katukuvan koko keskustassa.

Haluan uskoa, että San Joséssa on jotain näkemisen arvoista. Mutta en kyllä lähde enää sitä etsimällä etsimään – Panama City on paljon mielenkiintoisempi pääkaupunki lähietäisyydellä (vain 18 jäistä tuntia bussissa ilmastointi täysillä).

 

Kaikkiaan Costa Ricassa turisteja on niin paljon, että aina joku haksahtaa ylihintaiseen ja huonolaatuiseen. Miksi siis edes yrittää? Yritykset tahkoavat voittonsa ilman hyvää palvelua, kestävää kehitystä tai omaperäisiä ideoita, kun amerikkalaisia pakettumatkalaisia riittää kuitenkin.

Costa Ricasta olisi paljon hyvääkin sanottavaa, esimerkiksi paikallisten rentous, turvallisuus ja upea luonto. Mutta totta puhuen menisin vierailemistani Väli-Amerikan maista kaikkiin paitsi tänne uudelleen. Nicaraguasta löytää samat rannat ja kaljat halvemmalla, Panamassa kulttuuri ja kaupungit oikeasti kiinnostavat, Guatemalassa on historiaa, Belizessä upeampi merenalainen maailma ja Meksikossa meininkiä ja sapuskaa.

Haluaisin kuulla puolustuspuheen Costa Ricalle. Anna siis palaa ja käännytä minut!