Browsing Tag

Vaellus

Yleinen

Luotu kävelemään

14.2.2019

Viime kesästä meni kolme viikkoa vaeltaessa, eli kävellessä ja rämpiessä vuorenrinteitä ylös alas Alpeilla.

Se oli tavallaan iso virhe. Nyt en enää haluaisi muuta tehdäkään.

Minulla ei ole pelkästään ikävä luontoon täältä reikäisen asfaltin ja pakokaasujen keskeltä, vaan kaipaan myös jatkuvaa liikettä, väsyneitä lihaksia iltaisin ja sitä iloa, mitä itse itsensä kulkupelinä toimiminen tuottaa.

Näin alkuun on pakko sanoa, että ymmärrän kyllä, ettei kaikilla ole mahdollisuutta pitkiin vaelluksiin. Ei ole aikaa, fyysiset seikat estävät tai ajatus tuntuu pelottavalta tai vaativalta. Tiedän, että toimiva, perusterve parikymppisen kroppa on etuoikeus ja lahja. Siksi juuri haluankin pitää siitä huolta ja käyttää ja kehittää sitä. En takuulla pysty enää neljänkymmenen vuoden päästä läpsimään samanlaisia päivämatkoja kuin nyt, ja voi olla, että onnettomuus tai sairaus vie liikuntakyvyn jo aiemmin.

Tallaisin varmaan tyytyväisenä tasaista hiekkatietäkin, mutta erityisesti reitin haastavuus teki vaelluksesta tavattoman vaihtelevaa ja mielekästä. Välillä sai höpötellä metsäautotiellä katsomatta jalkoihinsa, kun taas hankalimmissa kohdissa piti tukeutua kaksin käsin vaijereihin ja taiteilla vaelluskenkänsä seinämään niin, ettei lipsahtanut monen sadan metrin pudotusta alas. Enimmäkseen vaellus oli kuitenkin näiden ääripäiden välimuotoa: tasaista ylämäkeä, liukusorakkoalamäkeä, puronvieren kivikkoa tai vaikka kuusenjuurien välttelyä. Joka väittää, että vaelluksella on tylsää tai ettei kävely käy liikunnasta, on kyllä väärässä. Hauskin etappimme oli ironisesti musta laskettelurinne, jonka kävelimme (tai no, pyörimme, kompuroimme ja liukastelimme) alas muka säästääksemme aikaa.

Jo kolmessa viikossa huomasin, miten sekä kunto että koordinaatiokyky kasvoivat. Lihaksia juili vain kolmen ensimmäisen päivän jälkeen – tosin varoitettakoon, että alkujumi oli aivan kammottava! Tosin nautin myös siitä, miten väsyneen ja maitohapoille värähtäneen kropan saa aamulla houkuteltua taas liikkeelle. Jo muutamassa päivässä opin mukavan nousutahdin, jolla keuhkoihin ja pohkeisiin ei koskenut liikaa eikä tullut kovin hiki. Jos hikoilee paitansa märäksi, saa hytistä taukopaikalla, vaikka laittaisikin ekstratakin päälle. Erityisesti laskeutuessa vauhti kasvoi kokemuksen karttuessa, kun lihasmuisti imi tietoa siitä, miten kehon paino ja tasapaino pidetään hallinnassa painovoiman kiskoessa kohti laaksoa.

Kukapa nyt tykkäisi sanasta voimaannuttava, mutta vaikea keksiä tästä tutkimusmatkasta mitään muutakaan osuvaa. Tuntuu jollain alkukantaisella tavalla oikealta liikkua paikasta toiseen kävellen ja vieläpä kantaa itse mukanaan kaikki, mitä tarvitsee. Hivuttaa välillä kehoaan äärirajoille  ja toisaalta sitten laiskotella antaumuksella seuraavana päivänä laaksossa lueskellen kirjaa aurinkotuolissa.

Kumma kyllä, minulle ei tullut reissusta mitään kremppoja, ei edes yhden yhtä rakkoa. Keho tottuu rasitukseen, kunhan muistaa ottaa rauhassa ja levätä riittävästi, eikä se oikeastaan vain totu, vaan parantaa koko ajan juoksuaan. Hassua kyllä, en kokenut vaelluksen vaikuttavan millään lailla ulkomuotooni. Jalkojen lihakset näyttivät samalta kuin ne olivat koko kevään näyttäneet, enkä pahemmin päässyt laihtumaankaan. Italialainen ja itävaltalainen herkkuruoka pitivät siitä huolen, ja hyvä niin! Liikkumiseen tarvitaan energiaa. Mikä tärkeintä, liikun siksi, että nautin liikkumisesta – en siksi, että muokkaisin kehostani kauniimpaa jonkun toisen silmissä. Saan iloa siitä, että pakarat jaksavat painaa kahdeksan tuntia ylämäkeen, ja se siitä.

IMG_6777 (kopio)

Mitä väliä visuaalisella bikinikunnolla on, kun nämä jalat ovat juuri ylittäneet Alpit?

Näkymätömiä muutoksia kuitenkin tapahtui: rinkan raahaamisesta huolimatta hartiajumi unohtui sinne, minne sen pitikin, eli graduluola-kirjastoon, ryhti koheni ja alavartalo vahvistui. Myös mieli rauhoittui. En ole kokeillut meditaatiota muuten kuin joogan muodossa, mitä tuskin lasketaan, mutta uskoisin, että luonnossa tallaamisen luoma flow käy sellaisesta.

Pääkoppa puhdistui kaikenlaisesta modernin elämän kuonasta. Vaelluspäivänä heräsimme aamulla kuuden aikaan, söimme aamiaista, pakkasimme rinkat ja suuntasimme polulle, ja laitoimme jalkaa toisen eteen päivästä vaihdellen kuudesta yhdeksään tuntia. Pidimme maisemapaussia silloin kun siltä tuntui, kuvasimme maisemia, makoilimme nurmikossa, bongasimme murmeleita. Iltapäivällä saavuimme majalle, veimme rinkat punkkien viereen, peseydyimme vähän, söimme välipalaa, söimme illallista ja painuimme unille. Jokaisella päivällä oli päämäärä, mutta vain yksi: kävellä seuraavalle majalle. Ja kun se oli saavutettu, saattoi huokaista ja ottaa rennosti, selailla saksankielisiä kiipeilylehtiä puupenkillä. Ei kalentereita, ei luennonjälkeistä pikajuoksulenkkiä, ei iltaohjelmaa. Ei mitään väliä sillä, mikä päivämäärä tai lämpötila tai muu numeroarvo määrittelee ympäristöä. Jos oli kylmä, saattoi laittaa pitkähihaisen päälle. Jos aurinko näytti laskevan, majalle pitäisi varmaan ehtiä piakkoin.

Minulle luonnossa nollaaminen on todennäköisesti vielä vapauttavampaa kuin kaupungissa kasvaneille, sillä minulle pusikossa rämpiminen on oletustila, johon on pakko päästä takaisin mieluummin useammin kuin harvemmin. Vaellus, etenkin mykistävän kauniiden huippujen keskellä, laittaa itsekeskeisen ihmisen takaisin paikalleen. Omilla aikatauluilla tai toiveilla ei ole kummempaa väliä, koska  ukkoskuuro voi estää suunnitelmat.

Aiheesta on rustattu noin viisitoistatuhatta hyllymetriä romanttista ja ekologista kirjallisuutta, joten en ala ylistämään sitä, miten pieneksi ja mitättömäksi vuoret ihmisen viskaavat. Niin se vain menee, ja se vapauttaa. Olen pikku muurahainen, eikä minun tarvitse kasvaa mitenkään tätä suuremmaksi. Kunhan vain kipittelen polkuja ylös ja alas maailman mittakaavassa täysin merkityksettömällä missiolla.

Budapestissä on vallinnut viimeisen viikon ajan kutkuttava valekevät, joka on sulattanut kaikki lumen ja jään. Jokohan vaelluskausi voisi kohta alkaa?

Yleinen

Passo di Antermoia – vaelluksen kauhein ja kaunein etappi

15.11.2018

Kesän turbovaellusta oli ehtinyt kulua jo reippaasti yli kaksi viikkoa ja luulimme nähneemme niin paljon, että ikimuistoisimmat hetket olisivat jo takanapäin.

Olin ikuisena Itävalta-fanina vakuuttunut siitä, että parhaat maisemat ja ärtsyimmät reittiosuudet oli tullut ylitettyä jo saksankielisillä alueilla. Ötzin löytöpaikan läheisyydessä, josta löytyi jäätiköitä vaan ei sitä oikeaa, ja Karwendeltalin tummien pilvien ja lempeäsilmäisten lehmien katseen alla.

Vaan ei, vuoristoradan korkeimmat nousut ja häijyimmät tarjoili opaskirjassa neljän tunnin matkaksi kuvailtu, mutta yhdeksäntuntiseksi seikkailuksi venähtänyt etappi Italian Dolomiiteilla. Passo di Antermoia, koko kesän katharsis!

IMG_6664 2
IMG_6659 2
IMG_6616

Päivä seurasi nätisti klassista draaman kaarta. Kuten kunnon Disney-leffa, se alkoi päivänpaisteella ja kukkasilla. Bongasimme vihdoin edelweissin, alppitähden, jota olin tähyillyt kivikosta jo viikkokausia. Muut linnut eivät laulaneet kuin alppinaakat, mutta niiden viserrys todella lämmittää sydäntä yli kahdentuhannen metrin korkeudessa.

Sitten näimme lentävän lehmän. Todella.

Helikopteri kiikutti ilmeisesti tautiin menehtyneen kantturan ruumiin alas korkeuksista, ettei se saastuttaisi muita. Kuvasimme etääntyvää pistettä snapchattiin kuten kunnon milleniaalien kuuluukin.

Reitti oli lähes tasainen, mutta näkymä viereiseen Rosengartenin huipuille sanoinkuvaamaton. Rosoinen, tylyn harmaa peikonhammasjono kurotteli kohti kirkasta sinitaivasta niin lähellä, että siihen olisi voinut melkein heittää kivenmurikan.

Kävelimme noin tunnin ihmemaassa tallustelun läpi portista, jonka jälkeen reitti muuttui kapeaksi ja jyrkäksi – mutta ei niin vaikeaksi, etteivätkö naureskelevat teiniporukat koirineen olisi uskaltaneet juoksennella sillä. Rosengarten läheni ja läheni, vihreät niityt ja karut, pystysuorat seinämät vuorottelivat.

”Kaunein maisema, jonka olen ikinä nähnyt”, sanoi kaverini.

Aivan totta.

Kokkailimme feikki-Primuksella mehevää juustopastaa keskipäivän auringossa, ystävällinen saksalaisnainen tarjosi meille keksejä ja kyseli matkastamme. Hän totesi, että haluaisi myös itse lähteä yhtä pitkälle patikalle, muttei enää uskalla. Sanoin, että aloitin matkan äitini kanssa, joka oli suunnilleen samanikäinen kuin hän. Ja että äidillä oli niin hauskaa, ettei häntä meinannut saada viikon lopuksi alas viimeiseltä vuoristomajalta.

IMG_1518

IMG_1534

Jo helpotti!

Dolomiittien taika katosi aivan yhtä nopeasti kuin se oli meidät hurmannutkin. Puuskutimme rajua ylämäkeä kohti Passo di Antermoia -solan huippua, josta pitäisi avautua näkymä Rosengarten-huippujen sisuksiin.

Olen kiipeilyn myötä kehittänyt ihan uudenlaisen korkeanpaikankammon: jyrkillä tai paljailla jyrkänteillä keikkumisen ilman köysivarmistusta. En tahdo kestää ajatusta siitä, että jos nyt jalka lipsahtaa, niin olen vaarassa pudota satoja metrejä kohti murskautumiskuolemaa. Jalat alkavat täristä, sydän hakkaa ja huimaa.

Passo di Antermoia aukesi kilometrien mittaisena jäätikkösorakkona, jonka halki kiemurteli polku keskellä rinnettä. Ainakin kaksi tuntia vapinaa ja kauhua. Eikä meillä ollut edes vaellussauvoja. Sola koostui kolmesta osuudesta: 500 metrin laskusta, noin kilometrin mittaisesta tasaisesta pätkästä keskellä rinnetta ja noin 600 metrin äkkijyrkästä noususta.

Kanadalaista kuolemanvaarassa keikkuminen ei näyttänyt pelottavan, ja joka kerta, kun hänen vaelluskenkänsä lipsahtivat soralla, uikahdin. Pakotin koipea toisen eteen, pikkiriikkisiä askelia kuin mummolla pääkallokelillä lähikaupan hiekoittamattomalla pihalla. Nyyhkytin ja tarrasin kallionseinämään aina kun pystyin. Halusin vain istahtaa vaaleaan, jättimäiseen sorakasaan ja teleportata itseni horisontissa siintävään majaan – joka sekin osoittautui välietapiksi. Meillä tuhraantui alamäkisiksakkiin reilusti yli tunti, ja värisin ja kyynelehdin koko matkan. Olin varma, että jokainen askel olisi voinut vetäistä jalat alta ja olisin kierinyt rinkan kanssa kymmenien kuperkeikkojen ryydittämänä märäksi mytyksi laaksonpohjan puroon.

Solan päältä pahimmalta näyttänyt tasainen osuus osoittautuikin siedettäväksi, ja ennen majaa ponnistimme vielä loputtomalta näyttäneen ylämäen alle tunnissa. Ylämäkeen mennessä jyrkkyys ja irtosora haittaavat vähemmän, sillä ei näe alas, vaan ylös, eikä tasapaino petä niin herkästi. Molempien mahat murisivat jo, mutta emme voineet pitää pidempää kuin puolen omenan mittaita taukoa, sillä majalle oli vielä toisen solan ja melkein yhtä ikävän alastulon matka.

IMG_6670

Dramaattinen osuus huipentui siihen, kun ihailimme ensin turkoosia jäätikköjärveä. Kanadalainen oli haaveillut sellaiseen pulahtamisesta jo Itävallasta asti. Vaikka tuuli puhalsikin kylmästi, nakkasimme rinkat ja ylimääräiset maisemat kivennokkaan odottamaan ja sukelsimme mutapohjaan asti. Majakin näkyi jo, ei mitään hätää siis. En jaksanut laittaa urheiluliivejä päälle tai hiuksia kiinni.

Astuimme majaan sisään. Kysyimme kohteliaisuudesta, olisiko heillä tilaa (ainahan niissä oli ollut), ja saimme kieltävän vastauksen.

”Ai ei ollenkaan?”

”Ei.”

”Eikö edes patjoja lattialla.”

”Ei. Menkää seuraavalle.”

Kello oli jo viisi, vaeltajan illallisaika siis. Varjot olivat pidentyneet, järvikään ei enää kimallellut auringonvalossa.

Kaikki kortit kehiin. Anelimme isäntää soittamaan seuraavaan majoitusmahdollisuuteen ja varaamaan meille paikat. Hän teki niin, mutta hänen elekielensä puhui puolestaan. Typerät nuoret ulkomaalaiset, eivät osaa edes hoitaa varauksia etukäteen. Hän sanoi, että majalla oli tilaa ja että meillä olisi jäljellä kolmen vartin matka.

No, kolme varttia kesti lopulta kaksi tuntia, ja luulimme jo juosseemme väärään suuntaan. Auringonlasku houkutteli uteliaat murmelit viipottamaan vehreillä niityillä, mutta emme ehtineet jäädä katsomaan niitä. Toivoin, että murmelihavaintoja riittäisi vielä lähitulevaisuudessa (ja toive toteutui jo seuraavana päivänä).

Unohtumaton Antermoia-päivä päättyi valtavan pastalautasellisen ääreen piskuisessa, vain 15 henkeä vetävässä vuoristomajassa, jota pyöritti vanhan koulun italialainen alppihiihtäjä poikansa kanssa. Mutta se on jo toinen tarina.

 

Yleinen

Alppien ylitys alkaa huomenna

6.7.2018

Kaupunkien tomut ovat jo jääneet taakse, vaihtuneet sameanvihreiksi alppijärviksi ja junanvarren niityillä lekotteleviksi lehmiksi. Lämpöinen sade kasteli meidät tänään moneen otteeseen, kun värkkäsimme viimeisiä valmisteluja sivistyksen parissa ennen vuorikesäni ensimmäistä viikon rykäisyä: käteisen haalimista, hiustenpesua, vaatteiden rullailua.

Täällä Garmischissa talot ovat alppikarkkia, tosin niiden julkisivuille maalatut jokapojan Jeesus-freskot tosin himmentävät charmia.

Talojen takana jököttävät vuoret, jotka tuntuvat kohoavan äkkijyrkkinä kohti tummaa taivasta.

IMG_6083
IMG_6082
IMG_6078

Nyt, kun vuorilla olisi tarkoitus viettää kuukausi, ne eivät enää näytäkään kutsuvilta. Ensimmäistä kertaa epäröin, pyörittelen päässä pelkorulettia.

Entä jos rinkka hajoaa? Emme mahdukaan edes ensimmäiselle majalle yötä? Eksymme rotkon reunalle? Taitamme jalkamme jo alkupäivinä?

Olenko muistanut ladata kaikkien laitteiden akut, pakata mukaan tarpeeksi vaihtosukkia ja ruuvata vesirakon kiinni tarpeeksi tiukasti? Onko rinkka säädetty oikein? Miten paljon myslipatukoita tarvitaan kuuden päivän etapille? Riittääkö urheiluteippi?

Äidin matka kestää kuusi päivää, minun neljä kertaa niin kauan. Eniten arastelen sitä, että saatan joutua myöntämään olleeni todella väärässä. Etten jaksakaan käveleskellä Keski-Euroopan kivisessä sydämessä koko heinäkuuta, vaan jätän leikin kesken heti ensimmäisessä ylämäessä.

IMG_6081
IMG_6080
IMG_6084

Kohta ei tarvitse enää arvailla, vaan voi antaa lähtöahdistuksen valua takaisin laaksoon kuin vuoristopuron. Eiköhän innostus kolkuta huomenna ovea, kun alamme askeltaa Partnach-jokea ylävirtaan.

Kohti tiheää kuusikkoa, kohti kesäisiä niittyjä, kohti kivisiä solia ja jäätiköitä, joilla voi laskea pyllymäkeä. Käsittelin juuri vaellushousujen persauksenkin mehiläisvahalla, niin kestää lasketella!

Pieni pelko on hyvästä. Eihän ilman sitä tulisi tehtyä mitään haastavaa.

Ilmoittelen itsestäni viimeistään viikon välein vaelluspäivityksillä, ja olen lisäksi ajastanut muutakin kesälukemista blogiin koko kuukauden ajaksi. Että elkäähän putoilko linjoilta!

Yleinen

Kuukaudessa Alppien yli

7.5.2018

Heissan! Vierähti viikko ilman horinoitani. Syypää: gradun pentele. Mutta sen ensimmäinen versio on nyt palautettu, joten saan vapaa-aikani takaisin.

Kesää kohti. Kaksi jättiläiskäpyä ikkunalaudallani muistuttaa, että kohta koittaa paluu luontoon, paluu Alpeille, paluu Itävallan Alpeille!

Sain alppivaelluksen esimakua viime lokakuussa Saksan Berchtesgadenissa, jossa tassuttelimme ensimmäisenä päivänä ylös korkeuksiin, yövyimme retkeilymajassa ja laskeuduimme raskain sydämin seuraavana päivänä takaisin laaksoon. Sinä yönä tajusin, että tätä on saatava lisää.

Olimme odotelleet malttamattomina, että pilvet väistyisivät ja pääsisimme ihastelemaan vuoristopanoraamaa, jonka keskellä majoituimme. Mutta ei, uni tuli ennen korkeapainetta. Heräsin puoliunesta keskiyöllä. Pujautin jalat majan tarjoamiin tossuihin ja hiivin terassille.

Pilvet olivat kohonneet muutamaan kilometriin ja roikkuivat repaleisina juuri ja juuri korkeimpien huippujen yläpuolella. Melkein täysi kuunmöllykkä ja turboahdettu tähtitaivas valaisivat yön mustuuden hennon tummansiniseksi. Ja vuoret, ne eivät vain heijastaneet kuunvaloa, vaan hehkuivat himmeästi omaa loistettaan. En ollut ennen nähnyt maailman kolmiulotteisuutta niin selkeästi. Toljotin ympärilleni suu auki, hengitystä pidättäen. Terassin kosteus imeytyi tossunpohjien läpi, mutten voinut liikahtaakaan.

P1610967 (kopio)
P1610968 (kopio)

Olen lopen kyllästynyt katuihin, betoniin, roskaan, autoihin, parkkipaikkoihin ja siihen, että keuhkoissa kumisee jatkuvasti katupölyä ja saastetta. Vielä kypsempi olen tähän superopiskeluun: ei tunnu luonnolliselta könöttää läppärin äärellä 12 tuntia vuorokaudesta, saati sitten selailla parin kilon oikiskirjoja selkä kumarassa lukusalin nurkassa.

Samsung on kasvanut kämmeniin kiinni, ja läppäri on syönyt reiän repunkulmaan.

Pitkä vaellus taitaa olla täsmälääke kaikkiin vaivoihin. Ei sinkoilua tai suorittamista, vaan tassua toisen eteen. Puhelimet eivät toimi korkeuksissa, mutta laaksossa voi aina laittaa kotipuoleen viestiä. Paikallaanoloon pakahtunut keho pääsee liikkeelle, ja jumiutunut ja tympiintynyt mieli saa ylenpalttisesti tilaa ajatuksille. Niin paljon, että tylsistyn varmasti moneen otteeseen, mutta kaikki päräyttävät jutut saavat yleensä alkunsa pitkästymisestä.

Ei kalenteria, ei dediksiä, ei edes viikonpäiviä.

Kun saan heinäkuun alussa ravisteltua niskasta viimeisetkin Tilburg-velvollisuudet, pakkaan vain välttämättömimmät romppeet pikkurinkkaan ja suuntaan maateitse kohti Müncheniä. Toistaiseksi moni huikaisevimmista seikkailuistani on alkanut Baijerin pääkaupungista. Sieltä kokka kääntyy pikkuisen turisteilun jälkeen vääjäämättä kohti etelää, kohti korkeuseroja ja korkeita kuusia ja maidonsinisiä jäätikköjärviä. Alas korkeuksista laskeudutaan elokuun alussa, ehkä.

Palaan myöhemmin reittiin, kestoon, suunnitelmiin, valmistautumiseen, tunnelmiin. Tänään vain iloitsen.

P1610966 (kopio)
P1610979 (kopio)

Ajatus pitkästä vaelluksesta ei syntynyt tyhjiössä. Olen viettänyt kymmeniä myöhäisiltoja vaellusblogien tai -kirjojen ääressä. Esimerkiksi suomalaisen Isko Salmisen blogi ja kuvat tulivat hyvin tutuksi: hän tallasi tuhansia kilometrejä Meksikosta Kanadaan.

Iltalenkeillä rumilla hollantilaisilla teollisuusalueilla olen hymyillyt Eräloki-podcastin Marinellan ja Evan erätarinoille.

Inspiraatiota on tulvinut lähempääkin. Yksi kaveri ultrajuoksee Suomen metsissä, toinen hiihtää karvapohjasuksilla norjalaisille vuorenhuipuille ja laskee sieltä alas vapaana ja nopeasti kuin haukka.

Minua ei liiemmin pelota, pystynkö siihen. En näe tätä suorituksena, vaan jonain, mitä todella haluan tehdä – lomana, tarkoituksena, mitä näitä nyt on. Uskon, että fyysinen kunto kyllä kestää, ellen loukkaa työvälineitä eli koipia jotenkin kriittisesti ennen matkaa tai sen aikana. Ja mikäli henkinen kantti alkaa kanittaa, aina voi mönkiä vuorenrinnettä alas lähimpään kylään ja hurauttaa postibussilla ihmisten ilmoille.

Mitäs tykkäät tällaisesta kesälomasuunnitelmasta? 

Yleinen

Vuorihaaveita, vuorisuunnitelmia

3.11.2017

Ihan alkuun – kiitos viime postauksen hienosta keskustelusta, aiheesta on selvästi tarpeellista puhua.

Asiaan! Kuukausi sitten minä ja nuhakuumeinen kaverini Katri puskimme toistaiseksi viimeisintä vuorenvalloitusoperaatiotamme. Kiskaisimme napaan vuoristomajalla pahvinmakuiset juustoruisleivät ja astuimme edellisen päivän sumusta poiketen aurinkoiseen paratiisiin. Minä kiikuin Bundesrepublik Deutschland -kylttiin ja Katri kompastui tasaisella maalla pientareelle. Hetken saksalaisia keski-ikäisiä ukkoja toilailulla nauratettuamme aloimme tallata surkeasti merkittyä polkua Schneibsteinille, noin 2200 metriä korkealle huipulle.

Yskimme kilpaa ja pilasimme kengät nilkansyvyisessä mudassa. Tajusimme puolimatkassa, ettei meillä ollut edes tarpeeksi eväitä. Mikäköhän meidänkin kasvatuksessa on mennyt pieleen, kun tahdomme silti vain tarpoa kauemmas, korkeammalle ja pidemmän aikaa.

Vuorikauriita. Liukkaita kallioita. Tärisevät jalat. Hyytävän kylmiä jäätikköjärviä. Polkuja, risteyksiä, eksymisiä. Olen tajunnut, että minun on mahdotonta kuvailla luonnossa oleilua harrastuksena, erillisenä aktiviteettina. Minulle se on niin perusteellinen osa olemista, ettei sille voi esittää syitä. Miksi hengitän? Miksi siskoni on minulle tärkeä?

Täällä Tilburgista ei löydy muita vertikaalisia haasteita kuin pikkuruiset ja kierot portaat aamuyöllä, joten olen tenttiinlukemista vältellessä juoninut, mille vuorille lähtisin seuraavaksi tallailemaan.

P1620072
P1620076
P1620081

Alppien halki kulkee monenmoista vaellusreittiä eri maiden kautta. Aikaa voi käyttää muutamasta päivästä kokonaiseen vuoteen. Ensi kesälomani pituus määrittelee siis sen, seurailenko Ötzin jälkiä koko kesän vai vain viikon – vai seuraanko ollenkaan. Tour de Mont Blanc varmasti kuhisee turistia, mutta esimerkiksi Tour de Monte Rosa (Zermattin hoodeilla) tai Haute Route (Chamonix-Zermatt) houkuttelisivat. Tai sitten taaperran Munchenistä Itävallan kautta Italiaan ottamaan aurinkoa. En ole tosiaan saanut Alpeista tarpeekseni, vaikka kahdessa alppimaassa olenkin asustellut. Olen miettinyt, että voisin väsätä tallustelupäivien ratoksi jonkinlaista dokumentointiprojektia ja jututtaa vaikka lammasfarmareita susivahingoista, mutta saa nähdä.

Lautailemaan pitäisi taas päästä – viimeksi kahlitsin itseni lumilautaan vaihtarina Itävallassa. Olemme haaveilleet suomalaisten kaljailtamissa perinteistä hiihtoreissua. Ehkä Itävaltaan, ehkä Italiaan, ja villinä korttina ehdotin Tatra-vuoristoa Slovakiassa. Millainen on after ski slaavimalliin? Melkein pelottaa ajatella. Dagen efterinä saattaa hissin keinunta kääntää aamiaispaahtoleipiä vatsalaukussa. Jos olen liian köyhä ja kipeä ison maailman rinteisiin, joululomalla voin ainakin käydä kääntymässä Saariselällä. Pohjois-Lapin parhaat munkit ja ranskikset ainakin takaavat sen, että päivän terveyshyöty/haitta-suhde jää negatiiviseksi.

P1620111
P1620103

Kun olin pieni, kummisetäni reppureissasi Nepalissa ja toi minulle tuliaisena pipon, tyttöystävälleen ludeongelman.  Olen syntisenä mennyt katsomaan taas Madventuresia, ja Nepal-jaksot kouraisevat sydäntä. Minulla ei ole vuosiin ollut pakkomiellettä reissata yhtään mihinkään, mutta nytpä taas on. Onneksi ei ole pitkiin aikoihin rahaa eikä aikaa! Pidän vissinä ja varmana, että kunhan vain sopiva, vähintään kuukauden rako löytyy, pakkaan mukaan vaellussauvat (ne pitää ensin kynystää jostain) ja tujut maitohappobakteerit ja otan suunnaksi Katmandun. Annapurna Circuit kaiketi kuhisee turistimuurahaisia, joten ehkä lähdenkin katsastamaan Kolmen laakson reitin, jonka varrelle osuu myös Everest base camp.

Pitkälle patikalle pääsee myös rakkaassa Ruotsissa, jonka pohjoisosissa kiemurtelee 400-kilometrinen Kungsleden. Maisemmat kuin Lapissa, mutta kaikki isompaa ja parempaa. Toivottavasti ei sääsket sentään, kun Lapissakin on telttaretkillä vaikeuksia. Vanhempieni varastoista löytyy ihan kaikki tarpeellinen pitkälle vaellukselle trangian lättypannua myöten, ja Ruotsin Lappiin ajelee Inarista päivässä – mitä enää odotan?

P1620102
P1620115
Onhan noita reittihaaveita. Kalliovuoret, Karpaatit, Elbrus, Ural… paikan lisäksi olen vaihtamassa perspektiiviä. Koska Euroopassa ei ole mitään yhteistä lisenssiä, olen nyt takonut päähän seinäkiipeilyn perusteet kahdella eri kielellä. Eikä niistä kumpikaan ole suomi, joten jos muutan joskus takaisin, pääsen taas pujottelemaan köysiä varmistuslaitteiden läpi. En kuitenkaan halua ikuisesti kuluttaa kiipeilykenkiä muovilla, kun kerran kalliotakin tästä maailmasta löytyy. Siispä toivon, että ensi keväänä pääsen jo ulkoilmassa apinoinnin makuun, ja jonain päivänä isken jäähakkua lumiseen seinämään.

Vuorista haaveillessa, mäkiä muistellessa ja Tilburgin ainoita pitkiä portaita juostessa,

Sunna

Ähäkutti, edes porrastreeni ei maistu tällä viikolla (toisin kuin pizza). Sain Kanadasta tuliaisena todella vihaisen yskän, joten siitä pitää päästä ensin eroon.

Määrittävätkö harrastukset sinun matkojasi vai matkasi harrastuksia?

________________________________________________________________-

Tykkää Alpenglowista Facebookissa ja Instagramissa!