Browsing Tag

Unkari

Yleinen

Kaksi Unkaria

2.6.2019

(Suosittelen tätä The Atlanticin perinpohjaisesti tutkittua juttua lisä- tai taustatiedoksi.)

Kun muutin Unkariin opiskelemaan CEU:ssa, tiesin kyllä, että luvassa olisi poliittista turbulenssia, ja että opinahjon tulevaisuus oli jokseenkin uhattu. Muistin myös sen, miten herkullisia falafelejä juutalaiskorttelin kuppiloista saa ja miten komeasti keskustan historialliset, vähän jo ränsistyneet rakennukset valaistaan iltaisin.

Sitä en tiennyt, miten suuri kuilu näiden kahden Unkarin välille on revennyt.

Ensimmäinen, se helpommin lähestyttävä, on pintapuolinen Unkari, joka toivottaa vierailijan tervetulleeksi opiskelijabaarien ilmaisilla jazz-konserteilla ja eriparisilla tuoleilla, pustan punaisilla auringonlaskuilla ja niin keisariajan rakennusten rappioromanttisilla julkisivuilla, joita kuvaillessa voisi hukata loputtomia iltapäiviä.

Se toinen Unkari paljastuu omasta poliittisesta mielenkiinnosta ja taloudellisesta tilanteesta riippuen joko parissa viikossa tai sitten vuosissa. Siinä Unkarissa kodittomia passitetaan vankilaan Budapestin kaduilta, homobaariin menijät peittävät kasvonsa hupulla ja valtion yliopistoissa opinnoille lätkäistään sellainen hintalappu, ettei koulutukseen ole enää varaa kuin kaikkein hyvätuloisimmilla.

Ja niin, savustetaan maan ehdottomasti korkeatasoisin yliopisto maanpakoon entisen Itävalta-Unkarin keisarikunnan pääkaupunkiin. Siitä lisää vähän myöhemmin.

Budapestissa asuessa tuntui kuin olisin Matrixin Neo, mutta sillä erotuksella, että pystyin valitsemaan punaisen ja sinisen pillerin välillä ihan milloin vain. Saatoin käydä treffeillä hämyisessä teehuoneessa ja jutella paikallisen miekkosen kanssa True Detectivestä, ja jatkaa siitä suoraan juttukeikalle haastattelemaan vasemmistoaktivisteja, jotka jakelevat ilmaista ruokaa kodittomille ja turvapaikanhakijoille, ja joiden toimintaa poliisi yrittää estää. Tai lillua iltapäivällä satoja vuosia vanhassa turkkilaiskylpylässä ja heiluttaa illalla kylttiä akateemista vapautta vaativassa mielenosoituksessa. Budapest on kaupunki, jossa tien toisella puolella länsieurooppalaiset turistitytöt ottavat toisistaan blogikelpoisia kuvia uuden, komean veistoksen edessä, ja toisella puolella valtapuolue Fideszin propagandajulisterivi kehottaa kansalaisia vihaamaan EU:ta.

Mitä kauemmin vietin Unkarissa, sitä vaikeampaa turistimoodiin oli kivuta. Korskean parlamenttirakennuksen sijaan näin ratikan ikkunasta autoritäärisen hallinnon päämajan. Historiaa kuvaavat museot korostivat etnisten unkarilaisten kärsimyksiä ja jättivät mainitsematta vaikkapa sen, että Unkari osallistui aktiivisesti juutalaisten kansanmurhaan. Ei-länsimaisen näköisille kavereille heitettiin ruokakaupan jonossa rasistisia kommentteja. Unkarilainen kurssikaverini alkoi opetella raivokkaasti saksaa, jotta voisi muuttaa heti valmistuttuaan rajan toiselle puolelle ja viedä poikaystävänsä ja vanhempansa mukanaan.

Nyt, vuonna 2019, Unkari on edelleen EU-maa, muttei demokratia. Toivon, että mahdollisimman moni täällä käyvä ja käynyt ymmärtää sen. Unkari on maa, jossa holokaustista selvinnyt ja maahan valtavasti omaa rahaansa satsannut miljardööri George Soros on leimattu valtion viholliseksi; jossa ei ole yhtään riippumatonta mediaa; jossa yliopistojen tutkimusrahoitus riippuu siitä, miellyttääkö tutkimuksen aihe valtapuolueen johtoporrasta.

Mitä tällä tiedolla sitten pitäisi tehdä?

Minulla ei ole vastausta. Mitä minä, vain vuoden verran Budapestissä asunut ja kieltä osaamaton eliittiyliopiston kasvatti, voin edes sanoa?

Minun vanhempani eivät ole vaarassa menettää työtään siksi, että vastustavat julkisesti hallituksen linjauksia. Minun mahdollisesti tulevat lapseni eivät joudu käymään koulua järjestelmässä, jossa Viktor Orbán on nostettu historiankirjoissa kansallissankariksi. Minun työurani kotimaassa ei ole jo valmiiksi pilalla siksi, että olen valmistunut ”Soros-yliopistosta”. (Se voi hyvinkin olla pilalla vaikka siksi, etten asu Suomessa tai tunne sieltä paljon oman alani ihmisiä.)

Silti minuakin suututtaa, miten voimattomaksi ja hyödyttömäksi kouluttautuneet ja tarmokkaat vaipuvat, kun hallitus on juntannut ideologiansa tarpeeksi syvälle valtion rakenteisiin. Kukaan politiikasta tai yhteiskunnasta kiinnostunut tuntemani unkarilainen ei usko, että asiat nitkahtaisivat heidän kotimaassaan parempaan suuntaan seuraavaan kymmeneen vuoteen.  Valtapuolue on ainoa, jolla on varaa tehdä suuria vaalikampanjoita, ja vaalipiiritkin on vedetty heidän kannaltaan edullisesti. Fidesziä äänesti eurovaaleissa yli puolet unkarilaisista äänioikeutetuista. Fideszin valta murenee jonain päivänä, kenties, mutta siihen tarvitaan ärhäkkä kansanliike ja Orbánin kaatuminen.

Kai haluan, että Unkarista tiedetään halvan kaljan ja kylpylöiden lisäksi myös kaikki edellä mainitut.

En sano, etteikö siitä loma-Unkarista pitäisi nauttia. Balatonilla on ihanaa pyöräillä auringonpaisteessa ja pysähtyä rantabaariin alle euron viinilasilliselle, ja Budapestissä voi antaa kameran laulaa ilta-auringon kultaisten säteiden hivellessä uusklassisia julkisivuja. Kunhan vain muistaa, että se toinen puoli on olemassa: sen näkee kyllä, kun nostaa lomalaseja nenältä. Ei tarvitse kuin skannata metrotunnelien propagandakylttejä Google Kääntäjällä.

Unkarissa kannattaa ehdottomasti käydä, ja Budapest on yksi Euroopan hurmaavimpia kaupunkeja patsaineen, puutarhoineen ja ränsistyneine sisäpihoineen. Minua kiehtoi Unkarissa aluksi tunnelma, ja kiehtoo edelleen. Kuulostaa kliseiseltä, mutta Budapestissä on sielua ja syvyyttä: ehkä sen takia, että Unkarin historia on sortoa ja säpinää täynnä. Ottomaaneja, Itävalta-Unkarin keisarikuntaa, Neuvostoliiton satelliittivaltiota… Unkaria on koeteltu. Unkarilaisiin on myös mukavaa tutustua: heillä on usein musta huumorintaju ja suorat mielipiteet.

Olen siis ihan muina Neoina valinnut pillerien väliltä monta kertaa päivässä. Se on raskasta. Vaikka vuosi Budapestissä olikin aivan uskomaton, en tahtoisi viettää siellä välttämättä enää toista. CEU:n muutto Wieniin tuntuu helpotukselta (vaikka itävaltalaisetkin poliitikot ovat rypeneet viime aikoina skandaaleissa): ei tarvitse mennä kuvaamaan mielenosoituksia peläten kyynelkaasua tai sitä, että kaveri vangitaan. Ehkä nyt yliopistomme voi toipua ja jatkaa Unkarin ja muiden Itä-Euroopan korruptoituneiden valtioiden tutkimista ja tukemista ilman lakkauttamisen uhkaa.

Palaan varmasti Unkariin, ihan vain siksikin, että meillä on siellä vielä jonkin verran opetusta. Haluan myös pysyä kärryillä Unkarin tilanteesta ja kertoa siitä: blogissa, kirjoittamissani artikkeleissa, kasvotusten. Melkein mille tahansa Euroopan maalle voisi käydä unkarit: jos lakataan täysin välittämästä siitä, kuka tekee päätöksiä, parlamenttiin voi päätyä vallanjanoisia opportunisteja, jotka nappaavat median, oikeuslaitoksen ja koulutuksen hallintaansa.

PS. Yritin olla sisällyttämättä tähän liikaa analyysiä Orbánin politiikan ideologiasta ja sisällöstä. Jos haluat kuulla siitä lisää, niin kysy, linkkaan hyvää luettavaa. Lyhyesti: Fidesz ei ole äärioikeistopuolue. Se on kameleonttipuolue, joka käyttää ihan mitä tahansa olkinukkea, kuten pakolaisia, varmistaakseen kannatuksensa. Fideszille tärkeintä on pysyä vallassa, ei ajaa kansan asiaa.

Yleinen

Tutustumassa unkarilaiseen ekokylään

2.4.2019

On kyllä kiirettä pidellyt loppuesseiden kanssa, joten en ihan hihkunut riemusta, kun kestävän kehityksen kurssin kenttäviikonlopun ajankohta selvisi: kahden kaikkein kiireisimmän viikon välissä.

Ei kait siinä muu auta kuin lyödä läppäri kiinni kolmeksi päiväksi ja yrittää avata mielensä oravanpyörästä hypänneiden utopioille. Suuntasimme Gyürüfün Etelä-Unkariin viikonlopuksi tutustumaan ekokylän ajatukseen ja toteutukseen sekä teoriassa että käytännössä.

Puhuimme paljon siitä, mikä erottaa tavallisen kylän ekokylästä. Juu, ekokylissä ollaan ympäristöystävällisiä ja tehdään yhteisönä tasa-arvoisia päätöksiä. Päällimmäiseksi jäi kuitenkin tunne siitä, että ekokylässä eläminen on pakoa kaupungista ja oravanpyörästä, mutta Nuorgamissa syntynyt ja sinne jäänyt poromies on vain tavallinen kyläläinen.

Kapitalistisen kulutusyhteiskunnan kritisoiminen ja siitä irtisanoutuminen eivät missään nimessä ole huonoja juttuja. On paljon vaikeampaa muuttaa Kalliosta Nuorgamiin ja opetella poronhoitoa kuin syntyä perheeseen, jossa voi kulkea vanhempien mukana poroaidoilla taaperosta asti. Samalla lailla nostan hattua Gyürüfüün muuttaneille oman elämänsä pioneereille, jotka ovat vaihtaneet vaikkapa toimittajan työn vuohien kaitsemiseen ja insinöörinuran majatalon pyörittämiseen ja hevosten kouluttamiseen. Suurin osa kylän asukkaista on muuttanut sinne jo 90-luvun lopulla, joten he todella ovat sitoutuneet piskuisen ekokylän elämäntapaan.

Gyürüfü tyhjeni kokonaan 60-luvulla, kun Unkarin sosialistinen hallitus tuomitsi kylän tuottamattomaksi yhteiskunnalle. Talot hajosivat ja pellot metsittyivät. 90-luvun lopulla neljä hipihtävää perhettä päätti elvyttää hylätyn kylän. Vuonna 2019 Gyürüfüssä perinteisen mallisissa taloissa on katolla aurinkopaneelit ja vankat antennit wifiä varten.

Jos esseiden paine ei olisi kolkutellut takaraivossa ja ohjelma olisi ollut vähän löysempi, Gyürüfü olisi voinut tarjota mahtavaa rentoutumista lukukauden lopuksi. Kevät oli saapunut Pécsin kukkuloille, joten ruoho vihersi, linnut lurittelivat puissa raivoisasti ja aurinko kärvensi kaikkien meidän kirjastonkalpeat naamat uuteen uskoon.

Kissat ja koirat kuljeskelivat isäntäperheemme pihapiirissä ja kerjäsivät kesken luentojen rapsutuksia. Eikä luentoja voisi oikein mukavammin pitää: istuimme ringissä nurmikolla, nautiskelimme aamupäivän auringonsäteistä ja ryystimme teetä termarista. Tauoilla opettelimme jousiammuntaa ja savitiilien tekemistä (siihen sisältyy esimerkiksi tasajalkaa hyppimistä).

Saimme maistella paikallista hunajaa, vastapaistettuja donitseja ruusunmarjahillolla ja vuohenjuustoa naapuritalosta. Iltaisin pihavajasssa lämpeni vastarakennettu puusauna, jonka löylyissä kuuntelin proffan kertomusta hänen 27 Kanadassa vietetystä vuodestaan. Iltaisin pesin hampaita jurttamme vieressä ja ihailin tähtitaivasta. Sitä kun ei Budapestin valosaasteissa koskaan oikein näe. Tuntui kuin olisi ulkosaunamme terassilla tammikuussa, vain revontulet puuttuivat.

Äiti Maata ei pelasteta ilmastonmuutoksella sillä, että jokainen meistä pakkaa kimpsunsa ja kampsunsa ja muuttaa maaseudulle. Opin kuitenkin jurttaviikonlopun aikana sen, että jokainen voi tehdä paljonkin hiilijalanjälkensä pienentämiseksi ja yhteisöllisyyden lisäämiseksi. Ei ole pakko muuttaa hiekkatien päähän kasvattamaan hevosia, jotta voisi ottaa lungimmin ja olla vähemmän haitaksi ympäristölle: kaupungissa voi vaikka kierrättää tehokkaasti, asua vähän kompaktimmin ja osallistua kaikenlaiseen järjestötoimintaan.

Isäntämme István kertoi leikitelleensä maallemuuttoajatuksella opiskeluajoistaan lähtien. Unelma piinasi häntä päivin ja öin, ja lopulta hänen oli tehtävä valinta: haudatako haaveet vai muuttaa elämän suuntaa perustavanlaatuisesti?

Samanlaisia pienimuotoisia pakkomielteitä lienee meistä jokaisella. Yhteiskunnan asettamat paineet ohjailevat käyttäytymistämme laumaeläiminä. Toivottavasti Istvánin tarina rohkaisee vielä monia tekemään sitä, mikä tuntuu oikealta. Kunhan esseet on taputeltu, hyppään varmasti syvällisten pohdintojen pariin ja muistan Gyürüfün öisen hiljaisuuden.

Oletko koskaan halunnut heittää hanskoja tiskiin ja muuttaa pikkukylään silittelemään kissoja (ja raatamaan niska hiessä)? 

Istvánin perheen luona voi majoittua mukavasti vierastuvassa noin 15 euron hintaan per nuppi, jos haluaa lähteä tuijottamaan kukkuloita ja tähtiä ja ennen kaikkea rentoutumaan. Täältä löytyy runsaasti infoa unkariksi ja yhteystiedot.

PS. Valtava hatunnosto vanhemmilleni, joiden takia tämä ekokylävierailu ei tuntunut kovinkaan erikoiselta. Olen nimittäin tottunut kantamaan ulkosaunalle vedet avannosta, kuokkimaan pottuja syyskuussa, ripustamaan poronsydämiä kuivaamaan kevättalvella ja kääntämään kompostia. Eikä sen parempaa lapsuutta olisi voinut olla.

Yleinen

Lähijunalla lepolomalle Szentendreen

20.3.2019

Olen jo viime vuonna selittänyt pitkällisesti, miksi haluan asua ulkomailla. Viikonloppuna se taas nähtiin, kun päätin paeta parin kaverin kanssa esseiden dediksiä etelän aurinkoon. Tai no, pelkästään aurinkoon: puksuttelimme 40 minuutin ajan lähijunalla Budapestin naapurikaupunki Szentendreen.

Parasta ulkomailla asumisessa on se, että seikkailu ja tuntematon odottavat kaikkein arkisimpien rutiinien ulkopuolella. Jos en viitsikään mennä kirjastoon viidentenä päivän putkeen kirjoittamaan, voin lähteä etsiskelemään (minulle) uutta kuppilaa muutaman minuutin kävelymatkan päässä kotiovelta. Ja jos sunnuntaina eivät opiskelukiireet paina ja taskussa kilisee muutamana kahdensadan forintin kolikko, voi tunkea ne lähiliikenteen lippuautomaattiin ja antautua kolisevien raiteiden vietäväksi.

Minulla oli sunnuntaille yksi ainoa tavoite: nähdä kana. Se toteutui jo ennen Szentendreen saapumista. Siispä pystyimmekin pyhittämään päivän silkalle lekottelulle, käveleskelylle ja kuvaamiselle.

Samalla missiolla näkyivät olevan muutkin, sillä vuoden ensimmäisenä lämpimänä sunnuntaina Szentendren mukulakivikatuja tallasi monituhatpäinen vierailijalauma. Suurin osa kävijöistä vaikutti olevan rikkaita budapestiläisiä pariskuntia ulkoiluttamassa fifejään ja nauttimassa terassilla huurteisia. Lapset potkulautailivat rantapromenadilla ja harvat ulkomaalaiset turistit tutkailivat museotarjontaa.

Kuten usein aiemmin, tekisi hyvää perehtyä historiaan ennen kuin raahaa maallisen tomumajansa paikan päälle. Szentendre, englanniksi Saint Andrew, poikkesi väestörakenteeltaan viime vuosisatoina suuresti muusta Unkarista, sillä lähes puolet sen asukkaista oli ottomaanivaltaa Belgradista paenneita serbejä. 1900-luvun alusta lähtien pikkukaupungissa toimi aktiivisia taiteilijaryhmiä, minkä vuoksi sieltä löytyykin nykyaikana museoita joka lähtöön. Jos huhtikuussa opiskelu ei tule liiaksi elämästä nauttimisen edelle, voisin napata kirjastosta Unkarin historiaa käsittelevän opuksen ja mennä lueskelemaan sitä jokirantaan limun kera.

Serbihistoriaa kunnioittaaksemme (ja rakkaudenosoituksena balkanilaiselle ruoalle) istahdimme serbialaiseen ravintolaan lounaalle. Emme suinkaan ulkogrillin lihankäryn houkuttelemina, vaan shopska-salaatin kuvat silmissämme välkkyen. Shopskassa yhdistyy suolainen, pehmoinen juusto, kypsät tomaatit, punasipuli sekä kuoritut kurkut tavalla, joka tekee herkusta enemmän kuin osiensa summan – vähän kuin kaura-omenapaistos! Lounas tuli yllättävän kalliiksi, sillä siinä paistatellessamme ja shopskaa maiskutellessamme päätimme lähteä ensi kuussa bussiretkelle Kroatiaan.

Itse ruoat ja juomat maksoivat kuutisen euroa per nuppi. Serbialaiskeidasta lukuunottamatta Szentendressä on tosin jopa hieman kalliimpaa kuin Budapestissä, sillä se on lähes täysiverinen turistirysä. Kevät yllätti Szentendren, sillä sunnuntain väestöryntäys aiheutti kiemurtelevat jonot jäätelökioskeille ja lángos-luukulle. Turhautuneet autoilijat tööttäilivät kapeilla kaduilla, kun selfienottajat tukkivat kulkuväylät.

En ole ihan varma, onko Szentendressä sinänsä mitään muuta nähtävää kuin eurooppalaiselle vanhallekaupungille ominaiset pastellimaalatut talot ja risuja ja linnunpesiä notkuvat katot. Ilma oli raikkaampaa kuin Budapestissä, metrot ja ratikat eivät kolisseet yllä, vieressä ja alla eivätkä ambulanssit ja rakennustyömaat möykänneet. Siinäpä Szentendren kyseenalainen taika.

Istahdimme lähes jokaisen kadun koluttuamme erään kulmakuppilan puoliaurinkoiselle terassille ja haimme tiskiltä viinilasilliset. Minä vihervassari punaista, hiuksensa kihartanut roséta ja Itävallassa pitkään asunut valkoista. Naureskelimme stereotypioille ja vieressä pörränneelle lastenkarusellin psykedeelisille aaseille, josta en laita kuvaa, sillä se veisi yöunet. Aurinko laski, kultainen utu laskeutui hattaratalojen katoille. Keväinen lämpö katosi heti, kun alkoi hämärtää, joten kiskaisimme takit kiinni ja lähdimme takaisin junalle. Samaan lopputulokseen olivat päätyneet ilmeisesti kaikki kaupungin päivävierailijat, sillä lippuautomaatille luikerteli melkoinen jono. Jäimme suosiolla seuraavaan junaan, jossa rapsutimme suloista koiraa ja hämmennyimme tämän rakkaudenosoituksesta niin, että jäimme Budapestissä kyydistä aivan väärällä asemalla.

Szentendre-speksit

Mikä: 20 000 asukkaan kaupunki 20 kilometriä Budapestistä pohjoiseen

Miten: Lähijuna H5 lähtee Batthyany térin asemalta Budan puolelta, matka kestää noin 40 minuuttia.

Mitä maksaa: Ilman Budapestin sisäistä matkakorttia 500 forinttia, kortilla 310, ja opiskelijalle kumpikin puoleen hintaan.

Mitä tehdä: Kirkkoja, pikku museoita, Tonavan sivuhaara, slaavihistoriaa – ja paljon koiria!

Mitä välttää: kesäviikonloppuina kylä on tukossa

Yleinen

Suomesta takaisin kotiin

5.1.2019

Olen viime aikoina harkinnut juttujen julkaisemista pitkään. Usein niin pitkään, että julkaisematta jäävät. Tämänkin kohdalla puntaroin tarkkaan, mitä teen. Ehkä lievä ammattimaistuminen on tekemässä minusta ylivarovaisen.

Lennän huomenna takaisin Budapestiin. Kotiin. Ja minulla on siitä hieman syyllinen olo.

Olenhan viettänyt päältäpäin täydellisen Suomi-loman. Oli pastellinväristä taivasta hiihtolenkillä ja vastapainoksi tuimaa pohjoistuulta ja polveen asti kinostunutta tuiskulunta kotimatkalla. Mätin ruisleipää kitaani joka aamu, sanoin joka toinen päivä, pesin hiukset järvivedellä ja tervashampoolle. Pelasin kaikkia lapsuuden lautapelejä perheen kanssa melkein yhtä sydämellisesti säännöistä vääntäen glögilasi kourassa. Ihastelin revontulia ja tähtitaivasta ja tänään vielä Helsingissä vaakasuorassa auringonpaisteessa tanssahtelevia, pulskia lumihiutaleita.

IMG_8092
IMG_8097

Silti koti kutsuu jo.

Vuosikausiin en tiennyt, missä koti oli. Ehkä se ei ollut tarpeellinen käsite rinkkaelämässä: tuntematon oli tärkeämpää kuin tuttu, ja aina saattoi lähteä Inariin keräilemään voimia ja nuuskimaan tuttua suopursuntuoksua muutamaksi viikoksi, juurtumaan uudelleen. Se ajanjakso on kuitenkin nyt ohi: minulla on koti, ja se on Budapestissä. Kadulla, jonka varrella on Unicum-tehdas ja piskuinen, nuhjuinen kansankylpylä.

En ole määritellyt vielä kotia sen kummemmin, kuin että se on paikka, jonne ikävöi ja jonne on mukava pesiytyä. Budapestistä tekee nyt kuitenkin eniten kodin yliopistomme CEU ja sen ympärille muodostunut yhteisö. Kun CEU näillä näkymin muuttaa Budapestistä Wieniin ensi syksynä, kotini taitaa siirtyä luonnollisesti luentosalien ja kirjaston kirjojen mukana myös Sacher-Torten kotikaupunkiin.

Vaikka lomalla on ollut ihan tavattoman mukavaa, kaipailen jo lähes seitsemän viikon poissaolon jälkeen takaisin omaan lokerooni. Siihen kuuluu aamupuuroa taloyhtiön yhteiskissan roskiksenkaivuuta katsellen, ratikalla kouluun kolistelua ja Tonavan rannan elämän seurailua ja liian suolaista kikhernepataa kouluruokalassa. Kaipaan iltoihin, jolloin joogaillaan yliopiston autotallissa, katsotaan leffoja luokkahuoneissa tai herkutellaan halvalla, makealla unkarilaisviinillä ja savujuustolla opiskelijakämpän lattialla Oktogonissa. Tahdon uudelle boulder-hallille, Olive Treen hummuslautasen ääreen tai auringonlaskulle Margit-saarelle. Ideoimaan kirjoitusprojekteja kirjaston vitoskerroksen medialuokkaan. Räpsimään kuvia mielenosoituksista.

Lähden huomenna Helsinki-Vantaalle kenties päällispuolisesti tuskasta irvistellen, sillä raahaan mukanani kaikkia vaellus- ja ulkoilukamoja kevään ja kesän seikkailuihin. Tämä tavaramääräkin kertoo, että jotain on naksahtanut päässä: jos hamstraan kaiken omaisuuteni yhteen paikkaan, se tarkoittaa, että siitä paikasta on tullut vähintään päätukikohta.

Hymyilen sisäisesti (ja ulkoisestikin sitten, kun turbokassi on liikahtanut hihnaa pitkin pois vaivoiltani). Ai että, olla kotimatkalla.

Ei enää kotonaan matkalla. Tässä hetkessä koti on muutakin kuin mielentila.

IMG_8165
IMG_8088
IMG_8084

Usein kysytään, kaipaanko jo takaisin Suomeen. Suvun kanssa puhelimessa: joko valmistun, joko menen töihin, joko on löytynyt mies ja milloin oikein muutan takaisin Suomeen.

Suomi, lottovoittosyntymä napapiirin tuntumaan. Suomiarjessa voisi tehdä munatonta nyhtis-munakasta, käydä räppikeikoilla Kalliossa ja juoksennella poluilla kesät talvet.

Se kuulostaa kuitenkin utopialta, jota en osaa maalailla eläväksi edes mielikuvituksessa. Minulla oli tällä joululomalla sama olo kuin viikon pakettimatkalla: ihailen, elämystelen, mutta minulla ei ole aikomustakaan jäädä. Olisin voinut laittaa kengät telineeseen ja vaatteet kaappiin, mutta ne olisi kuitenkin pitänyt kiskoa alas ja pakata uudelleen.

Suomi voisi herättää jonkinlaisia isänmaallisia tuntoja, mutta kun ei tällä hetkellä herätä. Pelkkää vähäistä syyllisyyttä siitä, etten koe sukulaisten ja kielen lisäksi kodinomaista sidettä tänne enää – tai vielä. Vuodet rajojen ulkopuolella ovat tehneet tehtävänsä. Itse asiassa tämä kotiinpaluuintoilu ei ole mitään uutta, vaan jo Hollannista vanhempien luoda kyläillessä tuli samanlainen vieraantunut olo Suomessa. Olen kuulostellut ja tutkaillut tätä ristiriitaista olotilaa: toisaalta olen kaivautunut mukavasti sinne, missä arkeni on, ja toisaalta kipuilen sitä, ettei koti ole siellä, missä läheiset kenties toivoisivat sen olevan.

Toisaalta en haluaisi pyöriskellä identiteettikriisimudissa liikaa. Jos kerran koti on, niin kai siitä voi iloita. Huomenna avaan tutun, raskaan oven, keitän teetä ja vaihdan pitkälliset, muttei tarpeeksi pitkälliset kuulumiset kämppiksen kanssa. Tuijottelen illalla sängynpäätyä ja mietin, millaisen valonauhan virittäisin sen päälle.

Toiset Suomesta vieraantuneet – mitä tunteita heräsi, kun tajusit, että senhetkinen kotisi onkin muualla kuin siinä maassa, jonka passi teillä on? 

Kuvat kodista, mutta ei minun. 

Yleinen

Pakotetaanko CEU ulos Unkarista?

17.11.2018

Opiskelen Budapestissä CEU:ssa, eli siinä yliopistossa, josta on uutisoitu tänä vuonna ympäri maailman. Siispä CEU:n kohtalo saattaisi kiinnostaa monia.

Tästä Hesarin artikkelista saa kokonaiskuvan tilanteesta puolisen vuotta sitten.

Oikein lyhyt versio: Orbánin hallitus sääti jo lähes kaksi vuotta sitten lain, jonka mukaan kaikkien ulkomaisten yliopistojen pitäisi solmia kahden valtion välinen sopimus yliopiston toiminnasta. CEU on virallisesti yhdysvaltalainen instituutio, joten sopimuksen tulisi olla New Yorkin osavaltion ja Unkarin välinen. CEU täyttää kaikki sopimuksen kriteerit, teksti on laadittu ja New York on rustannut nimet paperiin. Vaan Unkari ei, ja diili on herra Orbánin nimeä vaille valmis

Kuvat ovat minun ottamiani, joko yliopistolta tai sukupuolentutkimuksen alasajoa vastustavasta mielenosoituksesta.

IMG_7097

Jo ennen kuin muutin tänne, tiesin, että luvassa olisi vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Länsimaisesta mediasta ei kuitenkaan saa käsitystä siitä, mikä tilanne Unkarin hallituksen ja Yhdysvaltojen suurlähetystön välillä oikeasti on.

Onko Orbánilla aikomustakaan allekirjoittaa sopimusta? Ja vaikka hän tekisi niin nyt, tulisiko ensi vuonna uusi laki, joka pakottaisi CEU:n silti lähtemään maasta?

Orbánin CEU:hun kohdistuvan hyökkäyksen taustalla luuraa useita syitä. Ensimmäinen niistä on miljardööri George Soros, jonka perustama ja osin rahoittama CEU on. Sorosista on tehty Unkarissa liberaalin, kansainvälisen ja kapitalistisen maailman suurin piru, jollaisilta Unkarin kansaa tulee suojella. Soros-kytkösten lisäksi Unkarin hallitus on muutenkin puuttunut viime aikoina valtavasti yliopistojen toimintaan: sukupuolentutkimuksen opettaminen kielletään ensi vuodesta alkaen, julkisia yliopistoja yksityistetään ja tiedeakatemian rahoituspäätöksiin ja sanomisiin on puututtu.

Akateeminen vapaus on siis todella ahtaalla Unkarissa. Vaikka Orbán allekirjoittaisikin sopimuksen, on epävarmaa, kannattaako tänne jäädä, jos on mahdollisuus ja riittävästi varoja muuttaa pois. Unkarin poliittinen tilanne tuskin paranee lähivuosina, eikä ehkä edes vuosikymmeniin.

IMG_7439
IMG_7464

Kun lukuvuosi alkoi, meille sanottiin vain, että yliopiston hallinto työskentelee kovasti sen eteen, että voisimme jäädä maahan. Noin kuukausi sitten saimme pahaenteisen joukkosähköpostin, jossa kaikki yliopiston opiskelijat ja työntekijät kutsuttiin yleiskokoukseen CEU:n prameimpaan auditorioon.

Siellä rehtori lateli korulauseita ja sanoi lopuksi, että CEU ei enää odota. Mikäli Orbán ei allekirjoita papereita joulukuun ensimmäiseen päivään mennessä, CEU:lla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin muuttaa Wieniin.

Seurasi monien viikkojen säpinä ja huhumylly. Voiko Orbánia kiristää allekirjoittamaan? Peliteoriaa jonkin verran tuntevat voivat verrata tilannetta chicken-peliin, jossa kaksi autoa ajaa täyttä vauhtia kohti toisiaan. Kumpi väistää? CEU vai Orbán? Vai onko peli jo pelattu kulisseissa?

Tällä viikolla meidät kv-politiikan opiskelijat kutsuttiin omaan huippukokoukseen, jossa saimme vihdoin vastauksia – vain hieman epäselviä sellaisia: laitoksemme muuttaa hyvin todennäköisesti Wieniin ensi lukuvuonna.

IMG_7445

Joillekin meistä se oli musertava uutinen, joillekin taas iloinen. Moni unkarilainen asuu perheensä tai puolisonsa kanssa, ja he olivat tulleet CEU:hun opiskelemaan voidakseen pysyä Budapestissä. Kaikki ETA-alueen ulkopuolelta tulevat joutuvat uusimaan viisuminsa. Vaikka yliopisto lupaakin tasoittaa rahallisella avustuksella Wienin ja Budapestin välisiä hintaeroja, moni pelkää silti, etteivät heidän rahansa riitä Itävallassa elelemiseen.

Vituttaa monien puolesta, mutta ennen kaikkea itse yliopiston. CEU:n päärakennus on palkittu nykyarkkitehtuurin helmi. CEU työllistää satoja unkarilaisia. Ja onhan se nyt ennenkuulumatonta, että EU:n sisällä yliopisto joutuu muuttamaan maasta, koska muukalaisvihainen diktatuuri pakottaa sen siihen, suorasti tai epäsuorasti.

Harva näyttää iloitsevan muutosta, ja tunnen syyllisyyttä siitä, että olen yksi heistä. Minulle Wien on kaikkiaan Budapestiä parempi paikka asua, vaikka viihdyn hyvin täälläkin. Itävallassa voin tilata falafelini, jutella naapurin kanssa säästä, seurata uutisia ja vääntää byrokratian kanssa saksaksi. Wienissä on mukavasti työpaikkoja kv-suhteiden parissa, joten on aikas kätevää puljata siellä viimeinen opiskeluvuosi jatkosuunnitelmia kiikaroiden. Wienistä pääsee alle kahdessa tunnissa vuorille, siellä voi kierrättää jätteensä ja puhallella ilmakuplia Pridessä ilman, että pelkää saavansa mädästä kananmunasta tai kumiluodista. Orbánlandiaan verrattuna Sebastian Kurzin oikeistohallituskin on demokratian tyyssija.

En ehkä olisi halunnut muuttaa takaisin Wieniin tällä tavoin, kansallismielisen myllerryksen (osa)uhrina, mutta hei, se on silti Wien. CEU:ssa opiskelu on uhkapeliä. Tiesin, että actionia oli luvassa.

Tämän ottelun todellinen häviäjä on kyllä Unkari, joka menettää yhden Euroopan parhaista yliopistoista.

PS. Jos haluat käyttää antamiani tietoja muualla mediassa, otathan ensin minuun yhteyttä (sunnakokkonen[at]gmail.com).