Browsing Tag

Unkari

Yleinen

Suomesta takaisin kotiin

5.1.2019

Olen viime aikoina harkinnut juttujen julkaisemista pitkään. Usein niin pitkään, että julkaisematta jäävät. Tämänkin kohdalla puntaroin tarkkaan, mitä teen. Ehkä lievä ammattimaistuminen on tekemässä minusta ylivarovaisen.

Lennän huomenna takaisin Budapestiin. Kotiin. Ja minulla on siitä hieman syyllinen olo.

Olenhan viettänyt päältäpäin täydellisen Suomi-loman. Oli pastellinväristä taivasta hiihtolenkillä ja vastapainoksi tuimaa pohjoistuulta ja polveen asti kinostunutta tuiskulunta kotimatkalla. Mätin ruisleipää kitaani joka aamu, sanoin joka toinen päivä, pesin hiukset järvivedellä ja tervashampoolle. Pelasin kaikkia lapsuuden lautapelejä perheen kanssa melkein yhtä sydämellisesti säännöistä vääntäen glögilasi kourassa. Ihastelin revontulia ja tähtitaivasta ja tänään vielä Helsingissä vaakasuorassa auringonpaisteessa tanssahtelevia, pulskia lumihiutaleita.

IMG_8092
IMG_8097

Silti koti kutsuu jo.

Vuosikausiin en tiennyt, missä koti oli. Ehkä se ei ollut tarpeellinen käsite rinkkaelämässä: tuntematon oli tärkeämpää kuin tuttu, ja aina saattoi lähteä Inariin keräilemään voimia ja nuuskimaan tuttua suopursuntuoksua muutamaksi viikoksi, juurtumaan uudelleen. Se ajanjakso on kuitenkin nyt ohi: minulla on koti, ja se on Budapestissä. Kadulla, jonka varrella on Unicum-tehdas ja piskuinen, nuhjuinen kansankylpylä.

En ole määritellyt vielä kotia sen kummemmin, kuin että se on paikka, jonne ikävöi ja jonne on mukava pesiytyä. Budapestistä tekee nyt kuitenkin eniten kodin yliopistomme CEU ja sen ympärille muodostunut yhteisö. Kun CEU näillä näkymin muuttaa Budapestistä Wieniin ensi syksynä, kotini taitaa siirtyä luonnollisesti luentosalien ja kirjaston kirjojen mukana myös Sacher-Torten kotikaupunkiin.

Vaikka lomalla on ollut ihan tavattoman mukavaa, kaipailen jo lähes seitsemän viikon poissaolon jälkeen takaisin omaan lokerooni. Siihen kuuluu aamupuuroa taloyhtiön yhteiskissan roskiksenkaivuuta katsellen, ratikalla kouluun kolistelua ja Tonavan rannan elämän seurailua ja liian suolaista kikhernepataa kouluruokalassa. Kaipaan iltoihin, jolloin joogaillaan yliopiston autotallissa, katsotaan leffoja luokkahuoneissa tai herkutellaan halvalla, makealla unkarilaisviinillä ja savujuustolla opiskelijakämpän lattialla Oktogonissa. Tahdon uudelle boulder-hallille, Olive Treen hummuslautasen ääreen tai auringonlaskulle Margit-saarelle. Ideoimaan kirjoitusprojekteja kirjaston vitoskerroksen medialuokkaan. Räpsimään kuvia mielenosoituksista.

Lähden huomenna Helsinki-Vantaalle kenties päällispuolisesti tuskasta irvistellen, sillä raahaan mukanani kaikkia vaellus- ja ulkoilukamoja kevään ja kesän seikkailuihin. Tämä tavaramääräkin kertoo, että jotain on naksahtanut päässä: jos hamstraan kaiken omaisuuteni yhteen paikkaan, se tarkoittaa, että siitä paikasta on tullut vähintään päätukikohta.

Hymyilen sisäisesti (ja ulkoisestikin sitten, kun turbokassi on liikahtanut hihnaa pitkin pois vaivoiltani). Ai että, olla kotimatkalla.

Ei enää kotonaan matkalla. Tässä hetkessä koti on muutakin kuin mielentila.

IMG_8165
IMG_8088
IMG_8084

Usein kysytään, kaipaanko jo takaisin Suomeen. Suvun kanssa puhelimessa: joko valmistun, joko menen töihin, joko on löytynyt mies ja milloin oikein muutan takaisin Suomeen.

Suomi, lottovoittosyntymä napapiirin tuntumaan. Suomiarjessa voisi tehdä munatonta nyhtis-munakasta, käydä räppikeikoilla Kalliossa ja juoksennella poluilla kesät talvet.

Se kuulostaa kuitenkin utopialta, jota en osaa maalailla eläväksi edes mielikuvituksessa. Minulla oli tällä joululomalla sama olo kuin viikon pakettimatkalla: ihailen, elämystelen, mutta minulla ei ole aikomustakaan jäädä. Olisin voinut laittaa kengät telineeseen ja vaatteet kaappiin, mutta ne olisi kuitenkin pitänyt kiskoa alas ja pakata uudelleen.

Suomi voisi herättää jonkinlaisia isänmaallisia tuntoja, mutta kun ei tällä hetkellä herätä. Pelkkää vähäistä syyllisyyttä siitä, etten koe sukulaisten ja kielen lisäksi kodinomaista sidettä tänne enää – tai vielä. Vuodet rajojen ulkopuolella ovat tehneet tehtävänsä. Itse asiassa tämä kotiinpaluuintoilu ei ole mitään uutta, vaan jo Hollannista vanhempien luoda kyläillessä tuli samanlainen vieraantunut olo Suomessa. Olen kuulostellut ja tutkaillut tätä ristiriitaista olotilaa: toisaalta olen kaivautunut mukavasti sinne, missä arkeni on, ja toisaalta kipuilen sitä, ettei koti ole siellä, missä läheiset kenties toivoisivat sen olevan.

Toisaalta en haluaisi pyöriskellä identiteettikriisimudissa liikaa. Jos kerran koti on, niin kai siitä voi iloita. Huomenna avaan tutun, raskaan oven, keitän teetä ja vaihdan pitkälliset, muttei tarpeeksi pitkälliset kuulumiset kämppiksen kanssa. Tuijottelen illalla sängynpäätyä ja mietin, millaisen valonauhan virittäisin sen päälle.

Toiset Suomesta vieraantuneet – mitä tunteita heräsi, kun tajusit, että senhetkinen kotisi onkin muualla kuin siinä maassa, jonka passi teillä on? 

Kuvat kodista, mutta ei minun. 

Yleinen

Pakotetaanko CEU ulos Unkarista?

17.11.2018

Opiskelen Budapestissä CEU:ssa, eli siinä yliopistossa, josta on uutisoitu tänä vuonna ympäri maailman. Siispä CEU:n kohtalo saattaisi kiinnostaa monia.

Tästä Hesarin artikkelista saa kokonaiskuvan tilanteesta puolisen vuotta sitten.

Oikein lyhyt versio: Orbánin hallitus sääti jo lähes kaksi vuotta sitten lain, jonka mukaan kaikkien ulkomaisten yliopistojen pitäisi solmia kahden valtion välinen sopimus yliopiston toiminnasta. CEU on virallisesti yhdysvaltalainen instituutio, joten sopimuksen tulisi olla New Yorkin osavaltion ja Unkarin välinen. CEU täyttää kaikki sopimuksen kriteerit, teksti on laadittu ja New York on rustannut nimet paperiin. Vaan Unkari ei, ja diili on herra Orbánin nimeä vaille valmis

Kuvat ovat minun ottamiani, joko yliopistolta tai sukupuolentutkimuksen alasajoa vastustavasta mielenosoituksesta.

IMG_7097

Jo ennen kuin muutin tänne, tiesin, että luvassa olisi vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Länsimaisesta mediasta ei kuitenkaan saa käsitystä siitä, mikä tilanne Unkarin hallituksen ja Yhdysvaltojen suurlähetystön välillä oikeasti on.

Onko Orbánilla aikomustakaan allekirjoittaa sopimusta? Ja vaikka hän tekisi niin nyt, tulisiko ensi vuonna uusi laki, joka pakottaisi CEU:n silti lähtemään maasta?

Orbánin CEU:hun kohdistuvan hyökkäyksen taustalla luuraa useita syitä. Ensimmäinen niistä on miljardööri George Soros, jonka perustama ja osin rahoittama CEU on. Sorosista on tehty Unkarissa liberaalin, kansainvälisen ja kapitalistisen maailman suurin piru, jollaisilta Unkarin kansaa tulee suojella. Soros-kytkösten lisäksi Unkarin hallitus on muutenkin puuttunut viime aikoina valtavasti yliopistojen toimintaan: sukupuolentutkimuksen opettaminen kielletään ensi vuodesta alkaen, julkisia yliopistoja yksityistetään ja tiedeakatemian rahoituspäätöksiin ja sanomisiin on puututtu.

Akateeminen vapaus on siis todella ahtaalla Unkarissa. Vaikka Orbán allekirjoittaisikin sopimuksen, on epävarmaa, kannattaako tänne jäädä, jos on mahdollisuus ja riittävästi varoja muuttaa pois. Unkarin poliittinen tilanne tuskin paranee lähivuosina, eikä ehkä edes vuosikymmeniin.

IMG_7439
IMG_7464

Kun lukuvuosi alkoi, meille sanottiin vain, että yliopiston hallinto työskentelee kovasti sen eteen, että voisimme jäädä maahan. Noin kuukausi sitten saimme pahaenteisen joukkosähköpostin, jossa kaikki yliopiston opiskelijat ja työntekijät kutsuttiin yleiskokoukseen CEU:n prameimpaan auditorioon.

Siellä rehtori lateli korulauseita ja sanoi lopuksi, että CEU ei enää odota. Mikäli Orbán ei allekirjoita papereita joulukuun ensimmäiseen päivään mennessä, CEU:lla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin muuttaa Wieniin.

Seurasi monien viikkojen säpinä ja huhumylly. Voiko Orbánia kiristää allekirjoittamaan? Peliteoriaa jonkin verran tuntevat voivat verrata tilannetta chicken-peliin, jossa kaksi autoa ajaa täyttä vauhtia kohti toisiaan. Kumpi väistää? CEU vai Orbán? Vai onko peli jo pelattu kulisseissa?

Tällä viikolla meidät kv-politiikan opiskelijat kutsuttiin omaan huippukokoukseen, jossa saimme vihdoin vastauksia – vain hieman epäselviä sellaisia: laitoksemme muuttaa hyvin todennäköisesti Wieniin ensi lukuvuonna.

IMG_7445

Joillekin meistä se oli musertava uutinen, joillekin taas iloinen. Moni unkarilainen asuu perheensä tai puolisonsa kanssa, ja he olivat tulleet CEU:hun opiskelemaan voidakseen pysyä Budapestissä. Kaikki ETA-alueen ulkopuolelta tulevat joutuvat uusimaan viisuminsa. Vaikka yliopisto lupaakin tasoittaa rahallisella avustuksella Wienin ja Budapestin välisiä hintaeroja, moni pelkää silti, etteivät heidän rahansa riitä Itävallassa elelemiseen.

Vituttaa monien puolesta, mutta ennen kaikkea itse yliopiston. CEU:n päärakennus on palkittu nykyarkkitehtuurin helmi. CEU työllistää satoja unkarilaisia. Ja onhan se nyt ennenkuulumatonta, että EU:n sisällä yliopisto joutuu muuttamaan maasta, koska muukalaisvihainen diktatuuri pakottaa sen siihen, suorasti tai epäsuorasti.

Harva näyttää iloitsevan muutosta, ja tunnen syyllisyyttä siitä, että olen yksi heistä. Minulle Wien on kaikkiaan Budapestiä parempi paikka asua, vaikka viihdyn hyvin täälläkin. Itävallassa voin tilata falafelini, jutella naapurin kanssa säästä, seurata uutisia ja vääntää byrokratian kanssa saksaksi. Wienissä on mukavasti työpaikkoja kv-suhteiden parissa, joten on aikas kätevää puljata siellä viimeinen opiskeluvuosi jatkosuunnitelmia kiikaroiden. Wienistä pääsee alle kahdessa tunnissa vuorille, siellä voi kierrättää jätteensä ja puhallella ilmakuplia Pridessä ilman, että pelkää saavansa mädästä kananmunasta tai kumiluodista. Orbánlandiaan verrattuna Sebastian Kurzin oikeistohallituskin on demokratian tyyssija.

En ehkä olisi halunnut muuttaa takaisin Wieniin tällä tavoin, kansallismielisen myllerryksen (osa)uhrina, mutta hei, se on silti Wien. CEU:ssa opiskelu on uhkapeliä. Tiesin, että actionia oli luvassa.

Tämän ottelun todellinen häviäjä on kyllä Unkari, joka menettää yhden Euroopan parhaista yliopistoista.

PS. Jos haluat käyttää antamiani tietoja muualla mediassa, otathan ensin minuun yhteyttä (sunnakokkonen[at]gmail.com).

Yleinen

Surrealismia maahanmuuttovirastossa

7.10.2018

20181003_113846

Useimmissa EU-maissa unionin passilla saa vapautuksen maahanmuuttoon liittyvästä paperisodasta, ja riittää, kun käy virastotalolla rekisteröitymässä. Vaan ei Unkarissa. Täällä me EU-opiskelijatkin pääsimme neukkubyrokratian makuun, kun meidän piti hankkia oleskelu(lupa)kortti.

Pelkkä asiakirjojen ja lippulappujen haaliminen ja täyttäminen vei minulta kuukauden, nopeimmilta ja nohevimmiltakin pari viikkoa. Tarvittiin tiliote, todistus rajanylityksestä, vuokrasopimus, ystävyystodistus (kyllä), allekirjoituksia minut tuntevilta ihmisiltä, vakuutuslippusia… kun kaikki dokumentit olivat lopulta kasassa, laitoin herätyskellon soimaan seitsemältä keskiviikkoaamuksi.

Olin kyllä kuullut liudan varoittavia sanoja proseduurista, mutta mikään ei olisi voinut valmistaa minua sen surrealistiseen naurettavuuteen.

Onneksi sentään otin mukaan sekä aamupalan, lounaan että koko päivän opiskelumateriaalit.

Matka maahanmuuttovirastoon kesti yli 40 minuuttia ja taittui epämukavasti trollibussissa mummojen, itkevien taaperoiden ja tärisevän ranskanbulldogin kanssa. Virastossa piti löytää oikea odotustila seiniin lätkittyjen A4-tulosteiden perusteella.

Ovea vartioi niin ikään bulldog, tosin 1,2 kertaa tavallisen miehen pituinen ja kaksi kertaa yhtä leveä. Hän ei puhunut sanaakaan englantia, vaan ojensi murahtaen numerolapun – todennäköisesti itse aamulla tulostamansa ja leikkaamansa. Sain numeron 14. Bongasin slovakialaisen kurssikaverin odottamasta ja istuin hänen viereensä. Jaoimme termospullollisen rapalaatuista Aldin teetä ja juttelimme tunnin jääkiekosta. Numerot 1-3 kutsuttiin sisään, eikä kukaan heistä tullut ulos.

Slovakialaiselle alkoi tulla nälkä, enkä minäkään kehdannut syödä kaikkia eväitäni hänen edessään. Molempien mahat murisivat. Päätimme alkaa plärätä päivän artikkeleita. Kului toinen tunti, edettiin numeroon kahdeksan.

Kunnes numero 7 ilmestyi tupakkatauolta ja kiilasi jonon ohi. Lappuja ojennellut kaappi pelasi ruusukultakantisella puhelimellaan äänet päällä. Muutama krapulainen taideopiskelija ryömi paikalle, he saivat numerot 22-24. Tunsin suurta vahingoniloa.

Kolmen tunnin kohdalla slovakialaisen nälkä yltyi, ja hän lähti kiertämään rakennusta karkkiautomaatin toivossa. Ei löytynyt. Kahviautomaattikin oli epäkunnossa. Vessasta sai vettä.

Samat kolme virkailijaa kävelivät käytävää edestakaisin pahantuulisesti tuhahdellen.

Meitä jonottavia opiskelijoita oli selkeästi kahta sorttia: niitä, jotka luulivat selviävänsä muutamassa minuutissa, ja niitä, jotka olivat kuulleet maahanmuuttovirastosta kauhutarinoita ja olivat valmistautuneet uhraamaan päivän nuoruudestaan unkarilaisille paperinpyörittäjille. Ensimmäisen ryhmän edustajat kävivät istumaan ryhdikkäästi toivoa puhkuen, mutta valuivat tuntien kuluessa sinisillä muovituoleilla kuin Dalín kellot.

Tajusin, että virasto oli ympyrä, Roope Ankan rahasäiliöönsä tallustama kehä, ja virkamiehet kävelivät loppumatonta kierrosta, joka keskeytyisi joskus iltapäivällä ja jatkuisi seuraavana aamuna. Näiden ovien sisällä ajalla oli merkitystä vain nimenomaan oville, jotka sulkeutuisivat ja avautuisivat jälleen.

Puolenpäivän jälkeen vuoroni koitti niin yhtäkkiä, että tiputin smoothiepurkkini, entisessä elämässään maapähkinävoipakkauksen, linoleumilattialle. Soijamaitoiset jämät roiskuivat muoville, kengille ja laukulleni.

EU-kansalaisten palvelutiskit sijaitsivat valtavassa, korkeassa huoneessa, jossa varastoitiin ainakin sataa tuolia – samanlaisia kuin odotustilassa. Inarin alakoulun liikuntasalin kokoisen hallin päässä kaksi naista muunsi tuomamme paperipinot unkarilaiseksi henkilöllisyystodistukseksi. Omituisen aamupäivän päätteeksi käteeni lykättiin laminointikoneen lämmin läpyskä, jossa on H-kirjain eikä kasvokuvaa.

Kiirehdin ulos aurinkoon ja Tonavan laakson tuuleen, otin selfien muovitetun läpyskän kanssa ja lähdin kävelemään väärään suuntaan.

Yleinen

Ihan vaan paras syyskuu

4.10.2018

Tämä syyskuu on ollut elämäni paras. Pam!

On ollut siitä hetkestä lähtien, kun raahasin rinkan kaatosateessa pimeitä ulkorappusia pitkin sotkuisen kotoisaan kaksioon, jossa tuleva kämppikseni/unkarilainen bestikseni lappasi lautaselle kikherne-riisisössöä kuin reipas keittolantäti 15 vuotta sitten.

IMG_4725

Kelluskelen nyt tunteessa, joka ei ole aiemmin käynyt kovin tutuksi: minä kuulun tänne.

Olen saanut kulkukortin yliopistolle, jonka professorit väittelevät mielellään Gramscista ja käyttävät vaaleanpunaisia kauluspaitoja, kilistelevät luentojen jälkeen iltaisin opiskelijoiden kanssa rauniokapakoissa. Joka kerta, kun onnun (jalkavammasta ehkä lisää joskus toiste) viisikerroksisen kirjaston ylimpään lukusaliin, henki on salpautua. Uusi rakennus tuoksuu lakatulta puulta, aurinko laskee Tonavan taakse, tekonahkapenkeillä selaillaan Uni Wien -meemejä ja pölyisiä kv-politiikkalehtiä. Aina joku nuokkuu nahkasohvan nurkassa tai puoliksi pehmoiselle lattiamatolle valahtaneena.

Kotikadullani on sekä kylpylä että ympäri vuorokauden avoinna oleva Spar, josta haemme kämppiksen kanssa Oreoita puolenyön aikaan, keitämme kammottavaa kirsikkateetä ja naureskelemme Youtuben kokkausvideoille. Asun taas pinkissä jugend-talossa. Täällä on kaikki, mitä voin tarvita: pakastin, tarpeeksi henkareita, pesukone ja lämmintä vettä suihkussa.

Eniten koen kuitenkin kuuluvani niiden neljänkymmenen tyypin joukkoon, jotka seulottiin aloittamaan kansainvälisten suhteiden opinnot tänä syksynä. Huhun mukaan seitsemän prosenttia pääsi sisään! Sen jälkeen, kun meidät dumpattiin ryhmäytymään unkarilaiseen pikkukylään päiväksi, meitä ei olekaan saanut erilleen edes sunnuntai-iltoina. Jokainen on lähtenyt tähän uuteen alkuun niin avoimin sydämin, että hirvittää; jokainen kokee minun laillani olevansa oikeassa paikassa, oikeaan aikaan, oikeassa seurassa. Siispä olemme jo puhuneet särkyneistä sydämistä, heittäneet kilpaa löylyä 1600-lukulaisessa kylpylässä, lypsäneet vuohta ja mutustaneet pizzaa aamuneljältä. Small talkit on jauhettu, ja olemme päässeet siihen parhaaseen vaiheeseen: orastavaan ystävyyteen.

Viime torstain minä ja toinen onnesta soikea tyttö kävelimme ketjusillan yli Budasta Pestiin massut täynnä kakkua ja tunnustimme molemmat itkeneemme hartaasti Call me by your namen loppukohtaukselle.

IMG_4709

Syyskuu osoitti, että Budapest (oikeastaan CEU) on minulle yhtä aikaa maaliviiva ja lähtöruutu.

Tie tänne oli täynnä serpentiinimutkia. CEU on elämäni neljäs yliopisto, ja vasta nyt minua oikeasti kiinnostaa se, mitä opiskelen. Olen haahuillut sesonkiduunista toiseen, suhmuroinut järjestöissä, nuokkunut yöbusseissa ympäri Eurooppaa ja Amerikkoja. En varmasti osaisi iloita kaikesta nykyisestä, ellen tietäisi, missä kaikkialla muualla voisin olla. Ei tarvitse pohdiskella, millaista olisi yhteenmuuttaminen (liian) nuorena äkkirakkauden luo yksiöön, ihmisoikeuksien pänttääminen Hollannin kevätsateissa tai ministerikokouksissa politiikkaan pettyminen.

Olen lakannut pelkäämästä ja haahuilemasta: olennaista sen kannalta, että tästä ruudusta pääsisi eteenpäin, kun aika on.

Muutama vuosi sitten olisi istuskellut ahdistuneena koulun lehden toimittajakokouksen nurkkapenkillä ja miettinyt hiljaa, että rimaa voisi nostaa. Nyt, kun etsittiin päätoimittajaa, nostin tassun ylös, ja opettelen iltaisin taitto-ohjelman käyttöä saman tyypin kanssa, josta on tullut kiipeilyparini. Etsiskelin pitkään järjestöpuuhailua, johon voisi ulkomailla asuessa kaataa ylimääräistä energiaa. Mikäs parempaa kuin vihervassaroida pikkuista julkaisua, jonka suurin saavutus voi olla lakkautuskäsky Unkarin viranomaisilta?

Ja jos kerran uskallan leikkiä toimittajaa siviilissä, niin miksipä ei lähettää juttuideoita suomalaisille lehdille ja saada jo muutamalta vihreää valoa. Ehkä tästä tulee työ, ehkä ei.

IMG_4729

Ajattelin, että voisin ostaa CEU:sta kaksi vuotta lisäaikaa hermoiluun ja peterpaneiluun, mutta pelkän aikalisän sijaan täältä taitaakin saada luottoa tulevaisuuteen – ja tietty raudanlujaa tietotaitoa kv-politiikasta vääntämiseen. Meiltä lähtee väikkärintekijöitä Harvardiin ja tutkimusharjoittelijoita UNICEF:lle.

Uskon, että enimmäkseen tämä onnellisuus ja merkityksellisyys kumpuaa kuitenkin siitä, että paskojen aikojen jälkeen osaan iloita asioista, jotka eivät mene pieleen. Talosta, joka ei ole vielä palanut poroksi, ja iloisista perheenjäsenistä, joista jokaisella on omia kirkkaita haaveita. Velikin pääsee kohta armeijasta nautiskelemaan pitkistä aamuista ja joulukonvehdeista. Eikä graduakaan tarvitse ajatella vielä melkein vuoteen!

Kuten jo sanoin, enää ei pahemmin ahdista tai pelota. Englannissani on edelleen suomalainen aksentti ja suhauttelen ässää liikaa, mutta tulen ymmärretyksi. En ole enää se, joka lähtee viini- ja juustoillasta ensimmäisenä, koska toisten iloinen rupattelu vetää mielialan matalaksi. Pyrin pläräämään lukulistan materiaalit läpi jo ennen luentoa enkä välttele vastuuta siihen pisteeseen asti, että joudun kököttämään keittiönpöydän äärellä itku kurkussa koko viikonlopun ajan. Ei pelota, etten koskaan saisi töitä, löytäisi ystäviä tai rakkautta tai vaikka uskaltaisi kokeilemaan ulkokiipeilyä. Ostin valjaatkin, harjoitellaan nyt vaikka sitten hallissa vielä toisen talven yli.

En tiedä yhtään, mitä lokakuu tuo tullessaan, mutta voin vain arvailla. Lisää kirjastolla könöttämistä – mielenkiintoisten teoria-artikkeleiden ja kattoterassitaukojen vauhdittamaa. Pääsen törkkäämään yliopiston lehtiständeihin julkaisua, jonka jokainen artikkeli ja kuva kulkevat minun ja tutkaparini Macbookien kautta. Illat kylmenevät, siirrymme beer gardeneista ja linnanmuureilta vanhoihin teollisuushalleihin, ja ehkä jonain torstai-iltana katseet kohtaavat vaikkapa ruskeasilmäisen ympäristötieteilijän kanssa.

Melkein pahoittelen tätä naiivia myönteisyyttä mielenhäiriöksi, mutta jospa laiffi nyt vaan voikin olla hyvää.

PS Innostuin kirjoittamaan tästä onnen ja tarkoituksen yhdistelmästä Salamatkustaja-Satun tarkoitusmerkityshehkutuksen innoittamana. Takk fyrir, vielä on matkaa kaltaiseksesi bossladyksi, mutta onhan sulla toisaalta yli kymmenen vuotta etumatkaa.

PPS Kyllä, kuvat ovat viime maaliskuulta. Beibi-kamera tuittuilee eikä suostu syömään muistikortteja totutulla tavalla. Unkarilainen teknologialekuri pääsee kurkistamaan hänen suuhunsa tällä viikolla.

 

Yleinen

Órbanilainen ruletti

10.4.2018

Kaksi keväistä jännitysnäytelmää on päättynyt: minun perinteinen kevätjahkaukseni ja Unkarin parlamenttivaalit.

Pikkuveljeni ylioppilasjuhlat häämöttävät. Veli stressaa vähän kaikesta: minne sitä hakisi, mitäs sitä elämällään haluaisi tehdä, miten voi olla näin paljon valittavaa ja inttikin vielä, aijai. En voi oikein lohduttaa. Tuntuu, että jokainen kevät on mennyt lukion jälkeen samojen tärkeiden kysymysten äärellä, ja aina kun valitsee suunnan, niin uusi risteys odottaa mutkan takana.

Tammikuun uusintatenteistä selvittyäni seuraava operaatio olikin alkaa kaivella internetissä avautuvaa mahdollisuuksien maailmaa ja miettiä, mihin kohteeseen sinkoaisin seuraavaksi cv-ammuksia.

Mitä enemmän pyörittelin ajatusta työelämästä, sitä vähemmän se houkutti. Olo on vielä kovin keskenkasvuinen ja vaillinainen, eivätkä ammatilliset keuhkoni ehkä kestä vielä Oikeiden Aikuisten maailmaa. Siispä pehmentäisin laskua lisäopiskelulla vielä kun tukikuukausia ja intoa riittäisi, ja tunkisin seuraavan tutkinnon aikana nykyisen ukkovarpaan sijaan ehkä koko jalan oven väliin.

Päätin yrittää uhkarohkeaa rastia: Central European Universityä Budapestissä. Jos en pääsisi, luikkisin takaisin Suomeen, missä minulla on vielä opinto-oikeus (ja tutussa kirjahyllyssä melkein kaikki Robin Hobbin teokset).

Hakuprosessi osoittautui jännittäväksi trilleriksi. Ensin graduohjaajani unohti postittaa suosituskirjeensä ja se ehti laitokseen juuri ja juuri. Kun maaliskuussa sain sähköpostia CEU:sta, avasin sen jo valmiiksi pettyneenä. Minun kandiarvosanoillani päästiin rimaa hipoen läpi, niillä tuskin singahdettaisiin huippulaitoksen listoille. Mutta kylläpä vain. Seuraavaksi rustasin surumielisen stipendihakemuksen, mutta valmistauduin siinäkin kieltävään päätökseen. Itä-Euroopan maista tulevilla olisi varmasti avustustarve kuin kultalusikka suussa syntyneellä suomalaisella, vaikka aika vaatimattomasta perheestä tulenkin.

Olin taas väärässä.

Siispä minulla oli erinomainen syy seurata sunnuntain vaaleja ainakin murto-osalla siitä huolesta, joka saa nuoret unkarilaiset nyt rypistämään kulmiaan. Vaalien ainoa kysymys oli oikeastaan, saavuttaisiko vallankahvassa vuodesta 2010 keikkunut Fidesz-puolue 2/3-superenemmistön parlamentissa. Tällöin he voisivat rukata perustuslakia uusiksi, ja oppositio voisi vain marssia kaduilla ja länkyttää ulkomaisille medioille – kotimaiset kun on valjastettu edellisillä perustuslakimuutoksilla valtapuolueen äänitorviksi.

Peli ei ollut alkujaankaan reilu, sillä pääministeri Viktor Órbanin Fidesz oli muokannut jo vaalisäännöt itselleen suosillisiksi. Vaikka äänestysvilkkaus nousi sunnuntaina taivaisiin, Órbanista tulee silti pääministeri superenemmistöllä.

Luvassa on siis neljä vuotta yltiönationalistista maahanmuuttolinjausta, EU:n dissausta ja rajanaapureiden suututtamista vähintäänkin vanhaan malliin. Media on vapaa vain netissä. Unkarissa sananvapaus alkaa olla jo niin ahtaalla, että niin toiset Euroopan maat kuin kansainväliset järjestötkin ovat älähtäneet siitä.

Órban inhoaa syvästi myös tulevaa opinahjoani, sillä se on unkarilaislähtöisen miljardöörin perustama ja rahoittama. Viime vuonna herra pääministeri yritti sulkea CEU:n, muttei onnistunut. Hän voi ihan hyvin yrittää temppua uudelleen.

Muutto Budapestiin on minulle unelmien täyttymys, mutta myös iso riski. Unkarin poliittinen painekattila käy niin kierroksilla, että pian posahtaa taas – mutta mitä ja miten? Suurmielenosoituksia, ulkomaalaisvihaa, EU-ero… ei todennäköistä, muttei ollenkaan mahdotonta. CEU saattaa joutua sulkemaan ovensa yhtäkkiä. Tosin oppilaitos on suunnitellut muuttoa Wieniin, mikä olisi minulle lähinnä tuplajättipotti pelkän lottovoiton lisäksi.

Olen asunut toistaiseksi vain tylsän turvallisissa hyvinvointivaltioissa. Unkari ei missään nimessä ole mikään Syyria, mutta tulotaso on siellä tuntuvasti Suomea matalampi ja poliittinen epävakaus lisääntymässä kuin keväiset ukkoskuurot täällä Tilburgissa. Mahanpohjassa möyrii yhtä aikaa hermostus ja kutkutus.

Muutaman päivän näitä skenaarioita vatvottuani otin paikan CEU:sta virallisesti vastaan. Hiirikäsi tärisi. Muistin yhtäkkiä Turun kv-politiikan professorin sanat peruskurssilta, jolla me märkäkorvat tutustuimme maailmanpolitiikan maailmaan.

”Uskaltakaa mennä sinne, missä tapahtuu suuria asioita. Niin kuin Berliinissä 1989.”

Budapest taitaa olla juuri nyt juuri oikea osoite politiikanopiskelijalle/toimittajanpoikaselle.

Ei tämä sentään venäläinen ruletti ole. Orbanilaiseen versioon pystyi laittamaan panokseksi vain kaksi vuotta nuoruudesta, ja niin tein.

Voit seurata ruletin etenemistä Facebookissa ja Instagramissa