Munuaistulehdus alkaa olla selätetty ja uskalsin jo käyttää tänään kameraakin kävelyllä tuolla talven ihmemaassa. Tepastelin pakkaslumessa, ihailin taivaanrannan värejä ja mietin, miten onnelliseksi ihmisen saa jo pelkästään se, että saa ulkoilla ja tarkastella tätä maailmaa.
Tähän vuoteen on mahtunut monen monta reissullista päivää. Minulla on välillä ollut ihan uskomattoman paskaa tuuria: autokolaria, ruokamyrkytystä, henkilökohtaista reissukonkurssia, koti-ikävää… mutta on niitä huikeitakin hetkiä ollut. Halusin listata niistä top kympin, sillä tein viime vuodestakin sellaisen. Ei hienoa vuotta ja lähes ääretöntä määrää kauniita hetkiä voi puristaa kymmeneen, mutta yritän tarjota edes pikkuisen vilauksen siitä, miksi tämä vuosi on ollut niin hankala, mutta niin täynnä elämää.
10. Hangilla huhtikuisessa Inarissa
Inarista olen tähän maailmaan liikkeelle lähtenyt ja aina ennen jokaista isompaa ryönäreissua haenkin vauhtia Inari hoodzeilta. Kotini 60 kilometrin päässä Inarin kirkonkylän metropolin vilinästä on mielestäni edelleen kiistatta maailman mahtavin paikka, ja huhtikuussa hiihtelin siellä viikon. Aurinko räkötti kuin Fuengirolassa elokuussa, hanki kantoi hiihtäjää vaikka soijanakki vähän liiaksi maistuikin ja ahven söi. Sain nenänpäähän vähän väriä Sveitsiä varten ja sain hajustettua lähes kaikki ulkovaatteet kaksitahtibensalla koko loppuvuodeksi.
9. Kirjakahvilointia Tallinnassa
Yllätin eksäni viikonloppulomalla Tallinnaan maaliskuussa. Sää ei todellakaan suosinut, vaan kipitimme hotellille kaatosateessa. Kurjassa säässä oli puolensa: istuimme lukemassa Robin Hobbin kirjojamme lukuisissa eri kahviloissa ja oman huoneen kylpyammeessa. Meillä oli ihana nörtti-getaway! Tallinnan varikset raakkuivat, oksat kauniit kuin kelttikorut kurottautuivat Tallinnan punaruskeiden kattojen ylle ja kakku maksoi niin vähän, että sitä pystyi aina tilaamaan toisen palan. Mitä sitä enempää elämältä kaipaa?
8. Helle, Letten ja ystävät
Monster-Hitze teki ehkä au pairin elämästä hankalan imurointipäivänä tai silloin, kun lapset halusivat mieluummin heitellä naapurin kissaa vesi-ilmapalloilla kuin tehdä läksyjä, mutta oli se nyt ihmisen parasta aikaa hitto vie. Kävimme suomityttöjen kanssa uimassa lähes päivittäin, ja mieleeni on jäänyt Lettenin iltatunnelma: jalkakäytävä hohkaa vielä kuumuutta, mutta viinipullojen korkit napsahtelevat jo auki. Kävelemme Dynamon viereiselle sillalle, kikatamme, hyppäämme jokeen ja ajelehdimme alavirtaan ihan viimeisille portaille asti. Aurinko laskee jonnekin Klotenin lentokentän taakse. Joku meistä seisoo käsillään, joku päällään, joku tiirailee alatasanteen poikia.
7. Punaisen Ristin sysäys
Kehuin museota jo kokonaisessa postauksessa, mutta täysin aiheesta. Opiskellessa tulee joskus sellainen olo, että perkeles, olen oikealla alalla, kun joku aihe innostaa oikein erityisesti. No, täällä tunsin sen joka ainoalla solulla. Voisin lässyttää tähän jotain siitä, miten kaunis ja kauhea ihmiskunta on, mutta ehkä sellaisen melodramaattisen scheissen aika on joskus toiste.
6. Pariisin Keväällä halki Suomen
Kaverini sattui olemaan matkalla Turusta pohjoiseen samoihin aikoihin kuin minä, joten otimme riemulla vastaan tilaisuuden ajella Kajaaniin asti yhdessä. Mutkahan siitä minulle tuli, mutta mitäs sitten. Ei siinä ollut mitään ihmeellistä, ei mitään uskomatonta kokemusta: olipahan vain kaksi tyttöä ja kissa läpäisemässä kauneinta, tuoksuvinta, vihreintä ja kesäisintä juntti-Suomea. Subi, kamalia liikenneympyröitä, pelottavia ohituksia ja sääret kananlihalla kesämekossa. Söin elämäni huonoimman muffinssin. Kuuntelimme varmaan Pariisin Kevään koko tuotannon matkalla. Road trip as it should be!
5. Esialppien ukkostelttailu
Kokonaisuudessaan tämä huikea Idan kanssa Saksan vuorilla vietetty viikonloppu oli aika lailla täydellistä, ja olemme molemmat muistelleet sitä iloisina, mutta tämän listauksen kärkeen se ei ihan yllä. En koskaan unohda sitä paniikin ja epätoivon sekaista pikamarssia, kun emme saaneetkaan pystyttää telttaamme sinne, minne olimme aikoneet, koska meidät häädettiin pois haulikolla uhaten. Hämärä laskeutui ja ukkonen alkoi jyristä Itävallan korkeampien huippujen tuntumassa. Kipitimme rinnetta alas alas alas, etsimme paikkoja ties mistä pusikoista ja niityiltä ja laitumilta, mutta päädyimme lopulta lyömään teltan kasaan vanhalle tiepohjalle. Yöllä kauriit hiippailivat teltan lähellä, ilotulitteet säikyttivät meidät puolikuoliaiksi ja aamuyöllä heräsimme lintujen kuoroon. Aamuaurinko heijastumassa vuortenrinteistä – say no more. Illalla mietin halpabussin kyydissä, että minua ja vaeltamista ei erota enää kuin neliraajahalvaus.
4. Ystävystyminen Rapperswilissä
On olemassa äkkirakkautta, olen vanhana kyynikkona ja ärsyttävänä epäromantikkona joutunut sen myöntämään. Ja on olemassa äkkiystävyyttä. Sen vain tietää. Esimerkiksi silloin, kun mutustaa kirppistelyn jälkeen maapähkinäleipää keväisessä Rapperswilin päivässä, kuuntelee kirkonkelloja ja katsoo Alpeille. Että tässä se nyt on, ystävä loppuiäksi. Sellainen, jonka kanssa voi juoda halvinta viiniä tyhjästä kaljatölkistä lasien puutteessa ja juosta avojaloin pitkin katuja, suppailla Luzernissa ja melkein itkeä, kun on niin onnellinen. Sellainen, joka voi muuttaa eri maahan ja silti tuntua aina vaan läheisemmältä.
3. Mystinen vaellus maailman laidalle
Polku oli vain kolme kilometriä, mutta tuntui kuin olisimme sumussa kulkeneet jonkin rajan yli todellisuuden toiselle puolelle. Ja kun yhtäkkiä jähmeä, harmaanvihreä Jäämeri vilahti alhaalla roikkuvien pilvien raosta… ei minulla ole tähän sanoja.
2. Sekasauna Barentsin malliin
Jos edellisessä kohdassa sanat olivat loppua, niin nyt ei todellakaan! Tämä hetki on niin selkeä, niin täydellisen onnellinen! Olin töissä Barents-leirin johtajana, ja pitkän päivän jälkeen minä ja apupoikani Jaakko lähdimme itsekin saunomaan. Siellä oli ihan täysi meininki päällä! Varmaan 30 nuorta ahtautui saunaan laulamaan ja kertomaan juttuja. Juoksimme avantoon, heitimme törkeät löylyt ja otimme huikkaa kiertävistä pulloista. Hämärässä kaikki olivat samaa: suomalaiset, venäläiset, tytöt, pojat, ohjaajat, leiriläiset… lauloimme täysillä kaikkea, mitä nyt yhteislauluna voi, paukutimme kattoa ja vähän pelkäsimme, että lauteet romahtavat. Ja nauroimme vähän lisää. Jos jokainen saisi tuntea tuollaisen yhteenkuuluvuuden tunteen, rasismia ei olisi. Just saying.
1. Ryönäpummit Matterhornin juurella
Tämäkin on helppo rajata, mutta mahdotonta unohtaa. Olimme juuri pystyttäneet laittoman telttamme pikku laitumen reunaan ja viskanneet reput lehmien heinäkatokseen. Kaivoimme eväskassista halpaa juustoa ja frangin paahtoleipäpaketin. Aurinko oli juuri laskemassa rinteiden taakse. Istahdimme lopulta polun viereiselle penkille. Söimme leipää, juustoa ja tomaattia – Matterhorn vahti meitä valtavalla läsnäolollaan. Siitä ei kerta kaikkiaan pystynyt pitämään silmiään erossa: miten voi olla olemassa jotain noin suunnatonta, upeaa ja kokonaisvaltaista? Lehtikuusimetsä tuoksui kaikkialla ympärillä, viimeiset vaeltajat olivat jo menneet ja me kiipesimme kivelle ihailemaan ympäröiviä monen kilometrin korkuisia jättiläisiä. Ihminen on pieni, maailma loputtoman suuri ja täynnä ihmeitä.
