Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Tag

sporttista

Yleinen

Luotu kävelemään

14.2.2019

Viime kesästä meni kolme viikkoa vaeltaessa, eli kävellessä ja rämpiessä vuorenrinteitä ylös alas Alpeilla.

Se oli tavallaan iso virhe. Nyt en enää haluaisi muuta tehdäkään.

Minulla ei ole pelkästään ikävä luontoon täältä reikäisen asfaltin ja pakokaasujen keskeltä, vaan kaipaan myös jatkuvaa liikettä, väsyneitä lihaksia iltaisin ja sitä iloa, mitä itse itsensä kulkupelinä toimiminen tuottaa.

Näin alkuun on pakko sanoa, että ymmärrän kyllä, ettei kaikilla ole mahdollisuutta pitkiin vaelluksiin. Ei ole aikaa, fyysiset seikat estävät tai ajatus tuntuu pelottavalta tai vaativalta. Tiedän, että toimiva, perusterve parikymppisen kroppa on etuoikeus ja lahja. Siksi juuri haluankin pitää siitä huolta ja käyttää ja kehittää sitä. En takuulla pysty enää neljänkymmenen vuoden päästä läpsimään samanlaisia päivämatkoja kuin nyt, ja voi olla, että onnettomuus tai sairaus vie liikuntakyvyn jo aiemmin.

Tallaisin varmaan tyytyväisenä tasaista hiekkatietäkin, mutta erityisesti reitin haastavuus teki vaelluksesta tavattoman vaihtelevaa ja mielekästä. Välillä sai höpötellä metsäautotiellä katsomatta jalkoihinsa, kun taas hankalimmissa kohdissa piti tukeutua kaksin käsin vaijereihin ja taiteilla vaelluskenkänsä seinämään niin, ettei lipsahtanut monen sadan metrin pudotusta alas. Enimmäkseen vaellus oli kuitenkin näiden ääripäiden välimuotoa: tasaista ylämäkeä, liukusorakkoalamäkeä, puronvieren kivikkoa tai vaikka kuusenjuurien välttelyä. Joka väittää, että vaelluksella on tylsää tai ettei kävely käy liikunnasta, on kyllä väärässä. Hauskin etappimme oli ironisesti musta laskettelurinne, jonka kävelimme (tai no, pyörimme, kompuroimme ja liukastelimme) alas muka säästääksemme aikaa.

Jo kolmessa viikossa huomasin, miten sekä kunto että koordinaatiokyky kasvoivat. Lihaksia juili vain kolmen ensimmäisen päivän jälkeen – tosin varoitettakoon, että alkujumi oli aivan kammottava! Tosin nautin myös siitä, miten väsyneen ja maitohapoille värähtäneen kropan saa aamulla houkuteltua taas liikkeelle. Jo muutamassa päivässä opin mukavan nousutahdin, jolla keuhkoihin ja pohkeisiin ei koskenut liikaa eikä tullut kovin hiki. Jos hikoilee paitansa märäksi, saa hytistä taukopaikalla, vaikka laittaisikin ekstratakin päälle. Erityisesti laskeutuessa vauhti kasvoi kokemuksen karttuessa, kun lihasmuisti imi tietoa siitä, miten kehon paino ja tasapaino pidetään hallinnassa painovoiman kiskoessa kohti laaksoa.

Kukapa nyt tykkäisi sanasta voimaannuttava, mutta vaikea keksiä tästä tutkimusmatkasta mitään muutakaan osuvaa. Tuntuu jollain alkukantaisella tavalla oikealta liikkua paikasta toiseen kävellen ja vieläpä kantaa itse mukanaan kaikki, mitä tarvitsee. Hivuttaa välillä kehoaan äärirajoille  ja toisaalta sitten laiskotella antaumuksella seuraavana päivänä laaksossa lueskellen kirjaa aurinkotuolissa.

Kumma kyllä, minulle ei tullut reissusta mitään kremppoja, ei edes yhden yhtä rakkoa. Keho tottuu rasitukseen, kunhan muistaa ottaa rauhassa ja levätä riittävästi, eikä se oikeastaan vain totu, vaan parantaa koko ajan juoksuaan. Hassua kyllä, en kokenut vaelluksen vaikuttavan millään lailla ulkomuotooni. Jalkojen lihakset näyttivät samalta kuin ne olivat koko kevään näyttäneet, enkä pahemmin päässyt laihtumaankaan. Italialainen ja itävaltalainen herkkuruoka pitivät siitä huolen, ja hyvä niin! Liikkumiseen tarvitaan energiaa. Mikä tärkeintä, liikun siksi, että nautin liikkumisesta – en siksi, että muokkaisin kehostani kauniimpaa jonkun toisen silmissä. Saan iloa siitä, että pakarat jaksavat painaa kahdeksan tuntia ylämäkeen, ja se siitä.

IMG_6777 (kopio)

Mitä väliä visuaalisella bikinikunnolla on, kun nämä jalat ovat juuri ylittäneet Alpit?

Näkymätömiä muutoksia kuitenkin tapahtui: rinkan raahaamisesta huolimatta hartiajumi unohtui sinne, minne sen pitikin, eli graduluola-kirjastoon, ryhti koheni ja alavartalo vahvistui. Myös mieli rauhoittui. En ole kokeillut meditaatiota muuten kuin joogan muodossa, mitä tuskin lasketaan, mutta uskoisin, että luonnossa tallaamisen luoma flow käy sellaisesta.

Pääkoppa puhdistui kaikenlaisesta modernin elämän kuonasta. Vaelluspäivänä heräsimme aamulla kuuden aikaan, söimme aamiaista, pakkasimme rinkat ja suuntasimme polulle, ja laitoimme jalkaa toisen eteen päivästä vaihdellen kuudesta yhdeksään tuntia. Pidimme maisemapaussia silloin kun siltä tuntui, kuvasimme maisemia, makoilimme nurmikossa, bongasimme murmeleita. Iltapäivällä saavuimme majalle, veimme rinkat punkkien viereen, peseydyimme vähän, söimme välipalaa, söimme illallista ja painuimme unille. Jokaisella päivällä oli päämäärä, mutta vain yksi: kävellä seuraavalle majalle. Ja kun se oli saavutettu, saattoi huokaista ja ottaa rennosti, selailla saksankielisiä kiipeilylehtiä puupenkillä. Ei kalentereita, ei luennonjälkeistä pikajuoksulenkkiä, ei iltaohjelmaa. Ei mitään väliä sillä, mikä päivämäärä tai lämpötila tai muu numeroarvo määrittelee ympäristöä. Jos oli kylmä, saattoi laittaa pitkähihaisen päälle. Jos aurinko näytti laskevan, majalle pitäisi varmaan ehtiä piakkoin.

Minulle luonnossa nollaaminen on todennäköisesti vielä vapauttavampaa kuin kaupungissa kasvaneille, sillä minulle pusikossa rämpiminen on oletustila, johon on pakko päästä takaisin mieluummin useammin kuin harvemmin. Vaellus, etenkin mykistävän kauniiden huippujen keskellä, laittaa itsekeskeisen ihmisen takaisin paikalleen. Omilla aikatauluilla tai toiveilla ei ole kummempaa väliä, koska  ukkoskuuro voi estää suunnitelmat.

Aiheesta on rustattu noin viisitoistatuhatta hyllymetriä romanttista ja ekologista kirjallisuutta, joten en ala ylistämään sitä, miten pieneksi ja mitättömäksi vuoret ihmisen viskaavat. Niin se vain menee, ja se vapauttaa. Olen pikku muurahainen, eikä minun tarvitse kasvaa mitenkään tätä suuremmaksi. Kunhan vain kipittelen polkuja ylös ja alas maailman mittakaavassa täysin merkityksettömällä missiolla.

Budapestissä on vallinnut viimeisen viikon ajan kutkuttava valekevät, joka on sulattanut kaikki lumen ja jään. Jokohan vaelluskausi voisi kohta alkaa?

Yleinen

Aloitteleva kiipeilijä täällä hei

14.5.2018

Kiipeily, tuo muotilaji! Olen oikea basic hipster bitch harrastuksineni, sillä viikon ohjelmasta löytyy yleensä niin juoksua, joogaa kuin paria eri kiipeilyn alalajiakin.

Jep, vuosi sitten en olisi tiennyt minäkään, miten moneen osaan kiipeily jakautuu. Seinillä ja kalliolla keikkuminen näytti itsetuhoiselta, vaaralliselta ja ennen kaikkea uskomattoman vaikealta. Miten kenenkään sormet voivat pysyä pankkikortin levyisillä muovinpaloilla?

Yritin aloittaa apinoinnin jo puolitoista vuotta sitten Norjassa, jossa kävin seinäkiipeilyn peruskurssin. En kuitenkaan tuntenut oloani kotoisaksi ainoana ulkomaalaisena vuorihullujen norjalaisten keskellä, enkä oikein saanut kiipeilytekniikastakaan minkäänlaista otetta. Minulle on ollut aina ollut inhottavaa olla huono, koska pärjäsin lapsena oikeastaan kaikessa, mitä yritin edes puolitosissaan. Ja missä en pärjännyt, sillä heitin vesilintua saman tien uskaltamatta yrittää ja epäonnistua. Olen pyrkinyt tästä surkeasta ajatusmallista viime vuosien ajan eroon, ja oman paskuuden sietäminen alkaa jo sujua.

IMG_5162 (kopio)
IMG_5161 (kopio)
IMG_5163 (kopio)

Kaikkien uusien urheilulajien opettelu on aikuisiällä vaikeaa, mutta kiipeilyssä on vielä tavallistakin enemmän haastetta. Vaikka ihminen polveutuukin apinasta, olemme kuitenkin miljoonien vuosien ajan jo keskittyneet enimmäkseen pystyasentoon. Useimmat meistä jättävät puihin kiipeilyt lapsuuteen, eli seinille kammetessa joutuu opettelemaan uudestaan täysin erilaisen tavan liikkua. Tästä syystä kiipeilyn aloittaminen saa aikaan lihasjumeja paikoissa, joissa ei tiennyt mitään lihaksia olevankaan. Lisäksi isolla osalla aloittelijoista on sysipaska tekniikka, koska heidän kehonsa seilaavat aivan uusilla, tuntemattomilla vesillä. Nämä haasteet alkavat kuitenkin helpottua muutaman ensimmäisen kiipeilykerran jälkeen.

Minulla ei ole kovin pahaa korkeanpaikankammoa, joka on monien syy olla antamatta kiipeilylle mahdollisuutta. Arastelin seinäkiipeillessä ensin korkeimpia seiniä, mutta putoamisharjoittelun ja kiipeilykavereihin tutustumisen jälkeen aloin luottaa köysiin, enkä enää edes ajattele, että persiin alla on 8 metriä ilmaa ja kivilattia. Varusteiden ja solmujen tarkastaminen luo turvaa, ja ne kyllä syynätään huolella joka kerta, kun seinälle lähdetään.

Huolimattomuus on ehdottomasti yleisin syy kiipeilyonnettomuuksiin, ei tietämättömyys. Kokeneet harrastajat saattavat laiminlyödä perinpohjaisen tarkastuksen, ja virhe sattuu juuri silloin. Varmistajan nakki on todella vastuullinen, koska köysiä plärätessä on ihan oikeasti vastuussa toisen hengestä, eikä huomio saa herpaantua hetkeksikään. Käyn yliopiston seinäkiipeilykerhossa, ja yksi kokeneimmista kiipeilijöistä toimii aina seinävahtina pistotarkastaen kiipeilijöiden tekemisiä paritarkastuksen lisäksi.

Kiipeilyyn liittyy typeriä myyttejä, joista yleisin on, että siihen tarvittaisiin valtavat käsivoimat. Onhan kaikesta kestävyydestä ja lihasvoimasta apua, mutta tärkeintä on tekniikka – ja uteliaisuus! Jalkatyöskentely ja jalkojen sijoittaminen on paljon tärkeämpää kuin pelkällä haballa itsensä ylös hilaaminen.

IMG_5144 (kopio)
IMG_5157 (kopio)

Alun haasteissa on kuitenkin myös paljon positiivista, ja minusta kiipeily on yhtä oppimisen iloa! Tekniikka paranee päivä päivältä ja yksityiskohta yksityiskohdalta. Kiipeilyssä on jotain todella koukuttavaa, jopa hypnoottista. Seinällä ei voi olla pääsemättä flow-tilaan: miettii aina vain seuraavaa siirtoa, ei illan kokkailuja tai gradun puuttuvaa lähdeluetteloa. On vain omat kädet, jalat ja tärisevät vatsalihakset. Minusta kiipeily sopii hyvin sellaisille, jotka haluavat haastaa itsensä älyllisesti ja fyysisesti yhtä aikaa, sillä seuraavasta otteesta nappaamiseen tarvitaan myös raksutusta pääkopassa.

Kiipeily on myös mahtava yhdistelmä yksilö- ja tiimipeliä. Kaverien kanssa voi miettiä, miten jokin reitti meneekään, ja seinäkiipeillessä köyden kanssa puljaavat aina sekä kiipeilijä että varmistaja. Minusta kiipeilyparien välinen kommunikaatio onkin kaunista seurattavaa, ja he elävät onnistumiset ja epäonnistumiset yhdessä toisiaan kannustaen. Seinällä kuitenkin oma tekeminen riippuu vain itsestä, vaikka kaveri huutelisikin alhaalta ohjeita. Nautin myös eritasoisten tyyppien kanssa kiipeilystä, sillä edistyneemmät neuvovat aina aloittelijoita.

Vaikka kiipeily onkin mitä parhainta urheilua – kestävyys- ja lihaskuntotreeniä samassa paketissa – en ajattele sitä suorittamisena. Minulle se on lapsellista hauskanpitoa ja itseni voittamista. Kun yrittää viikkotolkulla jotain reittiä tippuen kerta toisensa perään puolimatkassa kuin märkä rukkanen ja viimein hilaa itsensä ylimpään otteeseen asti, tekee aina mieli vähän kiljahdella ja tuulettaa. Rakastin lapsena katoille ja puihin kapuamista, ja rakastan näköjään edelleen. Kiipeäminen on kuitenkin ihmislajille luonnollinen liikkumistapa; ehkä siksi se tuntuu niin oikealta.

Juoksin eilen puolimaratonin, jolle olin treenannut (puolivillaisesti) tammikuusta asti. Päällimmäinen tunne maalissa oli helpotus siitä, että nyt saisin vähentää juoksua ja lisätä kiipeilyä. Nyt, kun minulla on alkeet hallussa, on entistä mahtavampaa jatkaa. Lihakset eivät enää juurikaan kipeydy, ja pääsen jo muitakin kuin kaikista helpoimpia reittejä. Minulla on valtavasti opittavaa tekniikasta, joten olenkin viettänyt pitkiä tunteja youtube-videoiden äärellä. Pidän ehkä enemmän köysikiipeilystä, koska sovin paremmin kestävyys- kuin voimaharjoittelun pariin, mutta olen viime aikoina käynyt paljon boulderoimassa (alle 5 metrin seinillä kiipeilyä ilman turvavarusteita, iso patja alla).

Seuraava askel onkin varmaan kurkistus ulkokiipeilyn maailmaan. Odotan intopiukeana sitä, että pääsen kipittämään ylös oikeita kallioita, koska se vasta luonnolliselta tuntuukin. Olen todella onnellinen, että uskalsin yrittää tätä lajia, vaikka olinkin alussa aivan toivoton, enkä hyvä vieläkään.

Joillekin kiipeilyn aloittaminen on lastenleikkiä, joillekin lähes ylitsepääsemätöntä. Kannattaa kuitenkin uskaltaa yrittää – tiedä vaikka jäisi koukkuun. Tässä vielä 5 vähän erikoista syytä antaa kiipeilylle mahdollisuus:

  1. Kiipeily sopii kaikille: naisille, miehille, lyhyille, pitkille, laihoille, tukeville. Jokaisesta vartalonmallista on omat etunsa (vaikka myös haittansa, paitsi ehkä pituudesta). Pitkä yltää otteisiin helpommin, lyhyt taas voi tuoda kädet ja jalat lähemmäs toisiaan eli mahtuu pienempään tilaan.
  2. Ei tarvitse lakata kynsiä, kun kaikki tökötti kuitenkin kuluu kiipeilysessioissa pois.
  3. Läheisille voi esitellä komeita naarmuja ja kuhmuja sotavammoina.
  4. Saa päästää sisäisen lapsen täysin valloilleen. Seinäkiipeillessä köysissä voi esimerkiksi keinua.
  5. Yläkroppa vahvistuu huomaamatta – ja paljon. Minäkin pääsen bleiseriostoksille!

Oletko kokeillut kiipeilyä? Tai ylittänyt itseäsi muussa urheilussa? 

Ps. Katsoin eilen Selviytyjät Suomen finaalin, jossa Kimmo Vehviläisen sanoista tuli iso tippa linssiin. Sopii kaikkeen liikuntaankin!

”Ei tartte olla paras, voi silti olla voittaja.”

Yleinen

Kahden vuoren valloitus Yhdysvaltojen itärannikolla

8.6.2017

Aika harva lähtee Yhdysvaltojen itärannikolle vaellusreissulle, mutta mepä mentiin. Keskustelu kuului jotensakin näin.

”Missä täällä olis lähimmät vuoret?”

”New Yorkissa tai Vermontissa.”

”Mennäänkö? Millon?”

”Umm… miksi? No, miksi ei? Käykö toukokuun alku?”

Niinpä vuokrasimme auton, pakkasimme yhteisen laukun (ensimmäistä kertaa!) ja hurautimme vuorille. Helppoa kuin mikä.

Aikaa oli kaksi kokonaista päivää plus ajomatka takaisin, joten täsmäiskimme kahdelle vuorelle: New Yorkin Cascade Mountainille ja Vermontin Camel’s Humpille. Ja kyllä, jälkimmäinen herätti ihan liikaa hihitystä sekä meissä että kaikissa, joille olemme tarinoita kertoilleet.

cascade
P1600857
P1600859
P1600863
P1600868
P1600875
P1600886

Cascade Mountain

Pituus: n. 7 km

Korkeusero: 600 m

Aika: 3-4 h

Olen varmaan ainoa Jenkkien-matkaaja, joka ei ymmärtänyt aluksi yhtään, miksi nimi Lake Placid kuulostaa niin tutulta. Vasta, kun ajoimme olympiapytinkien lippujonojen ohi, minulla välähti ja poikaystävällä oli hauskaa. Huristimme korkeimman lumihuipun ohi pikkuisten järvien luo, joiden edestä lähti polku. Kaikki parkkipaikalla olijat, jo reitiltä palaajavat varoittelivat meitä mudasta ja yrittivät harjata omia kenkiään ja housujaan. Kävi sääliksi kaikkia pitkäkarvaisten koirien omistajia – koirilla tosin näytti vain olevan hauskaa!

Reitti mutkitteli komean lehtipuumetsän läpi, ja keväiset tulvapurot kohisivat alun loivia rinteitä alas. Nuuskimme raitista ilmaa ja ihastelimme kevään ensimmäisiä kukkasia. Mutaa oli, kuten keväällä asiaan kuuluu, mutta rapalällit pystyi kyllä kiertämään hyvin.

Cascade Mountain ei ole kovin korkea, vain 1200 metriä, mutta sen avoin kalliolaki mahdollistaa henkeäsalpaavat näkymät kaikkiin ilmansuuntiin. Oli järviä, lumisia korkeampia huippuja, peltoja ja laiskasti kierteleviä country roadeja ja laaksojen jokia.

Meillä ei olisi voinut olla parempaa puolipäiväretkeä, vaikka reitti onkin todella suosittu – tai ehkä juuri sen takia. Polusta ei voinut erehtyä, ja iloisia vastaantulijoita oli mukava moikkailla. Nimestään huolimatta Cascaden reitillä ei kuitenkaan ole vesiputousta, mutta sen voi nähdä tieltä käsin.

P1600925
P1600942
P1600943
P1600953
P1600955

Camel’s Hump

Pituus: eri reittivaihtoehtoja, mutta meidän oli 11 km

Korkeusero: 700 m

Aika: 4-6 h

 

Voi että, elämäni ikimuistoisimpia päiväpatikoita!

Jotta jalka nousisi mukavasti, ostimme lähipanimosta oluet retkeä varten. Keittelimme tihkusateessa yllättävän maistuvan pastan nousun energianlähteeksi lahoavalla pikku sillalla, ja sitten matkaan vain! Ensimmäiset pari kilometriä sai tallailla suht tasaista polkua pikku vesiputouksia ylitellen. Pidimme kaljataukoa, evästaukoa, auringonottotaukoa…

Sittenpä tie nousikin aika lailla pystyyn, ja pääsimme kipuamaan kallioita neliveto päällä. Mikäs siinä, kun eivät ne kuitenkaan olleet jässä – paitsi että puolen tunnin päästä olivat. Väistelimme lätäköitä, kiipesimme juuria pitkin, kahlasimme lumessa ja liukastelimme jäässä. Jokaisen kallioisen kukkulan päällä luulimme, että huipulla ollaan, mutta pah.

Sitten kun oikea huippu lähestyi, pilvetön päivä muuttui tuuleksi ja sateeksi. Olisimme jättäneet huipun surkealla näkyvyydellä itse asiassa välistä, mutta ainoa reitti kulki suoraan sen ylitse.

Palkintomme 3 tunnin rämpimisestä oli siis metallilaatta tuulisella kalliolla. Vuoren vanha nimi olikin Camel’s Rump – ehkä joku muukin oli viettänyt nimestä päätellen huipulla huonoja hetkiä.

Reitti takaisin kulki vuoren lempeämmän muotoista puolta, mutta sade oli muuttanut polun lumiseksi, jäiseksi mutalälliksi. Rapa tihkui vaatekerrosten läpi ja kasteli hiukset. Ainakin metsä kimalsi keväisen vihreänä. Autolle päästyämme kiskoimme vaatteet päältä ja vaihdoimme ne vilauttelutyyliin suoraan (tyhjällä) parkkipaikalla. Sitten vain persiit auton penkkiin, lämppäri täysille ja suklaata suuhun.

Aina ei voi vaeltaa toppi päällä auringonpaisteessa, mutta näistä rapaisemmista reissuista jää kirkkaammat muistot!

Palaisin hyvin mielelläni Vermontin ja New Yorkin maisemiin, niin vaeltamaan kuin ihan vain ajelemaankin. Ja helppoakos tuo on, jos taas joskus Montrealin ja Ottawan seuduilla pyörin.

New Yorkiin siis kannattaa myös lentää, jos haluaa huiputtaa helppoja ja mukavia vuoria. Wait what?

Yleinen

Volcán de Concepción – 45 asteen kulmaa ylös alas

26.2.2017

1600 metriä ei suinkaan ole korkea vuori, mutta kun se törröttää suoraan järvenpinnasta jättimäisenä liikennetötterönä, niin kunnioitus herää. Kun istuskelin lautassa kohti Ometepen saarta Nicaraguassa, katseeni etsiytyi jatkuvasti Concepción-jättiläiseen. Valtavat railot halkoivat jyrkkiä rinteitä, eikä huippu edes vilahdellut – se piiloutui pilvihattuun.

Koska Nicaraguassa turistien vedätykseltä ei oikein voi välttyä, kesti kaksi päivää löytää opaskierros alle kipurajani, 30 euron. Hostelleilta samoja kierroksia olisi irronnut puoleen hintaan, mutta ei-asukkaana minulle ei tätä luksusta suotu. Suuntaisin siis kahdestaan paikallisen oppaan kanssa vuorelle aamuseitsemältä.

P1590221
P1590217
P1590216

Enemmän kuin aktiivista tulivuorta kuumottelin sitä, että pitäisi viettää päivä väkisin ventovieraan ihmisen kanssa. En voisi pitää suuta supussa ja vaan ihailla maisemia tai kirota pään sisällä nousua, vaan jutustella ja kysellä, olla aktiivinen ja mukava asiakas. En muutenkaan ole tottunut oppaiden kanssa kulkemiseen, kun omakin jalka nousee aivan hyvin eikä kartanluku nosta tuskanhikeä otsalle. Epämieluisa seura sen sijaan nostaa.

Lyhyestä virsi kaunis: en valitettavasti voisi suositella opasta kenellekään. Hän heitti asiatonta läppää, haukkui toisia oppaita ja ryhmiä, itsekehu virtasi jatkuvana purona ja loppua kohti myös vihjailu lisääntyi. Reitin hän kyllä osasi. Mutta vaikea kuvitella epäammattimaisempaa käytöstä töissä kuin tarinat aiemmin kierrokselle osallistuneista tytöistä, jotka hän sai kaadettua sänkyyn.

Oppaasta valitus sikseen – vuoresta ei! Vain kuuden kilometrin mittainen reitti kraatterille on lyhyydestään huolimatta äärimmäisen vaativa, sillä sen aikana noustaan 1600 metriä. Lisäksi ensimmäinen 1,5 kilometriä on täysin tasaista, joten loppujen 4,5 kilometrin matkalla noustaan jokaista eteenpäin talsittua kolmea metriä kohden yksi ylös. Jep, suunnilleen sama kuin loivahkoissa portaissa. Maailmanlopun porrastreeni!

P1590197
P1590199
P1590202

Ilmaston vaihtelu on 1600 korkeusmetrin matkalla huimaa. Tomuinen polku vie ensin laidunmaiden läpi, josta noustaan kuivaan metsään. Muutaman sadan metrin nousun jälkeen vuorossa ovat kahvi- ja banaaniviljelmät, joissa hyvällä tuurilla näkee mölyapinaperheen päivälevolla niin kuin me! Pilvisyys lisääntyy noustessa, joten kasvillisuus lisääntyy noin 500 metrissä sademetsäksi asti. Puut ensin kasvavat korkeutta, sitten menettävät sitä, ja tuhannen metrin tuulessa sinnittelee enää muutama pensas.

Pidimme tauon tonnissa ja yllätyksekseni suurin osa samaan aikaan lähteneistä ryhmistä kääntyi takaisin, jopa kaksi kanadalaista jääkiekkoilijaa, joiden kanssa olin noussut sinne asti. Siispä minä, opas, kaksi ranskalaista opiskelijaa ja heidän oppaansa jatkoimme pilvissä ja tuulessa taaperrusta kohti huippua.

Jos johonkin Concepciónilla pystyin samaistumaan, niin vanhaan kunnon Reppulin Frodoon. Viimeiset 300 metriä on kai ihan luokiteltukin erittäin vaativaksi, ja sitä se totisesti oli. Yli 45 asteen kulmaa, vieriviä kiviä, upottavaa tuhkaa ja laavahiekkaa. Mitä lähemmäs kraatteria raahauduin, sitä kuumemmalta kengissä tuntui. Horjahtaessa otin tukea maasta – ja sehän poltti käsiä! Tuntui täysin epätodellista puskea kylmää hikeä pilven sisällä myrskytuulessa kuuman kallion päällä.

Pilvimassa oli vallannut kraatterin, joten emme edes nähneet mitään. Avasin evässuklaani enkä edes kurkkinut reunan yli. Tuuli olisi voinut heittää alas kuumaan kraatteriin, jossa ei virtaa sula laava, mutta josta hönkii monisata-asteisia kaasuja.

P1590203
P1590206
P1590208
P1590209

Noin tunnin laskeutumisen jälkeen reidet alkoivat protestoida. Lihakset tärisivät, nilkat muljuivat löysinä. Opas juoksenteli alas, kaatui, naureskeli ja juoksi jälleen. Minun alahuuleni alkoi väpättää. Tämähän on ihan täyttä paskaa, ja vielä pitäisi pari tuntia pyöriä alas jollain lailla.

Noistakin hetkistä vaelluksessa, urheilussa, elämässä on kyse. Joskus vaan haluaa kotiin ja vituttaa ankarasti. Mutta ei Concepciónin rinteelle voi vaan pyllähtää ja toivoa, että olisi omassa sängyssä. Siinähän kärähtää peppu! Jalkaa toisen eteen ja ajatukset maaliin.

Concepción ei ole helppo päiväretki, mutta kyllä siihen hyvällä peruskunnolla (ja toimivilla polvilla) jokainen pystyy. Aika iso osa näytti keskeyttävän puolimatkan krouvissa eli näköalapaikalla. Aikaa kraatterille nousemiseen tulee varata 4-6 tuntia, ja laskeutumiseen 2-4. Minulla meni yhteensä kahdeksan. Polku on jyrkkä, vaikea ja kivinen, ja ylhäällä nousuun pääsee käyttämään myös käsiä.

Mikäli haluaa Ometepella vähän iisimmän, mutta reilusti mutaisemman tulivuorielämyksen, kannattaa nousta Maderalle. Siellä on kraatterijärvi,  jossa voi uida! Huonosti varustautuneena lähdin kuitenkin Concepciónille. Hiekan voi kaataa kengistä pois, mutaa ei.

Ja voi pojat, sitä hiekkaa riitti.


 

Seuraa Alpenglowia Facebookissa, Instagramissa ja Snapchatissa @sunnamailmmis!

Yleinen

Juoksukiellosta puolimaratonille ja sen yli

2.10.2016

Jokainen kaverini on varmaan joutunut kuulemaan tänä vuonna lauseen ”emmie pysty ko pittää mennä juoksemaan”.

Olen tänä vuonna onnistunut siinä, mikä on aiemmin jäänyt vain yritykseksi. Olen juossut säännöllisesti 2-4 kertaa viikossa (paitsi heinäkuussa, kun rikoin polven ja se esti kirmailut kuukaudeksi). Rutiininmuodostuksen lisäksi olen saavuttanut paljon sellaista, mistä olen aina vain haaveillut: lisännyt mäki- ja porrastreeniä ohjelmaan, nostanut keskinopeutta ja juossut puolimaratonin läpi tavoiteaikaani. Kyllä tässä voi olla jo itseensä aika tyytyväinen! Ja hei, mikä parasta, niin voi hyvillä mielin maiskutella vähän normaalia enemmän sipsiä ja suklaata pitkän lenkin päivänä, kuten tänään.

P1570772
P1570771
P1570767
P1570766

Juoksu on ehkä ilmeisimpiä ja mukavimpia jokamiehen ja -naisen lajeja. Se on halpaa, sitä voi tehdä kaikkialla eikä se vaadi kummoisia valmisteluja. Ainoa, mitä juoksija todella tarvitsee, on hyvät kengät. Sen takia minä pitkän juoksukieltoni viime vuonna hankinkin: juoksin liian rajuja matkoja aivan surkeilla kengillä ja huonolla tekniikalla, ja tuloksena oli ärhäkkä penikkatauti. Kun palasin maaliskuussa lajin pariin, lupasin itselleni jotain, minkä lunastin heti: hankin hyvät kengät, maksoi mitä maksoi. Kyllä sitä köyhä opiskelija typerämpäänkin voi rahansa hassata. Lähdin kenkäkaupoille maratoonarikaverini kanssa, ja lopputulos on pitänyt minut onnellisena tassuttelijana tähän päivään asti: Adidaksen Boston Boostit passaavat jalkaan mainiosti ja sopivat juuri siihen, mitä tossuilta kaipaan. Pohja joustaa juuri sopivasti niin asfaltilla kuin metsäautoteilläkin, ja nämä kaunokaiset on suunniteltu kestämään isoja kilometrimääriä. Kuten nimestä ehkä arvaa, ne on kehitetty maratonharjoitteluun. Välineistä ei siis ollut aloittelijamenestykseni kiinni – vaan korvien välistä.

Juoksu jakaa mielipiteitä hyvin jyrkästi. Osan mielestä se on tylsää, monotonista ja rassaavaa, kun taas minä olen aina pitänyt siitä. Tärkeintä minulle ei ole ollenkaan itse suoritus, vaan flow, jonka loistavasta treenilistastani, maisemista ja askelten rytmistä seuraa. Ajatus pääsee lentämään ja luonnossa pääsee aika helposti yhteyteen ympäristön kanssa. Taivas, puut, hengitys, jalkaa toisen eteen. Minä vain nautin juoksemisesta. Kun pääsee yli tauonjälkeisestä epämukavuudesta, joka kestää muutaman viikon, voi vain nautiskella lenkeistä ja niidenjälkeisestä leppoisasta olosta.

P1570768
P1570773
P1570779

Sen jälkeen, kun minä ja Boston Boostit aloitimme yhteistyön alkukevään mutaisessa Wienissä, olen kokenut lenkkipolulla ihania hetkiä. Öinen Prater ja sirittävät sirkat, hämärän valot Tonavan rannassa Budapestissä, helteistä rääkkiä Laintzer Tiergartenin 416 rappusella ja hyttysten pakoilua keskikesällä Finnmarkin pusikoissa. Lenkki on mielestäni parhaita tapoja tutustua uuteen paikkaan: vauhdissa ehtii katsella ympärilleen, mutta tunnissakin ehtii ihailla ja kokea jo vaikka mitä. Huhtikuussa riemuitsin, kun sain juostua 8 kilometriä yhteen putkeen ja selvisin siitä hengissä – nyt 8-10 kilometriä on tavallinen lenkkini!

Liikkujana minussa on laiskan lytkyn vikaa. Haluan, ettei ikinä tuntuisi pahalta ja voisi vain leppoisasti astella menemään. Tänä vuonna olen saanut potkittua mukavasti vauhtia mukavuusalueelle jumittuneeseen takalistooni, ja olen jopa oppinut nauttimaan hankalista hetkistä. Pitkällä lenkillä on aina kamalia ja huikeita hetkiä, ja kun jaksaa huonoa virettä tarpeeksi kauan, kyllä se hyväkin sieltä vielä tulee. Olen sen verran onnekas, että olen saanut paljon  tukea ja vinkkejä jatkoon: tekniikka on parantunut ja nälkä kasvanut syöd… juostessa.  Tsemppauksella ja houkuttelulla lähdin puolimaratonillekin, ja olen ihan koukussa. Eräs kaverini harrastaa triathlonia ja maratoneja, toinen ultrajuoksua, joten inspiraatiota ei tarvitse hakea kaukaa.Voi myös olla, että juoksu on kropalleni helpostilähestyttävä laji: tällaisella kirpulla on enemmän kestävyyttä kuin räjähtävää voimaa.

Nyt olen saavuttanut ehkä sellaisen hepposen harrastelijatason: säännöllisen rytmin, vaihtelevat treenit ja ihan hyvän kunnon. Enää ei tarvitse miettiä, jaksanko juosta koko matkaa. Tästähän ei päästä kuin eteenpäin, ja pidemmät ja vaativammat matkat kyllä houkuttelevat. Nyt olisi aika haaveilla siitä, mitä hienoa 2017 tuo juoksurintamalla. Jos tänä vuonna nostin tasoa totaalisesta juoksukiellosta puolikkaalle, ensi vuonna voisi hyvinkin saada aikaan jotain ihan uutta. Ainakin vauhdinparantelua! Olen alkanut vähän nolona seurailla ultrajuoksijoita Instassa, mutta ainahan sitä saa haaveilla. Ilmeisesti paras tapa tulla henkisesti ja fyysisesti kovaksi kestävyysjuoksijaksi on uskoa olevansa sellainen ja vain jatkaa juoksentelua.

Oletko sinä löytänyt vielä sitä oikeaa – urheilulajia nimittäin?