Avainsana: Saksa

Luukku 18: Töissä Leipzigin joulutorilla

18.12.2018

Tämä postaus on osa ulkosuomalaisten bloggaajien joulukalenteria. Postauksen lopussa löytyy lista kaikista osallistuvista blogeista, käy kurkkaamassa!

Monille joulukalenterin luukun avaaminen tarkoittaa sitä, että jouluherkut ovat taas päivää lähempänä. Minulle se taas on tj-laskuri, sillä aatonaatto on viimeinen työpäiväni Leipzigin joulutorin Suomi-kylässä Saksassa. Hauskaa, koska pikkuveljeni laskee parhaillaan viimeisiä aamuja kasarmilla.

Lennähdin Budapestistä tänne työkeikalle marraskuun toiseksi viimeisellä viikolla, ja kun jouluaatto koittaa, lähden Lapin ihmemaahan lapsuuden maisemiin – en aktiivilomailemaan, vaan makaamaan puolikuolleena sohvalla näpit konvehtirasiassa.

Suomalaisfirma Kalevala Spirit pystyttää suomalaiset joulukylät joka vuosi kolmeen saksalaiskaupunkiin, joista yksi (ja paras) Leipzig tietysti on. Tänä vuonna yhtiö on laajentanut myös Ranskan Strasbourgiin ja Belgian Brysseliin. Kaikki kylät toimivat samalla kaavalla: ulkosalla loimutetaan lohta, josta tehtyjä sämpylöitä ja annoksia myydään ruokakojussa. Glögikojusta saa suomalaista ”marjaglühweinia” ja eväät voi nautiskella laavuissa, joissa iloinen nuotio palaa. Kaiken kukkuraksi keskelle toria on pystytetty suomalainen hirsimökki, jossa kaupitellaan lahjatavaroita.

Rakennelmaa pyörittää täällä Leipzigissa noin 15 suomalaisen ja 70 saksalaisen tiimi. Kuulostaa isolta, mutta työntekijöitä voisi olla vaikka tuplasti, eivätkä nakit silloinkaan loppuisi kesken.

Vietän täällä nyt toista joulunalussesonkia. Viime vuonna häärin hirsimökkivastaavana, mutta nyt minut on siirretty vetoisasta kopperosta tunkkaiseen toimistokonttiin. Tällä kertaa siis avustan toripäällikköjä milloin missäkin paperihommassa, autan laskemaan rahaa ja teen tilauksia. Toimin tavallaan siltana kahden maailman välillä, sillä suomennan saksaa suomalaistyöntekijöille ja toisin päin saksalaisille. Pääsen siis mukaan molempien ryhmien tehtäviin, mutta toisaalta myös joka ainoaan ristiriitaan, mikä täällä stressistä ja sattumista sikiää.

Joulutorin tonttuilu on todella kaksijakoinen minitodellisuus: toisaalta kellon ympäri venyvät päivät ja jatkuvat epäonniset sattumukset lannistava ja uuvuttavat, mutta toisaalta taas kuukausi kirjaimellisesti karsinassa vietettynä keskellä kaupunkia hitsaa yhteen todella rakastavan työporukan. Tulin takaisin ehkä muutaman prosentin verran hyvän palkan takia, mutta enimmäkseen viime vuonna hankkimieni saksalaisten ystävien vuoksi. Olemme viettäneet teeseremoniaa ikkunattomassa parakissa, syöneet riisikakkuja väsykyyneleet poskilla pöydän alla ja keksineet hihitellen Napue-ginipohjaisia cocktaileja kuormalavoista väsätyssä baarinurkassa.

Leipzigilla taitaa olla vähän hurja maine, mutta tänä vuonna meillä ei ole ollut pelkkää tavallista epäonnea, vaan ihan katastrofaalista sellaista. Alkutalven myrsky esimerkiksi katkaisi eräänä Ronja Ryövärintyttären syntymäyö -luokan iltana torilta sähköt, eikä siinä vielä kaikki, vaan kastuneiden johtojen maadoitus petti, ja puolet kassojen kaapeleista kärähti. Konttailimme sitten kojujen lattioilla vikoja etsien ja tulipaloja peläten. Lisäksi terveystarkastaja uhkasi sulkea koko puljun, koska esimerkiksi glögikoju olisi pitänyt maalata tietynlaisella laivamaalilla ja salmiakkikossun etiketissä pitäisi lukea Likör eikä Liqueur, sillä jälkimmäinen ei ole kunnon saksaa. Yksi kokki poltti sormensa pahasti tiskivedessä, toimistokoira puraisi minua jalkaan ja kaikki kuittitulostimemme juuttuivat DHL:n hellään huomaan kahdeksi viikoksi.

Olenkin esseiden, kirjoitustyönantojen ja 12 tunnin työpäivien ristitulessa päättänyt, että tämä joulutorikalenteri saa luvan jäädä viimeiseksi. Ensi vuonna joku muu sitten tilailee ginibaariin kymmeniä litroja omenamehua ja tiskailee kiireisinä hetkinä glögimukeja. Monille muillekin torilla työskentely on vaihe, ja kun opinnot on saatu kasaan, laitetaan joulunpunainen Kalevala-huppari naulaan ja saavutaan vain moikkaamaan kavereita ilmaisen glögin kuvat silmissä kiireisenä lauantai-iltana. Toivottavasti 12 kuukauden päästä olen täällä taas, mutta lomalla.

Silloin voisin ehkä arvostaa joulutorin tungosta, kaikkeen tarttuvaa loimulohen käryä ja iloisesti juopuneita porukoita, jotka kilistelevät glühwein-kupeillaan ja laulavat Ein Prositia täysin rinnoin.

Näin tonttuhommissa nuutuneena toivon, että joulu tulla jollottaisi jo nopeasti. Todistetusti aika kuluu nopeammin blogeja lukien (mieluiten torttu toisessa ja glögimuki toisessa kädessä), joten tässä lista muihin joulukalenteriin osallistuvista blogeista.

Luukku 1: Anniinan kulma / Italia

Luukku 2: H niin kuin Hausfrau / Saksa

Luukku 3: Viinilaakson viemää / USA

Luukku 4: Maurelita / Ranska

Luukku 5: Hollanninhippiäinen / Hollanti

Luukku 6: Suomalainen im Allgäu / Saksa

Luukku 7: Alla kaalipuun / Uusi-Seelanti

Luukku 8: Kappelikukkulan kuulumisia / USA

Luukku 9: Viisi kymppiä lasissa / Luxemburg

Luukku 10: Viherjuuria / Saksa

Luukku 11: Hollanninsuomalainen / Hollanti

Luukku 12: Tahdon Asiat / USA

Luukku 13: Matkani tuntemattomaan / Ruotsi

Luukku 14: Melkein tropiikissa / Espanja

Luukku 15: Vihreän saaren emäntä / Irlanti

Luukku 16: Oh, wie nordisch! / Saksa sekä Nordic Days / Saksa

Luukku 17: The Unknown And Beyond / USA

Luukku 18: One with Alpenglow / Saksa ja Unkari

Luukku 19: Ruovesi blogi / Itävalta ja Unkari

Luukku 20: Wonderworld of Noora / Viro

Luukku 21: Heidin Italia / Italia

Luukku 22: À la Helvetia / Sveitsi

Luukku 23: One glass of milk, please / USA

Luukku 24: Life in English / Australia sekä Konalla / Hawaii, USA

12 Kommenttia

Yleinen

Terveiset Saksan joulumarkkinoiden tontulta

26.12.2017

Alkaako Feliz Navidad tympiä? Ei hätää, kohta siitä pääsee eroon. Ja kyllä, niin minullakin. Kuuntelin sitä suomalaisen karaokepukin versioimana kuukauden päivät Saksan Leipzigissa joulumarkkinoilla, jossa työni puolesta kaupittelin suomalaisia tuotteita.

Työnkuvaan kuului kyllä vaikka mitä muutakin. Sähköasennusta, varaston järjestelyä, lahjaneuvontaa, gin tonicien sekoittelua, Aikuisen naisen hoilaamista…

Päädyin Leipzigiin puolivahingossa kymmenen muun suomalaisen kanssa. Suomalaistaustainen firma pykää muutaman saksalaiskaupungin joulumarkkinoille suomalaisen osion joka vuosi, ja me päädyimme Itä-Saksan sydämeen. Minä sain vastuualueekseni hirsitalon suomalaisten tuotteiden myymälän. Tönö oli suurempi julkkis kuin itse joulupukki: moni on ihaillut sen seiniä Seitsemän veljestä -elokuvassa. Jukola viettää nyt eläkepäivään Leipzigin Augustusplatzilla jokaisen vuoden lopulla. Sen viereen pystytetään myös kaksi laavua, ja maailmanpyörän, pilvenpiirtäjän ja korskean renessanssisuihkulähteen yhdistelmä piirtyy ikuisesti verkkokalvolle kuin puolialaston pukki glögivarastossa.

Sitä ei voi kaunistella mitenkään: joulutori on raakaa työtä. Tori avattiin päivittäin kymmeneltä ja suljettiin joko 21 tai 22 aikaan, minkä jälkeen piti vielä laskea kassat ja siivota. Päivät venyivät helposti kellon ympäri, ja vuoropäällikkönä sain katsella, miten aamuvuoro, iltapäivävuoro ja lopulta iltatyypit saapuivat töihin ja lähtivät sieltä. Hirsimökkiä ei lämmitetty juuri mitenkään, joten myimme glögiä ja porontaljoja rapsakassa pikkupakkasessa. Koko päivän seisomiseen ja ympäriinsä juoksenteluun, ulkona työskentelyyn ja pitkiin työtunteihin tottui kuitenkin nopeasti, samoin kuin saksan ymmärtämiseen ja puhumiseen.

Minulla oli työkavereina Jukolassa pelkkiä saksalaisia, mutta sekös sopi hyvin. Denglish raikasi ja opin valtavasti Itä-Saksasta, saksan kielestä, torin juoruista ja suhdekiemuroista. Niitäkin riitti – mitäpä luulette tapahtuvan, kun laittaa yli 50 pari-kolmekymppistä kuukaudeksi suljettujen aitojen sisälle pitkiksi päiviksi?

Vaikka hankaliakin asioita tuli eteen, meno ei kuitenkaan äitynyt ilkeäksi missään välissä. Tonttujen välillä säkenöikin uskomaton solidaarisuus, joka ei rajoittunut toisten tuuraamiseen. Jos oli kylmä, kaveri lainasi takkia. Jos oli nälkä, annoskokki livautti annokseen triplamäärän loimulohta. Jos lauantairuuhka ahdisti, baarimikolta saattoi livahtaa holittomaan glögiin ginisnapsi. Ja jos mikä tahansa paha mieli iski, löytyi kuuntelijaa, haleja, suklaata ja ihan mitä tahansa tukea sattuikin tarvimaan.

Vertasinkin tonttuhommia armeijaan. Nukutaan ja syödään liian vähän, palellaan samannäköisiä univormuissa päivät pitkät eikä päästä vapaalle kuin kerran viikossa. Majoituin kolmen muun suomalaisen kanssa kaksiossa, joten torin lopulla kuljeskelimme melkein alasti pitkin kämppää, kaikkien tavarat lojuivat yhteisläjinä ympäriinsä ja torkahtelimme toistemme sänkyihin. Mikään ei lähennä niin kuin tilanpuute ja yhteinen työmaa.

Kuuleman mukaan tori on kuin Venäjä: sitä joko rakastaa tai sitä vihaa. Ei tarvi kahta kertaa miettiä, kumpaan kategoriaan solahdin. Uskollisimmat lohenloimuttajat ovat vetäneet suljuessut ylleen jo vuosikymmenen verran, ja harkitsen kyllä vakaasti kokopunaista asua ensi adventtiajallekin. Kalevala Spiritin toreille tarvitaan virkaintoisia punanuttuja joka vuosi lisää, joten jos haaveilet ikuisesta nuotiontuoksusta, glögitahmaisista kengistä ja uusista saksalaisista ja suomalaisista ystävistä, niin mukaan vain! Täytyy olla aika asiakaspalveluhenkinen sissi, että torista selviää kunnialla. Olimme kaikki täynnä mustelmia, lievää ihmisvihaa ja kipulääkkeitä keikan lopussa, enkä usko, että Feliz Navidad raikaa ainakaan 11 kuukauteen kenenkään kuulokkeista.

Torilta tarttui mukaan murtuma polvilumpioon, orastava rakkaus Itä-Saksaa kohtaan ja taas kourallinen kansainvälisiä kavereita. Joulutori on sesonkihommaa parhaimmillaan: ensin rakennetaan, sitten pyöritetään hulabaloota muutama viikko ja sitten puretaan kaikki luomukset. Ehtii juuri tutustua porukkaan ja oppia tavoille, muttei oikeastaan leipääntyä asiakaspalveluun.

Lähdin muutamaa päivää ennen torin sulkemista jo takaisin Hollantiin, koska minun piti käydä istumassa vuoden viimeinen tentti. Viimeisenä iltana hostasimme after work -oluset, jotka – yllättäin – venähtivät aamuneljään. Kun hörpin kokista aamujunassa kohti vaurasta länttä, vanhat kunnon jäähyväiskyyneleet vierivät pitkin poskia. Kaikkensa antanut olemukseni ja minua vielä seuraava lohenhaju herättivät pahennusta viereisessä mummossa, joka kääntyi kiukkuisesti kohti ikkunaa koko kuusituntisen ajaksi.

Tietää olleensa hyvässä paikassa, kun ei laske päiviä pestin loppumiseen, haaveile olevansa missään muualla ja surkuilee päiväkausia kotiinpaluusta. Ehkäpäs me vielä nähdään, tonttuilu, Leipzig ja maaginen itä.

PS Hyvästä reissusta kielii yleensä se, ettei kameran muistikortilta löydy jälkikäteen mitään järkevää. Kuukausi aikaa, ja tämän postauksen kuvituksena on Leipzigin keikan kerma. Kärsikää.

0 Kommenttia

Yleinen

Stiegliä ja kankeat koivet – yö vuoristomajassa Itävallassa

5.10.2017

Olen haaveillut vuosikausia alppimajalla yöpymisestä, ja viime viikonloppuna tämä toive lopulta toteutui.

Monissa alppimaissa suomityylinen jokamiehentelttailu on kielletty luonnon suojelemiseksi ja uskoisin, että osittain myös tympeiden maanomistajien vuoksi. Siispä vaeltajat yöpyvät vuoristomajoilla, joita on ripoteltu muutaman tunnin välein polkujen varrelle. Ainakin Itävalta, Saksa ja jotkin Sveitsin kantonit kieltävät yksityistelttailun – kyllä sitä silti harrastetaan. Myönnän, että olen itsekin siihen pariin kertaan syyllistynyt.

Majat tarjoavat yksinkertaista majoitusta joko kahden hengen huoneissa, dormeissa tai lavereilla. Tosihemuli valitsee tietty halvimman vaihtoehdon ja kellahtaa muiden nukkujien väliin laverille. Epäsosiaalisina jörreinä minä ja tassuttelukaverini Katri kuitenkin satsasimme ensikokemuksene ja varasimme kahden hengen huoneen. Tai siis niin ajattelin varanneeni, koska en saanut puhelimessa respanaisen baijerista yhtään selvää.

Suuntasimme siis Saksan ja Itävallan rajalle pykättyyn Stahlhausiin sumuisissa ja sateisissa tunnelmissa. Olipas mukavaa puskea ylämäkeen, kun pikkureput riittivät kantamuksiksi: ilman telttaa, makuupusseja ja ruoanlaittovälineitä rinkka painaa ihan naurettavan vähän. Jotta homma ei menisi kuitenkaan liian helpoksi, pakkasimme mukaan illan ratoksi halvan viinipullon.

Tavallaan nautin surkeasta säästä. Pystyimme keskittymään juorupäivityksiin ja evästaukoihin, eikä tarvinnut laulattaa kameraa jatkuvasti. Myös määränpään näkeminen masentaa – vielä noin kauan! Sumu typisti näkyvyyden ehkä sataan metriin, joten taaperrus tuntui ajattomalta ja hypnotisoivalta.

Neljän tunnin hikoilun ja puuskuttamisen jälkeen astuimme sisään portista, jota reunustivat sekä Itävallan että Saksan koreat kyltit. Määränpää kohosi viiden metrin päässä, ja muutaman minuutin ovea etsittyämme pääsimme kirjautumaan sisään.

Kahden hengen huone osoittautui pyykkituvan takakammariksi, jonka patteri kuitenkin toimi ja molemmille oli varattu täkin lisäksi kaksi huopaa. Sujautimme lämpöiset huopatossut jalkaan ja suuntasimme oleskelutupaan lueskelemaan vuoriaiheisia lehtiä ja ryystämään valtavan kannullisen hunajateetä.

Siihen hetkeen olisinkin voinut jäädä. Vaeltajat ja kiipeilijät röhnöttivät puupenkeillä merinovillakerrastoissaan, takka hohkasi lämpöä ja ilta pimeni hiljallaan isojen ikkunoiden takana. Alppikoira Susi nuuski haisevia jalkoja ja heilutti laiskasti häntäänsä. Väsyneet reippailijat nautiskelivat teetä, kahvia, olutta ja kakkuja.

Koska oltiin Itävallassa, tilasin palkkariksi ison Stieglin.

Joidenkin alppimajojen hintaan kuuluu joko puolihoito tai aamupala, mutta valitettavasti Stahlhausissa jouduimme maksamaan illallisesta ja aamiaisesta aika reippaan lisämaksun. Petyimme illalliseen aika raskaasti kasvissyöjinä. Linssipata oli aivan täyttävää ja maistuvaa, mutta sen lisäkkeeksi ei saanut edes leivänpalaa tai riisiä. Lihansyöjät sen sijaan herkuttelivat knödeleillä, täytetyillä schnitzeleillä ja kermakastikkeella. Jälkiruoaksi lusikoimme kurjia säilykehedelmiä ja valmiskermavaahtoa. Itävalta, etkö antaisi adoptiotyttärillesi edes palan kakkua?

Sumu kuitenkin hälveni yöllä, ja onneksi kävin terassilla vielä ennen puoltayötä kurkistamassa. Suuri, kirkas kuu loisti läheisen järven yllä, tuhannet tähdet piirsivät tummien vuorien silhuetit terävästi esiin. Olin korkealla, olin ehdottoman perillä valtavassa universumissa, jossa ihmisen rooli taitaa olla katsella ja oppia.

Aamuaurinko valaisi majan ympäristön vielä tuhat kertaa selvemmin kuin kuu, ja ymmärsin, millaisessa 360-asteisessa panoraamassa olimme saaneet yöpyä. Mussutin jauhoista aamupalaleipää puoli tuntia, kun en saanut katsettani irti lähimmän huipun rinteestä – jota kohti suuntasimme heti, kun sain aterian loppuun!

Rakastan mökkejä, joissa ei kuulu puhelin ja joissa hampaat pitää pestä jääkylmällä vedellä. Kun liian ärsykkeet poistaa, aika moninkertaistuu ja ihminen muistaa elää luonnon rytmissä. Prioriteetit kohdilleen! Olisi hyvää elämää käppäillä majalta majalle, katsoa todella ympärilleen ja nousta aamulla auringon mukana. Ehkäpä ensi kesänä teenkin niin.

4 Kommenttia

Yleinen

Hirmuista loppuvaihtohaipakkaa

24.5.2016

Edellisestä postauksesta pääsi vierähtämään peräti kymmenen päivää, sori siitä! Minulla oli täällä sekä äiti että kaveri vieraana, ja lisäksi kaikenlaista vaihtarimeininkiä on ollut päällä. Lisäksi mieliala pomppii aivan törkeänä katosta lattiaan, ihan kuin olisin taas 15 ja ihastunut niin maar tulenpalavasti taas johonkin luokkakaveriin.

(Postauksen kuvat Munchenistä, josta ei ole muuta sanottavaa kuin hyvä sää, parempi ruoka, paras posse.)

Todennäköisesti tänään minulla on jäljellä tasan 30 päivää ~~paratiisisissa~~ armaan Itävallan pääkaupungissa. Olen huomannut pientä wieniläistymistä: seurasin presidentinvaaleja hurjalla intensiteetillä, osaan tilata kolme erikokoista tuoppia paikallisella nimellä, moikkailen Donauinselillä tuttuja juoksijoita ja saan avattua vanhojen metrojen ovet ensinykäisyllä. Jokainen Wienissä käynyt tietää, millainen taistelu metronkahvojen kanssa on!

En enää etsi välttämättä uusia kahviloita tai kavereita enkä edes odota, että joku taluttaisi minut sellaisten luo. Minulla on omani, ja ne ovat mahtavia. Minulla on ystäviä, joiden kanssa käydään piknikillä ja dormibileissä ja katsomassa MM-lätkää ja juoksemassa portaita, ja joiden kanssa voi heittää epäkorrektia läppää aika lailla kaikesta. Vaihdossa, niin kuin kaikilla ulkomaankeikoilla (ja no, kaikessa elämässä) parasta on tietty ihmiset. Niiden takiahan tänne lopulta lähdetään. Me parikymppiset eurooppalaiset olemme oikeastaan todella samanlaisia: tentit painaa, puujalkavitsit naurattaa, liikkua pitäisi ja valkoista leipää mussuttaa vähemmän. Mutta esimerkiksi toisten yhteiskunnan ongelmista tai tulevaisuudennäkymistä kyllä sarastaa erilaisuutta. Irlannissa tytöt pelkäävät vahinkoraskauksia, Puolassa pojat työttömyyttä ja väkivaltaa, Unkarissa kaikki Jobbikia, Italiassa liian korkeita veroja ja yleistä epäjärjestystä.

Täällä kyllä järjestetään vaihtareille toimintaa, mutta ne ovat aika kämäisiä ja pikaisesti järjestettyjä piknikkejä tai baaribileitä. Ehkä hienoin yksittäinen asia vaihdossani onkin meidän oman ison porukan muodostuminen ja aktiivisuus. Jos kerran aikaa on, niin miksi emme järjestäisi itsellemme tekemistä? Meillä on paljon mahtavaa tekemistä, enkä tarkoita vain asuntolabileitä: järjestämme viikonloppureissuja (kuten Slovenia tai Bierfest), viikottaisen Game of Thrones -katsomon, käymme oopperassa tai pistämme pystyyn Euroviisu- tai lätkäkatsomon.

Kuosien kuningatar!

Viime päivinä ajatus on kuitenkin alkanut suuntautua enemmän kotia kohti. En ole nähnyt sisaruksiani, isääni tai läheisimpiä muita ihmisiä yli neljään kuukauteen, ja sitäkin ennen vain tosi pikaisesti jouluna. En ole ikävöivää tyyppiä, mutta kyllähän tärkein on tärkeintä. Varsinkin huonoina päivinä, joita on nyt viime aikoina ollut. En tiedä, onko tämä kulttuurishokin loppumaininkeja vai pelkästään suuntautumista kotiinpaluuseen, mutta monet asiat tuntuvat moneen kertaan koetuilta ja täysin nähdyiltä. Hengailu samassa puistossa, saman baarin penkkien kuluttaminen samojen tyyppien kanssa, illat joiden pitäisi olla legendaarisia mutta jotka vain haluaakin lopettaa lyhyeen. Tyypit, joiden kanssa on hulvatonta hakata juomapelejä, mutta joiden kanssa ei ole oikeastaan mitään puhuttavaa. Kun joutuu katselemaan, kun kaverit yrittävät epätoivoisesti iskeä toisiaan pikkutunneilla ja joiden valitusta illan tapahtumista joutuu kuitenkin seuraavana päivänä kuuntelemaan. Ne ihan ookoot ei-ihan-kaverit, joiden epämiellyttäviä piirteitä alussa sieti, mutta nyt alkaa kyllästyttää. Tätä epämiellyttävää tunnetta lisää se, että sitä taitavat kokea nyt kaikki. Teeskentelemme, että edelleen on yhtä hauskaa, vaikkei kenelläkään oikein ole.

En siis missään nimessä halua lähteä täältä, minulla on 30 huikeaa päivää jäljellä! Mutta en enää liikutu kyyneliin, kun avaan ulko-oven ja nuuskaisen ihanaa Wienin kevättuulta. Inarissakin tuulee nyt, ja tuoksuu pikkuhiljaa suopursuilta. Jäät ovat lähteneet ja linnut huutavat läpi yön. Pääsisi jo järvelle verkottamaan keväisiä mudanmakuisia siikoja.

Ehkä se on se suorittaminen, joka vaihdon loppupuoliskolla väsyttää. Niin paljon muistoja ja hienoa settiä takana, mutta vielä pitäisi jaksaa takoa kauheasti lisää. Välillä tekisi vain mieli jäädä kotiin chillaamaan, mutta kun siitä tulee niin huono omatunto. Tämän bunkkerin ulkopuolella on loputtomasti tapahtumia, ihmisiä, kavereita ja kokemuksia, ettei niitä voi vain jättää kuulematta.

Se, mitä tässä siis lähitulevaisuus tuo, on aika kaunista. Kerään fiilikset, sonnustaudun reikäisiin kesäfarkkuihin ja annan Wienin alkukesän viedä. Tsemppaan itseäni, silloin kun tilanne sitä vaatii. Mutta annan itselleni luvan myös jo haaveilla kylmästä ja sääskisestä Inarin kesästä: yösaunoista, vanhoista ystävistä jotka tietävät mitä fanitin esiteininä, pitkistä pyörälenkeistä hiekkateillä ja kylmästä kokiksesta Inarijärven aalloilla. Minkäs sille voi, että nykyhetkessä on huikeaa, mutta niin varmasti tulevaisuudessakin!

Haluaisin vaihdossa vielä

viettää porukalla aurinkoisen päivän maauimalassa
valloittaa vuoren
käydä kunnon klubilla (en ole kertaakaan vielä!)
katsella auringonlaskua Heurigenissa
käydä Praterin huvipuistossa, jonka näen ikkunastani
päästä Kroatiaan
… ja Sloveniaan toiste
nähdä Prahan
juosta 15 kilometriä
luvata itku kurkussa jollekin ystävälle, että me nähdään vielä

PS Syksyn suunnan pitäisi selvitä pikkuhiljaa, ja voi olla, että se on jopa Inaria pohjoisempi. Tai todella paljon eteläisempi. Melkomoista!

6 Kommenttia

Yleinen

Ein Mass, bitte – Fruhlingsfest Saksassa

3.5.2016

Vaihtarielämä kiitää eteenpäin Autobahnin nopeinta kaistaa. Jäljellä on enää 7 viikkoa weissbieriä, Alppeja, oopperan seisomalippuja ja mässäilysyntien sovittamista Praterin Hauptalleeta pinkomalla. Nyt luvassa on pientä vaihtelua Slovenia- ja Unkaripostauksiin, sillä viime viikonloppua vietin vapun hengessä kevätfesteillä Munchenissä. Juuri tällaisten viikonloppujen jälkeen tekee mieli ryhtyä nunnaksi (nimi rimmaisi jo valmiiksi), blokata vehnä ja juusto ruokavaliosta ja aloittaa joku todella rankka urheilulaji. Alkaa heräämään joka aamu kuudelta. Aivosolujen tuhoamisen lisäksi myös opin paljon – esimerkiksi ala-asteen iltapäiväkerhosta tuttu läiskintäpeli Looping Louie ei ole koskaan enää entisensä!

Olen aina vähän naureskellut hönteille, jotka haaveilevat Oktoberfesteille pääsystä. Makkaroita, kaljaa ja rumia äijiä nahkahousuissa – nein danke! Mutta nytpä jostain syystä suuntasimme Muncheniin varta vasten Oktoberfestien kevätversiolle, joka on pienempi, mutta ei missään nimessä pieni tapaus. Olin odottanut vehreää puistoa, luonnonläheisiä värejä ja avotulella grillattavia lihaisia asioita sekä pitkiä pöytiä teltassa. No, sain pitkiä pöytiä teltassa – ja huvipuistolaitteita, ranskiskojuja ja tivolitunnelman. Kasvissyöjänä mussutin brezeniä ja toivoin, että edes kalja olisi hyvää. Oli se!

Tiedättehän sen kamalan musiikin, joka soi alppimaiden after skissä? Sellainen saksalainen iskelmän ja teknon kammottava lehtolapsi? No, tuolla se raikasi livenä koko ajan. Alkuun sellainen kyllästytti aivan täysillä, mutta litran olutta aikani maisteltuani musiikkikin alkoi kummasti parantua. Eikä se ollut ihan vain mielikuva, vaan schlagerit onneksi vaihtuivat ihan oikeasti iloisiin karnevaaliversioihin 80-luvun hiteistä. Kohta seisoskeltiinkin jo penkeillä (pöydillä humppaamisesta lentää teltasta ulos) ja tanssattiin minkä keikkuvilla penkeillä uskalsi. Tanskalainen kaverini enemmänkin, ja tuloksena oli takaperinvoltti.

Ensin osattiin melkein käyttäytyä…

Olin odottanut kämäistä, kiusallista kokemusta, ja sitähän ilta olisikin ollut, jos siihen ei olisi suhtautunut asiaankuuluvalla huumorilla ja heittäytymisellä. Me tytöt itse asiassa heittäydyimme ihan urakalla, sillä Airbnb-emäntämme antoi meille perinnemekko dirdnlit lainaan. Minä näytin kuulemma Lumikilta sinisessä mekossa, valkoisessa paidassa ja keltaisessa essussa – oma impressioni oli enemmänkin kaljaanmenevä Miss Ruotsi.

Eräs rohkeimmista ja kansainvälisimmistä kavereistani on kerran sanonut, että nunca digas que no – älä koskaan sano ei. Tietenkin järjen ja turvallisuuden rajoissa, mutta mielestäni ohjenuora on oikein toimiva. Ei voi tietää, jos ei kokeile, ja yliopistovaihdossa jos jossain vastaan tulee vähän sekopäisiäkin ideoita. Mikä on parempi aika ja tilaisuus hölmöille seikkailuille kuin parikymppisenä vaihtariyhteisössä himmailu? Rahaa saattaa mennä ja mustelmia ilmestyä polviin, mutta ~~pääsee~~ joutuu katselemaan saksalaisen juopon strippiesitystä karusellihevosen selässä, köyttämään jalkansa vuokralumilautaan ja kieltäytymään viskitömpsystä aamuseitsemältä. Koska ihan kaikkea ei tarvitse tehdä vain siksi että voi.

… ja sitten ei osattukaan

Suosittelisinko Fruhlingsfestiä? En hitossa. Ylihintaista ruokaa ja juomaa ja halpa karnevaalimeininki. Penkeillä tanssaus nosti kokemuksen pisteitä. Suosittelisinko avointa ja uteliasta suhtautumista? Todellakin!

Minulla on ollut yksi oikein huono vaihtokokemus ja yksi (tähän mennessä) todella hyvä. Diippeinä aamuyön tunteina kaverini mietti, että onko tämä ainutlaatuisen upea jakso elämässä ja olemme vain sattuneet ihan uskomattoman hienoon porukkaan ja kaupunkiin, vai voisiko aina olla näin överisanojen täyteistä. Kello tikittää, nyt eletään.

Nyt kello tikittää minulle ikävästi, koska kolmen tunnin päästä pitää tietää Kioton ja Pariisin sopimusten sisällölliset erot kv-ympäristöoikeuden tentissä. En oikein jaksaisi keskittyä, koska heti kokeen jälkeen saan mammani tänne viikoksi. Suunnitelmissa siintävät mitkäs muutkaan kuin Salzburgin Alpit! Vuorihommia tulossa, pysykääs kuulolla!

4 Kommenttia

Older Posts