Anteeksi hiljaisuudesta, pahimmat kiireet on nyt selätetty ja olen saanut uuden kamerankin vuorilla hajonneen tilalle.
Viime viikonloppuna vuokrasimme taas pikkiriikkisen auton Hollanin motareiden tuulissa huojumaan ja suuntasimme suomalais-kanadalaisella kokoonpanolla Benelux-kierrokselle. Olisihan sitä pitänyt jäädä vääntämään kahta esseetä ja kolmea lehtijuttua…
Ihan kuin Suomesta Norjaankin ajellessa: kun ylittää Belgian rajan, mäet alkavat saman tien ja tie huononee. Luxemburgissa tieinfra parani, mutta väsyneet päät eivät enää oikein jaksaneet suunnistaa oikein. Käännyimme nälkäisinä ja kiukkuisina ainakin neljä kertaa vikaan, joista viimeisellä virhekierroksella päädyimme Euroopan unionin tuomioistuimen parkkipaikalle ihmettelemään Audeja ja Tesloja. Vatsa kurni kuitenkin niin äänekkäästi, että päätimme yrittää vielä kerran löytää keskustan parkkihallia – ja onnistuimme.
Koska olen viime aikoina vain opiskellut ja kirjoitellut tilaustöitä raivokkaasti, en ehtinyt tutustumaan Luxin tarjontaan ollenkaan. Oikeastaan kaikki me neljä olimme ulkoistaneet matkakohteeseen tutustumisen toisillemme, eikä kukaan lopulta tiennyt yhtään mitään. Kiertelimme luksuskauppakaduilla ja päädyimme isolle montulla, jonka pohjalla nötkötti osa vanhastakaupungista. Laskeuduimme liukkaita portaita ja mukulakivikatuja jokivarteen.
Lounasaika oli vaihtunut jo lähes päivälliseksi, kun vihdoin ja viimein pääsimme ruokapöytään. Minä ja Sveitsissä lapsena asunut kaverini Julia nostalgisoiduimme melkein kyyneliin, kun ruokalista pursusi wienerschnitzeliä ja käsespätzleä. Lapoin valtavan annoksen juustoista alppipastaa kitusiini ihan yksin, mitä en olisi koskaan uskonut – nälkä on paras mauste!
Vaikka sanoimme sen ääneenkin monta kertaa päivän aikana, minun ja Julian ajatukset juoksivat varmasti samaa rataa Luxin kaduilla ja kuppiloissa. Näin läheltä löytyy jotain näin kaunista ja kotoisaa. Näin läheltä, mutta ei tänne joka viikonloppu pääse. Tervetuloa kotiin, tai ainakin lähemmäs.
Ollapa Wienissä.
Spätzlekooma
Kun kierimme baijerilaisherkkuja täyteen ahdettuina takaisin kadulle, pimeys oli jo laskeutunut Unescon maailmanperintökohteen ylle. Ei auringonlaskusta aiheutuva, vaan synkkä sadepilvi. Kiedoimme päättäväisesti huivia tiukemmalle ja askelsimme kohti 65 metriä korkeaa lasihissiä, jota kaikki kansa saa käyttää ilmaiseksi. Todella vankka suositus, lintuperspektiivistä pimenevä Luxembourg city oikein loisti nukkekodinkauniina.
Tosin tämä märkä marssi taisi taittaa pitkittyneen flunssani selän, ja kuume nousi uudelleen moneksi päiväksi. Loppureissu menikin osaltani ihan plörinäksi, ja nuokuin autossa halki Belgian kurkkupastilli suussa, kun toiset kiertelivät Ghentin vanhaakaupunkia.
Sen verran olimme kuitenkin ottaneet selvää Luxin antimista, että osasimme hamstrata sieltä viinaksia pikkujoulukautta varten. Chin-chin! Maailman rikkaimmassa pikkumaassa ei jakseta verottaa haitallisia aineita, joten alkoholia, tupakkatuotteita ja bensaa saa sieltä naurettavin hinnoin naapurimaihin verrattuna.
Olen nyt muutaman viikon sisään romunnut Hollannin ympäri, käynyt Pariisissa, Amsterdamissa ja tällä Benelux-reissulla – minkä lisäksi minut hälytettiin Rovaniemelle Arctic Spirit -konferenssiin paikkaamaan peruuttanutta paneelikeskustelijaa. Suhaamisen lisäksi koulu ja työt ovat painaneet päälle, joten käperryin nyt ensimmäisenä vapaaviikonloppuna herran aikoihin vain sänkyyn parantelemaan flunssan viimeisiä rippeitä. Suklaata, teetä ja tulista tofucurrya, eiköhän tästä vielä nousta.
Kyllä, voi olla liian kiire elämäntapapummillakin. Kyllä, voi reissata liikaa. Kyllä, mielenkiintoinen tutkintokin voi väsyttää.
Ja laiska sunnuntai voi tuntua maanantailta, jos ostaa vahingossa luomujogurtin sijaan kielipuolena venyvää viiliä ja herää putkiremontin ääniin kaksi tuntia ennen herätystä.
Jotkut omituisen (epä)arkeni yllätykset ilahduttavat, toiset kyrsivät, mutta tylsää ei ainakaan pääse tulemaan. Taidan uhmata sadekuuroja ja lähteä testailemaan uutta kameraani nimeltä Beibi. Jos siis ulko-oven eteen ei ole kasattu soraa auki kaivetuista putkimontuista.
