Browsing Tag

reppureissu

Yleinen

MEKSIKO OHOI!

16.1.2017

Kesällä myin kaljaa norjalaisille, läiskin sääskiä ja kuuntelin raivoisasti Teflon Brothersin Rio ohoita. Joku niissä syntikoissa vaan viehätti. Samaan aikaan solmin kaverini Jutan kanssa kunnianhimoista suunnitelmaa – tammikuussa Meksikoon, ja siitä sitten elämä jatkukoon reppureissuista rataa niin kauan kuin rahaa ja kiinnostusta riittää.

Ja nyt makoilen Tulumissa hostellissa ja peitän aulabaarin mölinän kuulokkeilla, joista Teflon bros pauhaa.

Ympyrä suloisesti kiinni. Tai ehkä se on vasta auennut?
16010563_10154913095203114_1269448574_o
15991332_10154913095703114_130952980_o
P1580367
P1580369
P1580380

Olemme olleet tänään reissun päällä seitsemän päivää. Alku oli täysi katastrofi. Matkatavarat eivät ehtineet ruumaan, Jutalla kärsi korva, minulta revittiin lähtöpäivän aamuna loputkin viisaudenhampaat irti. Selviydyimme New Yorkiin neljältä Suomen aikaa, homeland securityn jono mateli ja kun lopulta selvisimme hotellille, varauksemme oli peruutettu.

Raahustimme Queensin halki lopen uupuneina. Suomessa kello löi kuusi. Viiden asteen pakkastuuli puri tuulitakki- ja nilkkasukkakanssa turpiin ja lujaa. Eikö tämän talven pitänyt jo loppua?

Vielä Cancunissakin harhailimme kaksi tuntia katuja ja kujia, kun taksikuski jätti meidät väärään paikkaan.

Toki onni kääntyi. Kunnon yöunien ja ensimmäisten tacojen jälkeen silmät avautuivat turkoosille merelle – niin kirkkaalle, ettei sitä vieläkään usko todeksi viikonkaan jälkeen, ja sademetsien vihreydelle, avoikkunaisista autoista pauhaavalle reguetonille ja siestalle riippumatossa.

P1580516
P1580400
P1580398
P1580365

Käsittämätöntä, miten paljon seitsemään päivään voi edes mahtua. Hymyjä, ymmärtämistä, kalkkikiviluolia, lämpöistä vettä, auringon käristämää nahkaa, suolasta ja aurinkorasvasta tönkköjä hiuksia ja pikkuinen luonnonkumia tuottava kylä, jossa aika on pysähtynyt ja lipastossa lepäilee kissanpentuja. Niin paljon kuvattavaa, kerrottavaa ja ymmärrettävää – ja jostain silti hiipivä rentous ja rauha.

Tänään istutaan bussissa, ympäröivä viidakko ei muutu. Kruisaillaan pyörillä iltapäivän paahteessa, juostaan sadetta pakoon, istahdetaan alas eikä kiirettä vain enää ole. Ymmärtämiseen menee hetki, mutta se on niin tärkeää, että saa siihen mennäkin. Olen nyt täällä, liikkeessä, tropiikissa, ja tulen olemaan vielä kauan. Oikeastaan niin kauan kuin pystyn ja haluan. Minua ei tuonut tänne pakko, ei työ, ei opiskelut tai toive hyvästä cv-merkinnästä, pelkästään omituinen mielihalu lähteä.

Tätä todellisuus on niin kauan kuin vain tahdon: kymmenen euron hotellihuoneita, korallihiekkaa rantarepussa, vaalenevat hiukset ja tummeneva iho.

Huomenna matkaan neljä tuntia Belizen rajalle Chetumaliin. Enköhän ehdi kirjoittelemaan tippukiviluolista, meksikolaisesta liikenteestä ja niin lämpöisestä sateesta, että tanssahtelin rapakoiden läpi flipflopeissa.

Huoneemme on baarin vieressä, joten en ole ihan varma, mitä nukkumisesta tulee. Ehkä baari joskus suljetaan, ehkä vasta kun viimeinenkin reppureissari on kumonnut olusensa. Hostellissa on kaunein koskaan näkemäni käsinmaalattu lavuaari ja huomenna kutsuu aamulenkki – jos siis jaksaa ja viitsii.

Hyvää yötä, huomenta, jotain. Tämä viikko jos jokin on ollut jotain.