Browsing Tag

reppureissu

Yleinen

Lattarimuistoja, Lattarihaaveita

21.2.2018

Gradukevään ja viime vuoden rinkkaseikkailun kontrasti ei voisi olla suurempi. Puhelin muistuttelee ivallisesti lähes päivittäin, että tänäänkin voisit olla playalla ja rikkoa taas yhdet aurinkolasit (kolmen kuukauden reissun aikana tuhosin viidet).

Moni asia vetää mielen takaisin tien päälle. Vaikka valmistunkin nyt, olen aika varma, ettei minusta lakinaista tule, joten edessä on suunnanvalinta. Kannattaisi siis selailla työpaikkoja ja muita mahdollisuuksia, mutta sen sijaan rämppään Skyscanneria ja luonnostelen mahdollisia tulevaisuuden reissuja.

Saavuin viime vuonna 11 viikon odysseian jälkeen Panama Cityyn hämmentyneenä, mutta onnellisena. Kaikki näetty ja koettu myllersi päässä ja haki muotoaan. Oliko tällä jokin merkitys?

P1580992 (kopio)P1590032 (kopio)

Vaihtaisin Cancunista Panama Cityyn ulottuneesta venähtäneestä retkestä vain yhden asian: oman fiiliksen. Ajatukset kiersivät aika synkkää rataa, vaikka yläpuolella porottikin Karibian aurinko. Perusvirettä ei voi muuttaa, jos elämässä kupruilee, mutta asennetta olisin voinut kyllä parantaa. Vaikka kroppa laskeutui Meksikoon jo tammikuussa, pääkoppa seurasi kunnolla perässä vasta maaliskuun alussa, jolloin reissua oli jäljellä enää muutama viikko. Seuraavan pitkän matkan haluaisinkin viettää kokonaan niissä tunnelmissa, joihin letkeä Bocas del Toro minut Panamassa vei. Täysin kiireettömiä päiviä tuulisella rannalla, tanssimista rankkasateessa, bookcrossing-pisteestä napattua luettavaa.

Eilen vastailin jonkun kanssaseikkailijattaren kysymyksiin Väli-Amerikasta. Hän aikoi kiskaista melkein koko reittini kolmeen viikkoon turvautumatta lentämiseen. Minulle tuli kolmessa kuukaudessakin hoppu. Nautin näköjään kilpikonnamaisesta matkanteosta, ja sekös Lattareihin sopii. Matkailutyylini ei ehkä muuttunut, mutta ainakin vakiintui. Haluan suorittaa vähemmän ja tunnustella enemmän. Tutustua kunnolla kanssareissaajiin ja väitellä Trumpista riippumatossa tarantellan kipitellessä katossa. Haahuilla pitkin rantapolkuja puolivarjossa, runoilla kepillä hiekkaan ja palata lempikalliolle monena iltana putkeen. En halua vain vetäistä rastia nimen viereen listassa, vaan oppia ymmärtämään.

Näin jälkikäteen mietittynä olen hurjan ylpeä itsestäni. En ole ihan varma, mistä idea edes lähti, mutta niin vain läksimme Jutan kanssa matkaan. Tiedän kyllä pärjääväni vaikka missä tilanteissa, mutta reippainta olikin itse lähteminen. Oikiskuplassa juuri kukaan ei ole tehnyt vastaavaa! Kurssikavereilla on mieletön kiire trainee-paikkoihin, joista aukenee ovi sitten junior-asiantuntijaksi, hyville palkoille, omistusasunnoille ja muutaman viikon vuosilomille. Ehkä olisin jonottamassa oravanpyörään heidän kanssaan, ellen olisi varma siitä, etten halua sitä – ainakaan vielä. Mikäs kiire tässä on. Painetaan välillä duunia, välillä selaillaan pölyisiä teoriakirjoja hämärissä lukusaleissa, toisinaan torkutaan panamalaisissa busseissa ja toisinaan rinkutellaan ukulelea lentokentällä.

P1590032 (kopio)
P1590040 (kopio)
P1590050 (kopio)

Panaman kanavan sillalla jotain päättyi ja jotain jäi kesken. Hostelleissa marinoituneet true-travellerit kertoilivat seuraavasta askeleesta, merimatkasta Kolumbiaan. En pulittaisi muutaman päivän riskialttiista purjehduksesta melkein tuhatta euroa, mutta olen aika varma, että Lattariseikkailu vol. 2 on edessä. Vieläpä todennäköisesti ennemmin kuin myöhemmin. Pääomaahan siihen tarvitaan, aikaa myös, mutta molemmat ovat varmasti järjesteltävissä.

Reggueton raikaa taas kuulokkeista, kalmankelmeä talvi-iho janoaa aurinkoa ja järjestelmällisten hollantilaisten pikkutarkka systeemi ärsyttää. Tulostelin Väli-Amerikan parhaita otoksia ja länttäsin oveen – huono veto. Ovi kun ei avaudu vehreälle terassille, vaan sinänsä ihan nätille pikkukadulle koristeltuine tiilitaloineen.

Jos jotain ymmärsin, niin sen, miten valtava ja monipuolinen Latinalainen Amerikka onkaan. Suomalaiset oppivat alueesta peruskoulussa ehkä parin viikon pätkän: on jotain intiaaneja, Andit ja sylkeviä laamoja. Matkailumediat rummuttavat turkoosissa meressä snorklailua ja perunajauhonhienoja biitsejä.

Intiaaneja, eli satoja eri alkuperäiskansoja. Kymmeniä erilaisia valtioita, jotka jakautuvat kymmeniksi toinen toistaan erilaisemmiksi provinsseiksi. Perun lumihuipuilta Amazonasin sademetsiin, Tulimaan karuudesta ja Costa Rican biodiversiteetti-ilotulitukseen. Väli-Amerikka on vasta piskuinen murunen siitä, mitä Lattareista löytyisi nähtäväksi, siitäkin sivuutin varmasti 95  prosenttia.

En tiedä, haluaisinko asua Lattareissa – kai sitäkin voisi kokeilla. Aikakäsitys ja tuloerot kävisivät varmasti raskaiksi. Toisaalta reissatessa kantaa ylipainoisen rinkan lisäksi hartioillaan painoa siitä, että täällä minä rikas länkkäri vain sikailen, kun paikalliset lapset napsivat pelkkää riisiä iltapalaksi, jos sitäkään.

Oletko käynyt pitkällä reissulla? Muuttiko se maailmankuvaasi? 

 

Yleinen

”Sunna, meillä molemmilla on ollut ihan hullu vuosi”

30.12.2017

Näin sanoi ystäväni Jutta, jonka kanssa kiersin Lattareita alkuvuodesta. Koska kaikkialla kertaillaan mennyttä vuotta, lähden mukaan nostalgisointiin ja kuvitan sen lempiotoksillani Väli-Amerikan reppureissulta. Olen kasannut reissuvuosieni suosikkikuvia kansioon nimeltä Wonderful life, enkä ole ehtinyt vielä huhtikuuta 2017 pidemmälle. Kun selailen (digitaalisia) muistoja, rintaan hiipii kiitollisuutta ja kysymyksiä.

Olenko todella kokenut tämän kaiken?

Vuosi on hirmuisen lyhyt ja pitkä aika: 365 aamua, päivää, iltaa ja yötä. Huhtikuisessa influessassa kuumeinen yö tuntui kestävän läpi kevään, ja Leipzigin joulutorin viimeinen ilta tuntui hujahtavan ohi sekunnissa. Halasin vain kaikkia, kiitin, höpötin, nauroin – ja sitten nuokuinkin jo nuupahtaneena aamujunassa. Uusivuosi oli lempijuhlani teini-ikään asti, koska vietin sitä aina parhaan lapsuuskaverini mökillä, ja laskimme pulkalla katolta, paukuttelimme salaa kissanpieruja ja ahdoimme kitusiin nakkeja ja sipsejä. Vuoden vaihtumisessa on minusta edelleen selittämätöntä mystiikkaa.

P1600351

Panama City

P1590922

Bocas del Toro

P1590886

Puerto Viejo, Costa Rica

Minulle 2017 oli täynnä vauhtia, muutoksia ja lopulta myös tajuamista. Vaikka olen viettänyt irtolaisen elämää jo kolmisen vuotta vailla pysyvää osoitetta, näin sekalaista vuotta ei ole kyllä sattunut toista. Ensin reppureissasin kolme kuukautta Väli-Amerikassa,  sitten pyörin kavereiden nurkissa melkein kaksi kuukautta Kanadassa. Jatkoin pikaisen Suomi-mutkan jälkeen kesätöihin Norjan Geirangeriin, mikä osoittautui ensimmäiseksi kunnon vikatikiksi pitkiin aikoihin. Kuusi viikkoa turistikaupassa ahdistuttuani palasin Suomeen kuukaudeksi ennen muuttoa Hollantiin, jossa oli tarkoitus pysyä nätisti loppuvuosi. Koska luennot kuitenkin loppuivat jo marraskuussa, menin hankkimaan täydennystä syksyn hummailuihin tuhlatuille säästöille joulutorille Leipzigiin, Saksaan.

Hengästyttävä tahti.

Olotila vaihteli innostuneesta mutta stressaantuneesta oikislaisesta vapauden pelottamaan ja ihastuttamaan reppureissaajaan. Alkuvuotta leimasi yksinäisyys: olin juuri saanut päätökseen työharjoitteluun minikokoisessa norjalaisessa kaupungissa, jossa seuraa oli viikonloppuisin omista vanhemmista ja viikolla puolikahjoista oman elämän alexandersupertramp -kämppiksistä. Alakulo roikkui rinkassa läpi Väli-Amerikan, vaikka hypinkin vesiputouksilla ja pääsin pölöttämään vuoden annoksen espanjaa. En oikein nähnyt pointtia hanttihommissa ja riippumatossa lekottelussa, vaan olisi pitänyt päästä tekemään jotain tärkeää ja merkityksellistä. No, onneksi olen saanut laittaa niin paljon energiaa opiskeluun loppuvuodesta, ettei ole ainakaan enää turha ja joutilas olo.

P1590679

Monteverde, Costa Rica

P1590629

Uskolliset matkakumppanit

P1590217

La Concepción, Nicaragua

Kun vuosi viimeksi vaihtui, aioin tehdä tätä kaikkea:

  • parantaa puolimaratonaikaa
  • aloittaa harjoittelun kokopitkälle maratonille
  • kiivetä, ei vain vaeltaa, vuorelle
  • lukea Roberto Bolanon 2666 espanjaksi (tähän tarvii todella aikaa)
  • nukkua viikon teltassa
  • oppia uimaan kunnolla, muutakin kuin rintaa ja räpiköintiä
  • kerrata ranskaa
  • reissata yksin onnellisena: kirjoittaa, joogata, tehdä ihan mitä itse huvittaa
  • käydä Alpeilla tai Kalliovuorilla tai molemmissa
  • ostaa snorkkeli ja käyttää sitä paljon!

Kolme viimeistä toteutui, mikään muu ei. Ja se on enemmän kuin okei: Bolanon sijaan lueskelin monta muuta kirjaa espanjaksi ja muutaman saksaksikin, englannista ja suomesta nyt puhumattakaan. En torkkunut teltassa viikkoa, mutta muutaman kerran – ja ehtiihän sitä myöhemminkin. Uinnin sijaan opettelin kiipeilyä, ja ranskan sijaan lisää saksaa. Maraton siintäköön edessä sitten tulevalle vuodelle!

Olen vuodesta 2012 asti uskonut vankasti uudenvuodenlupauksiin: olen nimittäin pitänyt ne kaikki. Saattaa johtua joko siitä, että ne ovat pieniä ja mitättömiä (2014:”en syö kertaakaan pikanuudeleita”) tai pitkäjänteisyydestä. Viime vuonna lupasin itselleni salaa yhden asian – saada rahaa kirjoittamisesta.

Sen sain. Kirjoittelen nykyisin kolumneja joka toinen viikko yliopiston lehteen. Ensi vuonna aion laajentaa freelancer-leikkejäni ja juosta ehkäpä sen maratonin. Mutta ei paineita.

P1590016

Panajachel, Guatemala

P1580874

Tikal, Guatemala

P1580475

Joku pusikko, Meksiko

Vaikka 2017 alkoikin vähän alamaissa, se on kohottanut minut ehkä onnellisempiin ja seesteisempiin tunnelmiin kuin koskaan. Olen vihdoin päässyt yli loppuvaiheen opintojen tulevaisuuspaniikista. Entä jos en koskaan löytäisi työtä tai paikkaani maailmassa? Tulevat kuviot eivät enää pelota, vaan innostavat, enkä haikaile jatkuvasti muualle. Olisin odottanut niin käyvän, asunhan Hollannissa, mielestäni Euroopan tylsimmässä maassa. Tilburg sopii kuitenkin vuoden maisterirupeamaan hyvin, koska en voi harhailla jatkuvasti vuoriin ja Itä-Euroopan rapistuville kujille kuvaamaan ja soittelemaan ukulelea. Nökötän nätisti kirjastossa, lounastan mahtavan tuutoriryhmämme kanssa ja pyöräilen illaksi leikkimään Spider Womania kiipeilysalin köysissä.

Päässä on poukkoillut reissuhaaveita, politikointia, tulevaisuuskriisiä, pelkoja, ajatuksia vanhenemisesta, maailmantuskaa, kohtaamisten riemua ja herkkyyttä uusille kokemuksille. Soppa on selkeytynyt ihan viime aikoina sen verran, että tiedän suunnilleen, mitä haluaisin tehdä seuraavina vuosina. Ihan uusi tunne! Voi olla, etteivät suunnitelmat toteudu – mikä ei haittaa, koska tilalle tulee todennäköisesti jotain vielä hienompaa.

Olen nyt vuoden verran metsästänyt merkitystä, ja sain siitä viime kuukausina kiinni. 2018, bring it on!

PS Kämppä olisi voinut jäädä palamatta, mutta kaikkea ei voi saada.

Yleinen

Hostellikansan 10 arkkityyppiä

8.3.2017

Olen pitkällisen aineistonhankinnan jälkeen tullut siihen tulokseen, että materiaali riittää nyt analysoitavaksi. Tässä siis kymmenen hostellikansan arkkityyppiä, joihin hostellien dormeissa, keittiöissä ja hengailutiloissa pääsee tai joutuu tutustumaan. Kauan eläköön hostellilyfe!

1. Ne, joiden ei pitäisi edes olla hostellissa
Hostellissa ja hotellissa on muutakin eroa kuin yksi kirjain. Hostelliin saapuva voi odottaa suihkua, puhdasta petiä, ruuanlaittomahdollisuutta ja siinäpä se, aika lailla. Liian suuret odotukset tekevät parista torakasta ja kylmästä suihkusta painajaisen. Nämä sankarit myös lukittautuvat 10 hengen dormin ainoaan kylpyhuoneeseen tunniksi aamuisin spa-tunnelmiin, ja valittavat jälkikäteen, että peili oli liian pieni. Hiukan tahmaiset paistinpannut riittävät syyksi vuodattaa tunteenpurkaus ja murska-arvio Hostelworldiin, ja tämän epäkiitollisen ihmistyypin takia hostellien keskiarvot eivät pääse useinkaan kohoamaan yli 8/10:n.

(Ei ole mitään väärää siinä, ettei jaksa hostelleja. Mutta jos näin on, niin ei kannata kiusata itseään niillä.)

voluntarios
pancakes

2. Speedy Gonzalesit
Nämä vauhtihirmut varaavat punkkaa harvoin kahta yötä pidemmäksi ajaksi – nähtävää on niin paljon ja aikaa vähän. He eivät paljon riippumatossa loju, vaan juoksevat viikonlopun aikana läpi kaksi kansallispuistoa ja hurjastelevat mönkijäsafarilla. Speedyt majoittuvat mielellään halvalla, koska raha palaa aktiviteetteihin. Ja miksipä ei, hostellilta haetaan vain kuuden tunnin yöunet ennen seuraava etappia.

3. Elämäntapasluibaajat
Siinä missä speedyillä on aikaa koko maan koluamiseen viikko, sluibaajilla on siihen loppuelämä. He oikein sammaloituvat yhteen paikkaan viikko/kuukausiksi kerrallaan, ja tuntevat jo hostelliväen lisäksi koko kylän. Sluibaajat lueskelevat sohvalla koirankorville selattuja pokkareita, keittelevät papuja eivätkä selviä viikossa välttämättä edes lähirannalle. Kun sluibaajalta kysyy, minne hän on seuraavaksi menossa, hän ei enää edes muista, mistä on tulossa. Sluibaajilla on yleensä runsaan vapaa-ajan seurauksena kehitetty huipputalentti kuten pokerihuijaukset tai ukulelensoitto.

4. Parasiitit
Tämän tyypin takia reppureissaajia joskus halveksitaan. Parasiitista esiintyy kaksi alalajia: ystävällinen parasiitti heittää hauskaa läppää ja jutustelee mukavia. Hän pummaa puolihuomaamatta kanssareissaajiltaan kaljat, tupakat ja ateriat: ainahan sitä nyt yksi banaani tai rommihuikka sulta liikenee! Parasiitin synkempää alalajia voisi sanoa suoraan varkaaksi. Vaikka kuinka kirjoittaisit ananakseen nimesi, aamulla sitä ei silti löydy jääkaapista. Pahimmassa tapauksessa parasiitti putsaa huolimattoman huonekaverin lompakon ja elektroniikan mukaansa.

neverapintada
mae

5. Senioriseikkailijat
Kun pappa tai mummo astuu respaan ja kysyy, löytyisikös dormista sänkyä, työntekijä puntaroi mielessään, onko kyseessä hostelliin kuulumaton henkilö (ks kohta 1) vai senioriseikkailija. Nämä harmaantuneet vanhan kansan nuuskamuikkuset ovat fyysiselta kunnoltaan titaania, ovat reissanneet maailman ympäri moneen kertaan ja suhtautuvat tyynen rauhallisesti niin hostellibileisiin, sähkökatkoihin kuin muihinkin häiriöihin. Iltayhdeksän aikaan he riisuvat elämää nähneet vaelluskengätpunkan viereen ja asettelevat silmälasit nätisti tyynyn viereen. Mikäli dormin meno äityy liian levottomaksi, nämä hopeahapset palauttavat kurin kokemuksen suomalla auktoriteetilla. Mutta vain jos on pakko; antaa lasten leikkiä.

6. Filosofit/taiteilijat
Tämä luova luokka edistää omaa projektiaan joko punkassaan tai hengailutilan nurkassa. He lähtivät reissuun valaistumaan, ja sen voi saavuttaa monella tavalla: pistämällä pään sekaisin tai sukeltamalla introverttimatkalle oman pään sisään, noin esimerkiksi. Kun kaksi samasta puusta veistettyä taiteilijasielua kohtaa, he riemastuvat kovin ja lyöttäytyvät yhteen jakamaan ideoita. Tämä oman elämänsä Paperi T ihastuu ikihyviksi, kun käyt lausumassa hänelle takaperin William Blakea.

(Tai minun tapauksessani Gramscia englanniksi).

7. Tulevaisuuden toivot
Voi juuri lukion lopettaneen intoa ja kirkkaita silmiä! Nämä untuvikot ovat juuri lunastaneet suloisen vapautensa, ja kaikki on heille auki. Mitä nyt pitää skypettää äidille parin päivän välein. He sanovat kaikkeen kyllä ja imevät itseensä elämyksiä ja uusia tuttavuuksia kuin pesusienet. Toisaalta heidät löytää myös toisinaan itkemästä kylpyhuoneesta koti-ikävää. Heistä voi tulla ihan mitä vain, ja muutama vuosi jalostaakin heistä minkä tahansa näistä seikkailijatyypeistä, jos he vain jatkavat matkailu-uran rakentamista.

8. Tyhjätaskut
On kaunis ajatus lähteä maailmalle ilman suunnitelmaa ja pesämunaa. Valitettavasti tämä kysyy sekä onnea että luonnetta: parhaimmillaan nämä tyypit majoittuvat hostellissa vapaaehtoisina ja osaavat neuvoa kaikki lähialueen ilmaiset huvit. Mikäli he eivät löydä tulonlähdettä, he joko ryhtyvät pelkkää riisiä pureskeleviksi veneen alla nukkuviksi hipeiksi tai parasiiteiksi (ks. kohta 4).

entradadulce
desdelacalle2

9. Erakkoravut
Nämä arat nilviäiset tunnistaa alasängyn verhoksi viritetystä lakanasta tai pyyhkeestä sekä kuulokkeista korvilla. Erakkoravut eivät oikeastaan jaksaisi hostellien sosiaalisuutta, mutta kun muut majoitusmuodot ovat liian kalliita, niin he purevat hampaitaan yhteen ja yrittävät rakentaa yksityisyyttä sinne, missä sitä ei ole. Erakkoravulla on jatkuvasti joko kirja, tietokone tai kännykkä hyppysissään, että hän näyttäisi kiireiseltä. Ja kun häneltä kysyy, eikö hän tosiaan tarvitse seuraa rannalle, hän huikkaa kohteliaasti, että ei kiitos nyt on kiire bussiin. Erakkorapu on oikein tyytyväinen kuoressaan, eikä häntä pidä kiskoa sieltä ulos kylmään ja meluisaan maailmaan.

10. Trippaajat
Tämä reissaajatyyppi herää respan  sohvalta iltapäivällä, lojuu siinä puolikuolleena vielä pari tuntia ja piristyy kunnolla vasta illallisaikaan. Maanmiehen löytäessään hän antautuu intohimoiseen keskusteluun uppereista, downereista ja paikallisesta poliisista. Trippaajat ovat enimmäkseen harmittomia fiilistelijöitä, mutta heille voi olla hankalaa ymmärtää, miten joku onkin niin tylsä, ettei tahdo kokeilla festareilta hommattuja superhalpoja pillereitä.

+11. Auervaarat
Tämä tyyppi on äärimmäisen vaikeaa havaita, ellei pääse tarkkailemaan toimintaa pitkäksi aikaa. Pyysikö respan komea surffaripoika kaljalle? Et takuulla ole ensimmäinen. Hostellin työntekijät ovat nuoria ja usein sinkkuja, kuten asiakkaatkin – kysyntä ja tarjonta kohtaavat nätisti.

Jätin luokittelun ulkopuolelle pariskunnat ja kaveriporukat, jotka keskittyvät enimmäkseen toisiinsa eivätkä hostellidynamiikkaan. Kuulostavatko kategoriat tutuilta? Millainen hostellireissaaja sinä olet?

PS Kukin reissaaja voi kuulua moneen kategoriaan yhtä aikaa tai reissu-uransa aikana, eikä kaikkia voi lokeroida. Mutta on tässä hitto vie jotain perää.

Yleinen

Koti 8 hengen dormissa

2.3.2017

Olen kotiutunut muutamaksi viikoksi Manuel Antonion kansallispuiston reunamille Tyynenmeren rannalle. Täällä autot tööttäilevät, apinat varastavat hedelmälautaselta banaanit ja aalloissakin oppii hyppimään – samoissa, joissa surffarit vetelevät temppujaan. Väännän nettisivuja ja niiden käännöksiä hostellille, jossa asun.

Halusin melkein 12 viikon reppureissuuni pätkän, jossa ei tarvitsisi pakkailla rinkkaa muutaman päivän välein, ja etsiskelin workawayta muutamaksi viikoksi tai jopa kuukaudeksi Costa Ricassa, joka olisi reissuni kallein maa. Minulle tarjottiin kahta paikkaa, ja otin niistä vastaan tämän hostellityön.

Siispä elelen nyt vielä ainakin viikon 8 hengen dormissa.

P1590401
P1590397
P1590418
P1590404

Tässä on hyvät ja huonot puolensa. Aloitetaan siitä, että hostelli on lähes aina hostelli: vähän rempallaan, sotkuinen ja meluisa. Keittiössä ei mahdu kokkaamaan, ja joku pöllii riisit just kun niitä haluaisi keittää. Toisaalta alakerrassa voi aina ottaa olusen tai pari, lyödä korttia. Tänään aamulla hipsin alakertaan ja työkaverini makoili sohvalla vyötiäinen sylissään.

Jep, vyötiäinen. Seuraavaksi alettiin googlailemaan, aiheuttavatko ne lepraa…

Huonounisena introverttina hostelli voisi olla täysi painajainen. Mutta tarpeeksi väsyneenä uni tulee jopa motaria kuunnellessa, tuuletin täysillä vieressä ja yläsängyn satakiloisen mörssärin kääntyillessä. Ja jos ei tule, niin ei kun kiipeämään terassille ja nukkumaan tähtien alla!

Ehkä aidoin ongelmani on latinojen sosiaalisuus. Työkaverini ovat kaikki espanjankielisiä, ja kaikki tehdään yhdessä. Syödään, kokataan, siestaa, playaa, kaikki. Otan omaa tilaa virittämällä ylimääräsen lakanan sänkyni eteen: sitten voi katsella rauhassa pari jaksoa House of Cardsia. Vakavammat kirjoitusprojektit täällä eivät kuitenkaan etene, vaikka niin suunnittelin.

P1590428P1590454
P1590500
P1590512

Spontaanius taitaakin olla tämän hostellipaussin opetus. Ei ehkä miellyttävintä minulle, joka haluaisin joskus olla yksin ja rauhassa, mutta olen sopeutunut tähän nyt kymmenessä päivässä. Joskus on vaan liikaa meteliä nukkumiseen, ja silloin mennään alakertaan liittymään rinkiin. (Ei Haippirinkiin, toim. huom.) Aina voi suunnitella menevänsä päiväretkelle naapuribiitsille, mutta päätyykin taas samalle vesiputoukselle, eri porukassa. Tai sitten vain jää lojumaan sohvalle. Joskus joku vie ruuat, joskus joku lahjoittaa niitä. Hetki kerrallaan, rennosti ja laiskasti.

Ei hostellielämää kauaa jaksaisi. Tarvisin siihen paremmat unenlahjat ja enemmän omaa rauhaa. Mutta muutama viikko menee aina – ihan kuin olisi ikuisella partioleirillä! Uusia kavereita, mölinää ja termiittejä suihkussa. Tahmaisia kattiloita, pohjaanpalaneita linssejä ja aina jollain rommipullon jämät.

P1590514
P1590535
P1590543
P1590546

Manuel Antonio olisi hurja turistirysä, ellen saisi tänne paikallisen hostellinomistajan vinkkejä. Olen hyppinyt vesiputoukselta alas, uinut halki vaarallisen joen ja hengaillut paikallisten surffareiden kanssa 10 kilometriä pitkällä rannalla, jossa ei ollut ketään muuta. Ruokkinut harvinaisia titiapinoita ihan omalla terassilla banaanilla, silitellyt koiria ja kissoja, ränkytellyt ukuleleä ja joskus ollut se tylsä tyyppi, joka menee kymmeneltä nukkumaan.

Tai teeskentelee menevänsä, ettei tarvitse lähteä känniuinnille Tyyneenmereen.

Olen arastellut puhua espanjaa, kyllästynyt siihen ja innostunut uudestaan. Jotenkin viikonlopun aikana löysin reppureissuintohimoni uudestaan – tämähän on ihan parasta. Tropiikki, paljon aikaa ja kaikki maailman mahdollisuudet. Etuoikeus herätä paratiisissa ja tehdä päivästä ihan mitä haluaa, tai sitten ei mitään. Kohdata toisten katse, ottaa yhteyttä, puhua vaikeista asioista ja antaa maailmojen koskettaa hetken. Ymmärtää ihmisiä, joista ei ehkä arkielämässä pitäisi, joihin ei edes ottaisi kontaktia.

Tai olla ymmärtämättä, mutta hävitä heille silti paskahousussa.

Hostellielämässä on paljon tunteita. Mutta kyllä sitä silti rakastaa, vähän kuin sitä liian riehakasta lukiokaveria, jonka seurassa päätyy after skihin tanssimaan pöydällä. Vaikka ei ole ollut edes rinteessäkään.

Yleinen

20 päivää reissussa, ikuisuus jäljellä

28.1.2017

Viimeiset pari päivää ovat ravistaneet pahimman kuherruskuukausivaiheen hartioilta. Kyllästymistä ruokalajeihin. Väsymystä. Liian aikaisia aamuja. Liian pitkiä päiviä, liian vaarallisia busseja, liian vähän omaa aikaa. Joskus herään ihan yhtä kyrsiintyneenä kuin kaamoksen Kirkenesissä.

Tänään ei tarvinnut herätä ollenkaan, kun puolikalju kukkoherra piti valveilla lähes koko yön. Aamulla satoi. Kuivumassa olleet vaatteet olivat kastuneet entisestään, vessassa jökötti jättiheinäsirkka ja bussi oli 45 minuuttia myöhässä. Istuimme bussin ainoille vapaille paikoille, jotka eivät olleet tietenkään vierekkäin, ja sain nautiskella manspreadaavan jenkkimiehen krapulahuuruista.

Matkasin siis halki kuvankauniiden, sumuisten guatemalalaisten vuorien kohti erästä Väli-Amerikan kauneimmista kaupungeista. Kerrassaan kauhea päivä!

(Kuvat Caye Caulkerilta, Belizestä. Jotain absoluuttisen kaunista täältä Väli-Amerikasta: auringonlaskut!)

P1580668
P1580666
P1580649
P1580650

Totta kai niitä tulee. Huonoja päiviä, kokonaisia huonoja hetkiä. Vanhana vaihtarin- ja aupairinketkuna tiedän, että kesälomamatkaa pidemmillä reissuilla ja keikoilla hyvät hetket muuttuvat uskomattomiksi ja huonot ihan kauheiksi. Minun tunneskaalani on muutenkin varmaan kaksinkertainen tavan ihmisiin verrattuna, ja se on sekä siunaus että tuhoton riesa. Joskus itkettää, kun en saakaan kaupasta keksejä, kun kortti ei käy (terkkuja Caye Caulkerin kiinalaismarkettiin!), ja toisinaan taas riemastun ihan valtavasti hienosta haikarasta, joka kävelee jalkakäytävällä vastaan aamulenkillä (nämä terkut puolestaan Floresin lintufaunalle).

Ensimmäisinä päivinä niitä huonoja hetkiä on luonnollisesti vähemmän, kun kaikki innostuu. Tämän kokemuksen takiahan matkaan on lähdetty! Nyt alkaa turtua ja väsyäkin matkantekoon, ja se on ihan luonnollista. 8 tunnin jousittamattomassa bussipakussa pomppinen ei ole enää pelkästään elämys, vaan asia, joka vaan tehdään. On lomittain kerrostuvia vuoria, söpöjä kanoja ja koiria pientareilla tonkimassa ja juuri täydellisen kypsä eväsmango. Ja sitten loputon tietyömaa, jonka pöly lentää avonaisista ikkunoista suoraan keuhkoihin, säpsähtelevä vieruskaveri ja armoton väsymys 5.15 herätyksen jäljiltä.

Kehittyvissä maissa kiertelyssä todella raskas puoli on köyhyyden kohtaaminen. Tästä haluan kirjoittaa erikseen vielä enemmän. Esiteinejä tarjoilijoina, puuttuvia raajoja, tikkulaihoja kissanpentuja. Mikä (etu)oikeus minulla on syödä 60 sentin jäätelöä hellemekossa järvenrannassa, jossa perhe pystyttää juuri naksukojua pystyyn, isä lojuu joko huumepäissään tai sairaana varjon alla ja äiti kanniskelee riutuneena itkuista lasta? Lapselle jäätelö on ihan liian kallis. Minulle niin halpa, että voisin mennä ostamaan vaikka toisen. Onko siinä mitään järkeä, että lähden huvin päiten kanniskelemaan rinkkaa ja syömään ravintoloissa moneksi kuukaudeksi?

Ehkä, jos se saa ajattelemaan, kirjoittamaan ja toivon mukaan myös ymmärtämään.

P1580636
P1580640
P1580648
P1580653
P1580659
P1580671

Toisaalta reissuarjessa on se puoli, jota vaikkapa opiskeluarki ei koskaan pystynyt tarjoamaan: onhan se raskasta, mutta aina voi päättää, että nyt riittää. Joko täksi iltapäiväksi: syödäänkin hostellin alakerrassa leivät ja katsotaan John Oliveria sängyssä. Tai seuraavaksi päiväksi, ei lähdetäkään retkelle, vaan vaikkapa kuvataan, kävellään ja lähetellään työhakemuksia – ei tämä ihan lomailua ole. Voi ottaa lepiä vaikka koko viikon, olla ihan täysin oman itsensä rouva. Diktaattori vahingoittamatta ketään muuta kuin ehkä itseään, jos päättää keskittyä kaljanjuontiin.

Ja kun tarpeeksi tympäisee, niin ostaa lennot takaisin Atlantin toiselle puolelle tai sinne, missä haluaa sillä hetkellä eniten olla.

Saavuimme tänään Antiguaan. Enkä tahtoisi täältä pois ihan heti, eikä tarvikaan. Savuavat tulivuoret ympäröivät rapistunutta kolonialisminaikaista kaupunkia, ja meidän kattoterassilta näkyy tähtiä ja melkein neljään tonniin kipuavia huippuja. Toisella puolella avautuukin pienimuotoinen pihakaaos ja kotikaatopaikka, mutta terassi tiivistää aika hyvin, mikä guatemalalainen meininki on. Tai reppureissausmeininki. Meininki mikä meininki.

Näillä siis jatketaan. Väärinkäsityksillä reissukaverin kanssa – ja sopimisilla ja kilistelyllä herkkulautasellisen äärellä. Sellaisilla öillä, kun ikkunan takana elämöidään ihan liikaa – ja aamuilla, kun herää 9 tunnin unien jälkeen aaltojen kohinaan. Keksejä kansallispuiston portilla myyvällä pikkutytöllä, jonka nimi on María – ja koiran kanssa telmivällä lapsikatraalla, joka vilkuttaa gringoille iloisesti ja jakaa sipsipussin kiltisti, vaikka se pieni onkin. Hajonneilla kalliilla lempikuulokkeilla – ja joka puolella iloisesti polveilevilla reguetónrytmeillä, jotka eivät kysy, vaan tanssittavat pyytämättä.

Hah, ei sentään. Mie en ihan helepolla tanssi.

Ja hei, olen kokenut täällä aivan mielettömiä juttuja! Seuraavaksi vuorossa joko snorklausta maailman toiseksi suurimmalla valliriutalla tai sitten mayojen entisen pääkaupungin Tikalin ihailua – kumpaa ensin?