Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Tag

reissulaiffi

Yleinen

Irtolaisvuosi jatkuu

12.7.2019

Jotkut syyttävät kaikesta huonoa karmaa tai että jumala on heidät hylännyt. Minä tänä vuonna pitkälti Unkarin pääministeri Viktor Orbánia.

Minulla oli erinomainen suunnitelma siitä, missä viettäisin vuoden 2019. Budapestissä. Opiskelisin kesäkuulle asti (loppukeväästä ekstrakurssina dokumentintekoa), löytäisin osa-aikatöitä tai harkkapaikan ja muuttaisin opintojen viimeiseksi vuodeksi kaverilta vapautuvaan yksiöön. Emännöisin vuosikurssini juusto- ja viinikerhoa ja pystyisin kävelemään kouluun. Ostaisin taulun virkaa jo vuosikausia toimittaneille postikorteille kehyksiä ja vihdoinkin oman monitoimikoneen.

Vaan ei. Huhtikuun jälkeen olen taas siirtynyt matkalaukkuelämän iloihin ja suruihin.

Teen nyt siis työharjoittelua etänä sekä kaikenlaista pientä paikkariippumatonta silppuhommaa syyskuulle asti. Lukukausi alkaa Budapestissä syyskuun puolivälissä ja sitten koittaa vuoden odotetuin ja myös naurettavin keikka: loppulukukausi lusitaankin Wienissä. Kun esseet on kirjoitettu loppuun marras-joulukuun taitteessa, saatan istahtaa taas Leipzigin joulutorin konttitoimiston penkkiin tai sitten en.

Huhtikuun jälkeistä elämääni yhdistää se, etten maksa vuokraa sinne, missä oikeastaan asun. Kesän vietän truu-irtolaisena vanhempien, ystävien ja poikaystävän nurkissa. Syyskuussa Budapestissä meidät jatkavat opiskelijat laitetaan koulun neukkutyyliseen asuntolaan, joka toimi muinoin tietääkseni sairaalana. Pääsen siis kokemaan ainakin muutaman viikon college-larpin, kun meidät, jo vuosikausia omillaan asuneet nuuskamuikkuset, majoitetaan kahden hengen huoneisiin. Mutta hei, asuntolassa on sauna, uima-allas ja tenniskenttä, mitä nyt niiden tyylilaji lienee enemmän brutalistinen kuin moderni.

Wienissäkin saamme myös asua ilmaiseksi, mutta kukaan ei tiedä, millainen majoitus on ja missä se sijaitsee. Katto on kuitenkin luvattu pään päälle, ja muistelisin Wienin Erasmus-ajoilta, että ÖAD:n opiskelijakämpissä oli toisinaan jopa kattoterassi, kalja-automaatti tai salakapakka kellarissa. En ole koskaan asunut perinteisessä opiskelija-asuntolassa – Turussa majailin Ylioppilaskylän surullisenkuuluisten itsemurhayksiöiden sijaan silloisen poikaystävän kanssa porvarillisesti yksiössä lääkiksen kulmilla, Hollannissa jaoin talon kämppisten kanssa samoin kuin Unkarissakin.

25 vuoden iässä tulee siis nähtyä kerroskeittiön kaaos, beer pongin pelailua viikonloppuisin, käytävillä juoksemista ja yhteiskokkailua kavereiden kanssa. Olen aika täpinöissäni siitä, että saan kokea tämä opiskelijaelämän olennaisen osan vielä ihan valmistumisen kynnyksellä – enpä olisi osannut odottaa tätä!

Onhan tämä nyt hassu tilanne, joka tulee varmasti välillä turhauttamaan, mutta enimmäkseen tuomaan seikkailua arkeen. Yleensä matkalaukkuelämä kuuluu niille, jotka ovat pitkällä reissulla tai valinneet työn, joka ei edellytä paikallaanoloa. Ennen kaikkea tällainen irtolaisuus on valinta.

Minulla on pysyvä opiskelupaikka (tai niin luulin, ennen kuin kävi käsky siirtyä Wieniin), enkä ole suurella seikkailulla, paitsi ehkä oman tulevaisuuden suhteen. Olosuhteet nyt vain ovat sellaiset, että suhailen ainakin tammikuuhun asti Leipzig-Wien-Budapest-väliä rinkkoineni ja läppäreineni, ja pistäydyn käymään Suomessakin elokuussa. Onneksi Keski-Euroopassa junat, kimppakyydit ja Flixbus kulkevat eikä mihinkään ole ennen syyskuuta kiire. Eikä välttämättä silloinkaan: palaan tuttujen kavereiden kanssa tuttujen proffien luennoille. Samaa hommaa se on, oltiin sitten luokkahuoneessa Budapestissä tai muutaman tunnin matkan päässä rajan takana.

Tuntuu oikeastaan puhdistavalta, ettei voi itse päättää sijainnistaan tai kaikesta arjen osa-alueista. Pääsen näkemään lähes yhtä aikaa elämää kolmessa kaupungissa pelkkää pintaraapaisua syvemmältä, mikä ei ole opintojen loppuvaiheessa lainkaan huono juttu: työverkot vaan vesille kaikkialle! Elän päättymätöntä puoliarkea, jossa tulee lähdettyä useammin pitkille iltakävelyille tai ulkoilmakonserttiin. En voi tietää, tulisiko vastaavaa tilaisuutta enää uudestaan, joten parempi olla vähän tavallista aktiivisempi.

Kuvat ensimmäiseltä päivältä, jonka vietin Wienissä vaihtarina 2016. Ihastusta myrskypilvilasien läpi. 

Yleinen

27 / 25

9.6.2019

27 päivää siitä, kun minä kipusin aamuseitsemältä bussiin ja hän jäi nyyhkyttämään betonilaiturille. 25 päivää siihen, kun kipuan bussista ja hän seisoo betonilaiturilla odottamassa.

(Totuuden nimissä hän kyllä varmaan on vielä ratikassa puolimatkalla asemalle. Emme kumpikaan ole kovin hyviä olemaan ajoissa.)

Silloin neljä viikkoa sitten olin lähdössä Leipzigista kohti työharjoittelua Norjassa. Bussi oli myöhässä, olisin voinut olla hermostunut siitä, ehdinkö Berliiniin ja siten lennolle ajoissa. En ollut. Aika menetti merkityksensä täysin. Ainoa, mitä tunsin, oli musertava varmuus siitä, että lähteminen oli väärin. Jokainen soluni halusi jäädä, tarrauduin hänen syliinsä kuin apinanpoikanen emon selkään. Jos päästäisin irti, putoaisin kymmeniä metrejä alas viidakon pohjakerrokseen.

Hoimme samoja lauseita kymmeniä kertoja. I’ll miss you so much. I love you. I’ll be back soon. Travel safe. I love you. 

En tiennyt, että ihmisellä riittää niin paljon kyyneleitä. Eivätkö kanavat tukkiudu tai kuivu missään vaiheessa? Miten kyynelnestettä muodostuu aina vain lisää, lisää ja lisää?

Kun kaksikerroksinen, vihreä Flixbus kaartoi laiturille, jalat kulkivat sitä kohti ja kädet kuljettivat ylipainoista matkalaukkua. Minä en ollut mukana, halusin vain jäädä. En voisi lähteä. Lähdin kumminkin. Olin pyytänyt, ettei hän jäisi katsomaan, vaan lähtisi itsekin kohti kotia. Niin hän teki, ei edes katsonut taakseen. Miten hän pystyi siihen, ihmettelin. Minä istahdin bussin takaosaan nukkuvien teinien sekaan. Ehkä he olivat menossa luokkaretkelle Berliiniin. Yritin pakottaa eväsleipää kurkusta alas ja katsella maisemia. Jokainen metri, jonka renkaat rullasivat kohti Saksan pääkaupunkia, oli metri väärään suuntaan.

En voi sanoa, että erityisemmin pitäisin lähtemisestä, koska silloin pitää hyvästellä. Mutta yleensä, kun suunta on kohti tulevaa, ajatuksetkin kääntyvät kohti sitä, mikä on tulossa; pois siitä, mistä on lähdössä. Toukokuun 13. oli ensimmäinen lähtöpäivä, jolloin en olisi halunnut lähteä eikä olisi pitänyt lähteä. Nyt olen kokenut sen pisteen, jossa lähtemällä menettää enemmän kuin jäämällä, ja se on yksi elämäni suurimmista käännekohdista.

Se, mitä hänellä ja minulla on, on arvokkaampaa kuin hienot merkinnät cv:ssä, verkostoituminen, norjan petraaminen ja uudet tuttavuudet. Hänen kanssaan iltapalan kokkaaminen on tärkeämpää kuin pohjoisnorjalaisille vuorenhuipuille kapuaminen.

Ja siksi olen päättänyt, että kun 25 päivän päästä taas näemme, en lähde pois moneen viikkoon. Mikään työkokemus ei voi vetää vertoja yhdessäololle. Olen saanut järjestettyä työkuvioni niin, että voin tehdä osa-aikaisesti hommia pariinkin eri suuntaan etänä mistä vain.

Sitä paitsi en pystyisi fyysisesti enää siihen, mitä tein 27 päivää sitten: päästämään irti sylistä ja nousemaan vapaaehtoisesti metallilaatikkoon, joka vie minut pois kuukausiksi. Olen lähtenyt jo kahdesti, kun olisin voinut jäädä, mutten uskaltanut perua suunnitelmia: ensimmäisen kerran jouluaattona 2018, kun lähdin jouluksi Suomeen, ja toisen kerran nyt toukokuussa. Kaukosuhde opettaa hyvin raa’asti, että yhdessäolo on valinta. Ihminen tekee valintoja oman tärkeysjärjestyksensä perusteella. 27 päivää sitten opin kantapään kautta, mikä minun tärkeysjärjestykseni on.

Pupu: Du bist mir das wichtigste. Wenn du in ein Paar Jahren Finnisch kannst, bitte lies diesen Text. 

Yleinen

Mitä kuuluu?

26.5.2019

Meni viisi viikkoa julkaisematta mitään.

Samasta syystä kuin en kaiva kameraa esille vuoren huipulla tai keikan parhaan biisin aikana. Silloin pitää imeä näkymä ja tunnelma itseensä, ja muistoja voi sitten myöhemmin käsitellä ja ymmärtää.

Näiden viikkojen aikana olen käynyt Slovakiassa ja Kroatiassa autoilemassa (perheen tai ystävien kanssa), pistänyt helvetin rankan kevätlukukauden pakettiin (ja saanut parempia arvosanoja kuin koskaan vielä yliopistossa), telttaillut Balatonilla viikonlopun verran ihan junaradan vieressä, heittänyt hyvästit Budapestissä asumiselle ja ihanalle kämpälle, viettänyt suloiset 11 päivää Leipzigissa kuherrellen (ja jättänyt Leipzigin taakse niin vastentahtoisesti kuin vain voi) ja lopulta päätynyt Tromssaan kesäksi.

Ihan hitosti kohinaa, eikös.

Olen matkannut fyysisesti monia kiharaisia mutkia pitkin takaisin pohjoiseen. Tahti kuulostaa hengästyttävältä, mutta oli nautittavaa oikeastaan ihan tänne Tromssaan asti. En ollut käynyt melkein vuoteen missään ilman perheentapaamis- tai työntekotarkoitusta, joten tuntui ihanalta vain hypätä vuokra-auton pelkääjän tai kuskin paikalle ja navigoida pitkin Slovakian hämmästyttävän kuoppaisia ja Kroatian yllättävän hyvälaatuista tieverkostoa. Oli jo aikakin päästä nuuskimaan niin Tatrojen, Balatonin kuin Välimerenkin tuulia.

Vaikka olen saanut siirrettyä puolet omaisuudestani kesäteloille Budapestiin ja toisen puoliskon mukaani tänne Tromssaan, ja vaikka olen aloittanut työharjoittelun omasta mielestäni ihan mukavasti, sydän ei ikävä kyllä sattunut mukaan Berliini-Tromssa-lennolle.

En ole vieläkään ihan täysillä tässä Norja-kesässä mukana, ja meni hetki tajuta, miksi. Loppukesästä alkaen edessä on niin hienoja juttuja, että haluaisin hypätä madonreikään ja pyrähtää vanhempien kotipihaan auto täynnä ulkoiluromua polkupyörästä lähtien. Edessä on vaikka mitä mahtavaa, takana on vaikka mitä mahtavaa (mutta myös liikaa opiskelua), ja tässä hetkessä on puolikiinnostava työharjoittelu kaupungissa, jossa en tunne juuri ketään.

Kun tietää, mistä lievä epämukavuus johtuu, siitä voi myös oppia ja opetella sietämään sitä. Jopa ehkä pitämään siitä.

Päällimmäisenä mielessä on iltaisin ikävä. Budapestin ja Leipzigin välimatka ei ollut kummoinen, ja kumpikin sai opiskelijana otettua reiluja viikon lemmenlomia toisen luo vähintään kerran kuussa. Nyt meitä kumpaakin vaivaavat 8 tunnin toimistopäivät ja rahapula, joten pääsemme seuraavan kerran nukahtamaan toisen kättä puristaen ehkä heinäkuussa. Tämä kokemus taitaa opettaa meille molemmille, että nyt ei ole hyvä olla erossa, ja vauhdittaa motivaatiota muuttaa samaan paikkaan niin nopeasti kuin mahdollista.

Kaipaan myös kurssikavereita. Hitsauduimme todella tiiviiksi porukaksi kirjastossa ryhmätöitä vääntäessä ja halpaa unkarilaista viiniä latkiessa, ja nyt melkein kaikki lähtivät kesäksi työharjoitteluun kuka minnekin: Puolaan, Saksaan, Viroon, jopa Hong Kongiin. Ensi vuonna meidät jaetaan kahteen ryhmään, joista toinen suuntaa Wieniin ja toinen New Yorkiin, joten pelkäsin, että yhteytemme katkeaisi saman tien. Näköjään muutkin olivat huolissaan samasta asiasta, ja olemme tekstanneet joka päivä. Kesän jälkeen kurssinpuolikkaamme jälleennäkeminen on varmaankin naurunkyyneliä ja huonoja vitsejä täynnä. Toivon todella, että nämä tyypit ovat se kaveriporukka, jonka kanssa voi vielä vuosikymmenten päästäkin viettää pitkiä viikonloppuja jossain Keski-Euroopan pääkaupungissa ja sössöttää sosialismin oikeasta luonteesta.

On myös todella outoa olla samalla leveyspiirillä perheen ja lapsuudenystävien kanssa, mutta silti 9 tunnin ajomatkan päässä. Niin lähellä, mutta niin kaukana. Inarista ei voi lähteä tänne kahden päivän vapailla, eikä täältä sinne. Päällemme saattaa ropista räntää samasta matalapaineen rintamasta, mutta emme voi piilotella siltä samassa kivenkolossa päiväpatikalla. En ole käynyt kotikotona sitten tammikuun, enkä malta odottaa niitä elokuun viikkoja, kun pääsen lämmittämään rantasaunaa ja paistamaan lättyjä Inarijärven saaressa.

Sitä paitsi jonkun toisen kirjoittamien raporttien oikolukeminen kesäkaudella tyhjentyvällä toimistolla on aika tylsää. Itse asiassa suunnittelisin mieluummin gradua. Ehkä minun pitäisi sittenkin harkita sitä väikkäriä.

Suomi-lomaa ja Wienin syksyä odotellessa aion siis lenkkeillä merenrannassa, opetella käyttämään Squarespacea ja tekemään ei-akateemista tutkimusta, valloittaa vuoria uusien patikointikaverien kanssa ja kutsua Tromssaan kylään perhettä ja ystäviä. Vaikka tämä ei olekaan se aika ja paikka, jossa ehdottomasti tahtoisin olla, täällä on aivan viihtyisää ja ennen kaikkea opettavaista.

Kuvat huhtikuisesta Zagrebista, jossa tuoksui alkukesä ja jossa alkoi sataa heti, kun saimme jäätelötötteröt kouraan. 

Yleinen

Kun yritin pysyä yhdessä maassa

11.4.2019

Olen ollut viimeisen neljän vuoden aikana kirjoilla kuudessa eri maassa (Suomi, Norja, Sveitsi, Itävalta, Hollanti ja Unkari), minkä lisäksi olen viettänyt muutaman viikon tai kuukauden Costa Ricassa ja Kanadassa. Näiden päälle olen vielä viettänyt viisi kuukautta reppureissulla.

Kun lähdin ensimmäistä kertaa ulkomaille kesätöihin – Sveitsiin nelisen vuotta sitten – lupasin itselleni, että reissailisin ja riekkuisin niin kauan kuin tämänmuotoinen seikkailu sykähdyttää. Hauskaa on ollut, enkä vaihtaisi yhtään kokemusta pois. Noh, olen kuitenkin nyt Tilburg Universitystä valmistuttuani ollut vankasti sitä mieltä, että osittainen matkalaukkuelämä saisi jo riittää.

Hain CEU:hun osittain siksi, että voisin viettää kaksi vuotta samassa kaupungissa. Halusin ystäviä, joiden kanssa tiet eivät erkanisi vähään aikaan; ostaa pyörän ja hyvän paistinpannun ja moikkailla kiipeilysalilla ja lenkkipolulla tuttuja kasvoja. Ja jos lähtisinkin reissuun, voisin palata tuttuun kouluun, tuttuun asuntoon.

Aika ironista, että CEU:n pyörremyrsky voimistui juuri sinä vuonna, kun minun piti asettua pikkuisen aloilleni, antaa ensimmäisten vesijuurten tunkea esiin. Unkarin autokraattinen hallitus on kammennut yhdysvaltalaisomisteista yliopistoamme ulos maasta jo parin vuoden ajan, ja ensi syksystä lähtien CEU:n kampus hivuttautuu pikku hiljaa Wieniin. Jokainen opetusohjelma sai itse päättää, kummassa kaupungissa jatkavat maisteriopiskelijat kuluttaisivat luentosalien penkkejä. Kv-politiikan kahden vuoden ohjelma, jossa siis opiskelen, päätti heivata meidät ensi syyslukukaudeksi Wieniin ja kevääksi takaisin Budapestiin.

Eikä siinä vielä läheskään kaikki. Menen kesäksi työharjoitteluun Norjaan, ja kenties talvisen Budapestiin paluun sijaan lähdenkin vaihtariksi Saksaan. Olen jo saanut hyväksynnän vaihto-opiskelulle, mutta CEU:n tilanne on niin sekava, etten uskalla vannoa Saksan-keikkaa varmaksi. Sekavia ovat omatkin aikatauluni, sillä voi olla, ettei vaihto sovi omaankaan elämäntilanteeseen.

Suunta on silti todennäköisesti kohti Saksaa viimeistään gradunkirjoittelua varten – siihenkään ei ole enää kuin vuosi.

Seesteisen Budapestiin jämähtämisen sijaan luvassa onkin seuraavanlainen sekava pomppiminen:

1-4/2019: Budapest, Unkari

5-8/2019: Tromssa, Norja

9/2019: Budapest, Unkari

10-12/2019: Wien, Itävalta

2020: Budapest ja/tai Saksa vielä tuntemattomassa järjestyksessä

Tämän puliveivauksen logistiikka kuulostaa hirveältä, mutta ei itse asiassa varmaankaan ole kovin vaikeaa. Voin jättää suurimman osan maallisesta mammonastani tänne Budapestiin jonkin paikallisen kaverin häkkivarastoon, ja ne on suht helppo kärrätä Unkarista Itävaltaan. Itävallassa meille tarjoillaan ilmaista majoitusta, koska kun otimme opiskelupaikan vastaan, sijoituspaikkana luki koko kahdeksi vuodeksi Budapest. Ja kun näin ei olekaan, on yliopiston vastuulla hankkia tällaisille koulutuspakolaisille majoitus ja kuljettaa meidät maasta toiseen.

Ehkä minun ei ollut tarkoituskaan asettua vielä lainkaan aloilleni. Pääsen kokemaan kesän Norjan vuorilla ja ilmastoraportteja kaivellen, syksyn wieniläisessä opiskelija-asuntolassa sacher-kakun ja rieslingin äärellä ja kenties sitten päätyä jo suunniteltua nopeammin sinne, minne todella haluan päätyä ja jonne todennäköisesti juutun pitemmäksi aikaa.

Tai mistä sitä tietää. Ehkä muutankin seikkailupakuun sen sachsenilaisen kiipeilijän kanssa, jonka kanssa yritän päästä saman postiluukun taakse. En usko, että tärkeintä on tällä hetkellä pysyvä osoite, vaan pysyvät ihmissuhteet, joita ei tarvitsisi hoitaa enimmäkseen Skypen kautta.

Yleinen

Kymmenen vaatimatonta reissu-unelmaa

3.3.2019

Kerran poistuin kotoa-blogin Noora haastoi minut listaamaan kymmenen matka-aiheista unelmaa jo jonkin aikaa kiertäneen, Kohteena maailmasta lähteneen haasteen mukaisesti.

Minun on ollut tarkoitus koostaa ajatuksia aiheesta jo aiemminkin, mutta menee se näinkin: viime aikoina matkailu ei ole kiinnostanut minua.

Elämässä on ollut niin paljon isoja muutoksia lyhyen ajan sisällä, että paras matka on suuntautunut vaikkapa jokirantaan iltalenkille tai lähikahvilaan sunnuntaibrunssille. Jospa virallisen kevään alkamisen myötä nyt meininki sekä pääkopan sisällä että sen ulkopuolella rauhoittuisi niin, että olisi energiaa muuhunkin kuin arjessa sompailuun. Tänään siivosin kämpän katosta lattiaan, vaihdoin pinkit lakanat sänkyyn ja ostin kuutta eri sorttia vihanneksia. Aurinko paistoi, saattoi kävellä lähikauppaan takki auki.

Matkailun mielekkyydessä on erityisesti mietityttänyt ympäristöystävällisyys. Millainen pienen budjetin reissuilu tekisi vähiten haittaa ilmastolle ja paikallisille? Koska en ole löytänyt vastauksia kysymykseen, olen suunnannut harvat retkuilut viime aikoina vain lähes välttämättömiin kohteisiin: perheen ja ystävien luokse. Vaikka kylläpä siitäkin hiilidioksidia ilmakehään tupruaa.  Lukukausi lähenee onneksi loppuaan, ja sen jälkeen pienimuotoinen reissuhana voi alkaa tiputella. Olen vasta muotoilemassa omanlaistani seikkailutapaa, joka tuottaisi mahdollisimman paljon iloa ja vähän harmia pienellä vaivalla. Tässä siis vaatimattoman skaalan matkahaaveitani, jotka on myös melko helppo toteuttaa!

1. Paikka: Triglav

Slovenian korkein huippu olisi kyllä teoriassa ihan saavutettavissa, mutta kolme vuotta sitten ensimmäinen yrityksemme meni mönkään jo lähtöviivalla. Sloveniaan oli ennustettu armotonta ukkosmyrskyä, joten jätimme koko reissun välistä ja jäimme Wieniin kaljoittelemaan (mitäpä sitä vaihtarielämää sensuroimaan).  En edes tiedä miksi, mutta haluaisin rämpiä Triglavin huipulle via ferrataa pitkin ja ottaa kliseisiä auringonnousukuvia. Triglav ei suinkaan ole saavuttamattomissa, sillä sinne ajaa nykyisestä asuinkaupungista Budapestistä 5-6 tuntia, ja tulevasta majapaikasta Wienistä suunnilleen saman verran.

2. Tapahtuma: Wiener Weinwandertag

Kiitos herra Orbánin, joudumme siirtymään Wieniin ensi syksynä. Voi ei – lempikaupunkiini! Tervetuloa siis vaellukset, viini ja, no, viinivaellukset. Wienin kaupunki järjestää virallisen viinivaellusviikonlopun syyskuun loppupuolella, ja olemme jo luvanneet pyhästi luokkalaisten kanssa suuntaavamme sinne. Syyskuun vielä korventavaa auringonpaistetta, Tonavan hiljainen virtaus alhaalla laaksossa, yrttilimsan logoilla koristellut puiset lekottelutuolit ja alle kahden euron riesling-lasilliset – bitte schön!

3. Kotimaan kohde: Balaton/Kevo

Koska olen suomalainen, joka ei asu Suomessa, sisällytin tähän kohtaan kaksi paikkaa. Täällä Unkarissa haluaisin – ei, vaan aion – lähteä huhtikuussa Balatonille telttailemaan ja kenties vähän kiipeilemään ja melomaan. En ole vielä käynyt, ja ilmeisesti niin kuuluisi Unkarissa asuvana toimia. Kotikonnuilla Ylä-Lapissa puolestaan on vieläkin heittämättä Kevon kanjonin vaellus. Epäkohta on korjattava, ja jos olen oikein reippaalla päällä, voisin lisätä Kevoon twistiä taittamalla jonkin etapin yöaikaan. Ikävä keskiyön aurinkoa!

4. Kaupunki: Berliini

Olen kulkenut Berliinin läpi monia kertoja matkalla Leipzigiin tai sieltä pois, mutta en ole kertaakaan pysähtynyt matkan varrella. Näkemättä on muurinpätkät, Alexanderplatz, Tempelhof, vege-Bratwurstit ja hämyisät kuppilat. Jonain kertana kyllä vähän jarrutan vauhtia ja kuljailen Saksan pääkaupungin katuja vaikka edes muutaman tunnin verran. Tätä odotellessa katselen Dogs of Berliniä ja kuolailen viiksekkäitä miekkosia.

5. Maa: Georgia

Anteeksi Noora, mutta näin se vaan on! Siitä lähtien, kun näin Ville Haapasalon melkein pyörtyvän pienlentokoneessa Kaukasus-vuorten yllä, on mielessä kummitellut tuo juustotäytteisten leipäsien ja vihreiden rinteiden luvattu maa. Georgian kieli näyttää haltiakirjoitukselta, teillä on kuulemma enemmän kuoppia kuin asfalttia ja telttailukin on laillista. Vaellusreissusta on haaveiltu, mutta alkusyksy näyttää, toteutuvatko kovat puheet. Sitä ennen yhdistän matkahaaveet ja saksanharjoittelut tällä tavoin.

6. Saari: Bocas del Toro

Tässä listan ensimmäinen ja ainoa haave, joka ei ole oikeasti suunnitelmissa. Vietin Bocasissa pari vuotta sitten kaksi aivan ihanaa, lytkeää viikkoa: snorklailin, luin kirjaa perunajauhohiekkarannalla (läiskien hietakärpäsiä), pyöräilin pusikossa laiskiaisia bongaillen, tanssasin suoraan mereen ja juoksentelin pitkin koralliatollia. Jos joskus tahdon mennä riippumattoon nollaamaan, voisin hyvin palata Bocasiin.

Majoituimme meren ylle kyhätyssä hökkelissä, ja makuuhuoneen lattialautojen raoista näkyi loiskuva Karibianmeri.

7. Extreme: Ulkokiipeilemään

Kuten varmaan jokainen haasteeseen tarttunut bloggaaja on sanonut, extreme tarkoittaa jokaiselle ihan eri asiaa. Minulle tulee extremestä mieleen tyhmänrohkeus ja vaarallisuus: sellainen temppu, jonka voisi ihan hyvin jättää tekemättä ja pysyä turvassa. Ehkä termin voi kuitenkin ymmärtää myös rajojensa ja itsensä ylittämisenä. Siinä tapauksessa myönnän, että todella haluan siirtyä oikeille kallioille sen sijaan, että vain hinkkaisin sisähallien seiniä. Kenties täällä Unkarissa, kenties Saksassa, kenties Itävallassa, mutta kylmä kivi kutsuu.

8. Majoitusmuoto: Taivasalla

Tämä ei ehkä ole niinkään toive, vaan käytännön pakko: useimmissa alppimaissa telttailu on yleisesti kielletty, mutta maastossa levähtäminen ei. Uskoisin, että tulevaisuus on tuomassa tullessaan kiipeily/vaellus/metsäbile-aiheista rymyämistä luonnon helmassa, joten eipä tässä kai auta kuin loiskaista punkkimyrkkyä kaulaan, levittää makuualusta rantahiekalle ja toivoa, että tähtitaivas olisi vaivan arvoinen. Sitä paitsi telttailu ja laavussa tai veneessä nukkuminen ovat jo sen verran syvällä mukavuusalueella, että kai sieltä on kömmittävä ulos.

9. Luontokohde: Tatra-vuoret

Tatrallekin on pitänyt joutaa jo vuosikaudet, mutta enpä ole vain saanut aikaiseksi. Slovakiassa houkuttelisivat korkeat kuuset, vähän tallatut polut ja kuulemma huonosti vuorille oloon valmistautuneet tsekkituristit. Itään on aina hyvä suunnata!

10. Ruokamatkakohde: Itävalta

Tämä lista voisi olla joko viihdyttävä tai sitten realistinen, ja valitsin jälkimmäisen. Mutta kun Itävalta nyt vaan tarjoilee kaikkea sellaista, jota olen kaivannut loputtomiin! Ja ihan kohta pääsen valitsemaan lähikaupasta juuri sitä Emmental-juustoa, jota mieli tekee! Aion nautiskella ainakin seuraavia tuotteita: Almdudler, Stiegl, Edelweiss, Sturm, Sacher-kakku, Praterin metroaseman vegaanipaikan falafel-wrap, Kaiserschmarrn, omenastruudeli, vege-Schnitzel, Spinatspätzle ja alkusyksyn mehukkaat aprikoosit. Prost ja Guten Appetit!

En haasta nyt ketään, koska suurin osa on tämän haasteen jo rustannut. Tehköön kuka haluaa!

Onko kevätaurinko jo herättänyt sinut haaveilemaan tulevista seikkailuista vai haluaisitko kääntää kylkeä ja jatkaa talviunia? 

Kuvat Leipzigin Fockeberg-mäeltä, jolta ihailimme kevään ensimmäistä auringonlaskua.