Browsing Tag

reissulaiffi

Yleinen

Luukku 18: Töissä Leipzigin joulutorilla

18.12.2018

Tämä postaus on osa ulkosuomalaisten bloggaajien joulukalenteria. Postauksen lopussa löytyy lista kaikista osallistuvista blogeista, käy kurkkaamassa!

Monille joulukalenterin luukun avaaminen tarkoittaa sitä, että jouluherkut ovat taas päivää lähempänä. Minulle se taas on tj-laskuri, sillä aatonaatto on viimeinen työpäiväni Leipzigin joulutorin Suomi-kylässä Saksassa. Hauskaa, koska pikkuveljeni laskee parhaillaan viimeisiä aamuja kasarmilla.

Lennähdin Budapestistä tänne työkeikalle marraskuun toiseksi viimeisellä viikolla, ja kun jouluaatto koittaa, lähden Lapin ihmemaahan lapsuuden maisemiin – en aktiivilomailemaan, vaan makaamaan puolikuolleena sohvalla näpit konvehtirasiassa.

IMG_7775
IMG_7805

Suomalaisfirma Kalevala Spirit pystyttää suomalaiset joulukylät joka vuosi kolmeen saksalaiskaupunkiin, joista yksi (ja paras) Leipzig tietysti on. Tänä vuonna yhtiö on laajentanut myös Ranskan Strasbourgiin ja Belgian Brysseliin. Kaikki kylät toimivat samalla kaavalla: ulkosalla loimutetaan lohta, josta tehtyjä sämpylöitä ja annoksia myydään ruokakojussa. Glögikojusta saa suomalaista ”marjaglühweinia” ja eväät voi nautiskella laavuissa, joissa iloinen nuotio palaa. Kaiken kukkuraksi keskelle toria on pystytetty suomalainen hirsimökki, jossa kaupitellaan lahjatavaroita.

Rakennelmaa pyörittää täällä Leipzigissa noin 15 suomalaisen ja 70 saksalaisen tiimi. Kuulostaa isolta, mutta työntekijöitä voisi olla vaikka tuplasti, eivätkä nakit silloinkaan loppuisi kesken.

Vietän täällä nyt toista joulunalussesonkia. Viime vuonna häärin hirsimökkivastaavana, mutta nyt minut on siirretty vetoisasta kopperosta tunkkaiseen toimistokonttiin. Tällä kertaa siis avustan toripäällikköjä milloin missäkin paperihommassa, autan laskemaan rahaa ja teen tilauksia. Toimin tavallaan siltana kahden maailman välillä, sillä suomennan saksaa suomalaistyöntekijöille ja toisin päin saksalaisille. Pääsen siis mukaan molempien ryhmien tehtäviin, mutta toisaalta myös joka ainoaan ristiriitaan, mikä täällä stressistä ja sattumista sikiää.

Joulutorin tonttuilu on todella kaksijakoinen minitodellisuus: toisaalta kellon ympäri venyvät päivät ja jatkuvat epäonniset sattumukset lannistava ja uuvuttavat, mutta toisaalta taas kuukausi kirjaimellisesti karsinassa vietettynä keskellä kaupunkia hitsaa yhteen todella rakastavan työporukan. Tulin takaisin ehkä muutaman prosentin verran hyvän palkan takia, mutta enimmäkseen viime vuonna hankkimieni saksalaisten ystävien vuoksi. Olemme viettäneet teeseremoniaa ikkunattomassa parakissa, syöneet riisikakkuja väsykyyneleet poskilla pöydän alla ja keksineet hihitellen Napue-ginipohjaisia cocktaileja kuormalavoista väsätyssä baarinurkassa.

IMG_7809
IMG_7794

Leipzigilla taitaa olla vähän hurja maine, mutta tänä vuonna meillä ei ole ollut pelkkää tavallista epäonnea, vaan ihan katastrofaalista sellaista. Alkutalven myrsky esimerkiksi katkaisi eräänä Ronja Ryövärintyttären syntymäyö -luokan iltana torilta sähköt, eikä siinä vielä kaikki, vaan kastuneiden johtojen maadoitus petti, ja puolet kassojen kaapeleista kärähti. Konttailimme sitten kojujen lattioilla vikoja etsien ja tulipaloja peläten. Lisäksi terveystarkastaja uhkasi sulkea koko puljun, koska esimerkiksi glögikoju olisi pitänyt maalata tietynlaisella laivamaalilla ja salmiakkikossun etiketissä pitäisi lukea Likör eikä Liqueur, sillä jälkimmäinen ei ole kunnon saksaa. Yksi kokki poltti sormensa pahasti tiskivedessä, toimistokoira puraisi minua jalkaan ja kaikki kuittitulostimemme juuttuivat DHL:n hellään huomaan kahdeksi viikoksi.

Olenkin esseiden, kirjoitustyönantojen ja 12 tunnin työpäivien ristitulessa päättänyt, että tämä joulutorikalenteri saa luvan jäädä viimeiseksi. Ensi vuonna joku muu sitten tilailee ginibaariin kymmeniä litroja omenamehua ja tiskailee kiireisinä hetkinä glögimukeja. Monille muillekin torilla työskentely on vaihe, ja kun opinnot on saatu kasaan, laitetaan joulunpunainen Kalevala-huppari naulaan ja saavutaan vain moikkaamaan kavereita ilmaisen glögin kuvat silmissä kiireisenä lauantai-iltana. Toivottavasti 12 kuukauden päästä olen täällä taas, mutta lomalla.

Silloin voisin ehkä arvostaa joulutorin tungosta, kaikkeen tarttuvaa loimulohen käryä ja iloisesti juopuneita porukoita, jotka kilistelevät glühwein-kupeillaan ja laulavat Ein Prositia täysin rinnoin.

Näin tonttuhommissa nuutuneena toivon, että joulu tulla jollottaisi jo nopeasti. Todistetusti aika kuluu nopeammin blogeja lukien (mieluiten torttu toisessa ja glögimuki toisessa kädessä), joten tässä lista muihin joulukalenteriin osallistuvista blogeista.

Luukku 1: Anniinan kulma / Italia

Luukku 2: H niin kuin Hausfrau / Saksa

Luukku 3: Viinilaakson viemää / USA

Luukku 4: Maurelita / Ranska

Luukku 5: Hollanninhippiäinen / Hollanti

Luukku 6: Suomalainen im Allgäu / Saksa

Luukku 7: Alla kaalipuun / Uusi-Seelanti

Luukku 8: Kappelikukkulan kuulumisia / USA

Luukku 9: Viisi kymppiä lasissa / Luxemburg

Luukku 10: Viherjuuria / Saksa

Luukku 11: Hollanninsuomalainen / Hollanti

Luukku 12: Tahdon Asiat / USA

Luukku 13: Matkani tuntemattomaan / Ruotsi

Luukku 14: Melkein tropiikissa / Espanja

Luukku 15: Vihreän saaren emäntä / Irlanti

Luukku 16: Oh, wie nordisch! / Saksa sekä Nordic Days / Saksa

Luukku 17: The Unknown And Beyond / USA

Luukku 18: One with Alpenglow / Saksa ja Unkari

Luukku 19: Ruovesi blogi / Itävalta ja Unkari

Luukku 20: Wonderworld of Noora / Viro

Luukku 21: Heidin Italia / Italia

Luukku 22: À la Helvetia / Sveitsi

Luukku 23: One glass of milk, please / USA

Luukku 24: Life in English / Australia sekä Konalla / Hawaii, USA

Yleinen

Kuvahaaste: 2018 kuvina

11.12.2018

Hallöchen!

Leipzigiin kuuluu kiireistä ja kuraista. Taas kerran olen paikassa ja tilanteessa, jossa tekisi vain mieli mennä kuvaamaan joulukuista betonibrutalismia ja ruotsinvärisiä ratikoita, mutta jossa ensisijaisesti pitää kuitenkin laskea rahaa ja naputella esseitä.

Onneksi vanhoja kuvia sentään löytyy. Kopioin haasteen Annan Muuttolintu-blogista, ja ohjeet kuuluvat näin:

Minkälainen vuosi teillä on ollut? Kerro se kuvin! Kuviesi ei tarvitse välttämättä olla matkoilta, kunhan ne sopivat annettuihin otsikoihin. Linkkaa Muuttolintu kuvahaasteen lähteeksi, kopioi nämä ohjeet loppuun ja jos haluat, linkkaa juttusi Muuttolintu -blogin kommenteihin!

Olen löytänyt tänä vuonna itsestäni uuden puolen: sepittelyn lisäksi olen oikeasti alkanut tykätä kameralla leikkimisestä, kuvakulmien hakemisesta ja noviisimaisesta asetuksilla räpläämisestä. Että ehkä sitten universumin vuonna 2019 hankintaan tulevat ne kuntosalijäsenyys ja persujen jäsenkirja.

  1. Vuoden suosikkikuva

Ei teknisesti paras (muttei huonoinkaan), vaan merkityksellinen: yritimme löytää jäämies-Ötzin viimeistä leposijaa Italian ja Itävallan rajalla kolmen tuhannen metrin korkeudessa. Sataa tihuutti, jalat upposivat jäätikkömutaan, joka on kuin juoksuhiekkaa. Olin läsnä jokaisella aistilla: tuuli humisi korvissa, nälkä kurni vatsassa viimeisen eväsbanaanin jo kadottua, karu ympäristö oli kuin mustavalkokuvasta ja jalkoja juili kahdeksan tunnin nousun jälkeen. Olisin halunnut jäädä jäätikölle, lukea aina iltaisin saksankielisiä kiipeilylehtiä 2000-luvun alusta.

IMG_6398

2. Arjen luksusta

Hollannin gradukevät oli niin häijy, etten oikein muistanut katsoa ympärilleni. Mutta kun muistin, niin joka puolella oli rönsyileviä alppiruusuja ja niin vankka kevään tuoksu, että sen makeus tuntui tarttuvan sieraimiin. Nämä kukkaset ovat trappistiluostarin puutarhasta, jossa kävin sytyttämässä kynttilän.

IMG_5277

3. Kesäkuva

Kun gradu oli palautettu, häivyin kaverin kanssa viikoksi Kreikkaan snorklaamaan ja syömään aprikooseja. Ei paljon enää lakiartiklat painaneet meitä kumpaakaan. Silitimme kissoja ja joimme kaljaa puutarhassa auringonlaskun aikaan.

IMG_5280

4. Ihana majapaikka

Minuutti sen jälkeen, kun otin tämän kuvan Schlernhaus-majasta Italian Dolomiiteilla, minua pisti ampiainen olkapäähän. Majalla sain jääpussin pistokohtaa varten ja kakkua vitutukseen. Maja oli unelmien majoitus, koska se oli siinä, eikä tarvinnut raahautua turvonneen käden kanssa montaa tuntia lepopaikkaan.

alppimaja2

5. Hauska muisto

Elokuun alussa Gardalla oli tolkuttoman kuuma. Auringossa jaksoi makoilla muutaman minuutin kerrallaan, ja sitten piti pulahtaa järveen. Helteessä ei tehnyt mieli syödä, joten syötimme murentuneet eväskeksit uteliaalle sorsapoikueelle.

IMG_2134

6. Herkullinen hetki

Unkari ei ole kasvissyöjän paratiisi, vaan kysyy enemmänkin mielikuvitusta ja sitkeyttä keksiä itselleen ravitsevaa, helposti saatavaa ja edullista murkinaa. Tukholmassa sen sijaan vegehippiä hellittiin sekä upealla näköalalla että niin vankalla buffetilla, etten millään jaksanut syödä niin paljon pinaattilasagnea kuin olisin halunnut.

IMG_4519

7. Se ei-niin-hohdokas muisto

Nyt tälle voi jo nauraa, mutta minun ja Kanadan vahvistuksen Alppien ylityksen toinen etappi ei alkanut mitenkään mairittelevasti. Kaverini ei saanut syötyä juuri mitään jet lagin takia ja hänen kauramoottorinsa hyytyi heti ensimmäiseen tiukkaan nousuun. Minä taas podin kammottavaa matkapahoinvointia postibussissa, joka vei meidät reitin aloituspisteeseen. Kuvassa olemme juuri kompuroineet ulos bussista, ja yritän kasailla itseäni ja estää aamupalan uimisen vastavirtaan. Hehkeää.

IMG_0600

8. Rakkaassa seurassa

Turku-toverini Tiina on ottanut missiokseen vierailla kaikissa maissa, joissa asun, ja toukokuussa koitti Hollannin vuoro. Maistelimme oluita, pizzaa ja juustoa ja kikatimme.

IMG_5222

9. Suosikkikuva itsestä

Yritettiin ottaa cv-kuvia. Eihän siitä mitään tullut. Ensin aioin laittaa tähän bikinikuvan Garda-järven auringonlaskusta, mutta pah.

IMG_4431

10. Unohtumaton maisema

Auringonlaskua ja alpenglowia Dolomiiteilla, say no more.

dolomiitit1

+1: Eläinystävä

Nopean pläräämisen perusteella minua kiinnostavaa kolme asiaa: vuoriluonto, rapistuneet rakennukset ja haittalinnut. Tässä meluhaittojen perhepotretti Baarle-Hertogin idyllisestä kylästä, jossa kanaset tepastelivat pyörätiellä.

IMG_5325

Oli aivan ihanaa kuunnella lötköä indietä, lojua sohvalla villahousuissa ja selata vuotta kuvina. 2018 oli kunnon vuoristorata, tai ehkä vain vuoristo: huippuja ja rotkoja, maitohappoja ja syvästä unesta virkeänä heräämistä. Muistot valosta ja seikkailuista piristävät, ja niiden voimin jaksaa excelöidä ja juoksennella sohjoisella toriaukiolla vielä 11 päivää.

Yleinen

Mitä kaipasin vuorilla kaupunkiarjesta ja toisinpäin

19.9.2018

On jo melkein kaksi kuukautta siitä, kun liftasimme romanialaisen gynekologin kyydissä Dolomiittien korkeuksista Garda-järven rantaan. Autonrämä oli varusteltu puoli metriä korkealla Tipin kuvalla, muttei ilmastoinnilla. Siinä hetkessä, matkapahoinvoinnin pyörteissä, kaipasin yhtä aikaa takaisin sekä vuoristomajalle että sivistyksen pariin.

Viikkokausien vuorilla hikoilussa ja kaupunkiasulla elelyssä on kummallakin oma charminsa – ja oikkunsa. En kirjoittanut tätä tekstiä vikinäksi, vaan enemmänkin oodiksi kummallekin tavalle olla ja elellä. Se, että ikävöi jotain, kertoo ennen kaikkea merkityksellisyydestä.

IMG_6624
IMG_6614
IMG_6613

Vuorilla kaipasin…

… monipuolista ruokaa. Nurinkurista kyllä, vaikeinta oli Italiassa, sillä masuparkani ei oikein arvosta pasta- ja pizzalähetyksiä tai valkoista leipää. Tuoreita hedelmiä tai vihanneksiakaan ei useimmiten majojen aamupaloilta löytynyt, eikä niitä kannattanut raahata ylös korkeuksiin vähäisen ravintoarvon ja painavuuden takia. Aina, kun pääsin laaksossa ruokakauppaan, mätin kitusiini pari banaania ja persikkaa. Teimme Gardalla varmaan kahden hengen aprikoosinsyöntiennätyksen vuorokauden aikana.

… kevyitä kenkiä. Ja ihme kyllä juoksua! Vuorenvalloituskengissä pitää olla tukeva pohja ja vankka varsi, ja vaikka Salomonini ovatkin muka kevyimmästä päästä, painavat ne silti enemmän kuin tennarit tai lenkkarit. Kivikossa ei auttanut ottaa juoksuaskelia, joten heti Suomi-lomalle läksittyäni aloitin taas reippailun. Myös juoksukunnon heikkous yllätti: vauhti oli pudonnut kuukaudessa reippaasti, vaikka kävelin kahdeksan tuntia päivässä. Ihmeelliset ovat kestävyyskunnon tiet.

… kirjoittamista. Oli aikaa pohdiskella, pysähtyä kannonnokkaan vain katselemaan muurahaisia puunrungolla tai tähtien syttymistä sinisen pimeässä illassa. Mutta 2000-lukulaisen heikoilla ranteilla ei pystynyt ikuistamaan jälkipolville paria sivua enempää, koska särky alkoi, ennen kuin pääkoppa ehti edes vauhtiin.

… kunnon tyynyä. Olen aina ollut luttanatyynyjen ystävä, ja nukkunut lapsena paljon ilmankin tyynyä. Mutta majojen 25×25-senttiset luirut aiheuttivat lähinnä huvitusta ja pahaa mieltä: villapaita ajoi asian paljon paremmin. Myös silkkimakuupussin ja 2-4 villapeiton yhdistelmä toimi parhaimmillaankin välttävästi, sillä peitot luisuivat aina sivuun, ja aamuneljältä iski horkka. Tyyny, lämmin peitto pussilakanoineen ja vähintään 80 senttiä elintilaa. Enempää en nukkumakololta vaadi, mutta vähempi alkaa pitkässä juoksussa kyrsiä.

… laittautumista. En tarkoita tällä pelkkää meikin tai hiusten puljaamista, vaan myös sitä, että kasvojen iho tykkäsi kyttyrää ulkoilmasta, auringosta, liian pitkistä pesuväleistä ja hikoilusta. Näppyjä ilmestyi niin paljon, että teini-ikä jäi kirkkaasti kakkoseksi. Sääret ja kämmenet täyttyivät pikkunaarmuista, ja kaikki vaatteet alkoivat haista muutaman päivän rinkassa hautumisen jälkeen tympeälle. Minulla oli mukana kulmakynä, mutta hukkasin sen puolimatkassa. Nyt, kun voin puhdistaa nassun iltaisin muullakin kuin käsidesillä ja sutia siihen aamuisin ihan mitä pakkelia haluan, arvostan purkkeja ja purnukoita ihan eri lailla. Toisaalta tiedän, että ilmankin selviää oikein hyvin.

Omituista kyllä, mutta en kyllästynyt ollenkaan muutamaan vaelluselämän olennaisimpaan osa-alueeseen. Käveleminen itsessään tympi vain nälkäisenä, ja sen epäotollisen olotilan pystyi korjaamaan parilla kourallisella pähkinöitä. Jalkoihinkaan ei sattunut ennen kuin vasta aivan viimeisinä päivinä, eikä minulle ilmaantunut kolmessa viikossa yhden yhtään rakkoa! Myöskään tylsyys ei vaivannut, vaan nautin jokaisesta lytkeästä hetkestä. Olin suunnitellut selailevani saksankielisiä kiipeilylehtiä majoilla iltaisin, mutta yleensä vain istuskelin kirjoittamassa laiskasti päiväkirjaa, kuvaamassa auringonlaskua tai turisemassa niiden kanssa, joiden kanssa päädyimme jakamaan illallispöydän. Toisin kuin pari vuotta sitten Väli-Amerikassa, rinkkakaan ei roihauttanut käpyä käryämään. Itse asiassa se tuntui kevenevän päivä päivältä, sillä opin säätämään sitä paremmin. Aarnin rinkoille siis megaturbosuositus, varsinkin haastavaan maastoon ja/tai kiipeilyyn!

IMG_6662
IMG_6644
IMG_6663

Vuorilta kaipaan

… päivän missiota. Sen jälkeen, kun aamuaurinko alkoi sarastaa verhottomien ikkunoiden läpi majalla, päivän marssijärjestys oli selvä. Ylös, pesulle, aamupalalle, päivän varustuksen säätö ja matkaan! Välillä saattoi kyllä pitää kuvaus-, herkuttelu- ja maisemienkatselutaukoja, mutta etappi oli saatava loppuun ennen pimeäntuloa – tai vielä pahempaa, illalliselta myöhästymistä. Mutta kun päivän kilometrit oli tarvottu, missio oli suoritettu, eikä iltaisin tarvinnut enää murehtia keskenjääneitä askareita.

… keskittymistä. Ilman läppäriä ja nettiä pystyin irtautumaan jatkuvasta virikkeiden tulvasta. Majoilla ei yleensä ollut kenttääkään, joten kotiin soittelunkin sai unohtaa. Olin gradukevään jälkeen niin väsynyt, etten huomannutkaan tarvitsevani iltojen ratoksi luettavaa tai ristikoita. Kirjoitin yleensä iltaisin sivun tai pari reissulokiin, mutta muuten aika vain jolkotteli ohi nauttiessa ja ollessa läsnä. Juttelimme kaverin kanssa haaveista, peloista, politiikasta ja vaikka kivilajeista, vakoilimme toisia vaeltajia, bongasimme murmeleita ja menimme yhdeksältä nukkumaan.

… eläinystäviä. Moni alppieläin ei osaa pelätä ihmistä, joten sain ihailla vuorikauriita ja salamantereita lähietäisyydeltä. Toisinaan huomionkipeä lehmä kerjäsi rapsutuksia tai aamiaismajoituksen koira istahti syliin iltateellä. Selailin Bolzanossa museossa kirjaa Dolomiittien florasta ja faunasta, ja bongailinkin innolla alppinaakkoja ja kotkia viimeisellä viikolla. Täällä Budapestissä kyllä riittää hauvoja ja variksia, ja arvostan niiden seurailua, mutta betoniviidakon yleisin laji on ihminen. (Paitsi että se taitaa kyllä olla rotta.)

… väsymystä. Sisäinen kelloni on enemmän kukkuu kuin käkikellon nimikkotähti, ja joudun usein arki-iltoina odottelemaan nukkumattia liian kauan. Päässä hyrräävät kaikki päivän aikana opitut asiat, käydyt keskustelut ja tulevat työt, ja rauhoittumiseen menee joskus tuntitolkulla. Vaelluksella oli toisin: raitis ilma ja reipas fyysinen rasitus vetivät lihakset makaroniksi heti illallisen jälkeen, eikä aivoilla ollut huikeiden maisemien lisäksi mitään jauhettavaa. Jäätikköjärvien ja edelweissien kuviin nukahti kuin itsestään.

… syömistä. Vaikka vaellusmuona ei aina hivellytkään makunystyröitä, määrä korvasi usein laadun. Jos kävelee rinnettä ylös alas vähintään puolet päivästä, voi syödä ihan mitä lystää, eikä kaloreita kerry siltikään riittävästi. Juustomakaronia, itsetehtyjä limsoja, sacher-kakkua, hilloleipää, suklaapatukoita, gelatoa… vaeltajan nälkä on loputon. Saatoin upottaa kitusiini aamiaisella kolme leipäpalaa eri juustoilla ja hilloilla, muutaman kananmunan, croissantin, hedelmän tai kaksi, kolme kuppia teetä ja jogurttia suklaamyslillä. Nyt minulla ei ole edes aamuisin nälkä, ja surautan usein vain smoothien reppuun kirjastoevääksi.

***

Vaikka Euroopan katolle onkin ikävä, ei siellä kuitenkaan voisi viettää montaa kuukautta pitempää aikaa. Kuukaudessa en ehtinyt vielä päästä pitkille reissuille tyypilliselle maailmantuskatasolle – miten minä voin vain lekotella riippumatossa, kun niin moni asia menee pallollamme päin helvettiä?

En olisi tällä hetkellä missään mieluummin täällä Budapestissä, en tekisi mitään mieluummin kuin väsäisin esitelmiä kv-politiikan konstruktivismin alkuvaiheista tai opettelisi taitto-ohjelma InDesignin saloja iltaisin kirjastolla muiden toimittajanalkujen kanssa. Yritän kuitenkin muistaa kesän opit: nauttia auringosta silloin kun se paistaa, vähentää kännykännäpläystä ja rapsuttaa kiipeilysalin koirakaveria aina, kun hän sitä itsekin haluaa.

Ja tietty suunnitella vaellusviikonloppua Slovakiassa! Mäennyppylät eivät Keski-Euroopasta lopu.

Yleinen

Olisin sittenkin halunnut palata

11.8.2018

Nyt, kun minulla on vihdoin ollut ympäri Alppeja köpötellessä viettää laatuaikaa pääkoppani sisällä, olen huomannut muutoksen.

Ulkomailla asumiseni on ollut näiden kolmen vuoden ajan armotonta sähellystä. Olen viettänyt kuukautta pitempiä aikoja Sveitsissä, Suomessa, Itävallassa, Norjassa, reppureissulla, uudelleen Norjassa ja Hollannissa. Vuoden maisterintutkintoa lukuunottamatta ajat ovat olleet toisinaan niin lyhyitä, ettei niitä voi laskea edes asumiseksi.

Olen tutustunut uuteen kaupunkiin, oppinut kulkemaan yliopistolle tai töihin, löytänyt lähikaupan ja lempikahvilan. Poukkoillut uudessa sosiaalisessa sokkelossa ja lopulta aina löytänyt ne tyypit, joiden kanssa iltateet ja reissukaljat maistuvat kaikkein parhaimmalta.

Sitten on pitänyt taas jättää hyvästit, pakata reissulaiffi matkalaukkuun ja paeta maasta.

IMG_4943
IMG_4937

Pitänyt ja pitänyt – lähtö on useimmiten oma valinta siinä missä jääminenkin. Tätä keinotekoista dikotomiaa ruodin kuitenkin joskus toiste.

Tämänkertainen valaistukseni on kuitenkin palaaminen. Olen tähän asti elänyt siinä luulossa, että fyysinen liike on aina liikettä eteenpäin myös omassa tarinassani – etten oikein voisi ottaa askelia taaksepäin. Jos nyt palaisin Wieniin, kakkoskaupunginosan opiskelija-asuntolat paistaisivat minulle tyhjyyttään, sillä en osaisi enää sen asuntolan ovikoodia, jossa iso osa kavereistani punkkasi. Praterin puiston nurmikot muistuttaisivat minua niistä, joiden kanssa en enää loikoile puunrunkoa vasten.

Minusta on tullut se, joka ei viihdy samassa kesätyössä yhtä sesonkia pitempään. Se, jolta kysellään, että missäs sie nykyään vaikutat.

Pelkään vaikka mitä, lähinnä turhuuksia: sähköposteihin vastaamista, kattilankansien paukutusta ja muurahaisia. Näköjään palaamistakin. En oikein tiedä, mitä pelkään: jumahtamista? Pettymystä siitä, että ihmiset ja paikka ovat muuttuneet? Sitä, etten voisi luoda aina nahkaani uudelleen ja uudelleen? Asettumista? Vanhenemista?

Kun lähdin Tilburgista, olin varma, ettei itse kaupunkia tulisi ikävä. Kavereita puolestaan tuli, heti samana iltana. Odottelin äitiä kahvilassa jääteetä hörppien. Whatsappissa kyseltiin, olinko päässyt turvallisesti perille, ja pohdittiin jonkun bongaaman koirakaverin sukupuolta.

IMG_4934
IMG_4931

Oli ylimielistä kuvitella, että tämä Euroopan kokoinen Secret Santa -säkki muksauttaisi minut aina sellaisiin oman elämänsä saariin, joiden kanssa voi istuskella sotaoikeuden tenttiä paossa pöydän alla kirjastossa ja kippistää suklaamuffinsseilla. Miksi jättää taakseen jotain sellaista, mikä teki onnelliseksi ja jonne tunsi kuuluvansa?

En ole tietoisesti hylännyt ystäviä kuten eräs lukioluokkalaiseni, joka ilmoitti lakkiaispäivänä parhaille kavereilleen, että kiitos vuosista, ei näkyillä enää. Olen sovittanut treffejä Suomi-lomiin, soitellut ja yrittänyt pysyä kärryillä, miten kenelläkin menee. Mutta olen luovuttanut liian helpolla ja arastellut sitä, että mennyt voisikin olla myös tuleva.

Siispä aloin hahmotella muuttoa Budapestiin ihan eri pensseleillä. Viikon pysähdys Helsingissä – sattuma saattoi minut ja ensimmäisen ystäväni yhteen, kun hän syntyi siskokseni. Vajaa viikko Hollannissa – monet valmistujaiset ovat vielä juhlimatta ja rapakanaalissa uimatta.

Samaan syssyyn laitoin viestiä Leipzigin joulutorin viimevuotiselle johtajalle ja kysyin, vieläkö henkilöstöön mahtuisi. Kun torista on vierähtänyt puoli vuotta, olen alkanut autuaasti unohtaa lauantai-iltojen glühweinistä punanenäiset miesporukat, rännästä märät lenkkarit ja loputtomien glögilaatikkovuorten siirtelyt varastokontista ulos ja takaisin sisälle. Muistot ovat kultautuneet after workeiksi savuisessa kodassa, saksankielisten 80-luvun klassikkojen karaokeversioiksi ja merilintujen matkimiseksi radiopuhelimilla. En ole koskaan viihtynyt yhdessäkään työssä niin hyvin kuin punaisessa tonttuhupparissa salmaria ja savuahventa paskalla saksalla kaupitellen. Kuukauden joulutori tuntui ylipitkältä partioleiriltä, jossa kylmä, nälkä ja väsymys kävivät niin tutuiksi, että niistä sai väännettyä vielä lastenglögiäkin paremmin lämmittävää läppää. Ryhmähenki kohosi viikkojen mittaan korkeammalle kuin korskea joulukuusemme.

Ennen intoilin tuntemattomaan hyppäämisestä, mutta siitä on tullut minulle uusi normaali. Nyt sydän alkaa steppailla, kun kuvittelen Schipholille laskeutumista tai sitä, kun juna lipuu Leipzigin päärautatieasemalle. Deutsche Bahnin tuntien reippaasti myöhässä.

Minne sinun on kannattanut palata?

Kuvat Biesboschin ”kansallispuistosta” Hollannista, jonne teimme kevätretken. 

 

Yleinen

Salaiset syntymäpäivät

9.7.2018

Täytän tänään 24. Mutta se ei ole tämän jutun pointti, vaan se, missä olen.

Ainakin minun pitäisi olla vuoristomajalla Itävallan Karwendel-laaksossa. Todellista olinpaikkaa tuskin näkee edes gps:stä, sillä nekään eivät tahdo oikein toimia täällä salamanterien ja alppikauriiden mailla.

Toivottavasti kilistelen Stiegl-tuopilla ja lapan rasvaista vuoristoruokaa napaan majan vierastuvan ikkunapaikalla rinteitä ihastellen. Tai parhaassa tapauksessa aurinko paistaa niin, että pääsemme jopa nauttimaan illallisesta terassilla.

IMG_5795IMG_5793

Heinäkuussa syntyneenä minulla on ollut tasan yhdet kaverisynttärit, eikä sinnekään tullut kuin puolet luokkalaisista. Eipä väestökadosta voi kavereita syyttää: olin lapsena kotona vain tuona yhtenä vuotena. Kaikkina muina olimme perheen kanssa kesälomalla: olen viettänyt monituista synttäriyötä autossa Radio Novaa kuunnellen ja hirviä nelostien laidalta bongaillen.

Yleensä olimme matkalla Tampereella, missä mummi ja ukki antoivat minun syödä juhlan kunniaksi niin paljon mansikoita kuin halusin. Kerran taisi mennä kaksi litraa. Söimme parvekkeella mansikkakakkua, joskus serkutkin olivat kylässä. Leikin isän vanhoilla muovilänkkäreillä ja hain kaapista karkkia lapsen pohjattomaan makeannälkään.

Kun en enää halunnut lähteä yhteismatkoille, olin heinäkuun yhdeksäntenä joko töissä tai reissussa. Kolme vuotta sitten paimensin lapsia Zürichissä päivän, ja illalla host-perhe yllätti fonduella. Kaksi vuotta sitten istuskelin kaupan kassana, kunnes kello kilahti seitsemän. Kiirehdin Fiatiin ja käänsin nokan kohti Ivaloa, jossa näin lapsuudenkavereita pitkästä, pitkästä aikaa. Vuosi sitten oli viimeinen työpäiväni Norjan Geirangerissa.

Pienenä mökötin synttäreinä aina vähän. Ei kavereita, ei kunnon juhlia, lahja tai pari. Ei röyhelömekkoa eikä kutsukortteja. Vain perhe pöydän ääressä ja hätäisesti väsätty kakku, tien päällä kun oltiin. Nyt olen oppinut arvostamaan heinäkuun yhdeksännen salaseuraa: päivä tuntuu kuitenkin aina erityiseltä. Herätessä vatsanpohjaa kutittelee, tosin vuosi vuodelta vähemmän. Harva tietää, vielä harvempi muistaa, mikä tekee päivästä samalla tavalla jännittävän kuin melkein varma työpaikka. Ei viitsi vielä hehkuttaa eikä intoilla, mutta saa sydämentäyteisiä onnitteluviestejä perheeltä ja parhailta kavereilta.

Toisaalta heinäkuussa riittää aina mansikoita ja kesämekkokelejä. Koululaisena pidin myös siitä, että olin koko lukuvuoden ajan samanikäinen.

Sitä paitsi synttäribileiden jälkeen pitäisi siivota seuraavana päivänä. Inhoan myös materiaa, jota en tarvitse – ja mitä tarvitsen, ostan itse.

IMG_5810

Tänä vuonna järjestin itselleni yllätysjuhlat – yllätettävinä siis juhliin saapuneet. Kutsuin Tilburg-kaverit piknikille puistoon reilu viikko sitten. Jokainen toi jotain, elohopea kipusi kolmeenkymppiin. Lekottelimme suuren vaahteran varjossa ja naureskelimme lähifestareilta kantautuvalle EDM-rynkytykselle. Viikonlopun juhlahumu oli väsyttänyt meidät niin, että kilistelimme jääteellä. (Kuplivalla sellaisella – ehdottomasti Hollannin parasta antia!)

Kun omenapiirakka oli leikattu kristillisesti 12 palaan, yritin kilistää muovimukia kynnellä. Ei kuulunut edes jytkeen yli.

”Haluan paljastaa teille jotain.”

Kerroin, että olette nyt synttäreilläni – älkääkä yrittäkökään tuntea huonoa omaatuntoa, ettette ostaneet mitään tai muistaneet. Tämä hetki oli juuri se, mitä halusin: vatsat pinkeinä kirsikoista ja hummuksesta, taustalla sysipaska Haddaway-remix. Ihanaa olla täällä juuri teidän kanssanne.

He antoivat minulle tietämättään ainutkertaisen lahjan: laajamittaisen osallistumisen synttäreilleni.

En ryhdy edes arvailemaan, missä olen ensi vuonna tähän aikaan. Sehän on tämän homman hienous. Syntymishomman. Elämishomman.