Avainsana: reissufilosofiaa

Maata pitkin Inarista Budapestiin

21.10.2019

Hei ja terveisiä Wienistä! Ihanaa olla hetki paikallaan. Vietin kesän viimeiset hetket lähinnä autoissa, busseissa ja junissa, sillä palasin Pohjois-Lapista Budapestiin maata pitkin madellen. Se oli kokemus, joka avasi silmäni niin matkustamisen, ulkomailla asumisen kuin elämäni eri palasten käsittämisen suhteen enemmän kuin mikään koskaan ennen. Vau, mitä superlatiiveja.

Vanhempieni kotiovelta on Budapestiin lyhimmillään 3 128 kilometrin matka. Järjettömän reittivalintani takia mukaan tuli ainakin tuhannen kilometrin mutka. Oma elämä pitää järjestellä niin, että siinä on eniten järkeä itselle, ei välttämättä kenellekään muulle. Matkani kulki seuraavanlaista reittiä pitkin:

etappi: Inari-Tampere-Turku-Helsinki (henkilöauto ja bussi) 1 viikko
etappi: Helsinki-Tallinna (EST) -Varsova (PL) (laiva ja bussi) 2 päivää
Varsova-Zakopane (PL) (bussi) 5 päivää
Zakopane-Berliini-Leipzig (DE) (bussi) 10 päivää
Leipzig-Berliini-Budapest (HU) (juna, yöjuna) 1 yö

Projekti Budapestille oli useita syitä. Ilmastovaikutuksista nyt tuskin tarvitsee edes mainita, mutta halusin myös nähdä ystäviä ja sukulaisia matkan varrella Suomessa ja toisaalta poikaystävää Saksassa ennen paluuta seminaarihuoneiden hämärään (oikeastaan valoon, koska syysaurinko räköttää vaakasuoraan kaihtimien välistä). Inhimillinen uteliaisuus myös vaivasi minua: kuinka pitkä matka reilu 4000 kilometriä oikein on maata pitkin? Millaisia latvialaiset bussit ovat? Missä vaiheessa alkaa tuntua siltä, että on kaukana kotoa, ja missä vaiheessa taas siltä, että lähestyy Unkarin kotia? Saavutanko Flixbus-nirvanan, jossa ikkunasta katsellessa aika menettää merkityksensä, vai vannonko pysyväni aloillani seuraavat kuusi kuukautta?

Lentäminen on tuntunut minusta jo pitkään vastenmieliseltä. Äitini jakoi vanhaa (mutta kuitenkin modernia) viisautta: lentäessä sielu tai sydän tai ehkä koko henkinen setti seuraa perässä vasta kolmen päivän kuluttua siitä, kun on laskeutunut vieraan maan kamaralle. Sydän on kaikista tärkein käsimatkatavara. En tahtoisi jättää sitä ei-kenenkään maalle limboon pyörimään lähtöporttien ja Burger Kingien väliin, ellei ole pakko. Se natustaa mieluummin Kaunasin bussiasemalla aprikoosiviineriä.

Sain tältä reissulta sellaisia tunnelmia, etten oikein vieläkään osaa käsitellä ajatuksiani. Päällimmäiseksi jäi kaikenkattava ihmetyksen tunne: minun Eurooppani on sittenkin yksi kokonaisuus Inarin tunturikoivikoista Unkarin pustalle. Olen aina kokenut todellisuuden ja jopa minuuteni muuttuvan sen mukaan, missä olen. Inarissa kalastelen Siesta-nimisestä soutuveneestä käsin mutaisesta vuopajasta ahvenia ja haukia. Helsingissä yritän jakautua viiteen osaan, että ehtisin näkemään kaikkia sinne ajautuneita tai hinkuneita kavereita. Tallinnassa kuljin kauniina kesäisenä iltana mukulakivikatuja, joita viimeksi tallailin entisen poikaystäväni kanssa umpirakastuneena vuosia sitten. Leipzigissa ja Berliinissä bongaan puistoissa suloisia koiria ja istuskelen kevyen liikenteen sillalla auringonlaskun aikaan viinipullon kera. Ja Budapestissa olen ollut kiireinen opiskelija ja yliopiston lehden päätoimittaja, joka on tapellut iltamyöhään taitto-ohjelman kanssa medialuokassa.

Inarissa tuoksuu suopursu. Leipzigissa luomutupakan röpöt (sellaistakin siis on). Budapestissa kusi tai vasta jynssätty asfaltti, riippuen päivästä ja kellonajasta.

Inarissa puhun suomea ja joskus saamea. Saksassa paskaa saksaa. Budapestissa englantia.

Inarissa nukun lapsuudenhuoneessani, jossa seinältä kurkkivat Kultaleijonat vuosimallia 2011. Leipzigissa sietämättömän kuumassa vitoskerroksen kämpässä, jossa ei ilma kierrä mutta jossa on pehmoinen, upottava, taivaallinen patja. Budapestissa ihan omassa tilassa, jonka seinillä on postikortteja höpöistä pienistä museoista.

Se Sunna, joka junttaa Siestan pohjaan tappia Inarijärvellä ja joka räpsii muotokuvia Central European Universityn prameassa aulatilassa on täysin sama ihminen. Ja se Eurooppa, joka alkaa Jäämereltä ja päättyy johonkin mereen tai vuoriin jossain (Eurooppaa ei ole kovin helppoa määritellä), on samaa mannerlaattaa.

Todella tajusin Eurooppani kuroutuneen lopullisesti yhteen, kun patikoin Puolan Tatra-vuorilla ylös Slovakian ja Puolan väliselle harjanteelle 2 000 metriin. Sieltä näki lähes Popradiin asti, jossa olin ollut huhtikuussa viikonloppureissulla vanhempieni kanssa. Istahdin rajapyykille banaaninmussutustauolle ja ajattelin, että mitä helvettiä. Olin matkannut Inarista Puolaan, sen vielä jotenkin ymmärsin, mutta että ihan muutaman kymmenen kilometrin matkan päässä oli kaupunki, jossa olin käynyt aivan toisesta suunnasta käsin. Olisin voinut körötellä autolla Budapestiin muutamassa tunnissa. Mutta en tehnyt niin, vaan käännyin takaisin kohti länttä vielä reiluksi viikoksi: Saksaa ja vääjäämättä lähestyviä syyssateita.

Se, että Euroopan pirstaleet ovat kuroutuneet mielessäni kokonaisuudeksi, ei silti tarkoita, että Inari ja Budapest tai mitkään paikat niiden välillä muistuttaisivat toisiaan enempää kuin ennen. Kun kontrasti lähtöpisteen ja maalin välillä ei olekaan enää niin valtava, matkan varrella huomaa pieniä muutoksia vähän väliä. Jo Sodankylässä kasvaa kuusia, Inarissa ei. Tallinnan jälkeen sain heittää hyvästit aamupuurolle. Varsovassa hintataso romahti niin, että riemastuin ja söin ensi töikseni maitobaarissa kolmen ruokalajin lounaan: kolme euroa. Krakovaan asti maisema oli lättänä, mutta sitten Tatrojen neulanterävät huiput piirtyivät esiin horisontissa. Leipzigin kaduilla kuulee kymmeniä kieliä, Unkarissa turistikeskustan ulkopuolella pelkkää unkaria.

Tästä tekstistä jotenkin korostuvat maiden väliset rajat, mutta haluan korostaa, että kokemukseni oli päinvastainen. Itä-Euroopassa bussiasemat näyttävät samalta: ukkoja aamuoluella, mammoja kaupittelemassa matkaeväitä. Puolaa ja Saksaa täplittävät samat pelto- ja metsäalueet, ja Baltian hiekkarannat ja havupuut ovat samasta muotista veistettyjä. Helsingin ja Tallinnan väliä seilaavat samat röyhkeät, kekseliäät harmaalokit. Berliinin ja Budapestin yöjunan matkustajia yhdisti rakkaus junan kolinaan ja itäblokin mallin vaunuihin.

Sinänsä tämä retki tuli paljon kalliimmaksi kuin halvin lento Helsingistä Budapestiin, mutta sain kyllä vastinetta käyttämilleni euroille, zlotyille ja forinteille: monta kesälomamatkaa samassa sekä sisäistä rauhaa siitä, etten olekaan niin kaukana kotoa kuin olen luullut. Välissä on tuhansia kilometrejä puuta, puskaa ja peltoa, mutta pallomme pintaa pitkin sinnekin pääsee. Natustin munkkia Pyynikin näkötornin juurella, kuuntelin itku kurkussa toisen maailmansodan hirveästä loppunäytöksestä Varsovassa ja kirmasin ylös alas vuorenrinteitä savujuuston voimalla Zakopanessa.

Tippa tuli linssiin silloinkin, kun sunnuntaiaamuna syyskuun 15. Berliinistä lähtenyt yöjuna lipui kohti Budapestin itäistä rautatieasemaa. Pitkien katujen välistä vilkkuivat Budan kukkulat. Hoipuin matkalaukkuni kanssa alas jyrkkiä portaita, laskin laukun läikikkäälle laiturinpäällysteelle ja nostin katseeni katon rauta- ja lasirakenteisiin. En ollut koskaan aiemmin tuntenut olleeni niin perillä. Kaivelin lompakon pohjalta unkarilaisen opiskelijakorttini ja lähdin ostamaan kuukausikorttia julkisiin.

PS Jos haluat lukea erinomaisia maata pitkin matkanneiden päiväkirjoja, tässä parin muun bloggaajan paljon suurempia seikkailuja:

Jaani Länsiö junaili Singaporeen – Vauhdilla maailmalle

Markus Kauhanen polkaisi Uuteen-Seelantiin – Polkupyörällä Uuteen-Seelantiin

2 Kommenttia

Yleinen

Luotu kävelemään

14.2.2019

Viime kesästä meni kolme viikkoa vaeltaessa, eli kävellessä ja rämpiessä vuorenrinteitä ylös alas Alpeilla.

Se oli tavallaan iso virhe. Nyt en enää haluaisi muuta tehdäkään.

Minulla ei ole pelkästään ikävä luontoon täältä reikäisen asfaltin ja pakokaasujen keskeltä, vaan kaipaan myös jatkuvaa liikettä, väsyneitä lihaksia iltaisin ja sitä iloa, mitä itse itsensä kulkupelinä toimiminen tuottaa.

Näin alkuun on pakko sanoa, että ymmärrän kyllä, ettei kaikilla ole mahdollisuutta pitkiin vaelluksiin. Ei ole aikaa, fyysiset seikat estävät tai ajatus tuntuu pelottavalta tai vaativalta. Tiedän, että toimiva, perusterve parikymppisen kroppa on etuoikeus ja lahja. Siksi juuri haluankin pitää siitä huolta ja käyttää ja kehittää sitä. En takuulla pysty enää neljänkymmenen vuoden päästä läpsimään samanlaisia päivämatkoja kuin nyt, ja voi olla, että onnettomuus tai sairaus vie liikuntakyvyn jo aiemmin.

Tallaisin varmaan tyytyväisenä tasaista hiekkatietäkin, mutta erityisesti reitin haastavuus teki vaelluksesta tavattoman vaihtelevaa ja mielekästä. Välillä sai höpötellä metsäautotiellä katsomatta jalkoihinsa, kun taas hankalimmissa kohdissa piti tukeutua kaksin käsin vaijereihin ja taiteilla vaelluskenkänsä seinämään niin, ettei lipsahtanut monen sadan metrin pudotusta alas. Enimmäkseen vaellus oli kuitenkin näiden ääripäiden välimuotoa: tasaista ylämäkeä, liukusorakkoalamäkeä, puronvieren kivikkoa tai vaikka kuusenjuurien välttelyä. Joka väittää, että vaelluksella on tylsää tai ettei kävely käy liikunnasta, on kyllä väärässä. Hauskin etappimme oli ironisesti musta laskettelurinne, jonka kävelimme (tai no, pyörimme, kompuroimme ja liukastelimme) alas muka säästääksemme aikaa.

Jo kolmessa viikossa huomasin, miten sekä kunto että koordinaatiokyky kasvoivat. Lihaksia juili vain kolmen ensimmäisen päivän jälkeen – tosin varoitettakoon, että alkujumi oli aivan kammottava! Tosin nautin myös siitä, miten väsyneen ja maitohapoille värähtäneen kropan saa aamulla houkuteltua taas liikkeelle. Jo muutamassa päivässä opin mukavan nousutahdin, jolla keuhkoihin ja pohkeisiin ei koskenut liikaa eikä tullut kovin hiki. Jos hikoilee paitansa märäksi, saa hytistä taukopaikalla, vaikka laittaisikin ekstratakin päälle. Erityisesti laskeutuessa vauhti kasvoi kokemuksen karttuessa, kun lihasmuisti imi tietoa siitä, miten kehon paino ja tasapaino pidetään hallinnassa painovoiman kiskoessa kohti laaksoa.

Kukapa nyt tykkäisi sanasta voimaannuttava, mutta vaikea keksiä tästä tutkimusmatkasta mitään muutakaan osuvaa. Tuntuu jollain alkukantaisella tavalla oikealta liikkua paikasta toiseen kävellen ja vieläpä kantaa itse mukanaan kaikki, mitä tarvitsee. Hivuttaa välillä kehoaan äärirajoille ja toisaalta sitten laiskotella antaumuksella seuraavana päivänä laaksossa lueskellen kirjaa aurinkotuolissa.

Kumma kyllä, minulle ei tullut reissusta mitään kremppoja, ei edes yhden yhtä rakkoa. Keho tottuu rasitukseen, kunhan muistaa ottaa rauhassa ja levätä riittävästi, eikä se oikeastaan vain totu, vaan parantaa koko ajan juoksuaan. Hassua kyllä, en kokenut vaelluksen vaikuttavan millään lailla ulkomuotooni. Jalkojen lihakset näyttivät samalta kuin ne olivat koko kevään näyttäneet, enkä pahemmin päässyt laihtumaankaan. Italialainen ja itävaltalainen herkkuruoka pitivät siitä huolen, ja hyvä niin! Liikkumiseen tarvitaan energiaa. Mikä tärkeintä, liikun siksi, että nautin liikkumisesta – en siksi, että muokkaisin kehostani kauniimpaa jonkun toisen silmissä. Saan iloa siitä, että pakarat jaksavat painaa kahdeksan tuntia ylämäkeen, ja se siitä.

Mitä väliä visuaalisella bikinikunnolla on, kun nämä jalat ovat juuri ylittäneet Alpit?

Näkymätömiä muutoksia kuitenkin tapahtui: rinkan raahaamisesta huolimatta hartiajumi unohtui sinne, minne sen pitikin, eli graduluola-kirjastoon, ryhti koheni ja alavartalo vahvistui. Myös mieli rauhoittui. En ole kokeillut meditaatiota muuten kuin joogan muodossa, mitä tuskin lasketaan, mutta uskoisin, että luonnossa tallaamisen luoma flow käy sellaisesta.

Pääkoppa puhdistui kaikenlaisesta modernin elämän kuonasta. Vaelluspäivänä heräsimme aamulla kuuden aikaan, söimme aamiaista, pakkasimme rinkat ja suuntasimme polulle, ja laitoimme jalkaa toisen eteen päivästä vaihdellen kuudesta yhdeksään tuntia. Pidimme maisemapaussia silloin kun siltä tuntui, kuvasimme maisemia, makoilimme nurmikossa, bongasimme murmeleita. Iltapäivällä saavuimme majalle, veimme rinkat punkkien viereen, peseydyimme vähän, söimme välipalaa, söimme illallista ja painuimme unille. Jokaisella päivällä oli päämäärä, mutta vain yksi: kävellä seuraavalle majalle. Ja kun se oli saavutettu, saattoi huokaista ja ottaa rennosti, selailla saksankielisiä kiipeilylehtiä puupenkillä. Ei kalentereita, ei luennonjälkeistä pikajuoksulenkkiä, ei iltaohjelmaa. Ei mitään väliä sillä, mikä päivämäärä tai lämpötila tai muu numeroarvo määrittelee ympäristöä. Jos oli kylmä, saattoi laittaa pitkähihaisen päälle. Jos aurinko näytti laskevan, majalle pitäisi varmaan ehtiä piakkoin.

Minulle luonnossa nollaaminen on todennäköisesti vielä vapauttavampaa kuin kaupungissa kasvaneille, sillä minulle pusikossa rämpiminen on oletustila, johon on pakko päästä takaisin mieluummin useammin kuin harvemmin. Vaellus, etenkin mykistävän kauniiden huippujen keskellä, laittaa itsekeskeisen ihmisen takaisin paikalleen. Omilla aikatauluilla tai toiveilla ei ole kummempaa väliä, koska ukkoskuuro voi estää suunnitelmat.

Aiheesta on rustattu noin viisitoistatuhatta hyllymetriä romanttista ja ekologista kirjallisuutta, joten en ala ylistämään sitä, miten pieneksi ja mitättömäksi vuoret ihmisen viskaavat. Niin se vain menee, ja se vapauttaa. Olen pikku muurahainen, eikä minun tarvitse kasvaa mitenkään tätä suuremmaksi. Kunhan vain kipittelen polkuja ylös ja alas maailman mittakaavassa täysin merkityksettömällä missiolla.

Budapestissä on vallinnut viimeisen viikon ajan kutkuttava valekevät, joka on sulattanut kaikki lumen ja jään. Jokohan vaelluskausi voisi kohta alkaa?

2 Kommenttia

Yleinen

Vesisadetta ja pommeja Belgradin taivaalta

28.10.2018

Szia – hei näin unkarilaisittain! Vierähti pari viikkoa niin, että olisi kovin halunnut kirjoittaa, olisi ollut kovin asiaa. Mutta olen joutunut priorisoimaan koulu- ja työtehtäviä lystikirjoittelun edelle. Pahoitteluni.

Meitä siunattiin loka-marraskuun taitteessa ei yhdellä, vaan kahdella pitkällä viikonlopulla. Toisen valloittavat Hollanti-kaverini, jotka ryntäävät Budapestiin ja työllistävät minut todella toistaitoisena matkaoppaana. Ensimmäisenä päätin itse luikkia maasta amerikkalais-virolais-suomalaisella kokoonpanolla. Ostimme bussiliput, varasimme tuhottoman halvan airbnb-kämpän ja läksimme Serbian pääkaupunkiin kolmeksi päiväksi.

Ensin piti selvitä oikein klassisesta yöbussista: lähtö illalla yhdeltätoista, laukussa passi, villatossut ja kuivahtanut rahka-persikkaviineri lähimmän metroaseman ainoasta auki olleesta leipomosta. Jaksoimme juoruta professoreista ja luokkakavereista parin tunnin ajan rajalle asti, mutta sitten itse kunkin turnauskestävyys otti kovaa kolausta. Bussi seisoi jonossa kolme ja puoli tuntia, mutta nyki eteenpäin muutaman metrin verran kymmenen minuutin välein, ettei varmasti ehtisi nukahtamaan välissä. Kun aamuaurinko jo melkein sarasti, saimme leimat passeihin ja matka kohti Belgradia jatkui.

Alun auringonsäteet vaihtuivat nopeasti tihkusateeksi, mutta se ei hidastanut neljän politiikka- ja historianörtin toiveita tutustua Belgradin menneisyyden vaiheisiin. Koska en ollut koskaan aiemmin osallistunut kävelykierrokselle oma-aloitteisesti, liityimme 1900-luvun historiakierroksen matkaan. Oppaan tunnisti sateenvarjosta ja leveästä hymystä. Hän oli alle kolmekymppinen serbialainen nainen, joka oli asustellut ja opiskellut myös Budapestissä.

Opas yritti pitäytyä kevyissä ja viihdyttävissä tarinoissa, joiden taustojen mustuus paistoi kuitenkin kaskujen läpi. Kauppasaarron aikaan salakuljettajat hoitivat eräällä keskustan kadulla bisneksiään, ja heitä seurasivat nuoret, kauniit opportunistiset naiset. Katua kutsuttiinkin silloin ja ilmeisesti edelleen Silicon Valleyksi, sillä gangsterien seuralaiset olivat seuranneet Pamela Andersonin esimerkkiä ulkomuodossaan.

Belgradin kuuluisa, kymmenen vuotta sitten sekopäisen mahtavaksi kuvailtu yöelämä sai alkunsa niin ikään kauppasaarron aikana, kun parikymppiset juhlijat kokoontuivat salaklubeilla kellareissa. Musiikki piti tehdä itse tai salakuljettaa cd:t Unkarista. Kun maa aukesi jälleen ja talous koheni, dj’t siirtyivät takaisin maan pinnalle ja toteuttivat lamanaikaiset haaveensa avaamalla omia klubejaan. Tunnelma ja kapinallisuus hiipuivat nopeasti.

Kaksi tuntia tuulta ja tihkusadetta ehti kulua, ennen kuin sana kissa nimeltä Srebrenica nostettiin pöydälle. Virolainen ystäväni kysyi oppaalta, mitä mieltä hän on Kosovosta. Opas pulisi kauheuksista, joita ”kaikki osapuolet tekivät” ja vaihtoi aihetta linnoituksen muurin eri kerrosten kuvailuun.

Vuonna 1999 Nato kyllästyi seuraamaan Serbian ja Kosovon konfliktia, erityisesti Serbian haluttomuutta vetää joukkonsa Kosovosta, ja aloitti pommitukset, jotka kestivät 78 päivää. Tämän verran voin sanoa suunnilleen varmaksi tiedoksi.

Siitä, mitä Belgradissa tapahtui keväällä 1999, ei ole täyttä varmuutta. Pommikoneet kylvivät satoaan niin sotilas- kuin siviilikohteisiinkin. Joidenkin mukaan kuolleita oli 500, toisten 2500. Iso osa Belgradin rakennuksista tuhoutui tai vaurioitui pahoin, mutta kaikki Sava-joen ylittävät sillat jäivät pystyyn.

Opas kertoi, miksi. Kymmenet vapaaehtoiset pukivat päälleen t-paidat, joissa luki kyrillisin aakkosin ”target”, ja tanssivat tai seisoskelivat silloilla, usuttaen hävittäjiä pudottamaan pomminsa. Eivät kuulemma uskaltaneet.

Kierroksen loppupuolella opas alkoi kertoa omia sotamuistojaan.

Siis minua kolme vuotta vanhempi, eloisa ja iloinen tyyppi alkoi puhua sodasta, jonka oli itse kokenut.

Hän oli tuolloin 8-vuotias. Eräänä aamuna äiti sanoi, ettei kouluun saa enää mennä. Tyttö muistaa katselleensa paljon piirrettyjä televisiosta, jonka oikeassa yläreunassa välkkyi lähes aina punainen merkki: ilmaisku-uhka, ulkonaliikkumiskielto. Monien kaverien isät eivät koskaan palanneet Kosovosta. Hänen isänsä ei lähtenytkään, sillä tämä oli sairastunut vakavasti ja kuoli muutaman vuoden päästä.

Kiitimme opasta kierroksen lopuksi ja kyselimme vinkkejä vegelounaan löytämiseen. Hän neuvoi lempipaikkansa. Lämpöisin uunein varusteltu, skandityylisesti sisustettu brunssipaikka täytti vatsamme herkullisilla lohkoperunoilla ja kesäkurpitsahampurilaisilla, mutta mietimme kaikki kahta asiaa: kevättä 1999 ja sitä, että Balkanin sodasta ei taida olla yhtä totuutta.

Silloin, kun ensimmäisen luokan keskeyttämään joutunut oppaamme värjötteli viltin alla Belgradin pommituksessa, minä sain pikkuveljen. Muistan elävästi, kun veli tuli kotiin. Sain pitää häntä sylissä. Vauva oli minulle kuin babyborn-nukke, halusin pukea ja riisua häntä kuin lelua.

Uskomatonta, että minun elinaikanani Euroopassa on sodittu. Syyllisiä ja syyttömiä miehiä, naisia ja lapsia on pommitettu. Ja nyt, vain 19 vuotta myöhemmin, Belgrad on kuin mikä tahansa itäeurooppalainen kaupunki pululaumoineen, kaljakuppiloineen ja leveine bulevardeineen, joita koristavat jouluvalot jo lokakuussa.

Ja minun veljeni halkoo nyt räjähteillä kivenlohkareita Suomen armeijassa.

2 Kommenttia

Yleinen

Mieli kuin lähtevä laiva

27.4.2018

Joillekin syksy tuo uusiutumisen tunnelmia. Ruskeat lehdet rapisevat maahan, pimenevinä iltoina ehtii käpertyä nojatuoliin ja pohdiskella uusia polkuja. Minulle kevät on nahan luomisen aikaa.

Keväthöperrys ajoittuu aina vappuun. Lapsuudessa vanhemmat tajusivat toukokuun alussa, että heidän pitkä opettajakesälomansahan koittaa kohta, ja paistoivat munkkeja pitkänä viikonloppuna pihan sulalla nurmikkoläntillä. Suomessa opiskellessa vappuna vapaus koitti yhtäkkiä, kun kurssit vain valuivat käsistä. Viuh, yhtäkkiä sitä ruikittiinkin partavaahtoa patsas-Leninin nassuun.

Isä ja minä kävimme pari viikkoa sitten Vliessingissä, kalastajakaupungissa Hollannin länsirannikolla. Valtavat rahtilaivat kelluivat hiekkarannan ohi luonnottoman läheltä. Minäkään en enää jaksaisi pysyä kotisatamassa, ajatukset seilaavat jo kesän ja syksyn seikkailuihin. Vain graduankkuri pitää minua paikoillaan, ja senkin ketju murtuu kohta.

Synkkään opiskeluluolaan paistaa yhtäkkiä aurinko, uv-indeksi viisi, ja toimiston voi siirtää maauimalaan. Pyöräillessä ei enää olekaan kiire: selkä ei kastu muutaman kilometrin matkalla, mutta huomaan matkalla yksityiskohtia, joille olen ollut sokea koko talven. Se ruma parakki junaradan vieressä onkin huonekalutehdas, erilajiset puut kukkivat, kas kaksisuuntainen pyörätie.

Löysin parin kilometrin päästä koko kaupungin isoimman puiston, jossa auringonlasku siivilöityy hennonvihreiden vaahteranlehtien läpi, pehmeiden kuin vasannahka.

Jäljelläolevat luennot voi laskea yhden käden sormin (jos ja kun lintsaan vappuna), gradutiedosto on paisunut yli kymmenen tuhannen sanan ja viimeiset dedikset hiipivät lähemmäs. Ne eivät enää paina päätä, joka tähyilee jo ulapalle, kirskuttaa ankkuriketjua hajalle. Halki, poikki ja pinoon.

Tänä viikonloppuna ilmassa on samaa ilokaasua kuin opiskelijavappuna. Pitäähän jokainen laivakin kastaa, heilauttaa lasipullo rikki sen kylkeen. Skoolailla kannella ja riemuita tehdystä rakennustyöstä. Mutta juhlan oikea syy on se, että paatti on merikelpoinen, valmis jatkamaan.

Melkein viikonlopun sisään King’s Day ja vappu. Pistin siman pöhisemään tiistaiyönä, se tuoksuu melkein yhtä hyvältä kuin äidin vihreässä muovisankossa tekemä. Vaikka oranssi ei pue ketään, lakkasin kynnet Hollannin kansallisvärillä ja tökkäsin karnevaaleilta ylijääneet kirahvinkorvat kreikkalaisen kaverin kaljuun päähän. Tänään hypitään keväisiä riemunloikkia kaduilla, satoi tai paistoi (tässä maassa todennäköisesti molempia vuorotellen).

Nyt ollaan jo Hollannin-komennuksen siinä vaiheessa, että kannan kameraa kaulassa yliopistolle, iltakävelylle, tänään juhlahumuun naapurikaupunkiin. Jos haluan räpsiä muistikortille pysyviä muistoja, se pitää tehdä nyt.

Kannelta ei voi vilkuttaa innoissaan ja lähtövalmiina, ellei ole vihdoin syönyt sitä överisuklaista muffinssia yliopiston ruokalassa, juossut 20 kilometriä naapurikaupungista kotiin vain koska voi ja pelannut bilistä naapurikorttelin kapakassa, jonne on ollut tarkoitus mennä jo syyskuusta lähtien.

Ei sittenkään halki, poikki ja pinoon. Vaan ilo irti, poikki ja pinoon.

Sitten kutsuu kesäkuun ensimmäisenä inarilainen hillakakku. Pikkuveli tönöttää uudessa puvussa ja laittaa lakin päähän – vastahan se pihisti minulta lauantaikarkit ja maalasi omia liikennemerkkejä pihatielle.

Kumpi on sinulle muutoksen ja höpertymisen aikaa – kevät vai syksy?

6 Kommenttia

Yleinen

Silja Line Special

11.3.2018

Piti päästä Tukholmasta Suomeen halvalla helmikuussa. Arvaat jo varmaan, mikä kohtaloni oli.

Lauantaiaamun Tallink Galaxy Tukholmasta Turkuun.

5.45 ei toiminut edes Tunnelbana, joten altistuin aikaisen aamun ihmiskontaktille Uberissa. Meni rahat ja piti puhua. Irakilaiskuski haukkui Ruotsin kuritonta koulujärjestelmää, kehui suomalaisia (aiheetta) ja jätti minut terminaalin taakse. Vetolaukku pullisteli saumoistaan niin, ettei kahva suostunut tulemaan ulos. Raijasin laukut läpi loskan.

Ensin ei toiminut lähtöselvitysautomaatti. Jonotin lopen uupuneen venäläisperheen takana. Äiti luovutti ja meni penkille jatkamaan unia, kaksi pikkupoikaa istui lattialla elämänilonsa menettäneinä. Isä ja virkailija yrittivät löytää yhteistä kieltä. Lapsia kävi sääliksi – kohta tulisi väsy, nälkäkiukku ja merisairaus.

Aamuseitsemän maissa parkkeerasin keulan kahvilaan lukemaan e-kirjaa Pariisin sopimuksesta. Söin Ballerina-keksejä ja kävin hakemassa santsikupin teetä. Viereisessä pöydässä irokeesipäiset herrasmiehet hakivat illan viimeiset oluet ja sössöttivät siitä, miten valtio pilaa ihmisen vapauden. Paljettimekkoiset naiset litkivät lämpimiä siiderinjämiä ja kuuntelivat haltioituneina, kun miehet puhuivat. Toisessa pöytäseurueessa joukko lököfarkkuisia miehiä väänsi väsyneesti traktorinosista ja piikitteli toistensa paikkakuntia. Kotiseutuylpeys vei vallan, ja eräs heistä julisti hartaana:

”Ja Jumala Loimaan!”

Muutama kysyi, saisiko liittyä seuraani. Sanoin ei.

Lomailu on hyvin monipuolinen laji. Yllätyin siitä, kuinka monta loputtoman onnellista naamaa vaelsi ympäri Galaxya: ensin aamutuimaan viimeisillä oluilla, sitten virkistävällä brunssilla ja lopulta tax free -herkkuja ikkunalaudalla maistellen. Bisnesseurueita pihviravintolassa, pariskuntia valitsemassa kravatteja, vesirajamekkoihin ahtautuneita naisporukoita kikattamassa edellisillan käänteille. Teinejä ryypiskelemässä Sour applea portaikossa.

Jollekin meriaamiainen, diskon mariannedrinkit ja tax freen harras koluaminen todella on ihana irtiotto arjesta, ymmärsin. Täydellisiä minilomia on yhtä monta kuin lomalaisiakin. Pääsin kurkistamaan ruotsinlaivakuplaan parhaimmillaan/pahimmillaan kokemalla 24h-risteilyn jälkipuolikkaan.

Olisin mielelläni seurannut jäälauttojen särkymistä keulaan, mutta yökerho valjastettiin päiväsaikaan lastenkerhon muumihumppakäyttöön. Vaeltelin kannelta kannelle hiljaisuutta hakien.

Istahdin ahdistuneena lattialle, lueskelin artikkeleita ja katsoin Siltaa Areenasta, kun seilasimme Suomen aluevesille. Jo toiseen humalaansa päässeet keski-ikäiset kompastuivat tahallaan jalkoihini ja kyselivät, etteikö tyttö parempaa työpistettä löytänyt. Hymyilin ja laskin sekunteja siihen, että tärähtäisimme Turussa laituriin ja pääsisin purkista ulos.

Jos saisin lähteä vuorokaudeksi lähialueelle getawaylle samalla rahalla kuin bileristeilyyn keskimäärin uppoaa, pakkaisin mukaan varmaankin untuvatakin, retkikeittimen ja teltan. Ihailisin tähtitaivasta, tökkisin hiipuvaa hiillosta (vege)makkarakepillä ja jos hurjaksi äityisin, lorauttaisin vähän Negrita-rommia iltateehen. Valvoisin myöhään ja väittelisin matkaseuran kanssa uusmarxilaisista teorioista. Nukahtaisin lievästi savustuneen makuupussin syleilyyn. Söisin aamupalaksi nuotiolla keitettyä kaurapuuroa banaanilla ja maapähkinävoilla.

Puikkelehdin Turun satamassa konttikärryjen lomassa pikavauhtia paikallisbussiin.

Ohi vilisti jäätyvä Aurajoki, tutut lenkkimaisemat talvikuorrutteella.

Jos lentokone olisi ollut pahaksi kukkarolle ja ilmastolle, niin ruotsinlaiva sattui sieluun. Pakko myöntää, että kupla-ajattelu on ainakin minilomien suhteen totta.

2 Kommenttia

Older Posts