Browsing Tag

reissufilosofiaa

Yleinen

Luotu kävelemään

14.2.2019

Viime kesästä meni kolme viikkoa vaeltaessa, eli kävellessä ja rämpiessä vuorenrinteitä ylös alas Alpeilla.

Se oli tavallaan iso virhe. Nyt en enää haluaisi muuta tehdäkään.

Minulla ei ole pelkästään ikävä luontoon täältä reikäisen asfaltin ja pakokaasujen keskeltä, vaan kaipaan myös jatkuvaa liikettä, väsyneitä lihaksia iltaisin ja sitä iloa, mitä itse itsensä kulkupelinä toimiminen tuottaa.

Näin alkuun on pakko sanoa, että ymmärrän kyllä, ettei kaikilla ole mahdollisuutta pitkiin vaelluksiin. Ei ole aikaa, fyysiset seikat estävät tai ajatus tuntuu pelottavalta tai vaativalta. Tiedän, että toimiva, perusterve parikymppisen kroppa on etuoikeus ja lahja. Siksi juuri haluankin pitää siitä huolta ja käyttää ja kehittää sitä. En takuulla pysty enää neljänkymmenen vuoden päästä läpsimään samanlaisia päivämatkoja kuin nyt, ja voi olla, että onnettomuus tai sairaus vie liikuntakyvyn jo aiemmin.

Tallaisin varmaan tyytyväisenä tasaista hiekkatietäkin, mutta erityisesti reitin haastavuus teki vaelluksesta tavattoman vaihtelevaa ja mielekästä. Välillä sai höpötellä metsäautotiellä katsomatta jalkoihinsa, kun taas hankalimmissa kohdissa piti tukeutua kaksin käsin vaijereihin ja taiteilla vaelluskenkänsä seinämään niin, ettei lipsahtanut monen sadan metrin pudotusta alas. Enimmäkseen vaellus oli kuitenkin näiden ääripäiden välimuotoa: tasaista ylämäkeä, liukusorakkoalamäkeä, puronvieren kivikkoa tai vaikka kuusenjuurien välttelyä. Joka väittää, että vaelluksella on tylsää tai ettei kävely käy liikunnasta, on kyllä väärässä. Hauskin etappimme oli ironisesti musta laskettelurinne, jonka kävelimme (tai no, pyörimme, kompuroimme ja liukastelimme) alas muka säästääksemme aikaa.

Jo kolmessa viikossa huomasin, miten sekä kunto että koordinaatiokyky kasvoivat. Lihaksia juili vain kolmen ensimmäisen päivän jälkeen – tosin varoitettakoon, että alkujumi oli aivan kammottava! Tosin nautin myös siitä, miten väsyneen ja maitohapoille värähtäneen kropan saa aamulla houkuteltua taas liikkeelle. Jo muutamassa päivässä opin mukavan nousutahdin, jolla keuhkoihin ja pohkeisiin ei koskenut liikaa eikä tullut kovin hiki. Jos hikoilee paitansa märäksi, saa hytistä taukopaikalla, vaikka laittaisikin ekstratakin päälle. Erityisesti laskeutuessa vauhti kasvoi kokemuksen karttuessa, kun lihasmuisti imi tietoa siitä, miten kehon paino ja tasapaino pidetään hallinnassa painovoiman kiskoessa kohti laaksoa.

Kukapa nyt tykkäisi sanasta voimaannuttava, mutta vaikea keksiä tästä tutkimusmatkasta mitään muutakaan osuvaa. Tuntuu jollain alkukantaisella tavalla oikealta liikkua paikasta toiseen kävellen ja vieläpä kantaa itse mukanaan kaikki, mitä tarvitsee. Hivuttaa välillä kehoaan äärirajoille  ja toisaalta sitten laiskotella antaumuksella seuraavana päivänä laaksossa lueskellen kirjaa aurinkotuolissa.

Kumma kyllä, minulle ei tullut reissusta mitään kremppoja, ei edes yhden yhtä rakkoa. Keho tottuu rasitukseen, kunhan muistaa ottaa rauhassa ja levätä riittävästi, eikä se oikeastaan vain totu, vaan parantaa koko ajan juoksuaan. Hassua kyllä, en kokenut vaelluksen vaikuttavan millään lailla ulkomuotooni. Jalkojen lihakset näyttivät samalta kuin ne olivat koko kevään näyttäneet, enkä pahemmin päässyt laihtumaankaan. Italialainen ja itävaltalainen herkkuruoka pitivät siitä huolen, ja hyvä niin! Liikkumiseen tarvitaan energiaa. Mikä tärkeintä, liikun siksi, että nautin liikkumisesta – en siksi, että muokkaisin kehostani kauniimpaa jonkun toisen silmissä. Saan iloa siitä, että pakarat jaksavat painaa kahdeksan tuntia ylämäkeen, ja se siitä.

IMG_6777 (kopio)

Mitä väliä visuaalisella bikinikunnolla on, kun nämä jalat ovat juuri ylittäneet Alpit?

Näkymätömiä muutoksia kuitenkin tapahtui: rinkan raahaamisesta huolimatta hartiajumi unohtui sinne, minne sen pitikin, eli graduluola-kirjastoon, ryhti koheni ja alavartalo vahvistui. Myös mieli rauhoittui. En ole kokeillut meditaatiota muuten kuin joogan muodossa, mitä tuskin lasketaan, mutta uskoisin, että luonnossa tallaamisen luoma flow käy sellaisesta.

Pääkoppa puhdistui kaikenlaisesta modernin elämän kuonasta. Vaelluspäivänä heräsimme aamulla kuuden aikaan, söimme aamiaista, pakkasimme rinkat ja suuntasimme polulle, ja laitoimme jalkaa toisen eteen päivästä vaihdellen kuudesta yhdeksään tuntia. Pidimme maisemapaussia silloin kun siltä tuntui, kuvasimme maisemia, makoilimme nurmikossa, bongasimme murmeleita. Iltapäivällä saavuimme majalle, veimme rinkat punkkien viereen, peseydyimme vähän, söimme välipalaa, söimme illallista ja painuimme unille. Jokaisella päivällä oli päämäärä, mutta vain yksi: kävellä seuraavalle majalle. Ja kun se oli saavutettu, saattoi huokaista ja ottaa rennosti, selailla saksankielisiä kiipeilylehtiä puupenkillä. Ei kalentereita, ei luennonjälkeistä pikajuoksulenkkiä, ei iltaohjelmaa. Ei mitään väliä sillä, mikä päivämäärä tai lämpötila tai muu numeroarvo määrittelee ympäristöä. Jos oli kylmä, saattoi laittaa pitkähihaisen päälle. Jos aurinko näytti laskevan, majalle pitäisi varmaan ehtiä piakkoin.

Minulle luonnossa nollaaminen on todennäköisesti vielä vapauttavampaa kuin kaupungissa kasvaneille, sillä minulle pusikossa rämpiminen on oletustila, johon on pakko päästä takaisin mieluummin useammin kuin harvemmin. Vaellus, etenkin mykistävän kauniiden huippujen keskellä, laittaa itsekeskeisen ihmisen takaisin paikalleen. Omilla aikatauluilla tai toiveilla ei ole kummempaa väliä, koska  ukkoskuuro voi estää suunnitelmat.

Aiheesta on rustattu noin viisitoistatuhatta hyllymetriä romanttista ja ekologista kirjallisuutta, joten en ala ylistämään sitä, miten pieneksi ja mitättömäksi vuoret ihmisen viskaavat. Niin se vain menee, ja se vapauttaa. Olen pikku muurahainen, eikä minun tarvitse kasvaa mitenkään tätä suuremmaksi. Kunhan vain kipittelen polkuja ylös ja alas maailman mittakaavassa täysin merkityksettömällä missiolla.

Budapestissä on vallinnut viimeisen viikon ajan kutkuttava valekevät, joka on sulattanut kaikki lumen ja jään. Jokohan vaelluskausi voisi kohta alkaa?

Yleinen

Vesisadetta ja pommeja Belgradin taivaalta

28.10.2018

Szia – hei näin unkarilaisittain! Vierähti pari viikkoa niin, että olisi kovin halunnut kirjoittaa, olisi ollut kovin asiaa. Mutta olen joutunut priorisoimaan koulu- ja työtehtäviä lystikirjoittelun edelle. Pahoitteluni.

Meitä siunattiin loka-marraskuun taitteessa ei yhdellä, vaan kahdella pitkällä viikonlopulla. Toisen valloittavat Hollanti-kaverini, jotka ryntäävät Budapestiin ja työllistävät minut todella toistaitoisena matkaoppaana. Ensimmäisenä päätin itse luikkia maasta amerikkalais-virolais-suomalaisella kokoonpanolla. Ostimme bussiliput, varasimme tuhottoman halvan airbnb-kämpän ja läksimme Serbian pääkaupunkiin kolmeksi päiväksi.

Ensin piti selvitä oikein klassisesta yöbussista: lähtö illalla yhdeltätoista, laukussa passi, villatossut ja kuivahtanut rahka-persikkaviineri lähimmän metroaseman ainoasta auki olleesta leipomosta. Jaksoimme juoruta professoreista ja luokkakavereista parin tunnin ajan rajalle asti, mutta sitten itse kunkin turnauskestävyys otti kovaa kolausta. Bussi seisoi jonossa kolme ja puoli tuntia, mutta nyki eteenpäin muutaman metrin verran kymmenen minuutin välein, ettei varmasti ehtisi nukahtamaan välissä. Kun aamuaurinko jo melkein sarasti, saimme leimat passeihin ja matka kohti Belgradia jatkui.

IMG_7222
IMG_7221

Alun auringonsäteet vaihtuivat nopeasti tihkusateeksi, mutta se ei hidastanut neljän politiikka- ja historianörtin toiveita tutustua Belgradin menneisyyden vaiheisiin. Koska en ollut koskaan aiemmin osallistunut kävelykierrokselle oma-aloitteisesti, liityimme 1900-luvun historiakierroksen matkaan. Oppaan tunnisti sateenvarjosta ja leveästä hymystä. Hän oli alle kolmekymppinen serbialainen nainen, joka oli asustellut ja opiskellut myös Budapestissä.

Opas yritti pitäytyä kevyissä ja viihdyttävissä tarinoissa, joiden taustojen mustuus paistoi kuitenkin kaskujen läpi.  Kauppasaarron aikaan salakuljettajat hoitivat eräällä keskustan kadulla bisneksiään, ja heitä seurasivat nuoret, kauniit opportunistiset naiset. Katua kutsuttiinkin silloin ja ilmeisesti edelleen Silicon Valleyksi, sillä gangsterien seuralaiset olivat seuranneet Pamela Andersonin esimerkkiä ulkomuodossaan.

Belgradin kuuluisa, kymmenen vuotta sitten sekopäisen mahtavaksi kuvailtu yöelämä sai alkunsa niin ikään kauppasaarron aikana, kun parikymppiset juhlijat kokoontuivat salaklubeilla kellareissa. Musiikki piti tehdä itse tai salakuljettaa cd:t Unkarista. Kun maa aukesi jälleen ja talous koheni, dj’t siirtyivät takaisin maan pinnalle ja toteuttivat lamanaikaiset haaveensa avaamalla omia klubejaan. Tunnelma ja kapinallisuus hiipuivat nopeasti.

IMG_7215
IMG_7217

Kaksi tuntia tuulta ja tihkusadetta ehti kulua, ennen kuin sana kissa nimeltä Srebrenica nostettiin pöydälle. Virolainen ystäväni kysyi oppaalta, mitä mieltä hän on Kosovosta. Opas pulisi kauheuksista, joita ”kaikki osapuolet tekivät” ja vaihtoi aihetta linnoituksen muurin eri kerrosten kuvailuun.

Vuonna 1999 Nato kyllästyi seuraamaan Serbian ja Kosovon konfliktia, erityisesti Serbian haluttomuutta vetää joukkonsa Kosovosta, ja aloitti pommitukset, jotka kestivät 78 päivää. Tämän verran voin sanoa suunnilleen varmaksi tiedoksi.

Siitä, mitä Belgradissa tapahtui keväällä 1999, ei ole täyttä varmuutta. Pommikoneet kylvivät satoaan niin sotilas- kuin siviilikohteisiinkin. Joidenkin mukaan kuolleita oli 500, toisten 2500. Iso osa Belgradin rakennuksista tuhoutui tai vaurioitui pahoin, mutta kaikki Sava-joen ylittävät sillat jäivät pystyyn.

Opas kertoi, miksi. Kymmenet vapaaehtoiset pukivat päälleen t-paidat, joissa luki kyrillisin aakkosin ”target”, ja tanssivat tai seisoskelivat silloilla, usuttaen hävittäjiä pudottamaan pomminsa. Eivät kuulemma uskaltaneet.

Kierroksen loppupuolella opas alkoi kertoa omia sotamuistojaan.

Siis minua kolme vuotta vanhempi, eloisa ja iloinen tyyppi alkoi puhua sodasta, jonka oli itse kokenut.

Hän oli tuolloin 8-vuotias. Eräänä aamuna äiti sanoi, ettei kouluun saa enää mennä. Tyttö muistaa katselleensa paljon piirrettyjä televisiosta, jonka oikeassa yläreunassa välkkyi lähes aina punainen merkki: ilmaisku-uhka, ulkonaliikkumiskielto. Monien kaverien isät eivät koskaan palanneet Kosovosta. Hänen isänsä ei lähtenytkään, sillä tämä oli sairastunut vakavasti ja kuoli muutaman vuoden päästä.

IMG_7205IMG_7182
IMG_7166

Kiitimme opasta kierroksen lopuksi ja kyselimme vinkkejä vegelounaan löytämiseen. Hän neuvoi lempipaikkansa. Lämpöisin uunein varusteltu, skandityylisesti sisustettu brunssipaikka täytti vatsamme herkullisilla lohkoperunoilla ja kesäkurpitsahampurilaisilla, mutta mietimme kaikki kahta asiaa: kevättä 1999 ja sitä, että Balkanin sodasta ei taida olla yhtä totuutta.

Silloin, kun ensimmäisen luokan keskeyttämään joutunut oppaamme värjötteli viltin alla Belgradin pommituksessa, minä sain pikkuveljen. Muistan elävästi, kun veli tuli kotiin. Sain pitää häntä sylissä. Vauva oli minulle kuin babyborn-nukke, halusin pukea ja riisua häntä kuin lelua.

Uskomatonta, että minun elinaikanani Euroopassa on sodittu. Syyllisiä ja syyttömiä miehiä, naisia ja lapsia on pommitettu. Ja nyt, vain 19 vuotta myöhemmin, Belgrad on kuin mikä tahansa itäeurooppalainen kaupunki pululaumoineen, kaljakuppiloineen ja leveine bulevardeineen, joita koristavat jouluvalot jo lokakuussa.

Ja minun veljeni halkoo nyt räjähteillä kivenlohkareita Suomen armeijassa.

Yleinen

Mieli kuin lähtevä laiva

27.4.2018

Joillekin syksy tuo uusiutumisen tunnelmia. Ruskeat lehdet rapisevat maahan, pimenevinä iltoina ehtii käpertyä nojatuoliin ja pohdiskella uusia polkuja. Minulle kevät on nahan luomisen aikaa.

Keväthöperrys ajoittuu aina vappuun. Lapsuudessa vanhemmat tajusivat toukokuun alussa, että heidän pitkä opettajakesälomansahan koittaa kohta, ja paistoivat munkkeja pitkänä viikonloppuna pihan sulalla nurmikkoläntillä. Suomessa opiskellessa vappuna vapaus koitti yhtäkkiä, kun kurssit vain valuivat käsistä. Viuh, yhtäkkiä sitä ruikittiinkin partavaahtoa patsas-Leninin nassuun.

IMG_5017 (kopio)
IMG_5023 (kopio)

Isä ja minä kävimme pari viikkoa sitten Vliessingissä, kalastajakaupungissa Hollannin länsirannikolla. Valtavat rahtilaivat kelluivat hiekkarannan ohi luonnottoman läheltä. Minäkään en enää jaksaisi pysyä kotisatamassa, ajatukset seilaavat jo kesän ja syksyn seikkailuihin. Vain graduankkuri pitää minua paikoillaan, ja senkin ketju murtuu kohta.

Synkkään opiskeluluolaan paistaa yhtäkkiä aurinko, uv-indeksi viisi, ja toimiston voi siirtää maauimalaan. Pyöräillessä ei enää olekaan kiire: selkä ei kastu muutaman kilometrin matkalla, mutta huomaan matkalla yksityiskohtia, joille olen ollut sokea koko talven. Se ruma parakki junaradan vieressä onkin huonekalutehdas, erilajiset puut kukkivat, kas kaksisuuntainen pyörätie.

Löysin parin kilometrin päästä koko kaupungin isoimman puiston, jossa auringonlasku siivilöityy hennonvihreiden vaahteranlehtien läpi, pehmeiden kuin vasannahka.

Jäljelläolevat luennot voi laskea yhden käden sormin (jos ja kun lintsaan vappuna), gradutiedosto on paisunut yli kymmenen tuhannen sanan ja viimeiset dedikset hiipivät lähemmäs. Ne eivät enää paina päätä, joka tähyilee jo ulapalle, kirskuttaa ankkuriketjua hajalle. Halki, poikki ja pinoon.

IMG_5029 (kopio)
IMG_5031 (kopio)
IMG_5032 (kopio)

Tänä viikonloppuna ilmassa on samaa ilokaasua kuin opiskelijavappuna. Pitäähän jokainen laivakin kastaa, heilauttaa lasipullo rikki sen kylkeen. Skoolailla kannella ja riemuita tehdystä rakennustyöstä. Mutta juhlan oikea syy on se, että paatti on merikelpoinen, valmis jatkamaan.

Melkein viikonlopun sisään King’s Day ja vappu. Pistin siman pöhisemään tiistaiyönä, se tuoksuu melkein yhtä hyvältä kuin äidin vihreässä muovisankossa tekemä. Vaikka oranssi ei pue ketään, lakkasin kynnet Hollannin kansallisvärillä ja tökkäsin karnevaaleilta ylijääneet kirahvinkorvat kreikkalaisen kaverin kaljuun päähän. Tänään hypitään keväisiä riemunloikkia kaduilla, satoi tai paistoi (tässä maassa todennäköisesti molempia vuorotellen).

Nyt ollaan jo Hollannin-komennuksen siinä vaiheessa, että kannan kameraa kaulassa yliopistolle, iltakävelylle, tänään juhlahumuun naapurikaupunkiin. Jos haluan räpsiä muistikortille pysyviä muistoja, se pitää tehdä nyt.

Kannelta ei voi vilkuttaa innoissaan ja lähtövalmiina, ellei ole vihdoin syönyt sitä överisuklaista muffinssia yliopiston ruokalassa, juossut 20 kilometriä naapurikaupungista kotiin vain koska voi ja pelannut bilistä naapurikorttelin kapakassa, jonne on ollut tarkoitus mennä jo syyskuusta lähtien.

Ei sittenkään halki, poikki ja pinoon. Vaan ilo irti, poikki ja pinoon.

Sitten kutsuu kesäkuun ensimmäisenä inarilainen hillakakku. Pikkuveli tönöttää uudessa puvussa ja laittaa lakin päähän – vastahan se pihisti minulta lauantaikarkit ja maalasi omia liikennemerkkejä pihatielle.

Kumpi on sinulle muutoksen ja höpertymisen aikaa – kevät vai syksy? 

Yleinen

Silja Line Special

11.3.2018

Piti päästä Tukholmasta Suomeen halvalla helmikuussa. Arvaat jo varmaan, mikä kohtaloni oli.

Lauantaiaamun Tallink Galaxy Tukholmasta Turkuun.

5.45 ei toiminut edes Tunnelbana, joten altistuin aikaisen aamun ihmiskontaktille Uberissa. Meni rahat ja piti puhua. Irakilaiskuski haukkui Ruotsin kuritonta koulujärjestelmää, kehui suomalaisia (aiheetta) ja jätti minut terminaalin taakse. Vetolaukku pullisteli saumoistaan niin, ettei kahva suostunut tulemaan ulos. Raijasin laukut läpi loskan.

Ensin ei toiminut lähtöselvitysautomaatti. Jonotin lopen uupuneen venäläisperheen takana. Äiti luovutti ja meni penkille jatkamaan unia, kaksi pikkupoikaa istui lattialla elämänilonsa menettäneinä. Isä ja virkailija yrittivät löytää yhteistä kieltä. Lapsia kävi sääliksi – kohta tulisi väsy, nälkäkiukku ja merisairaus.

IMG_4532 (kopio)
IMG_4541 (kopio)
IMG_4549 (kopio)

Aamuseitsemän maissa parkkeerasin keulan kahvilaan lukemaan e-kirjaa Pariisin sopimuksesta. Söin Ballerina-keksejä ja kävin hakemassa santsikupin teetä. Viereisessä pöydässä irokeesipäiset herrasmiehet hakivat illan viimeiset oluet ja sössöttivät siitä, miten valtio pilaa ihmisen vapauden. Paljettimekkoiset naiset litkivät lämpimiä siiderinjämiä ja kuuntelivat haltioituneina, kun miehet puhuivat. Toisessa pöytäseurueessa joukko lököfarkkuisia miehiä väänsi väsyneesti traktorinosista ja piikitteli toistensa paikkakuntia. Kotiseutuylpeys vei vallan, ja eräs heistä julisti hartaana:

”Ja Jumala Loimaan!”

Muutama kysyi, saisiko liittyä seuraani. Sanoin ei.

Lomailu on hyvin monipuolinen laji. Yllätyin siitä, kuinka monta loputtoman onnellista naamaa vaelsi ympäri Galaxya: ensin aamutuimaan viimeisillä oluilla, sitten virkistävällä brunssilla ja lopulta tax free -herkkuja ikkunalaudalla maistellen. Bisnesseurueita pihviravintolassa, pariskuntia valitsemassa kravatteja, vesirajamekkoihin ahtautuneita naisporukoita kikattamassa edellisillan käänteille. Teinejä ryypiskelemässä Sour applea portaikossa.

Jollekin meriaamiainen, diskon mariannedrinkit ja tax freen harras koluaminen todella on ihana irtiotto arjesta, ymmärsin. Täydellisiä minilomia on yhtä monta kuin lomalaisiakin. Pääsin kurkistamaan ruotsinlaivakuplaan parhaimmillaan/pahimmillaan kokemalla 24h-risteilyn jälkipuolikkaan.

Olisin mielelläni seurannut jäälauttojen särkymistä keulaan, mutta yökerho valjastettiin päiväsaikaan lastenkerhon muumihumppakäyttöön. Vaeltelin kannelta kannelle hiljaisuutta hakien.

Istahdin ahdistuneena lattialle, lueskelin artikkeleita ja katsoin Siltaa Areenasta, kun seilasimme Suomen aluevesille. Jo toiseen humalaansa päässeet keski-ikäiset kompastuivat tahallaan jalkoihini ja kyselivät, etteikö tyttö parempaa työpistettä löytänyt. Hymyilin ja laskin sekunteja siihen, että tärähtäisimme Turussa laituriin ja pääsisin purkista ulos.

IMG_4542 (kopio)
IMG_4545 (kopio)

Jos saisin lähteä vuorokaudeksi lähialueelle getawaylle samalla rahalla kuin bileristeilyyn keskimäärin uppoaa, pakkaisin mukaan varmaankin untuvatakin, retkikeittimen ja teltan. Ihailisin tähtitaivasta, tökkisin hiipuvaa hiillosta (vege)makkarakepillä ja jos hurjaksi äityisin, lorauttaisin vähän Negrita-rommia iltateehen. Valvoisin myöhään ja väittelisin matkaseuran kanssa uusmarxilaisista teorioista. Nukahtaisin lievästi savustuneen makuupussin syleilyyn. Söisin aamupalaksi nuotiolla keitettyä kaurapuuroa banaanilla ja maapähkinävoilla.

Puikkelehdin Turun satamassa konttikärryjen lomassa pikavauhtia paikallisbussiin.

Ohi vilisti jäätyvä Aurajoki, tutut lenkkimaisemat talvikuorrutteella.

Jos lentokone olisi ollut pahaksi kukkarolle ja ilmastolle, niin ruotsinlaiva sattui sieluun. Pakko myöntää, että kupla-ajattelu on ainakin minilomien suhteen totta.

Yleinen

Miksi matkustan – vai matkustanko edes?

22.12.2017

Taitaapa olla niin, että kasvamista seuraa väistämättä kyynistyminen. Saksalaisen schlager-artistin lailla haluaisin tietty raottaa tätä näkemystä rakkauselämän kannalta, mutta taidanpa keskittyä nyt ihan vain matkailuun. Joka sekin on laaja aihe, paljon mittavampi kuin ensisilmäyksellä voisi ajatella.

Siitä on nyt suunnilleen viisi vuotta, kun minun ikäluokkani tyypeistä saattoi sukeutua Madventures-terminologialla kuvailtuja travellereita. Alkoi täysi-ikäisyys: vapaus, mahdollisuus tienata omat rahat ja päättää olinpaikkansa.

Aika haipakkaa elämästä tulikin. Vaihtoa, töitä, vaihtoa, harjoittelua, reppureissuja, opiskeluita. Juttelin syksyllä ystäväni kanssa, joka sanoi heti lakituksen jälkeen adieun Suomelle. Hän oli ymmärtänyt silloisen reissunsa aikana, ettei saa nuuskamuikkuselämästä enää samaa tyydytystä kuin ennen. Väitin vastaan.

Mutta jäin sitten miettimään perustelemattomia mielipiteitäni.

Olin ajatellut pysytellä Hollannissa koko syksyn, mököttää nojatuolissa ikkunalaudan edessä ja katsella lintuja, ryystää teetä. Mutta jotenkin vaan eksyin taas Alpeille, Ranskaan, Luxemburgiin ja lopulta vielä Saksaan töihin. Harmittelin väliin jääneitä lauantaimarkkinoita ja pyöräretkiä lähimaastoon.

Kuvat Dinantista, Belgiasta – jonne on kyllä joskus vielä palattava.

Enlight220
IMG_0779

Yksi suurimmista haaveistani on säilyttää lapsellinen innostus – siis tällainen. Mutta kun herkkänä pysyminen ja jatkuvasti kyyneliin liikuttuminen vie voimia, ja aina pitää potea pahaa mieltä. Vielä lukiossa kyynelehdin jatkuvasti uutisia lukiessa: autopommeja Irakissa, mielenosoituksena itseään elävältä polttavia munkkeja. Pakolaisveneitä täynnä ruumiita. Paasasin kotibileissä Thai Chicken -kuutiota mussuttaville kaveripojille lihantuotannon hirveyksistä. Enää en jaksa edes väittää vastaan, kun vegevalintojani kommentoidaan, vaan nauran mukana.

Sama tuntuu käyneen reissujenkin suhteen. Harva juttu jaksaa enää päräyttää sanattomaksi tai vetää kyyneliin. Jos puhelin varastetaan, niin sitten vain suljetaan kylmän viileästi liittymä, tyhjennetään loppuvuonna muutenkin laiha säästötili ja ostetaan uusi. Jos ystävystyy työkaverin kanssa, pitää hauskaa niiden muutamien kotabileiden ajan, halaa ja toteaa itsekseen jälkikäteen, että enpä taida tuotakaan neitiä enää koskaan nähdä.

Minusta on hyvää vauhtia tulossa aikamoinen piisamirotta kaupunkien suhteen. Ranska – viiniä ja liikennekaaos. Norja – vuoria ja herkkusuklaata. Fiilistelen reissuja etukäteen nykyisin minimaalisesti, enkä jaksa suunnitella tai hypettää. Kunhan katsoo, mikä metropysäkki on lähimpänä hostellia. Suunnittelulla voisi saada esimerkiksi päiväreissuihin ryhtiä ja järkeä, ettei tarvitsisi haahuilla päämäärättömästi nälkäkiukkuisena ympäriinsä kuten Amsterdamissa marraskuussa.

Aika, jolloin en jaksanut intoilla tai liikuttua mistään, tuntuu olevan pikku hiljaa päättymässä. Koska koen tunteet vahvasti ja matkustaminen ja paikasta toiseen siirtyminen läiskii uusia ärsykkeitä jatkuvasti päin naamaa, kenties nautin siitä jatkossakin. Tai sitten se vahingoittaa, mene ja tiedä.

IMG_0764
IMG_0775

Matkailualalla sesonkiduunia painettuani olen vuosi vuodelta enemmän naureskellut turisteille, jotka eivät saa kokemuksestaan mitään. Geirangerissa risteilyalusten muurahaisia tarkkaillessani tunsin sääliä ja vihaa. Matka varataan vain siksi, että matkustaa pitää. Laivasta poistutaan kalliit kamerat ojossa, räpsitään kuvia vuorista kulkusillalta. Taustalla laiva tupruttaa Unescon maailmanperintökohteen luontoon mustaa savua ja pilssiveden mukana kulkeutuu herkkään vuonoon kaikenlaista saastaa vieraista ekosysteemeistä. Maihin päästyään rikkaat jenkit ja intialaiset marssivat turistikauppaamme, ostivat peikkomagneetteja kukankastelijoille ja tuttavapariskunnille ja lampsivat tien toiselle puolelle bistroon kahveille, joiden hinnasta he valittivat kiireisille tarjoilijoille. Juuri kukaan ei vaivautunut Geirangerin hienoimman annin äärelle: vuoristopoluille ihailemaan vuonoa yläilmoista.

Matkalta pitää hakea jotain. Matkaan pitää haluta. Jos se on aamubussin kaltainen pakkopaha, siinä ei ole yhtään mitään järkeä. Matka on elämän elementti siinä missä moni muukin: ystävyys, työ, ruoka, liikunta. Kannattaako mikään ilman motivaatiota tai mielihyvää?

Monet matkabloggaajat ovat perustelleet järkevästi, miksi matkustavat, mikä siinä viehättää ja mitä iloa siitä on. Kokemuksia, syvyyttä ajatteluun, tuttavuuksia, yhteyttä. Vaihtelua, jännitystä. Jokainen on oikeassa omalla kohdallaan. Minun pitäisi pysähtyä ja miettiä, mitä haen. Jos en mitään, niin jotain pitää muuttaa. En missään nimessä tahdo arvostella kenenkään perusteluja siitä, miksi he reissaavat, ja mitä he siltä hakevat. Tarvitsen vain itse jonkinlaisen arvo- ja toimintacheckin.

IMG_0722
IMG_0787

Kun ei jaksa enää road tripillä lähteä autosta räpsimään kuvia, vaan säästää sen innokkaammille kavereille, voidaan puhua jo gonahtaneesta matkabloggaajasta. Tai sitten positiotaan arvioivasta kirjoittajasta, kaikella on puolensa.

Rakastan liikettä ja muutosta. En kuitenkaan krääsäkauppoja, päänähtävyyksiä tai backpacker-klubeja. Maailma on muuttanut minua, ja annan sen ilomielin jatkaa työtään, ehkä vain tietoisempana siitä, mihin suuntaan kulkeudun. Jos kerran iloitsen lähimetsissä juoksentelusta, aurinkoisilla vuorilla käveleskelystä ja uusien tuttavuuksien tarinoista oppimisesta, tulkoon niitä lisää. Kokemuksia voi hankkia myös omaa takalistoaan liikuttamatta, ja ajattelinkin elvyttää nörttigeenejäni nyt joululomalla leffojen, kirjojen ja gradun merkeissä. Seikkailu sekin! Saa antaa vinkkejä varsinkin laadukkaisiin saksankielisiin elokuviin, niitä on nimittäin aika harvassa.

Kaikista omimmalta tavalta seikkailulta tuntuu juuri nyt ulkomailla asuminen ja ymmärryksen laajentaminen kansainvälisten kavereiden kanssa Pohjois-Korean ohjuksista ja heidän haaveistaan juttelemalla. Eräskin vanha kettu pyysi minua keväällä luokseen Cambridgeen, ja ensimmäinen ajatukseni oli, etten mitenkään haluaisi lentää kanaalin yli ja tuhota ilmastoa, mutta ehkäpä voisinkin liftata.

Oletko pohdiskellut matkustelun mielekkyyttä – ja mihin tulokseen olet päätynyt?

PS Niin tympeä en sentään vielä ole, ettenkö aikoisi hehkuttaa tämän vuoden seikkailuja postauksessa kuin toisessakin vuodenvaihteessa.