Browsing Tag

poliittista

Yleinen

Children’s Eternal Rainforest – jokainen voi pelastaa maailmaa

2.9.2017

Pistäydyin Costa Rican Monteverdessä monenlaisilla metsänsuojelualueilla, mutta yksi teki lähtemättömän vaikutuksen: Children’s Eternal Rainforest.

Nimi juontaa juurensa 80-luvulle, jolloin Monteverden pilvi- ja sademetsistä alettiin huolestua. Hakkuut ja maatalous olivat kutistaneet metsät varjoiksi entisestään, ja lajeja alkoi hävitä maailman monimuotoisimmalta alueelta. (Tai no, onhan niitä muitakin, mutta Monteverde on yksi luonnon monimuotoisuuden runsaimpia esimerkkejä.) Yhdysvaltalainen biologi Sharon Kinsman oli perehtynyt tilanteeseen, ja teki kouluvierailuja ympäri maailman. Eräs ruotsalainen alakoululuokka vaikuttui toden teolla, ja alkoi kerätä rahaa suojelualueen perustamiseen. Ruotsalaislapset keräsivät neljässä vuodessa kaksi miljoonaa dollaria, ja pian lapset myös esimerkiksi Japanissa ja Saksassa yhtyivät hankkeeseen. Paikalliset koordinoivat hanketta, ostavat metsää ja ylläpitävät puistojen kuntoa.

Nykyisin BEN (Children’s Eternal Rainforest espanjaksi eli Bosque eterno de los Niños) koostuu 217 yksittäisestä suojelualueesta ympäri Costa Ricaa. Niistä ensimmäinen sijaitsee edelleen Monteverdessä, ja se on osittain kaupallisiin puistoihin verrattuna villi ja valtava: suurimpaan osaan aluetta ei edes päästetä vierailijoita.

P1590722
P1590724
P1590744
P1590746

Oikeastaan se osa BEN:iä, jossa suurin osa matkailijoista käy, ei ole edes osa suurta suojelualuetta, vaan pieni esimerkkipolku muutaman kilometrin päässä itse metsästä. Esimerkkiläntti sijaitsee jännittävästi kahden metsätyypin välimaastossa, joten toisella puolella sammaleet ja liaanit roikkuvat pilvimetsän puissa, toisella puolella maa pölyää ja auringonsäteet pääsevät kuivattamaan kasvustoa väljien puunrunkojen välistä. Myös isommalle suojelualueelle pääsee tutustumaan, ja siellä voi niin osallistua retkille, yöpyä kuin oppia lisää järjestöstäkin. Olisipa ollut aikaa ja rahaa!

Kävelin pienen alueen polut läpi. Seurasin innostuneena kapusiiniapinoiden ja nenäkarhujen päiväpuuhia, nostin katseen ylös (kiemuraisia puunrunkoja) ja alas (satoja kukkivia kasveja ja värikkäitä kovakuoriaisia). Toisin kuin esimerkiksi Monteverden pilvimetsän puistossa, BEN:issä saa mukaansa ilmaiseksi infolehtisen, josta voi lukea lisää niin alueen historiasta, eläimistöstä kuin puulajeistakin. Lehtinen palautetaan lähtiessä kassalle, jotta seuraava kävijä voi saada samat tiedot tuhlaamatta paperia ja mustetta.

Kohteena BEN:in pikkupolut eivät ole Monteverden vaikuttavinta antia. Mutta tarina on.

P1590733
P1590735
P1590736
P1590721

Lapsena sitä halusi pelastaa maailman. Minä keräsin roskia, joku jakaa kaverin kanssa retkieväät, joku antaa omat lelunsa joulupatakeräykseen. Video ipanasta, joka ei halua syödä mustekalaa, naurattaa netissä – vaikka ei pitäisi. Ihaillahan häntä pitäisi.

Aina ei tietenkään ole voimavaroja auttaa, mutta kyllä me aikuiset kuljemme ihan liian helposti harhaan. Laitamme laput silmille, kiirehdimme luennolta tai työpaikalta ruokakauppaan, sieltä joogaan. Mietimme veroja, säästämistä, ensi viikon ruokalistaa, mummon synttärilahjaa ja sitä, milloin vihdoin pääsisi nukkumaan. On niin helppoa keskittyä vain itseen, vaikka tuskin se tuo kenellekään onnea.

80-luvulla – ennen nettiä siis – ruotsalaislapset näkivät vain kuvia hädänalaisesta sademetsästä jossain valtamerten takana ja päättivät auttaa. Lapset. En tiedä, miten he keräsivät rahaa, mutta voisi kuvitella, että se on aikuiselle aika paljon helpompaa. Meillä on varaa, aikaa, ymmärrystä ja taitoa. Kukaan ei voi tehdä kaikkea, mutta jokainen voi tehdä vähän enemmän. Ei ehkä BEN:in eteen, mutta jonkin, mitä pitää tärkeänä. Viikkorahoilla voi pelastaa tuhansien eliölajien kodin.

Sananvapaus? Naisten oikeudet? Arktiksen suojeleminen? Suomen vähävaraiset?

Syksy on uusien tuulien aikaa. Voi pysähtyä hetkeksi ja miettiä, mihin käyttää energiaansa tulevana vuonna.

Jos haluat tutustua BEN:iin lisää, täällä on lisää tietoa toiminnasta ja auttamismahdollisuuksista.

Huom: En saanut tästä postauksesta mitään. Ilmaisen sisäänpääsyn olisin saanut, jos olisin halunnut.

Yleinen

Tenon saamelaiset konsertilla kalastuslakia vastaan

26.7.2017

Ellos Deatnu!

Eläköön Teno!

Suomen ja Norjan uusi kalastussopimus Teno-joella on hyväksytty molempien maiden eduskunnissa ja saatettu tänä kesänä voimaan. Joen rannoilla vuosisatoja eläneet saamelaiset valtionrajoja katsomatta eivät hyväksy uutta sopimusta: joella sukupolvien ajan kalastaneiden saamelaisten oikeuksia on rajoitettu tuntuvasti. Voit lukea lisää ristiriidasta täältä.

Kalakantojahan sinänsä pitää suojella, ja niiden kestävyys on varmistettava. Mutta Tenon saamelaisten mielestä pääkaupunkien poliitikot eivät voi päättää neuvottelematta paikallisten kanssa, kuten nyt on tehty.

Olen täysin samaa mieltä.

P1610481
P1610486
P1610488

Itsemääräämisoikeutta ajavien aktivistien Ellos Deatnu -ryhmittymä on perustanut jokisaariin moratorioita: vallattuja alueita, joilla uusi lainsäädäntö ei päde. Ryhmä järjesti tiistaina 25.7. samannimisen konsertin, joiden tuotoilla tuetaan moratorioita, levitetään niistä sanaa ja lisätään tietoisuutta vastarinnasta.

Saamelaismusiikin kärkinimet yhdessä Palefacen kanssa houkuttelivat väkeä Lapin kuumimman päivän ja illan viettoon Utsjoen sillan kupeessa.

Kun uljas Opelimme kaarsi parkkiin, ulkona porotti aurinko 26 asteessa. Edes sääsket eivät jaksaneet inistä helteessä. Haimme pääsyliput, ostimme juotavaa ja ylitimme sillan Norjaan, hiekkasärkälle.

Kahlasimme Jäämerta kohti kiirehtivässä, jääkylmässä jokivedessä ja bongailimme lohien selkäeviä.

Pyhä, tärkeä Teno.

P1610495
P1610496
P1610497

En ehdi tänä vuonna saamelaismusiikin Ijahis Idja -festareille (jota en voi kuin suositella!), joten Ellos Deatnu kävi näppärästi korvikkeesta. Yleisön seassa joikaava legenda, saamenlipun pystyttäminen joenpenkalle protestimielessä, biisit, joihin olen osannut sanat ulkoa jo vuosia. Vanhoja ystäviä, vanhempien vanhoja ystäviä, näyttämönä piskuinen lava ja valtava jokilaakso keskiyön auringossa kylpevine tuntureineen.

Tällä kertaa artistit eivät olleet tienaamassa.

He kertoivat kansansa huolta ja tuskaa sillä kielellä, jota parhaiten osaavat. Tunteina, musiikkina, riimeinä.

Loppuillasta Paleface astui lavalle. Hän kutsui saamelaisia räppäreitä fiittaamaan, hätisteli sääskiä kaljustaan ja muistutti myös niistä, joita kyyditään pakkopalautuslennoilla konfliktialueille.

Liittolaisuus on tärkeää. Minäkin olen kamerana ja näppäimistönkilkuttajana niille, joita itsemääräämisoikeuden polkeminen satuttaa. Minä saan heitellä Inarijärvellä harreja ihan niin kuin aina ennenkin (tosin en enää sivujoissa, mutta se nyt on jo toinen tarina).

P1610501
P1610507
P1610509

Ellos Deatnussa ei ole kyse siitä, että saamelaiset haluaisivat kalastaa Tenon tyhjäksi – täysin päinvastoin. He eivät vastusta rajoituksia, vaan siitä, etteivät he itse saa päättää ikiaikaisten maidensa käytöstä, luontonsa suojelusta, toimeentulostaan.

Joskus vain isot herrat kertoivat, että nämä maat kuuluvat Suomi- ja Norja-nimisille valtioille, joita ohjataan kaukaa etelästä.

Saamelaisille ja muille alkuperäiskansoille kuuluisi itsemääräämisoikeus. Oikeus määritellä, kuka on saamelainen ja mitä saamelaisten mailla tapahtuu. Ei aina yksinvaltaisesti, mutta yhdessä muiden alueella asuvien kanssa. Esimerkiksi Pohjois-Norjassa saamelaiset päättävät yhdessä lääninhallinnon kanssa maankäytöstä.

Suomi on allekirjoittanut YK:n alkuperäiskansoja koskevan ILO-sopimuksen, muttei koskaan ratifioinut sitä eli ottanut osaksi lainsäädäntöään. Voit lukea lisää täältä.

Haluatko pysyä kärryillä tilanteen etenemisestä? Tykkää Ellos Deatnun Facebook-sivusta ja seuraa heitä Instagramissa. Kerro kavereille ja perheelle, että meillä Suomessa Euroopan ainoa alkuperäiskansa ei saa itse päättää, miten heidän esi-isiensä joelle käy.

Ja kuuntele Niillas Holmbergin hieno Ellos Deatnu -biisi!

Yleinen

Räävitöntä ja rintaliivitöntä

12.11.2016

Olen liian väsynyt pauhaamaan populisteista, ja tänään pressikonferenssia katsellessa Trump näyttikin ihan lauhkealta kaverilta Obaman vieressä. En usko, että siitä hyvä tulee, mutta jenkkihullummat hoitakoon tämän homman: lukekaa vaikka the Ulkopolitistia ja viisastukaa. Sen sijaan ajattelin puhua tisseistä. Se on mukavaa.

Käppäilin toimistolta iltapäiväneljän hämärässä, kiitos kaamos. Ihastelin Kirkenesiin ilmestyneitä jouluvaloja ja lumikinoksia – ja mietin, että milloinkas olenkaan oikein lopettanut rintaliivien käytön. Siitä taitaa olla aikaa.

Vuosi sitten minun piti postailla liivittömästä päivästä. Pelkäsin sitä näin kovin:

Olen aina pitänyt itseäni feministinä. Kiukkuunnun rakenteisiin kätketystä seksismistä ja epäreilusta lainsäädännöstä – the usual stuff. Meillä on ViNO:ssa todella kovia ämmiä ja äijiä rähisemässä tasa-arvon ja kaikkien sukupuolien oikeuksien puolesta. Monet näistä feministisotureista uskaltavat myös näyttää siltä, miltä haluavatkin. Välillä mietin, onko oma feminismini vain todella kaksinaismoralistista esittämistä. Pukeudunhan lähinnä mekkoihin, meikkaan ja tunnen oloni lievästi suohirviöksi, jos kulmakynä hukkuu. Joo, kyllä myös osaan rötvätä epänaisellisesti, mutta kaikkiaan sopeudun yhteiskunnan xx-kromosomiparia kantavien ulkonäkönormeihin hyvin. Ehkä liiankin hyvin?

En ole oikein kyseenalaistanut näitä normeja. Tai jos olen, niin olen kuitenkin päätynyt takaisin suoristamaan hiuksiani ja miettimään kenkäkaupassa, ovatko maiharit sittenkin liian ronskit tällaisen siron tyttösen jalkohin. Lisäksi en pidä huomion herättämisestä millään lailla. Päätinkin heittää itselleni pikku haasteen: päivä ilman rintsikoita! Kielsin itseltäni myös hupparit ja muut paksut röijyt. Jotta hommassa olisi edes jotain haastavaa, niin minun olisi tänä suurena päivänä poistuttava kotoa niin, että joutuisin olemaan ilman takkia monta tuntia ihmisten ilmoilla.

women-everyday-problems-comics-cassandra-calin-4-57a194b579d6f__880

Kuten arvata saattaa, taivas ei tipahtanut niskaan. Etumus pomppi vähän ikävästi, kun juoksin ylipistolle (miksi olla ajoissa, kun voi olla myöhässä!). Semmassa kukaan ei tuijottanut. Ruokalassa kukaan ei tuijottanut. Kirjastossa kukaan ei tuijottanut. Ruokakaupassa kukaan ei tuijottanut. Tuntui alastomalta, mutta vapaalta. Sitä se vapaus yleensä teettää.

Teinistä asti ihailin sukulaisnaistani, joka ei koskaan käyttänyt rintaliivejä, mutta näytti aivan upealta. Voi kun itsekin uskaltaisi olla noin sinut itsensä kanssa! Sillä siitähän tällaisessa on eniten kyse: oman itsensä hyväksymisestä. Rinnat on överiseksualisoitu ruumiinosa, ja häpeä pitää liivit tiukasti rintakehän ympärillä. Rihanna saa ehkä shokkivaikutuksen takia tepastella punaisella matolla ilman liivejä, mutta ei tavallinen toimiston Teija. Nännit saavat paistaa miesoletettujen ohuiden paitojen läpi, mutta eivät missään nimessä naisten. Kerrassaan rivoa!

Rintaliivit ovat siis kontrollin väline. Naisen keho on jotain seksuaalista: himoittavaa, mutta samaan aikaan piiloteltavaa ja häpeällistä. Tietyt osat kuuluu kätkeä ja topata piiloon. Aikoinaan tai edelleen joissain kulttuureissa pelkkä nilkan vilautus riitti tuomitsemaan naisen epäsovinnaiseksi lutkaksi. Nykyisin länsimaissa vallalla on hurja kaksinaismoralismi. Pakarat saavat tursuta shortseista ja rinnoista näkyä niin paljon kuin haluaa – paitsi se demoninen nänni.

Eiköhän olisi aika päästää irti toisten vallasta omasta kehosta. Vallasta, joka saattaa olla enimmäkseen kuviteltua. Loppujen lopuksi naisen rinta on aika lailla samaa tavaraa kuin miehenkin, mutta vain lisäherkuilla: enemmän rasvakudosta ja maitorauhasta ja sitä kuuluisaa nänniä. Monta epävarmaa vuotta siihen meni, mutta en enää jaksa vaivautua häpeilemään sitä, että minulla sattuu olemaan rinnat. Antaa niiden olla. Maailmassa on ihan oikeitakin ongelmia.

http://67.media.tumblr.com/12fcf66d94715a6ac91af35829bb727c/tumblr_o2aoj66mcJ1u3z5yko1_1280.jpg

Feministisen korkealiidon jälkeen on aika laskeutua ihan käytännön tasolle. Olen aina inhonnut rintsikoita. Ihan sama, kuinka hyvät ostaa, niin olkaimet menevät aina makkaralle ja kaarituet puristavat. Push-upeilla näytin 10 kiloa pulskemmalta, ja sekös lukiolaista kismitti. Mutta kun piti olla isot, tai edes ihan ookoot, kun ei luontoäiti ollut kovin avokätisesti heitellyt minulle rasvaa rintakehään. Viime vuonna kandia kirjoitellessa lusmusin lähinnä kotona ja kirjastossa villapaidassa, enkä viitsinyt kiusata itseäni rintaliiveiltä. Sen jälkeen olen käyttänyt niitä lähinnä avonaisten tai ohuiden paitojen kanssa bileissä tai muissa edustavammissa tilanteissa. Toimistoon kiskaisen päälle urheiluliivit, sillä ne käyvät samalla topista.

Eikä kukaan ole vieläkään tuijottanut. Ihmisiä kiinnostavat oikeasti ihan muut asiat, kuten koiran harjaus, huonot talvirenkaat ja lähikaupan katkarapuale.

Ei-seksistinen syy käyttää rintaliivejä on lisätuki. Riippuu takuulla koosta, mutta tämäkin saattaa olla puppua ranskalaistutkimuksen mukaan. En missään nimessä väitä, että liivittömyys sopisi kaikille. Kukin rinnallinen ihminen tekee juuri niin kuin hänen kehollaan sopii parhaiten. Mutta liiveillä itsensä kiusaaminen vain ympäristön paineiden takia – sen voi aivan hyvin lopettaa, jos se tuntuu epämiellyttävältä! Minun (entisellä) kuppikoollani on ihan yks hailee, liiveileekö vai ei. Eroa ei tunne, sen vain näkee peilistä.

Olen hyvin tietoinen siitä, ettei liiveittä keikkuminen sovi kaikille, ja joskus ängen hökötyksen päälleni vielä itsekin. Osa tarvitsee isoille rinnoilleen tukea, osa kokee itsensä alastomaksi ilman, ja osasta liivit vain kaunistavat rintoja. Jälkimmäinen oli itselleni vähän hankalaa, ja on edelleen. Kun maailma on täynnä liiveillä etumuksensa muotoilleita naisia, on vaikeaa hyväksyä rintojen luonnollista muotoa. Ei enää kahta identtistä, nätin pyöreää kumpua, vaan vähän eri suuntiin sojottavat luttanat. Kun niitä on nyt jonkin aikaa katsellut, eivät ne enää niin ikävät olekaan. Vaatimattomat ja ihan söpöt.

Vapaiden ja iloisten tissien viikonloppua kaikille!

 

Yleinen

Synttärilahjaksi harjoittelupaikka Norjassa

15.7.2016

Kun täyttää 22, ei odottaisi mitään kovin loistokkaita syntymäpäivälahjoja. Sain lässähtäneen, mutta herkullisen kakun, politiikkakirjan ja setelin. Ja sekin ilahdutti valtavasti! Synttäri-iltana alla oli pikku-Fiat ja suuntana Ivalon aina yhtä kämäinen yöelämä lukioajan kavereiden kanssa. Ajelimme jokitörmälle aamuneljältä aina yhtä sekavan illan jälkeen, emme saaneet kaverin ovea auki ja lojuimme aamulla läjässä koira päällimmäisenä. Parasta! Pari päivää synttäreiden jälkeen Inarissakin oli niin helle, että saaressa saattoi ottaa aurinkoa topissa. Makoilin veneessä, kalastelin laiskasti harreja ja näytin rönttäiseltä paikalliselta. Kotoisa olotila.

Sitten sain kryptisen Facebook-viestin, jota seurasi kryptinen tekstiviesti, jota seurasi hyvin selkeä soitto. International Barents Secretariatin johtaja halusi jutella harjoittelupaikkahakemuksesta, johon olin saanut kielteisen päätöksen jo monta viikkoa sitten. Jutella. Harjoittelusta! Sydän jyskytti, enkä saanut oikein untakaan pariin yöhön. Pomo soitteli pariin kertaan, ja homma on aikas selkeä: aloitan sittenkin syyskuussa oman alan työharjoittelun Barents-sihteeristössä Pohjois-Norjan Kirkenesissä, ja pesti jatkuu loppuvuoden. Saamani ei kiitos -sähköposti olikin ollut virhe!

P1530798
P1530786
P1530774

Sanotaan, ettei ketään tulla hakemaan kotisohvalta. Minut tultiin. Oikeastaan kirjaimellisesti, sillä datasin kaikessa onnessa sohvalla rötväten, kun viesti kilahti inboxiin. Olin aiemmin sinä päivänä lievästi ahdistuneesti googlaillut erilaisia työharjoitteluita tai vapaaehtoistöitä syksylle,  mutten löytänyt oikein mitään. Halusin eniten lähteä reppureissaamaan Lattareihin, mutta rahatilanne ei näyttäisi kesän lopussakaan vielä siltä kuin melkein puolen vuoden reissua varten pitäisi. Kesätöitä olisi enää alle kaksi kuukautta jäljellä, ja sinä aikana pitäisi ehtiä kehittää tekemistä koko loppuvuodelle, saati sitten keväälle 2017.

Mutta nyt ei tarvitse! Elämällä on taas suuntaa, ja millaista suuntaa! Olen pyörinyt erinäisissä Barents-luottamus- ja projektihommissa nyt jo nelisen vuotta, ja tämä harjoittelu on sille mukavaa jatkumoa. En tiedä, näkisinkö itseni tulevaisuudessa työhönsä leipääntyneenä, sujuvasti venäjäksi tuhahtelevana virkatätinä, mutta tämä on ehdottomasti askel hyvään suuntaan. Ensimmäinen ihan aito oman alan työkokemus, vaikka palkka aika viittellinen onkin. Kaupan kassalla on ihan hauskaa hokea vassokuuta ja neuvoa karavaanareille, missä vessa on, mutta uskon aika paljon paremman työmotivaation löytyvän Rovaniemi-prosessin pänttäämisestä, ministerikokousten nimilappujen tulostamisesta ja hiekkatiellä hyppimisestä matkalla Murmanskiin.

Tylsäähän tuossakin varmasti tulee. Toimistotyön alkamisaika 08:00 aiheuttaa varmasti paljon itkua ja hampaidenkiristystä, Jäämeren viima vituttaa ja arkistojen kaivelu saa aivot sulamaan. Kansainvälinen yhteistyökin on kauneimmillaan uutisissa: oikeasti se on hiljaista vihanpitoa kokouksissa, väärinymmärryksiä, totuuden kiertämistä ja sanomatta jättämistä. Mutta jokin päätöksenteossa, historian kirjoittamisessa ja puhtaassa vallassa kiinnostaa niin paljon, että olen nyt 22-vuotias tuleva sihteeristön harjoittelija, entinen 16-vuotias nuorisovaltuustolainen, joka vieraili ensimmäistä kertaa eduskunnassa ja tunsi ihan valtavaa vetoa. Täällä päätetään, täällä ohjataan, täällä tapahtuu jotain suurta, jonka osana haluan olla. Se palo hukkuu aina välillä, mutta palaa kerta toisensa jälkeen.

P1530769
P1530733
P1530715

Olen löytänyt näiden vuosien aikana hienosti suuntaa, ja muutamaa syntymäpäivää myöhemmin varmasti vielä lisää. Nyt kiinnostaa eniten arktinen yhteistyö, kansainvälinen julkisoikeus ja siitä erityisesti ympäristölainsäädäntö sekä tietty veli Venäjä. Ei kuitenkaan jälkimmäinen vieläkään niin paljoa, että olisin jaksanut opetella edes aakkoset. Baby steps, baby steps! En odota, että kahvinkeittelyharkka poikii loistokasta tulevaisuutta, mutta ei se ainakaan ovia sulje. Tuskin saan mitään työsopimusta, mutta tiedänpähän, mitä tehdä jouluun asti.

Ja hei, tämän jälkeen olen ollut oikein tuottelias yhteiskunnan jäsen ainakin kuusi kuukautta (ensin töissä, sitten harjoittelussa), ja voin häippäistä täysin puhtaalla omallatunnolla Osprey selässä maailmalle kevääksi. Tasapaino, se on elintärkeää.

PS En tiedä, olenko tulossa vanhaksi vai muuten vaan houkaksi, mutta minusta Sannin Vahinko on melkein liikuttavan osuva biisi. Just sillä lailla hajalla olevia parikymppisiä me ollaan. Opiskellaan, työskennellään, nähdään kavereita, soitellaan perheelle – ja selataan yksin aamuyöllä sen yhden ihanan mutta kaukana olevan kuvia Instassa epätoivoisena. Yhden tai kahdenkymmenen. Kiitos Sanni!

PPS Postauksen kuvat viime kesän Barentsin nuorisoneuvoston hallituksen kokouksesta Oslosta. Norge er best!

Yleinen

Maailmantuskan sijaan maailmanilo

13.5.2016

On aika vaikeaa olla vihreä maailmanparantaja: optimisti, seikkailija ja luonnonystävä. Olen todella, todella geneerinen vihermädättäjä: opiskelen kansainvälistä politiikkaa ja kv-lakia. Junttaan päähäni kursseilla ihmisoikeuksia, Rion sopimusta ja YK:n kehitysmahdollisuuksia. Olen kasvissyöjä, liehutan sateenkaarilippua ikkunasta jos muistan ja jaksan, kävelen/juoksen/pyöräilen/metroilen joka paikkaan, hankin ison osan vaatteista kirpparilta (ja piilotan Zaran paperikassit syyllisenä vaatekaapin uumeniin), fanitan Pekka Haavistoa ja niin edelleen.

Vaikuttaa helpolta olla iloinen hippi, eikö? Lapsellinen hyvään uskoja, joka laittaa kukkahatun silmilleen ja lallattaa Bob Dylania, ettei kuulisi maailman realiteetteja. Jos tällainen tyyppi valittaa, niin ne on ihan varmasti first world problemseja: täällä laskettelukeskuksessa ei ole muuta vegeruokaa kuin ranskikset, tässä artikkelissa ei ole käytetty sukupuolineutraaleja pronomineja tai Canada Goosen takkien ekokarvat eivät olekaan ihan ekoa. On vähän rassaavaa yrittää tehdä kaikki oikein, mutta muutosta kyllä edesauttaa ihan mielellään. Olla tuhlaamatta vettä suihkussa, ostaa luomusaippuaa, miettiä, mikä vaate on tuotettu ekologisesti, valita mahdollisimman vähän muoviin pakatut tuotteet. Ei ole vaikeaa toimia omassa kuplassaan niin kuin kokee oikeaksi ja selviytyä missiostaan vähän paremmin joka päivä. Vaikeaa on säilyttää usko.

Saahan sitä valita yliopistoruokalassa kerrankin vegaanilounaan, kun tietää, että jossain päin maailmaa kaasutetaan tälläkin hetkellä kuoliaaksi tuhansia kanoja. Saahan sitä pyöräillä aamuruuhkassa, kun näkee, kuinka tuhannet ihmiset könöttävät yksin autoissaan viereisellä autobahnilla. Saahan sitä pohtia kaksi kuukautta, ketä äänestää, kun mummot antavat äänensä tyypille, jonka numero on Matinkylän bussi. Saahan sitä ostaa luomushampoota, kun merkki kuuluu kuitenkin ylikansalliselle sortofirmalle. Mitä väliä on tehdä omaa pikku murusta, jos muita ei kiinnosta? Ja vaikka muita kiinnostaisikin, nykyinen maailmanpolitiikan rakenne on sellainen, ettei meillä kansalaisilla, ei edes pienillä valtioilla, ole oikeastaan juurikaan valtaa.

P1560250
P1560255
P1560258

Olen lueskellut jonkin verran uusmarxilaista eli siis gramscilaista kansainvälisen politiikan teoriaa. Nimestään huolimatta homman nimi ei ole proletariaatin vallankumous ja propagandajulisteet, vaan valtarakenteiden kriittinen tarkastelu. Esimerkiksi talouskriisejä on hoidettu 70-luvulta lähtien menetelmillä, jotka takaavat finanssisektorin, kuten pankkien ja pörssiyritysten, pärjäämisen ja laittavat veronmaksajat hoitamaan kulut. Aivan, niin kuin Kreikassa. Kreikankin talouskriisin kulku on aika yksinkertaistetusti seuraava: valtio ja pankit olivat kusessa, saksalaiset pankit tulivat apuun ja lainasivat Kreikalle rahaa, Kreikka ei pystynyt maksamaan, joten EU antoi tälle lainaa, joka meni täysin pankkien velanmaksuun. Kreikan valtionvelasta yrittävät nyt (ihan turhaan) suoriutua veronmaksajat, joiden elämä meni lainapaketin ansiosta vieläkin kurjemmaksi. Verot nousivat, työt vähenivät ja esimerkiksi terveydenhuolto huononi huomattavasti. Niin kutsutuista elvytysoperaatioista hyötyivät vain pankit. Sama kuvio oli tapahtunut aiemmin esimerkiksi Yhdysvaltojen asuntokuplan yhteydessä.

Entä, jos taloudellisia ongelmia ei hoidettaisikaan varmistamalla liike-elämän menestys vaan auttamalla kansalaisia pitämään hyvinvointinsa tai jopa nostamaan sitä? Entä, jos liike-elämä ei olisikaan maailmanpolitiikan (tai kotimaan, ihan sama juttu) ykkösprioriteetti? Entä, jos valtio voisikin velkaantua väliaikaisesti vielä hiukan lisää, jos sillä voitaisiin välttää työttömyys, mielenterveysongelmat ja julkisten palveluiden kurjistuminen? Eikö sitä kannattaisi kokeilla? No, juu, ja niin esimerkiksi Islanti viime taantumassa kokeilikin. Tuloksena oli hyvinvoinnin ja talouden kasvu. En sano, että 300 000 asukkaan rikkaan pikkuvaltion toimet voisi toistaa vaikkapa oikeasti ihan nesteessä uivassa Kreikassa, mutta Islannissa se toimi täysin kiistatta.

P1560261
P1560264

Toinen gramcilaisen teorian kulmakivistä on kansalaisyhteiskunnan aktivoituminen. Eri järjestöt, uudet liikkeet ja aktivistit yhdistävät kenties voimansa ja tekevät suuria muutoksia maailmassa pikkujuttu kerrallaan. Tämä on uskomattoman optimistista, niin myönteistä unelmahuttua, että en itsekään ihan jaksa aina uskoa edistykseen. Tätä kirjoittaessani räpyttelen vähän kyyneliä silmäkulmista, sillä tänään on tapahtumassa jotain, mitä en olisi vielä edes viikko sitten uskonut ollenkaan.

Äitiyslakialoite oli muutama viikko sitten hyvä, mutta auttamatta unohduksiin uppoava aloite lesboparien lasten oikeuksista molempiin vanhempiinsa ja adoptioprosessin heittämisestä hiiteen näissä perheissä. Sillä oli vajaa 20 000 allekirjoitusta ja alle kuukausi aikaa kerätä loput. Sain viime perjantaina kaveriltani kutsun Facebook-tapahtumaan, jonka tarkoitus oli, että tarvittavat yli 30 000 allekirjoitusta kerättäisiin parissa päivässä. Idealistista roskaa, ajattelin puoliksi huvittuneena, ja lähdin mukaan. Silloin tapahtumaan oli kutsuttu alle tuhat ihmistä. Kun kirjauduin uudelleen Facebookiin, osallistujia oli yli sata tuhatta. Sata. Tuhatta. Vaikka tarvittavia allekirjoituksia ei haalittukaan sinä viikonloppuna, tänään ne on todennäköisesti jo saatu kokoon.

Maailmanparantamisessa ei ole kyse kiipeämisestä venäläiselle alukselle ja joutumisesta vankilaan. Ei sokerista tankissa, ei kuolemantuomiosta homouden takia. Aktivismin ei oikeastaan tarvi olla muuta kuin uskoa hyvään ja pienestä toiminnasta: jos äitiyslaki menee läpi, tuhansien perheiden ja tulevien perheiden asema muuttuu tasa-arvoiseksi. Eikä siihen tarvittu kuin pari klikkausta ja pankkitunnusten näpyttely. Yksilöiden pikkuisista valinnoista syntyy koko maan tai ehkäpä maailman muutos, yksilön uskosta hyvään saattaa syntyä yhteinen luottamus tulevaisuuteen. Uskalla uskoa, niin muutkin uskaltavat. Uskalla haaveilla, niin muutkin uskaltavat. Uskalla toimia, niin muutkin uskaltavat. Se, että tekee jotain, on paljon parempi kuin ei tekisi mitään. Obama out.

Ja nyt tätä kirjoittaessani aloitteelle on ropissut ne 50 000 allekirjoitusta. Tämä teksti on julkaistu pari päivää kirjoittamisen jälkeen, joten tiedä tuota kuinka monta signeerausta palvelusta nyt löytyy!

PS En edes tykkää kissoista, koska olen ihan törkeän allerginen niille, mutta tähän lässytyspostaukseen ne sopivat.
PPS Lisää ränttäystä Snäpissä @sunnamailmmis, seuraahan samalla samannimistä instaakin!