Joskus eteen tulee niin omituisia tilaisuuksia, ettei niihin edes oikein älyä tarttua. Uskalla. Kehtaa.
Mutta voin sanoa kokemuksesta, että juuri ne kauimpaa haetut ideat yleensä antavat eniten.
Olin Reykjavíkin konferenssimatkalla livennyt hämäristä saleista hetkeksi norjalaisen uuden ystävän kanssa. Tongimme innolla Laugavegurin second hand- ja designputiikkeja (ihan kuin minulla sellaiseen iloon olisi edes varaa ollut), kun kaverini puhelin soi. Pitäisi lähteä 20 minuutin päästä alkavalle esittelykierrokselle Nato-laivalle. Harmitti aika paljon. Siinä meni sitten se iltapäivä, pitäisi palata kuuntelemaan pehmoisia ilmastonmuutoksen torjunnan ja öljyteollisuuden yhdistämisestä. Kaveri varmaan huomasi myrtsin naamani, sillä hän hihkaisi: ”Tule mukaan!”
Niinpä löysin itseni varttia myöhemmin esittämässä norjalaista maisteriopiskelijaa amerikkalaiselle kierroksenvetäjälle, joka ei onneksi osannut mitään skandinaavista kieltä. Kämäinen kouluruotsini siis meni ihan täydestä. Aluksen ranskalainen miehistö oli kutsunut joukon amerikkalaisia turvallisuuspolitiikan maisteriopiskelijoita tutustumaan alukselle, ja amerikkalaiset olivat pyytäneet norjalaisia mukaan. Ja norjalaiset siis muiluttivat minut vielä sisään.
Olimme jo aiemmin katselleet aivan konferenssikeskuksen viereen parkkeerattua futuristista ja aika pelottavaa sotalaivaa ja miettineet, mitä se täällä tekee. Kun kiipesin tuulista ja heiluvaa siltaa pitkin alukseen, virnistelin itsekseni. Olin luvannut nähdä järjestökaverini vajaan tunnin päästä, mutta homma peruuntuisi – ja mistä syystä! Harmi, etten voinut livauttaa heitäkin mukaan kierrokselle, mutta tilaisuus tuli niin nopeasti. Hymyilin nätisti ja liimauduin norjalaisten hännille. Pian aluksen perämies kutsuikin meidät mukaansa tutustumaan sisätiloihin. Hän oli pukeutunut rentoon neuleeseen ja heitti koko ajan surkeaa läppää. Valokuviakin sai ottaa – näihin otoksiin on siis kysytty ja saatu lupa.
Fregatti Languedoc on otettu käyttöön vajaa vuosi sitten, ja se oli lähtenyt arktisille vesille testailemaan järjestelmien toimintaa kylmissä lämpötiloissa. Ennen Islantia se oli purjehtinut Yhdysvaltojen ja Kanadan vesien halki, ja Islannista se oli suuntaamassa vielä kauemmas pohjoiseen. Ilmeisesti ranskisalus on Nato-laivaston uuden teknologian lippulaiva (ehhehheh), ja meille esiteltiin innoissaan jos jonkinlaisia teknologioita. Ensimmäisessä huoneessa, jossa vierailimme, oli kokonainen… helikopteri! Languedoc toimi ilmeisesti sen laskeutumisalustana. Ja kyllä, juuri näin yksityiskohtaista esittelyä saa, kun laittaa Nato-vastaisen pasifistin selittämään sotahommista. Mutta tästä pian lisää.
Kierros vei kapeita käytäviä ja jyrkkiä portaikkoja pitkin niin kuntosaliin, komentosillalle kuin yläkansillekin. Ahtaisssa väliköissä norjalainen korkokengillä kipittelevä maisteriopiskelija kauhisteli, pyllähtääkö hän pian, ja rento oppaamme naureskelikin, ettei näitä kulkureittejä ole tehty koroille. Asejärjestelmäluentoa kuunnellessa meinasi haukottelu ja nälkä iskeä, mutta löi Languedoc hämmentäviä ja hauskojakin faktoja tiskiin. Ohjaamossa on jatkuvasti tarkkailtava, onko lähistöllä valaita, sillä silloin kaikuluotaimet on laitettava pois päältä. Valaiden ja delfiinien herkkiä korvia ei saa kiusata. Toisin kuin esimerkiksi yhdysvaltalaiset Nato-alukset, Languedoc ei suinkaan noudata kovin absolutistisia periaatteita: henkilökunnan jäsenet (ei sotilaat siis) saavat torstaisin ja sunnuntaisin määrätynkokoisen viiniannoksen illallisella. Chin-chin! Eipä siis ihme, että sunnuntai-iltapäivän kierroksella oppaan hymy oli herkässä.
Kierros päättyi yhteiskuvaan ”norjalaisten, yhdysvaltalaisten ja ranskalaisten ystävien välillä” jenkkilipun kanssa. Hytisimme tuulisella kannella ja yritimme näyttää siltä, että hauskaa oli, vaikka jokaisen norjalaisen maha ainakin mourusi jo melkoisella volyymillä. Heti, kun se vain oli jokseenkin sopivaa, minä ja norjalaiset laskeuduimme heiluvaa siltaa pitkin takaisin satamalaiturille ja siitä takaisin konferenssikeskukseen. Olimme myöhässä loppuillan ohjelmasta, mutta no, mitäpä siitä. Satamassa kellunut metallimöhkäle oli imaissut meidät sisälleen, näyttänyt ihmeitä ja sylkäissyt ulos – se oikeastaan hirvitti minua.
Olin kulkenut läpi rakenteiden, joiden on tarkoitus suojata sotilaita (potentiaalisia tappajia, mutta kuitenkin ihmisiä) pommeilta; olin seissyt kohdassa, josta aluksen voi tarpeen tulla napsauttaa kahtia, mikäli on varmaa, että toinen puoli tuhoutuu. Näin koko paatti ei uppoa, puolet vain. Ne, jotka jäävät niksnaks-sauman toiselle puolelle, selviävät, ja jotka toiselle kenties kuolevat. Ylimpien kansien mattametallipinnasta pisti esiin luukkuja, joista työntyy tarpeen tullen tykkejä. Languedoc ei ole kuitenkaan tarkoitettu taisteluun: sen tehtävä on toimittaa kriisitilanteista tietoja Ranskalle sekä muille sotilasliiton valtioille. Mutta sitä vastaan hyökkääminen ei ole kansainvälisen oikeuden mukaan rikos, vaan sotaa.
Kun seurasin lammasmaisesti johtajaa ahtaasta kopista toiseen, pieni pakokauhu hiipi tajuntaan. Ehkä se oli nälkää, ehkä se oli norjalaishuijauksesta johtuvaa epämukavuutta, mutta tuntui, että olin puristuksissa jonkin suuren ja hirvittävän sisällä. Jos kylkeen posahtaisi nyt torpedo, miten ikinä pääsisin ulos? Tunkkainen ilma pusersi minut ahtaanpaikankammon ja paniikkikohtauksen partaalle. En voinut olla kuvittelematta Languedocia hätätilanteessa: savua, paniikkia, tihkuvaa vettä, kallistelua ja aaltojen autiomaata kaikkialla ympärillä. Vieressä amerikkalaisopiskelijat hihkuivat uusista tutkajärjestelmistä, ja opas hymyili heidän intoilulleen kärsivällisesti, mutta hiukan surumielisesti. Se, mistä he (ja minä turvallisuuspolitiikan kursseilla) luemme vain kirjoista, alan lehdistä ja case studyistä, on todellisuutta näille mariininsiniisiin sonnustautuneille tummasilmäisille miehistön jäsenille. Enkä tiennyt, mitä siitä pitäisi ajatella. Minun ehkä-yhtä-lapsellisessa ideaalimaailmassani hallitusten ei tarvitsisi aseistaa järeästi minkään sortin alusta. En nyt sanoisi, että kävin Languedocilla tutustumassa viholliseen, pikemminkin ehkä vieraaseen, jota olen pelännyt. Vähän kuin rasisti, joka käy ensi kertaa kylässä maahanmuuttajanaapurinsa luona. Epäluuloisena, ahdistuneena, maailmankuvaansa edelleen takertuvana, vaikka näkee toisen olevan ihan fiksu, ystävällinen ja hyvää tarkoittava.
Olen todella kiitollinen, että sain tämän tilaisuuden tutustua Nato-fregattiin, enkä usko höpsön jenkkiprofessorin edes tajuavan, millaisen mahdollisuuden hän tietämättään tarjosi hiljaiselle ja ajoittain (nälästä) kärsivän näköiselle opiskelijatytölle. Tapaus myös vahvisti entiseltä poikaystävältä perimääni ja todella upeaksi todettua elämänfilosofiaa – pitää antaa tsäänssille mahdollisuus!
Bloggaaja ei ole saanut kierrosta minkäänlaisena sponssina, vaan ujuttautui sinne härskisti itse ja valehteli vielä kansallisuutensa.
Snapchat: sunnamailmmis
