Browsing Tag

pohjoinen

Yleinen

Yllätysvierailu Nato-laivaan

26.10.2016

Joskus eteen tulee niin omituisia tilaisuuksia, ettei niihin edes oikein älyä tarttua. Uskalla. Kehtaa.

Mutta voin sanoa kokemuksesta, että juuri ne kauimpaa haetut ideat yleensä antavat eniten.

Olin Reykjavíkin konferenssimatkalla livennyt hämäristä saleista hetkeksi norjalaisen uuden ystävän kanssa. Tongimme innolla Laugavegurin second hand- ja designputiikkeja (ihan kuin minulla sellaiseen iloon olisi edes varaa ollut), kun kaverini puhelin soi. Pitäisi lähteä 20 minuutin päästä alkavalle esittelykierrokselle Nato-laivalle. Harmitti aika paljon. Siinä meni sitten se iltapäivä, pitäisi palata kuuntelemaan pehmoisia ilmastonmuutoksen torjunnan ja öljyteollisuuden yhdistämisestä. Kaveri varmaan huomasi myrtsin naamani, sillä hän hihkaisi: ”Tule mukaan!”

Niinpä löysin itseni varttia myöhemmin esittämässä norjalaista maisteriopiskelijaa amerikkalaiselle kierroksenvetäjälle, joka ei onneksi osannut mitään skandinaavista kieltä. Kämäinen kouluruotsini siis meni ihan täydestä. Aluksen ranskalainen miehistö oli kutsunut joukon amerikkalaisia turvallisuuspolitiikan maisteriopiskelijoita tutustumaan alukselle, ja amerikkalaiset olivat pyytäneet norjalaisia mukaan. Ja norjalaiset siis muiluttivat minut vielä sisään.

P1570933
P1570922
P1570910

P1570908

Olimme jo aiemmin katselleet aivan konferenssikeskuksen viereen parkkeerattua futuristista ja aika pelottavaa sotalaivaa ja miettineet, mitä se täällä tekee. Kun kiipesin tuulista ja heiluvaa siltaa pitkin alukseen, virnistelin itsekseni. Olin luvannut nähdä järjestökaverini vajaan tunnin päästä, mutta homma peruuntuisi – ja mistä syystä! Harmi, etten voinut livauttaa heitäkin mukaan kierrokselle, mutta tilaisuus tuli niin nopeasti. Hymyilin nätisti ja liimauduin norjalaisten hännille. Pian aluksen perämies kutsuikin meidät mukaansa tutustumaan sisätiloihin. Hän oli pukeutunut rentoon neuleeseen ja heitti koko ajan surkeaa läppää. Valokuviakin sai ottaa – näihin otoksiin on siis kysytty ja saatu lupa.

Fregatti Languedoc on otettu käyttöön vajaa vuosi sitten, ja se oli lähtenyt arktisille vesille testailemaan järjestelmien toimintaa kylmissä lämpötiloissa. Ennen Islantia se oli purjehtinut Yhdysvaltojen ja Kanadan vesien halki, ja Islannista se oli suuntaamassa vielä kauemmas pohjoiseen. Ilmeisesti ranskisalus on Nato-laivaston uuden teknologian lippulaiva (ehhehheh), ja meille esiteltiin innoissaan jos jonkinlaisia teknologioita. Ensimmäisessä huoneessa, jossa vierailimme, oli kokonainen… helikopteri! Languedoc toimi ilmeisesti sen laskeutumisalustana. Ja kyllä, juuri näin yksityiskohtaista esittelyä saa, kun laittaa Nato-vastaisen pasifistin selittämään sotahommista. Mutta tästä pian lisää.

Kierros vei kapeita käytäviä ja jyrkkiä portaikkoja pitkin niin kuntosaliin, komentosillalle kuin yläkansillekin. Ahtaisssa väliköissä norjalainen korkokengillä kipittelevä maisteriopiskelija kauhisteli, pyllähtääkö hän pian, ja rento oppaamme naureskelikin, ettei näitä kulkureittejä ole tehty koroille. Asejärjestelmäluentoa kuunnellessa meinasi haukottelu ja nälkä iskeä, mutta löi Languedoc hämmentäviä ja hauskojakin faktoja tiskiin. Ohjaamossa on jatkuvasti tarkkailtava, onko lähistöllä valaita, sillä silloin kaikuluotaimet on laitettava pois päältä. Valaiden ja delfiinien herkkiä korvia ei saa kiusata. Toisin kuin esimerkiksi yhdysvaltalaiset Nato-alukset, Languedoc ei suinkaan noudata kovin absolutistisia periaatteita: henkilökunnan jäsenet (ei sotilaat siis) saavat torstaisin ja sunnuntaisin määrätynkokoisen viiniannoksen illallisella. Chin-chin! Eipä siis ihme, että sunnuntai-iltapäivän kierroksella oppaan hymy oli herkässä.

P1570911
P1570912
P1570917
P1570918

Kierros päättyi yhteiskuvaan ”norjalaisten, yhdysvaltalaisten ja ranskalaisten ystävien välillä” jenkkilipun kanssa. Hytisimme tuulisella kannella ja yritimme näyttää siltä, että hauskaa oli, vaikka jokaisen norjalaisen maha ainakin mourusi jo melkoisella volyymillä. Heti, kun se vain oli jokseenkin sopivaa, minä ja norjalaiset laskeuduimme heiluvaa siltaa pitkin takaisin satamalaiturille ja siitä takaisin konferenssikeskukseen. Olimme myöhässä loppuillan ohjelmasta, mutta no, mitäpä siitä. Satamassa kellunut metallimöhkäle oli imaissut meidät sisälleen, näyttänyt ihmeitä ja sylkäissyt ulos – se oikeastaan hirvitti minua.

Olin kulkenut läpi rakenteiden, joiden on tarkoitus suojata sotilaita (potentiaalisia tappajia, mutta kuitenkin ihmisiä) pommeilta; olin seissyt kohdassa, josta aluksen voi tarpeen tulla napsauttaa kahtia, mikäli on varmaa, että toinen puoli tuhoutuu. Näin koko paatti ei uppoa, puolet vain. Ne, jotka jäävät niksnaks-sauman toiselle puolelle, selviävät, ja jotka toiselle kenties kuolevat. Ylimpien kansien mattametallipinnasta pisti esiin luukkuja, joista työntyy tarpeen tullen tykkejä. Languedoc ei ole kuitenkaan tarkoitettu taisteluun: sen tehtävä on toimittaa kriisitilanteista tietoja Ranskalle sekä muille sotilasliiton valtioille. Mutta sitä vastaan hyökkääminen ei ole kansainvälisen oikeuden mukaan rikos, vaan sotaa.

P1570931
P1570929
P1570928

Kun seurasin lammasmaisesti johtajaa ahtaasta kopista toiseen, pieni pakokauhu hiipi tajuntaan. Ehkä se oli nälkää, ehkä se oli norjalaishuijauksesta johtuvaa epämukavuutta, mutta tuntui, että olin puristuksissa jonkin suuren ja hirvittävän sisällä. Jos kylkeen posahtaisi nyt torpedo, miten ikinä pääsisin ulos? Tunkkainen ilma pusersi minut ahtaanpaikankammon ja paniikkikohtauksen partaalle. En voinut olla kuvittelematta Languedocia hätätilanteessa: savua, paniikkia, tihkuvaa vettä, kallistelua ja aaltojen autiomaata kaikkialla ympärillä. Vieressä amerikkalaisopiskelijat hihkuivat uusista tutkajärjestelmistä, ja opas hymyili heidän intoilulleen kärsivällisesti, mutta hiukan surumielisesti. Se, mistä he (ja minä turvallisuuspolitiikan kursseilla) luemme vain kirjoista, alan lehdistä ja case studyistä, on todellisuutta näille mariininsiniisiin sonnustautuneille tummasilmäisille miehistön jäsenille. Enkä tiennyt, mitä siitä pitäisi ajatella. Minun ehkä-yhtä-lapsellisessa ideaalimaailmassani hallitusten ei tarvitsisi aseistaa järeästi minkään sortin alusta. En nyt sanoisi, että kävin Languedocilla tutustumassa viholliseen, pikemminkin ehkä vieraaseen, jota olen pelännyt. Vähän kuin rasisti, joka käy ensi kertaa kylässä maahanmuuttajanaapurinsa luona. Epäluuloisena, ahdistuneena, maailmankuvaansa edelleen takertuvana, vaikka näkee toisen olevan ihan fiksu, ystävällinen ja hyvää tarkoittava.

Olen todella kiitollinen, että sain tämän tilaisuuden tutustua Nato-fregattiin, enkä usko höpsön jenkkiprofessorin edes tajuavan, millaisen mahdollisuuden hän tietämättään tarjosi hiljaiselle ja ajoittain (nälästä) kärsivän näköiselle opiskelijatytölle. Tapaus myös vahvisti entiseltä poikaystävältä perimääni ja todella upeaksi todettua elämänfilosofiaa – pitää antaa tsäänssille mahdollisuus!

Bloggaaja ei ole saanut kierrosta minkäänlaisena sponssina, vaan ujuttautui sinne härskisti itse ja valehteli vielä kansallisuutensa.


Facebook

Instagram

Snapchat: sunnamailmmis

Yleinen

Arctic Circle 2016 – täyttä timanttia

14.10.2016

Arctic Circle on maailman suurin arktinen foorumi, johon kokoontuu niin poliitikkoja, yritysmaailman edustajia kuin tutkijia kuin järjestötoimijoitakin. Se järjestetään vuosittain Islannin Reykjavikissa loka-marraskuussa, ja sinne mekin Youth Arctic Coalition hallituksen edustajat lähdimme pyörimään ja verkostoitumaan. Tavoitteenamme oli löytää partnereita ja tukea ideallemme arktisten nuorten foorumista ensi vuoden Arctic Circlen yhteydessä. Islannin-keikkamme oli loputtoman onnistunut, ja tässä sen pieniä täydellisiä yksityiskohtia.

(Välimainos: meillä on Youth Arctic Coalitionissa loistokas meininki ja aiomme pelastaa maapallon, seuraa sitä Facebookissa tai Instassa.)

P1570861
P1570864
P1570897

… Wienissä ilmoittauduin luennolle, jossa puhui itse äijä Ban Ki-Moon. Nukuin pommiin, koska mitenpä tuollaisen normipäivän muistaisi! Nyt sain kuitenkin toisen tilaisuuden, sillä tämä herrasmies pokasi itselleen maailmanhistorian ensimmäisen Arctic Circle -palkinnon ilmastotyönsä kunniaksi. Odotin kunnon diplomaattijorinaa ja varauduin vain ottamaan kuvia ja pyörimään kv-politiikanopiskelijaorgasmeissa (meitä oli vierekkäin kolme ja ilo oli suuri), mutta Ban olikin loistokas, intohimoinen puhuja. Hän kannusti järjestöpuolta kokoamaan rivinsä ja toimimaan tilanteissa, joissa hallitukset eivät diplomatiakiemuroissaan saa aikaan. Kiitos Bankku, niin me tehdään.

… konferenssi- ja konserttikeskus Harpa on valittu EU:n kauneimmaksi rakennukseksi muutama vuosi sitten – siitäkin huolimatta, ettei se edes ole unionin rajojen sisällä. Ja miten kaunis se onkaan! Harpa niiaa nätisti raivoavan Atlantin suuntaan, vuorille ja vuonolle, ja valo tanssii sen vinoilla ja loivilla käytävillä. Harpaan eksyy, mutta ilolla. Skippasimme osan puheista, että voisimme vain istuskella penkeillä ja katsoa ympärille suu ymmyrkäisenä. Ei vain kansainvälistä vallan ilmapiiriä, vaan lasia, betonia ja metallipalkkeja. Harpa on todella pitkään auki päivittäin ihan vain vierailijoillekin – älä missään nimessä jätä tätä Reykjavíkin reissulla välistä!

… AirBnb:mme sen sijaan ei ollut kummoinen – itse asiassa se oli surkuhupaisa. Suihkussa kuumasta hanasta tuli kylmää ja kylmästä kuumaa, pöntönrengas tipahti joka kerta, patteri ei ensin toiminut ja sitten kuumeni niin, että poltin käsivarren enkä ole koskaan nukkunut niin haisevissa lakanoissa. En, vaikka kerran naskalina yövyimme leirintäalueella, jossa sängylle oli heitetty mätä hylkeentalja. Nukuimme kaikki kolme pikkuruisessa huoneenkopperossa, mutta meillä oli loputtoman hauskaa! Vertailimme passeja (kyllä Suomen on silti hienompi kuin Kanadan, vaikka Atlantin takana niillä onkin hieno hologrammiheijastus), mätimme riisikakkuja ja maistelimme Suomen-tuliaisia eli Black Minttiä. Heittelimme herätyksen aikaan toisiamme tyynyillä ja potkimme toisemme ovesta, kun piti lähteä tapaamaan presidenttiä. Onnea on ihanat kv-ystäväiset <3

P1570894
P1570892
P1570880
… pääsin toteuttamaan pikkuisen haaveeni eli lillumaan lämpimissä kylvyissä! Heti ensimmäisenä iltana pääsin pehmittämään lentokenttäyöstä jumiutuneita hartioita kuumavesialtaisiin ja heittämään levotonta läppää, tietysti. Ja kun lyötiin yhteen Kanada, Suomi ja Islanti, löysimme pian itsemme yllyttämästä toisiamme 5-asteiseen kylmäaltaaseen. Jos, ei vaan kun reissaan ympäri Islannin, aion muuttua mummosormeksi vähintään kerran päivässä jonkun pikkukaupungin altailla.

… tavoitteemme toteutui täysin. Lähdimme hakemaan tukea, ja saimme sen, mistä emme edes uskaltaneet haaveilla: olemme nyt osa ensi vuoden Arctic Circleä virallisesti! Saamme käyttää logoa, partnereita ja tiloja. Istuimme kokouksessa Islannin entisen presidentin ja konferenssin johtokunnan kanssa, ja kun miitti loppui, astuimme pöllämystyneinä jälleen konferenssihälyn keskelle. Leijuimme muutaman sentin lattian yläpuolella ja tuijotimme toisiamme epäuskoisina. Me, pari hassua opiskelijaa, ihan oikeasti toteutamme järjestöhaaveemme ja pistämme pystyyn ison koko arktisen alueen kattavan nuorisotapahtuman! Jos rahoitusjumalat suovat, siis.

… kaksi kasvissyöjää ja yksi kalaninhoaja eivät oikein löytäneet konferenssiruuista paljon syötävää, paitsi ihanat ihanat minijälkiruoat. Kyllä, mainitsin ne jo viime postauksessa, mutta kun ne olivat niin herkullisia. Tietty lipsuimme kaikki vakaumuksistamme, mutta eräänä iltana päätin yllättää vieläkin köyhemmät opiskelijatoverit ja tarjota illallisen vegaaniravintolassa. Istuskelimme siellä sulkemisaikaan asti nauttien pienistä ihmeistä: vegaanijuustosta, samettisesta linssilasagnesta tai ihan vaan vesimelonista. Politiikkapöhinöissä ei oikein muistanut syödä, ja kaikki kummalliset oireeni loppuivat tuohon taivaalliseen ateriaan. Olin melkein oksentanut, tärissyt, ollut kylmissäni ja täysin uupunut – ratkaisu: kunnon ruoka.

… Islanti on vaan niin ihana! Kummallinen, piskuinen, ylpeä, myrskyinen, sekopäinen. Siellä pistetään riisiä sämpylän väliin, kannetaan käsilaukussa bikineitä (vaikka kylmä tuuli käy ihan koko ajan), pestään kädet pilaantuneen kananmunan hajuisella vedellä ja kustannetaan järjetön määrä kirjoja väkimäärään suhteutettuna. Vaikka olisin maailman lahjakkain fantasiakirjailija, en voisi keksiä jotain niin satumaista kuin Islanti: tulivuoria, laavakenttiä, jäätä, peikkoja, mannerlaattoja, pikkuisia vahvoja hevosia ja viikinkien jälkeläisiä. Samaan aikaan pienpanimoiden herkkuoluita, penismuseo, huikeita pikku designputiikkeja ja badassein tietämäni muijien räppiryhmä. Jos vain voisin, Islantiin muuttaisin.

Islanti merkitsee minulle yllättävän paljon, vaikka olen viettänyt siellä elämästäni vain reilun viikon. Olen saanut sieltä kolme uskomatonta, upeaa ystävää, kauneimmat maisemat ja nyt työpaikankin.


Alpenglow on myös Facebookissa ja Instagramissa – pistähän seuraten!

Yleinen

Matkoja napapiirin ylitse ja takaisin

23.9.2016

Kun sain ensimmäisen puhelinsoiton melkein varmasta harjoittelupaikasta, pomo varmisti epäilevällä äänensävyllä, olisinko valmis matkustamaan niin paljon ja niin omituisiin paikkoihin. Käveleskelin silloisen työpaikkani lastauslaiturilla ja yritin olla loikkimatta ilmaan riemusta – olihan minulla superlenkkaritkin jalassa! Kyllä, selviäisin varmasti maailmalla. Hyvä, pomo naurahti, edelleen epäuskoisena, laitetaanpa sinulle siis bisnesviisumikutsu menemään. Kun puhelu loppui, saatoin ehkä tehdä muutaman (schmidt-tyylisen) parkourponnahduksen lavojen päällä. Omituiset paikat, täältä tullaan!

Koska pohjoiset (venäläiset) oblast-pääkaupungit eivät riitä minulle työmatkoina, kaksi näistä reissuista on oikeastaan sittenkin vapaa-aikaa. Uralille hermolomalle, anyone?

Kaikista jännittävin kohde on siis joulukuinen Syktyvkar, Komin autonomisen tasavallan pääkaupunki. En tiedä Komista oikein muuta kuin sen, että komit ovat ehkä Pohjolan hauskinta porukkaa, rakastavat pelata yatzya ja pukeutuvat hiton hyvin. Komin lipussa on karhu, vieressä Ural ja kaupungin poikki virtaa ilmeisesti iso joki. Komiin minut vie Barentsin nuorisoneuvoston vuosittainen leiri, jonka olen orkestroinut rahoituksen hakemisesta itse leirin johtamisen kautta raportointiin viimeiset kaksi vuotta, mutta josta minun ei enää universumille kiitos tarvitse olla vetovastuussa. Tämän vuoden nakki on järjestää muutaman päivän työpaja leiriläisille – jippii! En voisi olla enää enempää innoissani pestistä, koska a) saan palkkaa ja b) töitä ei ole kuin muutama tunti päivässä. Ehdin siis tutustua leiriläisiin, paikkaan ja kuvailla niin paljon kuin sielu sietää. Ja hei, jos maksetaan siitä, että puhuu politiikkaa ja muutenkin pehmoisia, niin on ihmislapsella asiat aika hyvin.

Tosin matka Syktyvkariin hirvittää. Bussia en edes harkitse! Toivottavasti ei tarvitse junaillakaan. Toisaalta Venäjän lentoyhtiöistä uskaltaisin korkeintaan Aeroflotin kyytiin, joten en oikein tiedä, mikä huonoista on paras. Ehkä talla pohjaan Jeesus ohjaa?

Toiseksi riemastuttavin keikka koittaa jo kahden viikon päästä, kun lähden tupla-agentiksi Arctic Circle -konferenssiin Reykjavikiin. Pääsin hyppelehtimään pitkin hienon Harpa-rakennuksen käytäviä ja halleja viimeksi kaksi vuotta sitten, kun edustin samaisessa konferenssissa Barentsin nuorisoneuvostoa. Reissu oli merkityksellinen monella tapaa: rakastuin Islantiin ja sain kaksi todella hyvää ystävää, joista toinen kirjoittaa Pää pilvissä -blogia ja toinen johtaa Youth Arctic Coalitionia. Oikeastaan olen tehnyt Barentsin nuorisoneuvostolle temput ja siirtänyt kirjani arktisten nuorten kelkkaan, mitä ei olisi ikinä tapahtunut, jos en olisi ollut Islannissa konferenssimatkalla pari vuotta sitten. Yhden toimiston, yhden järjestön ja yhden lehden edustamisen lisäksi ajattelin syöpötellä Skyriä, ostaa niin paljon lankoja kuin käsimatkatavaroihin vain mahtuu ja lojua kavereiden kanssa geotermisissä kylpylöissä. Islantiin tarvii ehdottomasti pakata kaksi asiaa: vedenpitävät ulkoiluvaatteet ja uimapuku! Harmi vain, että ehdin viettämään Reykjavikissa vain kolme päivää. Joku kaunis päivä palaan vielä Islantiin, ajelen koko saaren ympäri ja haikkaan niin monta vuorta ja nyppylää, että jopa minun mystisen rakkoresistentit kantapääni hiertyvät puhki.

Oijoi, ja sitten Murmansk. Sielläkin olen jo saanut ilon ja kunnian vierailla keskitalven tulipalopakkasilla. Muistan ihmetelleeni, miksei missään ole jouluvaloja. Kavereita hakattiin, laukauksia kuului ja joka paikassa haisi tupakka. Olin siis selkesti liian viaton Venäjälle. Vaan ajat ovat muuttuneet, itänaapuriin on reissattu jo monta kertaa tämän ensikosketuksen jälkeen ja nyt lähden sinne aivan täysin vapaaehtoisesti, kunhan vain saisin viisumini. Yksi parhaista ystävistäni asuu Murmanskissa (ja on murmanskilainen, tärkeä huomio), ja kyrrään sinne bussilla heti, kun vain viisumi kättäni koskettaa. Pääsen näkemään Murmanskia inhimillisempään vuodenaikaan paikallisoppaan kanssa – mikäs sen parempaa hei! Voi olla, että linnoittaudumme vain katsomaan Netflixiä suklaalevyn ja shampanskaja-pullon kanssa, mutta elämää se on sekin. Murmansk kutsuu vielä toistekin marraskuussa, kun siellä järjestetään International Business Week, jonne menen töihin. Todennäköisesti vain tönötän bleiseri päällä luentosaleissa tai kissanristiäisissä, näytän nätiltä enkä ymmärrä mistään mitään, mutta työmatkajee! Ja onhan tässä monta viikkoa aikaa opetella ne aakkoset, vihdoin ja viimein.

Barents-yhteistyöhön kasvaneena poliittisena broilerina yksi elämäni kummallisimpia iloja on Barents-bingo. Alue koostuu 13 maakunnasta, joista kahdeksassa olen nyt vieraillut. Tämä syksy tuo yhden maakunnan ja kaksi pääkaupunkia lisää: Luleå on jäänyt reissuilla aina välistä, mutta menen sinne setvimään työryhmäsotkua alueneuvoston kokoukseen marraskuussa. Jippijee ja hitosti ruotsalaisia sipsejä matkalaukkuun! Listaltani puuttuvat siis joulukuun jälkeen enää Arkangeli, Nenets, Västerbotten ja Norjan Nordland.

Missä ei-lainkaan-turistisissa maailmankolkissa sinä olet pyörinyt ja mikä siinä viehättää?

 

Yleinen

Ensimmäisen illan rakkaus

11.9.2016

Puolisen vuotta sitten helmikuussa laskeuduin Schwechatin kentälle Wienissä. Kaikki meni vähän keljusti, ja kirjoitin siitä tämän postauksen. Olen jutellut jonkin verran samanlaisten maailmallaliehujien kanssa, enkä ole ainoa, joka potee alkumelankoliaa. Niitä kysymyksiä ja pelkoja, jotka pyörivät korvien välissä. Miksi taas piti lähteä? Mitä jos tästä tulee kamalaa? Jos en pidäkään mistään, en tutustu kehenkään enkä keksi mitään mukavaa tekemistä? Entä jos epäonnistun kokonaan? Kämppikset vaikuttavat pelottavilta, talossa ja asuinalueessa näkee yksinomaan vikoja eikä uni meinaa tulla silmään, kun yrittää löytää hyvää asentoa uudessa sängyssä.

Kun muutin Espanjaan, en saanut yhtään järkevää sanaa espanjaksi suustani. Väsytti ja pelotti niin, että vain tuijotin tuppisuuna maisemia ja jyrsin kohteliaisuuden vuoksi suolatikkuja, vaikka inhoan niitä. Kun muutin Sveitsiin, host-perheeni oli nukahtanut, ja seisoin puoli tuntia sateessa oven takana miettien, miten pääsisin takaisin kotiin Turkuun, kun ei minua tänne haluttu. Kun muutin Itävaltaan, vuokraemäntä avasi oven ja alkoi polottaa ihan pilvessä. Ikkunastani aukeava näkymä oli vähintäänkin ankea loputtomine lähiöparvekkeineen.

Kun muutin tänään Norjaan, kaikki tuntui oikealta.

P1570754
P1570755
P1570756

Lähtökohtani oli, ettei tässä varmaan mitään yllätyksiä puskisi eteen. Tylsä vanha Kirkenes, ketä kiinnostaa? Ikävystyisin varmaan kuoliaaksi. Jakaisin jonkun rotanloukun kämppisten kanssa. Toivoisin, että tulisi jo tammikuu ja pääsisin lämpimään pois Pohjoismaiden raadollisesta talvesta. Pakkasin autoon Inarissa kaikenlaista ryönää bleisereistä keitettyihin kuningasravunjalkoihin ja kahvakuulasta vaelluskenkiin, yritin säätää radiota (enpä saanut korjattua) ja hyppäsin rattiin. Ajelin vajaat parisataa kilometriä tänne, ja jokin lämmin ja huikea kasvoi rinnassa. Jotain, mitä en ollut osannut odottaa lainkaan. Laitoin Paperi T:tä soimaan. Ylitin rajan, ja pian laskettelinkin Fiatilla jo ensimmäiselle vuonolle. Upeat harsopilvet tanssivat hitaasti tunturien rinteillä ja verhosivat lopulta ujot huiput piiloon. Hämärä hiippaili kivisille rannoille, ja jouduin laittamaan pitkät päälle. Puikkelehdin Kirkenesin uusissa liikennejärjestelyissä hämmentyneenä, löysin pomon hotellin parkkipaikalta ja menimme katsomaan asuntoa.

Ihana kolmikerroksinen puutalo pikkukaupungin keskustassa! Ovella tuli vastaan krapulainen saksalainen kämppis, joka työskentelee kuvaajana paikallisessa taideprojektissa. Kysyin, missä muut kämppikset olivat. Ei olemassa, vastasi saksalainen, me ollaan täällä kahdestaan. Kolmikerroksisessa paritalossa! Sain valita huoneen kolmesta, ja etsiydyin lämpöiseen ruusutapetoituun kulmahuoneeseen, jonka ikkuna tarjosi melkoiset näkymät pimeässäkin. Tuntureita, lämpöisiä omakotitaloja puutarhoineen, puolet kaupungin valoista. Ehkä vilaus mertakin, se selviää huomenna. Iso keittiö, vielä isompi olohuone ja kaksi parveketta! Työkaveri sanoi, että ihan sama, mihin aikaan jaksan huomenna tulla toimistolle, ei siellä kovin paljon hommia huomenna vielä olisi. Kannoin tavarani yläkertaan, huikkasin miehelle hade ja hymyilin jo kuin hullu. Saksalainen vetäytyi nukkumaan kohti parempaa huomista.

P1570759
P1570760
P1570764
P1570765

Kippasin matkalaukkujen sisällöt lattialle ja aloin laittaa niitä kaappeihin. Vein meikit kylpyhuoneeseen, ruoat keittiöön ja ihailin hennonvaaleanpunaisia, vanhoja seiniä. Ai että tästä tulee hyvä.

Minulla ei ole koskaan ollut näin hyvää tunnetta mistään, mihin olen rynnännyt. Jo autossa, kun avasin ikkunan, liikutuin aika lailla kyyneliin merituulen tuoksuta: rakkolevää, suolaa, lokin kirkunaa. Olen aivan yllättynyt ja sydän aika lailla raasteena siitä, miten joku voikin olla heti alkuun näin kaunista. Vaikea selittää, mikä tässä on – tuntuu vain niin oikealta! Kuin olisin tietämättäni haaveillut tästä talosta ja kaupungista koko ikäni. Vielä kun huominen ensimmäinen harjoittelupäivä maistuisi makealle, niin olisin ehkä löytänyt jotain upeaa tälle syksylle.

Huikeaa yllättää itsensä näin positiivisesti. Viime aikoina tällaisia uskomattomia yllätyksiä on ihan sadellut. En tiedä, onko se sattumaa, vai onko pitkäaikainen pyristelyni vihdoin johtanut siihen, että olen oppinut uimaan. Viime vuonna tähän aikana olin selkeästi onneton ja kaipasin elämääni kaikkea sitä, mitä siinä ei ollut, ja halusin eroon siitä, mitä minulla oli. Nyt kaikki vain jokseenkin loksahtelee itsekseen paikalleen. Huomenna pitäisi selvitä, saanko vielä ylimääräistä harjoitteluapurahaa (ja kaiken todennäköisyyden mukaan näin tulisi tapahtua), ja jos näin on, niin käytän sen konferenssimatkaan Islantiin kuukauden päästä. Tammikuussa minua odottaa elämäni seikkailu, ja olen tutustunut viime aikoina melkoisiin persooniin, ennestään tuttuihin tai täysin uusiin.

Kuten saksalainen kämppikseni, minäkin nukahdan nyt kohti parempaa huomista. Toivottavasti. Vaikka tämäkin päivä on kyllä vienyt kyynelvarastot silmistä, puhdin naisesta ja sanat suusta.

PS En malta odottaa, että pääsen huomenna hakemaan pakastimen täyteen norjalaista jäätelöä…

Yleinen

Inarijärvi-sightseeing: Kuuvan kanava ja Nitsin koski

6.9.2016

Inarin tyttönä en osaa ehkä arvostaa heti kotilaiturilta aukeavaa erämerta aina tarpeeksi. Ainakin teininä oli ihan kamalaa, kun joutui viikonlopuksi saareen eikä päässyt popittamaan jonkun Corollan takapenkille. Nyt taas kiskon heti ensimmäisenä vanhemmille tullessani jalkaan (risat) kumisaappaat, heitän pelastusliivit päälle ja lähden vesille.

Kesätöiden loputtua minulla ja isällä oli pari yhteistä vapaapäivää, joten lähdimme katsastamaan kotoisan Inarijärven nähtävyyksiä. Hassua kyllä, en ollut käynyt kummassakaan aiemmin kesäaikaan tai niin, että edes muistaisin koko tapausta. Tunnin veneessä tai kelkassa keikkuminen ja kieppuminen kun kummasti aina hidastaa reissuhaluja.

Suurin osa Inarijärvellä käyvistä matkailijoista joko valitsee Ukonsaaren ja ehkäpä Hautuumaasaaren sisältävän katamaraaniristeilyn Inarista tai raahaa pohjoiseen oman paattinsa, jolla rykäisee muutamaksi päiväksi vetämään uistinta suurille järvenselille. Näkyypä vierailijoita melomassa tai talvisin hiihtelemässäkin. Itsekin haluaisin lähteä hiihtovaellukselle Vätsärin erämaahan tai kajakoimaan Pohjois-Inarin kivisille rannoille ja kalaisille karikoille, mutta kun mutta kun. Ei vain ole vielä saanut aikaiseksi.

P1570701
P1570702
P1570705
P1570708
P1570711
P1570713

Kuuvan kanava halkaisee erään Pohjois-Inarin niemen. Noin sata vuotta sitten eräs Kuuvan suvun vanha mies päätti kaivaa käsipelillä venetien maidensa halki. Hän lapioi monen sadan metrin mittaisen käytävän (josta iso osa tosin on jo ennestään ollut lampea), ja urakkaan kului vuosikausia. Tekeleensä loppupäähän hän pystytti puisen sillan, jonka laatikkoon kanavankäyttäjät saattoivat jättää roposia korvaukseksi. Silta on jo lahonnut, mutta kanava on edelleen täysin kulkukelpoinen – itse asiassa sen läpi voi päräytellä ihan moottori täysillä. Kanavaa käyttelivät meidän kanssamme yhtä aikaa myös porot, jotka ylittivät kanavan sen kapeimmasta kohdasta. Polskis vaan!

Uskomatonta, millaisiin asioihin sitä voi päättää tuhlata aikansa. Kaivanpa syvän, pitkän ja leveän kanavan keskelle metsää! Kuuvan kanava ei edes oikaise kovin paljon, mutta hauskahan sitä pitkin oli loppukesän päivänä lipua ja ihastella sen ylle kurottavia ikimäntyjä, jotka eivät ole koskaan metsuria nähneet. Eivätkä toivottavasti näekään!

P1570720
P1570723P1570741
P1570742
P1570750

Livuimme siis Kuuvan kanavaa pitkin Koskivuonoon, jossa Inarijärvi yhdistyy Nitsijärveen. Onkin vähän kyseenalaista, onko kyseessä alun perin yksi vai kaksi järveä, sillä niiden välinen korkeusero on minimaalinen ja koskea voisi ehkä mieluummin sanoa salmeksi. Kyllä siinä vesi virtaa, mutta siitä sujahtaa myös suht kivuttomasti veneellä läpi. Isän mukaan taimenet eivät edes huomaa, kun ne vaihtavat vesistöä. Me istahdimme hetkeksi kosken puurakenteille, kaivoimme esiin suklaalevyn ja paistattelimme auringossa, vielä kun se tänne pohjoiseen jaksaa paistaa. Metsähallituksen miehet olivat ruvenneet mestarinikkareiksi ja rakentaneet pitkospuille vielä valtaistuimenkin, jolla oli mahtava pönöttää ja katsella vetistä ja koivuista valtakuntaansa. Tai oikeammin tuntea kiitollisuutta, että sai käydä täälläkin luontoäidin vieraana.

Inarijärvi on paratiisi, josta jokainen voi löytää oman palansa. Muut kulkijat eivät todellakaan ole haitaksi, ja mahtavia telttapoukamia löytää lähes joka saaresta, niemestä ja lahdesta. Parhaimmat luksusleiripaikat tarjoavat valmiit puut, laavukehikot, telttasaunanpaikat ja jopa paistinpannut – ei tätä järveä kukaan omista, joten sen voi aivan hyvin jakaa. Järvellä ei ole sääskiäkään edes keskikesällä, sillä ne eivät luojan kiitos jaksa piuata yli myrskyisten selkien. Tykkää sitten hiihtelystä, gourmet-nuotiokokkailusta, taimenennarrauksesta tai pilvien bongailusta, äiti Inari tarjoaa kyllä kauneintaan ympäri vuoden. Kuoritakkia ja villavaatetta vain päälle – ei tämä mikään Bahama tosin ole!

PS Pakko myöntää, että vaikka ryönäilyä rakastankin, olen ihan iloinen, että pääsen ensi viikolla maistelemaan toimistolaiffia. On ihan eri lailla uskottava ja ihmismäinen olo, kun kiskaisee päälle poolon ja suorat housut kuin mitä noissa kuvan hillatahraisissa kollareissa, savuisessa ikivanhassa takissa ja halkeilleissa kumppareissa.