Browsing Tag

pohjoinen

Yleinen

Telttaillen hiljaisella Inarilla

27.8.2017

Ajatus telttaretkestä äänettömällä erämaajärvellä tuntuu nyt todella kaukaiselta, vaikka siitä on vain pari viikkoa.

Olen tutustunut Tilburgissa uusiin ihmisiin joka päivä, suihkinut ympäriinsä uudenkarhealla pyörälläni ja ärsykekarusellin maksimoinniksi ikkunani alla pauhaa tietyö. Takki alkaakin olla jo aika tyhjä, koska nyt sunnuntaina on takana viisi päivää pussikaljaa, baarikierroksia, kylpyläiltaa, soutamista (kyllä!), rastiratoja, tuhoton määrä odottelua ja kaiken matkatavarani raahaaminen kaksi kertaa kaupungin halki huonojen yöunien jälkeen.

En ollut koskaan ollut yli paria tuntia kestävällä melontaretkellä, ja teltassa nukkuminenkin on jäänyt tänä kesänä harmittavan vähiin. Kerran onnistuin, toisen kerran yritin ja päädyin kaverini puutarhavajaan. Siispä pakkasimme teltat, ruuat ja pipot mukaan ja laskimme illan tyyntyessä venhon vesille.

P1610650
P1610630
P1610626
Kajakilla liplattelu tuntuu, kuin leijuisi veden päällä koskettamatta sitä lainkaan. Ei tule ajateltua syvyyksiä, kylmää vettä ja hirmuisia petokaloja, jotka siellä uivat. Inarilla hirmut kasvavat vain reilu kymmenkiloisiksi, mutta toisinaan merellä oikein pelottaa, kun ajattelen pohjaa monen sadan metrin päässä ja siellä lymyäviä haita ja muita jättejä.

Inarillakin pohjaan voi olla matkaa lähes sata metriä, ja lähin ranta kilometrien päässä. Ylittämämme järvenselkä voisi olla syysmyrskyssä pelottava paikka, mutta elokuun illassa saimme seurata siikojen balettiesitystä suojaisissa lahdissa.

Inarilla on kolme tuhatta saarta. Järvestä on tehty tarkka merikortti, joka on syytä ottaa mukaan. Kokematon eksyy helposti identtisten saarten, lahtien ja karien joukkoon.

P1610716
P1610714
P1610706

Suhahdimme telttapaikalle kaislikon läpi, ja sääsket löysivät meidät heti. Sääskimyrkkyä ei sattunut mukaan, joten väsäsin heti tulet ja poltin mukana märkiäkin oksia, että savu karkottaisi seuralaiset. Saimme siis nautiskella pikapastasta ja suklaabanaaneista ilman muuta seuraa kuin toisemme.

Inari on erämaajärvi, mutta leiripaikkoja sieltä löytyy satoja. Osa on vain tulen tummentamia länttejä maassa, osasta löytyy grilliritilät ja telttasaunan runko. Kaikilta avautuu komea järvipanoraama.

Jos olisin kompuroinut teltasta vauhdilla ja kompastunut koivunjuuriin, olisin lentänyt suoraan rantaveteen. Onneksi retkeemme ei kuulunut tällaista dramatiikkaa. Netflixin sijaan katselimme ennen nukkumaanmenoa valtavan elokuun kuutamon kohoavan saarten ylle. Nukahdin viriävään yötuuleen ja aaltojen liplatukseen.

Yleinen

Hillasiepon päiväkirja

17.8.2017

Jahas, viikon blogitauko.

Harvemminpa olen ulkoillut niin paljon kuin kuluneen parin viikon aikana. Lapin kaunis suoluonto on tullut tutuksi sääskineen, paarmoineen ja muurahaisineen – ja perhosineen, hirvineen ja kukkasineen.

Suhteeni hillastukseen on oikein ristiriitainen. Lapsena se oli pakkopullaa, ja jängässä piti kykkiä vielä pari tuntia senkin jälkeen, kun olisin jo halunnut kotiin katsomaan Simpsoneita. Nyt jaksan hyppiä mättäillä koko päivän, mutta kun nälkäkiukku ja tuhat vihaista sääskeä iskee, tekisi mieli takaisin siisteihin sisätöihin.

P1610601
P1610610
P1610605

Ensimmäinen syy jänkäjoonasteluun oli tänä vuonna kuitenkin raha. Tulevista töistä ei ole tietoa, kesätyöt loppuivat jo neljä viikkoa sitten ja elellä pitäisi ainakin jouluun asti. Kiitos Kela, kun opintotukea leikkasit.

Rämpiessä kasvavat myös jalkalihakset ja kärsivällisyys. Ulkona on terveellistä, ja suolla tuoksuu hyvältä. Suopursuilta, katajilta, turpeelta. Sateelta ja järviltä.

Hillastus kuuluu toisaalta lappilaiseen vuodenkiertoonkin. Saappaat jalkaan, anorakki niskaan, suklaapatukka taskuun ja jängälle! Koko kesä katsellaan, tuleeko kukkia, tuleeko suppuja, tuleeko raakileita, ja joko on kypsää. Kierretään jänkiä, kyräillään kun naapurit ehtivät nappaamaan sadon nenän edestä ja tulistellaan. Kauden päätteeksi vaatteet haisevat savulle, hielle ja sääskimyrkylle, ja kengistä voi kaataa pikkurisuja ja lehtiä.

P1610614
P1610619
P1610620

Olen imenyt lokkien kirkunaa, lotisevia mättäitä ja autioita aapoja nyt itseeni, koska kohta alkaa ihan toisenlainen elämä. Kaikkea aikansa. Viikon päästä tutustun jo yliopiston kirjastoon ja pyöräilen pitkin Tilburgin katuja. Kimppakämpässä riittää varmasti vilinää.

Järvenselkiä ja humisevia haapoja tulee ikävä, mutta iniseviä verenimijöitä ei.

Hillahommiin alkaa olla jo liian myöhäistä, mutta kannustan ehdottomasti syksyiseen ravinnonhankintaretkeen. Mustikkaa, puolukkaa, kanterelleja ja tatteja – ilmaista ruokaa ilman muovipakkauksia tai kastelukulunkeja. Päälle saa muutaman tunnin liikunnat, raitista ilmaa ja luvan popsia leirinuotiolla herkkuja hyvällä omallatunnolla.

Onko sinussa metsästäjä-keräilijän vikaa?

Yleinen

Miten sinä juhlit saamelaisten kansallispäivää?

6.2.2017

6.2, kovemmat bileet kuin 6.12.!

Toisesta tiesit varmasti, toisesta ehkä. Ja nyt kun päivämäärät on näin rinnastettu, niin todennäköisesti myös muistat saamelaisen kansallispäivän jatkossa.

Lapsena ne tarkoittivat aika lailla samaa. Koulussa nostettiin lippu, hoilattiin joku veisu, jossa oli vanhat hankalat sanat, ja saatiin hyvää ruokaa. Vähän isompana aloin huomata eroja: helmikuussa kaverit ja opettajat pukeutuivat gákteihin, kansallispukuihin, ja musiikki oli paljon tutumpaa. Suomalaista kansanmusiikkia ei Inarissa pahemmin kuunnella. Eikä helmikuussa tarvinnut katsella sitä mustavalkoista elokuvaa, joka sai kyyneleet isän silmäkulmiin.

Nykyisen minäkin vetistelen Tuntemattomalle, kun Finlandia kajahtaa tuhotun männyn yli.

Kuva: Suohpanterror

"Itsenäisten maiden alkuperäis- ja heimokansoja koskeva yleissopimus tai ILO:n sopimus nro 169 on YK:n Kansainvälisen työjärjestön (ILO) vuonna 1989 laatima alkuperäis- ja heimokansoja koskeva yleissopimus. Sopimuksen tarkoitus on turvata alkuperäis- ja heimokansojen yhdenvertainen kohtelu muihin väestöryhmiin nähden sekä estää näiden kansojen kulttuurien ja kielten kuoleminen. Yleissopimus edellyttää valtioiden ryhtyvän toimiin kansojen kulttuurin, kielen sekä sosiaalisen ja taloudellisen aseman turvaamiseksi." (Wikipedia) Suomi ei ole ratifioinut ILO 169 -sopimusta.

Kävin vielä yläasteen ja lukion osittain saamenkielisessä opetuksessa ja kulttuurin ympäröimänä, ja tajusin vasta yliopistossa, että nämähän eivät olekaan tuttuja juttuja kaikille.

Oikeastaan kävi ilmi, ettei saamelaisalueen ulkopuolella tiedetä oikein mitään.

Kysyttiin, onko minulla lappalainen nimi. En ollut koskaan kuullut sanaa muussa kuin loukkaavassa käytössä aiemmin. Yritin sopertaa, että tuo on ikävä ilmaus, käytä mieluummin lappilaista, jos puhut Lapissa asuvasta, tai saamelaista, jos alkuperäiskansasta. Pahoitin monen mielen. Olin monille portti maailmaan, josta he eivät tienneet mitään ja sekin tuntui pahalta. Minä, joka nyt en oikeastaan edes ole saamelainen, mitä nyt puhun kieltä!

Ystäväni eivät tienneet saamelaisista laiskuuttaan tai epäkiinnostustaan. Suomen kouluissa ei yksinkertaisesti opeteta juuri mitään Euroopan ainoasta alkuperäiskansasta. Saatetaan ehkä mainita, että saamen kieliä on kolme, ja tässä kuva muutamasta lapsesta kansallispuvussa. Poroista kyllä tiedetään, mutta eiväthän ne suinkaan olleet kaikkien saamelaisten pääelinkeino.

Ihan ymmärrettävästi suomalaishallinto ei myöskään kerro sorrosta: hei, Amerikassa oli asiat pahemmin! Oman kansan virheitä on vaikeaa sisällyttää historiankirjoihin, varsikaan, jos niiden laajuutta ja syvyyttä ei vieläkään ymmärretä. Vielä 60- ja 70-luvulla syrjäkylien saamelaislapset vietiin suomalaisiin kouluihin, joissa heitä kiusattiin, he eivät saaneet puhua kieltään ja menettivät kosketuksen kieleen ja kulttuuriin. Osa on saanut äidinkielensä takaisin, osa ei, mutta arvet jäivät ainakin.

Vielä nykyisinkin Korkein hallinto-oikeus kävelee Saamelaiskäräjien päätösten yli, jos kokee ne suomalaisia vaarantaviksi. Päättäköön saamelaiset rauhassa kulttuuriapurahoista ja omiensa opetuksesta, kunhan eivät sotkeudu suuriin taloudellisiin ja poliittisiin kysymyksiin! Tästä ei uutisissa kerrota. Sen sijaan siitä kyllä, kun saamelaiset niin taas mielensä pahoittivat Miss Suomen tai Tanja Poutiaisen feikkisaamenpuvuista.

(Mikäli kulttuurinen hyväksikäyttö ja saamelaisuus kiinnostaa, lukaise tämä Emmi Nuorgamin kirjoitus.)

Malliesimerkkejä kulttuurisesta omimisesta: uransa päätöstä juhlistanut (ei-saamelainen) alppihiihtäjä Tanja Poutiainen poseerasi pilailupuodista hankitussa saamenpuvussa, samoin pilailupuodista hankitussa saamenpuvussa poseerasi missi Carola Miller ja näyttää niitä pukuja olevan myös kaupan pilailuvälinepuodissa. KUVA: Suohpanterror

Loppupeleissä kansallisvaltio on melkoisen tuore keksintö. Tämä olisi ihan hyvä muistaa.

Miten sitten voisi oppia lisää saamelaisuudesta, jos edes mahtava suomalainen peruskoulu ei näitä tietoja tarjoa?

Onneksi on internets, jälleen kerran.

Sano se saameksi -sivusto tarjoilee modernin fraasisanakirjan lisäksi esimerkiksi Pikaoppaan saamelaisuuteen, joka kertoo sinulle sen, mitä yläasteella olisi pitänyt. Opettajille ja muille lasten ja nuorten parissa työskenteleville sivusto myös tarjoaa työkaluja, joilla opettaa saamelaisuudesta.

Uutisia maailman ja saamelaisalueen asioista tarjoaa monella saamen kielellä Ođđasat, joka on myös tekstitetty suomeksi.

Räpin ystävien kannattaisi katsastaa Ailu Vallen ja Amocin tuotanto.

Saamelaisia elokuvia ja dokumentteja tuotetaan aika ahkerasti, ja juuri nyt Areenasta voi katsoa esimerkiksi kolttasaamelaisen Kuunmetsän Kaisan. Mikäli alkuperäiskansojen elokuva jää kiinnostamaan enemmän, Inarissa järjestetään vuosittain tammikuussa Skábmagovat-festivaali (Kaamoskuvat), jonne saapuu leffavieraita aina Uudesta-Seelannista, Venäjältä ja Kanadasta asti – ja vaikka mistä muualta.

Tämän postauksen kuvitus on lainattu Suohpanterror-taiteilijakollektiivilta, joka nostaa epäkohtia esiin. Heidän taiteensa sopii niin Kiasmaan kuin graffiteihin Pohjois-Lapissa. Pidähän silmät auki, kun ajelet nelostietä pohjoiseen: tiekylttien takaa löytyy usein yllätyksiä!

Mikäli haluaa perehtyä saamelaisuuteen syvemmin ja jopa akateemisemmin, Oulun yliopiston Giellagas-instituutin Veli-Pekka Lehtola on kirjoittanut useita saamelaisia koskevia tieteellisiä artikkeleita. Hänen 2015 ilmestynyt Saamelaiskiista-kirjansa on suurellekin yleisölle sulavaa luettavaa saamelaismääritelmästä, saamelaisten oikeuksista Suomessa ja laillisista kiistoista Saamelaiskäräjien ja suomalaishallinnon välillä.

Buori álbmotbeaivvi buohkaide!

PS Mikäli aihe kiinnostaa lisää, voin vinkkailla enemmän lähteitä, kirjallisuutta ja muuta aineistoa. Identiteetti- ja kulttuurikysymyksiin en voi vastata, mutta voin löytää ihmisen, joka voi.

Yleinen

Privaattikierros Murmanskissa

16.11.2016

Hyiset terveiset napapiirin pohjoispuolen suurimmasta kaupungista – Murmanskista! Nautiskelen nyt perinteisestä venäläisestä epäkäytännöllisyydestä eli istuskelen hotellihuoneen lattialla, koska ainoan pistorasian lähellä ei ole sen puoleen sänkyä, tuolia kuin sohvaakaan. Katselen Ylä-Murmanskin valoja ja superkuuta ja harkitsen, olisinko peräti niin elitisti, että kiskaisin huiviin parin euron minibaarikaljan.

Lauantai oli kyllä niin huikaiseva päivä, että sille voisi ihan hyvin maljan nostaakin. Ystäväni Inna ja hänen kaverinsa Vasily kaappasivat minut harmaaseen maasturiin ja näyttivät kaikki Murmanskin parhaat paikat ”Bronxista” (älkää kysykö) ydinjäänmurtajalle.

P1580167
P1580163
P1580145
P1580151

Murmansk sijaitsee aivan yhtä komeilla tuntureiden sylissä kuin vaikkapa Alta tai Hammerfestkin. Lahtea pitkin eivät kuitenkaan seilaa amerikkalaisilla turisteilla ahdetut Hurtigrutenit, vaan öljytankkerit ja ruosteiset kalastuspurkit. Oppaani halusivat näyttää minulle ensimmäisenä kuvaustasanteen/näköalapaikan, joka poikkesi ympäröivästi pusikosta hyvin vähän. Ehkäpä joku traktori oli puskenut siitä lunta pois, ehkä se oli vain sutinut matkallaan, mutta lämmitin kameraani käsien välissä ja toivoin, että se jaksaisi avautua. Kymmenen asteen pakkanen hurjaan viimaan yhdistettynä nimittäin jähmetti meitä niin, että minun ja Innan huiveille nauranut porukan machokin pyysi pian hiljaisella äänellä varahuivia itselleen.

Oppaat katsoivat minua odottaen. Ehkä vähän kauhullakin. Aika moni ulkomaalainen vieras kuulemma säälii tai inhoaa kaupunkia. Murmansk levittäytyi lahden rannalle hyvin erilaisena kuin norjalainen kaupunki: savuisena, metallisena ja murretunsävyisenä. Valkoista tunturia ja teräksenharmaata. Loputtomasti mustia vaijereita, johtoja ja peltikattoja. Kiskot kohti Moskovaa ja Mustaamerta ja Pekingiä ja Vladivostokia. Aurinko punnersi niemimaan takaa juuri ja juuri lumihuippujen ylle, eikä se lämmittänyt piiruakaan. Ilmeisesti otin tarpeeksi monta kuvaa, sillä paikallisoppaat suunnistivat jo iloisina autolla. Vasily väänsi lämmittimen täysille ja kiroili, kun kierroksen seuraava pysäkki olikin jo niin pian. Eivät ehtineet edes sormet sulaa.

P1580156
P1580154
P1580172

Kun kävin ensimmäistä kertaa Murmanskissa neljä vuotta sitten, toinen ystäväni ajelutti minut valtavalle Alyosha-patsalle. Silloin ajattelin, että miten tahditonta, ylpeillä sodanaikaiselle viholliselle, miten puna-armeija vei lopulta voiton. Mutta ei se sitä ollut. Länteen tiirailevaa Alyoshaa ei pykätty siksi, että hähähää suomalaiset ja natsit, saittepa turpiin, vaan toivon ja pakon symboliksi. Sotilas tarkkailee leuka pystyssä solaa, josta vyöryisi pian saksalaisjoukko. Murmansk oli pari vuotta natsimiehityksen alla, ja takaisinvaltaus oli ruma ja verinen operaatio – kaupunkisota yleensä on. Kansainvälisten kaverien kanssa rokkibaareissa heiluessa ei tule juuri ikinä miettineeksi, että meidän isoisämme tai -setämme tähtäilivät toisiaan kiväärinpiipun yli. Eri ajat, eri tapahtumat, mutta joskus niidenkin pitää antaa koskettaa.

Näimme kukin Alyoshan ikuisissa liekeissä eri kuvia. Minä suomalaissotilaat Petsamossa paleltumassa. Seuralaiseni toivon siitä, että vahvistusjoukot lipuisivat lahtea pitkin apuun – ja pelon, etteivät saapuisikaan. Minä kiitollisuuden siitä, että olen saanut kasvaa rajan sillä puolella, jolta nikkelisulatto ei ole tappanut kaikkia lähialueiden puita. Kaverini oman kaupunkinsa säästymistä: Murmansk ja Arkangeli ovat Lounais-Venäjän tärkeimpiä satamia edelleen.

P1580175
P1580179
P1580185

Matka jatkui ja laulu soi. Näin Murmanskin Bronxin (tämä on niin ghettoa, että tää on bussien päätepysäkki), poronsarvipipoisen pikkupojan, minimaasturi-Ladan, Murmanskin uusimman ja kalleimman rakennuksen sekä itse ydinkäyttöisen jäänmurtaja Leninin. En oikein tiedä, mitä pitäisi ajatella siitä, että juuri naimisiin päräyttäneet parit tuovat ydinmurtajan satamapaikan aitaan rakkauslukkoja. Kestäköön rakkautemme yhtä ikuisesti kuin ydinjäte?

Murmansk on kaikkea sitä, mitä Lappi ei ole. Teollistunut. Valtava. Rautainen. Kiskot nousevat liki merestä asti, meillä ne lopahtavat Rovaniemelle. Äänekäs. Eloisa. Likainen. Vanhoja rakennuksia, rapistuneita seiniä. Uhkeita monumentteja ja korkeita kengänkorkoja. Värikkäitä vilkkuvaloja, kuusikaistaisia teitä, prameita uudenvuodenvaloja. Kolossaalisia kerrostaloja, joissa on sisällä tropiikki. Kulkukoirilla on niin paksu turkki ja leveät, että ne menisivät heittämällä susista.

Missään tapauksessa Murmansk ei ole ruma tai lohduton. Se on vain loputtoman kiehtova, mutta toisaalta myös uuvuttaa.

Illalla kaupunkikierroksen, sukkahousunmetsästyksen ja venäläisen, megalomaalisen illallisen jälkeen kellahdin tyytyväisenä sänkyyn ja katsoin kaksi jaksoa Greyn anatomiaa.

Yleinen

Venäläinen ystävä Inarissa kylässä

9.11.2016

Yleensä minä olen se, joka heiluu kaukana kotoa muiden nurkissa. Viime viikonloppuna koitti kuitenkin takaisinmaksun aika, kun hain venäläisen kaverini Innan pyjamapartyilemaan Inariin ennen kuin päräyttäisimme yhdessä Luleåån kokoustamaan. Pääsin näyttämään Innalle suomalaisia erikoisuuksia uudesta vegaaniroiskeläpästä saunassa juoruiluun.
14963553_1355207904502799_1128768322_o
P1580086

Ensiksi parkkeerasimme Jäniskosken ulkoilualueelle. Kiitos EU:n Inarissa kelpaa nykyisin tallustella kylänraitilta leveää ulkoilubaanaa pitkin Jäniskosken laavuille ja mikä parasta, riippusillalle. Harva asia on niin lapsellisella tavalla riemukas kuin riippusillalla hyppiminen! Hyinen koski kuohuu jalkojen alla ja roiskeet jäätyvät saman tien rantakiviin. Keväällä Bad Gasteinissa lueskelin siltaan kaiverrettua betonilaattaa ja naureskelin syylle, miksi silta oli rakennettu – että voitaisiin ylittää joki. Kun pompimme Innan kanssa metalliritilöillä valkoisen vaahdon yläpuolella, mieli lenteli sangen filosofisissa sfääreissä. Ei tästä pääsisi mitenkään yli, elleivät ihmisinsinöörit olisi keksineet roikkuvaa joenylitysvälinettä. Samalla lailla luonnotonta kuin lentokoneet, tekoripset ja quorn. Joskus on hienoa vain pysähtyä arkipäivän tavallisimpien innovaatioiden keskelle ja miettiä, kuinka järjetöntä ja sattumanvaraista ihan kaikki loppujaan on. Nytkin, kun istun kokoushuoneen huonossa ilmassa ja poden orastavaa päänsärkyä, oikeasti purjehdin läpi universumin Spaceship Earthissä.

P1580084
P1580083
P1580094
P1580091

Voi kun tätä esittelemistä pääsisi tekemään useammin. Meillä oli ihanan inarilainen päivä: ensin hytisimme jokirannassa, nuuskimme nuotionsavua ja päätimme lopulta lähteä autolta. Rakas Fiat ei oikein pitänyt kylmässä seisoskelusta ja lähti lopulta yskähdellen käyntiin – emme jääneet laavulle jumiin kuten teininä kaveriporukalla lukiobileiden jälkeen! Kuten kunnon lappilaiset marraskuussa, vietimme illan mukavasti sisätiloissa siikaa kokkaillen, saunoen ja sohvalla lojuen. Suljimme kaikki kaihtimet, juoruilimme järjestökavereista ja loppuillasta jopa niinkin (oikeasti) jännittävästä aiheesta kuin venäläisten agenttien värväys.

Venäjän ja Suomen välillä on valtavasti eroja. Olemme Innan kanssa näennäisesti hyvin samanlaisia: twentysomething kansainvälistä politiikkaa opiskelleita nuoria naisia, jotka ovat fanittaneet joskus My Chemical Romancea, asuneet lapsuuden ja nuoruuden kylmässä takapajulassa ja yrittävät nyt opetella laiskasti norjaa. Vaikka ystäväni onkin venäläisen syrjäseudun kasvatiksi todella liberaali ja vaihtoehtoihminen, ajattelumme vain… kulkee usein täysin eri uria. Hän ihailee kunnon machomiehiä, joiden tunnusmerkkejä ovat tuuhea parta, määräilevä luonne ja kauheat muskelit. Toisaalta hän haluaa keskittyä uraansa täysillä ja on valmis uhraamaan haaveet perheestä sen vuoksi: niitä ei voisi mitenkään sovittaa yhteen. Hän heittää häpeämättä läppää homoista ja kikattelee, jos tietää jonkun tutun olevan seksuaalivähemmistön edustaja (ei siis vihaa, mutta naureskelee kuitenkin). Hän ei ymmärrä, miksi minä haluaisin feministimiehen. Nainen on nainen, mies on mies ja roolit ovat juuri hyvät näin.

Ystävien ei tarvitsekaan olla samaa mieltä. Aluksi ajattelin, etten voisi oikein koskaan saavuttaa kovin hyvää yhteisymmärryksen tasoa venäläisten tuttujeni kanssa, sillä heidän maailmankuvansa ja arvonsa poikkeavat niin hurjasti omistani. Mutta juuri nämä erot ja niistä avoimesti kinastelu keskustelu ovat lähentäneet meitä. Tekee hyvää joskus tulla kummastelluksi ja kyseenalaistetuksi – kunhan voi seuraavaksi olla samaa mieltä joogasta, Freian uusista suklaamauista ja How I met your motherista.

P1580080
P1580077

Kun päätyy esittelemään omaa kotipaikkaansa, tulee näyttäneeksi lopulta myös oman todellisuutensa. Näyttäminen taas tarkoittaa, että joutuu – tai pääsee – kohtaamaan sen fyysisen ja henkisen tilan, jossa elelee tai josta on lähtenyt.

Kun aamu valkeni inarilaisessa puutalossa, pakkasimme matkatavarat pikku-Fiatiin ja ryhdyimme matkaamaan kohti Pohjois-Ruotsia. Inna tarjosi kolmenlaisia pikkuleipiä ja suolapähkinöitä, ja venäläinen vieraanvaraisuus vetäisi minut jälleen lähes kyyneliin. Kun pysähdyimme pizzalle Sodankylässä, oli minun vuoroni tarjota. Pääsimme sopuun yhteisen pizzan täytteistä ja istahdimme ikkunapöytään.

”Superhyvää”, Inna sanoi.

”Niin on”, vastasin.

”Ai laitat Tabascoa? Meidän pitää käydä maistamassa Murmanskin tulisinta pizzaa sitten kun tulet.”

Niin, ensi viikon vietän sitten suurimmassa kaupungissa napapiirin pohjoispuolella. Vuoroin vieraissa! Innaa järkytti alastomuus saunassa (”vaikka rakastan sinua, en halua vilautella sinulle”), saas nähdä mikä on Murmankissa minulle liikaa.