Browsing Tag

paska reissu

Yleinen

Reissusekoilua vol 2: hostellit

31.8.2016

Joskus on vaikea selittää, miksi veri vetää jatkuvasti maailmalle. Oikeastaan olen siinä pisteessä, etten voi määritellä kotia enää lapsuudenkotia kummemmin, eikä satunnaista vanhemmilla punkkaamista voi oikein laskea. Olen joko pelannut korttini erittäin hyvin tai erittäin huonosti: yksi elämäntavoitteistani oli saada irtolaisuussyyte, eikä se ole kaukana. Toisinaan mietin, mitä oikein saan tästä kaikesta. Bankrotin, venähtäneen selän ja raastavia reissuromansseja? Rusketuksen aina silloin tällöin? Tässä postaussarjassa pudistellaan hyväntahtoisesti päätä menneille töhöilyille.

Tällä kertaa jaan muutaman hostellikämäyksen kanssanne – tulkoon keskiviikostanne sillä parempi! Tai mikäli luette tätä myöhemmin, niin mistä tahansa päivästä ja vuorokaudenajasta sitten. Ihanainen Maarit jakoi linkin postauksessa omia erikoisia sattumuksiaan reissujen varrelta ja haastoi minut samaan, joten täältä pesee! Tällä kertaa muistelen elämää hostelleissa, noissa reppureissaajien kotikoloissa. Osa niistä on todellisia törkyluolia, joissa sattuu ja tapahtuu tauotta, ja osa taas kliinisiä, sairaalamaisia laitoksia, joissa ei mokailu kukoista. Olen ryydittänyt postausta kuvilla vuoden 2014 reililtä, jotka ovat todella laaduttomia, mutta ainakin autenttisia. Räpsin otokset todella surkealla LG:n puhelimellani, koska olin ”hukannut” kameran vuodeksi vaatekaappiin. Elämäni suurimpia saavutuksia sekin!

CAM00301
CAM00308
CAM00310
CAM00350

#1: Keskenään kinaavat jenkit

Tämän kerran tarinoista tuorein sijoittuu Prahaan, jossa minä ja kaverini kävimme parin päivän (kalja)pyrähdyksellä vaihdon loppupuolella. Kuuden hengen huoneessamme punkkasi neljä college-projektia vääntävää amerikkalaista ja me. Oikein mukavia ja niin edespäin! Minä ja kaverini lähdimme etsimään kahdentoista aikaan iltapalaa, ja palasimme lopulta hostellille oikeastaan auringonnousun jälkeen. Hupsistarallaa. Siinä ei kuitenkaan ollut mitään sekoilun arvosanan ansaitsevaa – ei, siinä ei ollut meillä mitään tekemistä. Heräsin vain muutaman tunnin unien jälkeen siihen, kun jenkit haukkuivat vuorotellen kaveriaan, jota ei näkynyt hostellilla. He moittivat tätä iät ajat ja olivat jo lähdössä ilman tyttöä, mutta sitten karkulainen ilmestyikin. Hänen matkaseuransa vetäisi äkkiä kasvoilleen pirteät ilmeet, kysyivät, joko tyttö oli valmis, ja sitten häipyivät yhdessä iloisesti. Kaverini nukkui koko episodin ohi, mutta minun oli vaikeaa näytellä nukkuvaa ja pitää pokka. Kuinka kaksinaamainen voi olla? Ja kuinka pahasti ongelmat räjähtävät kasvoille matkan jatkuessa vielä pari viikkoa, kuten amerikkalaisten suunnitelma oli? Onneksi minun ja Taijan reissu oli rento ja ainakin suomalaisen suorapuheinen.

#2: Pajauttelevat venäläiset

Tämä ei oikeastaan ole edes hauska, vaan karmea. Majoituin vanhassa kunnon 12 hengen dormissa Amsterdamissa reilillä. Olin aloittanut matkan vihreiden kavereiden kanssa, mutta he olivat lähteneet jo paluumatkalle, kun taas minä jäin Hollantiin vielä pariksi päiväksi Fall Out Boyn takia. Jo iltapäivästä olin huoneseurastani vähän huolissani, sillä se koostui kymmenestä nelikymppisestä, todella epäilyttävästä venäläisestä, brasilialaisesta ujosta backpacker-pojusta ja minusta. No, keikalta tultuani venäläiset olivat viihteellä. Ripustin pyyhkeen punkkaani näkösuojaksi ja simahdin ihme kyllä.

Heräsin yöllä inhottavimmalla mahdollisella tavalla, kun yksi näistä pajauttelevista itänaapureista pamahti sänkyyni ja alkoi kopeloida. Huusin aikas kovaa, ja toveri pomppasi ylös, pakeni omaan sänkyynsä – ja sitten tapahtui ihmeellisin asia. Minä nukahdin. Heräsin vasta aamukymmeneltä, muistin episodin ja pakkasin tuhannen vauhtia kamani kasaan. En tosin ihan, sillä huomasin vasta päivää myöhemmin Munchenissä puuttuvan kännykänlaturin ja neuleen. Kallista tuo häirinnän kohteeksi joutuminen.

CAM00357
CAM00364
CAM00374
CAM00401

#3: Tequila-meduusa

Siunattu, typerä teini-ikä! Minä ja kaverini lähdimme abivuonna syyslomalla Espanjaan, eikä reissua suunniteltu pahemmin. Tarkoitus oli palloilla ympäriinsä, tummentaa hiukan nahkaa ja kai vaan elää ja kokea. Tiedä tuota, 18-vuotiaana kaikki on vähän mystistä (on kyllä vieläkin). Erään illan päätteeksi emme viitsineet lähteä rantabaarista vielä hostellille, vaan uinnille pimeään Välimereen tequilan lämmittäminä ja rohkaisemina. Kaikki meni oikein hyvin: vaatteita ei pöllitty, vain yksi kenkä tipahti mereen ja sekin noukittiin pian ylös, emmekä hukkuneet. Ihmettelin hostellille kävellessä, miten reittä kuumottaa niin paljon. Huoneemme tujut loisteputket paljastivat arvoituksen koko komeudessaan: meduusa oli hiplaillut reittä reippaasti, ja lonkeronjäljet loimottivat punaisina koko jalan matkalta. Panikoimme, googletimme ja itkeskelimme – ja lopulta nukahdimme. Aamulla olin yhä hengissä ja jäljetkin olivat vaalenneet hiukan, mutta kesti monta viikkoa, ennen kuin ne häipyivät kokonaan.

#4: Leiriläisen katoamisarvoitus

Viime marraskuussa johdin taas yhtä huikeaa Barents-leiriä inarilaisessa nuorisokeskuksessa/hostellissa, ja leirimanagerin tehtävänkuva oli sanotaanko vaikka että hyvin monipuolinen. Eräänä aamuna minun ja kahden musiikkipajaa johtavan nuoren miehen piti lähteä hakemaan paikalliselta koululta takakontillinen soittimia. Toinen pojista heräsi kiltisti silloin, kun pitikin, ja tapasin hänet leirikeskuksen aulassa minuutilleen oikeaan aikaan. Vaan toista ei kuulunut. Olimme osanneet aavistaa tämän, sillä tunsimme jätkän hyvin ja hän oli aikamoinen juhlija. Edellinen ilta oli siis venähtänyt pojulla pitkäksi. Lähdimme siis hakemaan herraa: ei löytynyt omasta sängystä, ei kenenkään suomitytön sängystä eikä edes eilisistä juhlatiloista. Mihin hittoon se on kadonnut! Haimme ympäriinsä, ja kun kerran leirinjohtaja olin, minulle annettiin myös kaikki palaute aika suoraan päin naamaa. Venäläiset tytöt olivat valittaneet aamiaisella, etteivät päässeet huoneeseensa, ja tulivat sanomaan toistamiseen, kun näkivät minut ja  pajanvetäjän etsimässä toista pajanvetäjää. Ynnäsin lopulta yksi plus yksi, ja menimme jyskyttämään venäläistyttöjen sisältä lukittua ovea. Ei pihaustakaan. Vikatikki! Päätimme vielä vilkaista huoneeseen ikkunan kautta, ja koputimme myös sitä jo aika lailla luovuttaneina. Mutta mitä vielä, etsimämme nuorimies kaivautui ylös jonkun epäonnisen tytön sängystä (ilman tyttöä, onneksi) ja nosti peukalon pystyyn. Enempiin elonmerkkeihin hän ei moneen tuntiin kyennyt. Minä ja toinen pajanvetäjä roudasimme siis soittimet kahdestaan ja kauan kadoksissa ollut krapulapeikko sai kasata ne yksin.

CAM00402
CAM00408

#5: Passi-klassinen

Kun aloin kirjoittaa tätä postausta, jouduin ensin pohtimaan pääni puhki, onko minulle edes tapahtunut tarpeeksi omituisia kämmejä hostelleissa. Sitten muistin tämänkin helmen! Sillä reilillä, jolta tämä ensiluokkalainen kuvamateriaalikin on peräisin, yövyimme Brysselissä kanavan takaisessa tosi mukavassa hostellissa. Minä ja muutama muu Vihreiden nuorten ekskursiolla ollut päätimme lähteä suoraan virallisen ohjelman päätyttyä Amsterdamiin lomailemaan muutamaksi päiväksi. Muut jäivät kaupungille, me siis suuntasimme hostellille hakemaan tavarat ja siirtymään rautatieasemalle. Vähän liian pikaisesti, sain pian huomata, sillä huonekaverillani oli avain huoneemme turvalokeroon, jossa oli minulta vain passi – jonka välissä reilipassi luurasi. Ilman sitä ei olisi asiaa junaan. Tuskastuneet Amsterdamiin mielivät kaverini päättivät lähteä jo, ja minä jäin todella kyrsiintyneenä istumaan sängylleni, koska avaimenhaltija ei vastannut puheluihin tai viesteihin. Ehtisi kai sitä Hollantiin illallakin. No, pian avainmestari palasi ja sain passini. Heitin rinkan selkään, kipitin metrolle ja selvitin, milloin lähtisi seuraava juna Amsterdamiin. Puolen tunnin päästä – kyllä siihen ehtisi! Oli aikaa hakea matkasuklaatakin. Kun pääsin alas laiturille, kaverini odottivat siellä noutointialaisen kanssa. Odottamattoman jälleennäkemisen riemu oli suunnilleen luokkaa tämän ikonisen hobittikuvan kanssa:

The_Hobbits_in_Rivendell

Iso osa hostelleissa sössöilystä liittyy siis nuoruuteen, tyhmyyteen ja alkoholinkäyttöön. Sellaisia paikkoja iso osa hostelleista on, enkä edes harrasta minkäänlaisia party hostelleja. Mitähän niissä mahtaa sattua ja tapahtua? Uskon, että vuoden päästä voin kirjoittaa uuden tällaisen listan täynnä toinen toistaan uskomattomampia kämmejä, sillä näillä näkymin edessä on mitä moninaisinta hostelleissa luuhaamista.

Moni yöpyminen on kuitenkin maailman reissuhistoriassa vielä omituisempi ja kynysempi kuin hostelliin pääseminen. Alla nukkumapaikkani Salzburgin kalsealla kentällä – olipahan sentään katto pään päällä. Mikä on sinun hämärin yöpaikkasi tai hostellisattumuksesi?

CAM00445


Kämmisarja jatkuu – seuraa edesottamuksia Alpenglowin FB-sivuilla!

Yleinen

Mulahdus jäätikköön ja neljä muuta reissusekoilua

5.5.2016

Joskus on vaikea selittää, miksi veri vetää jatkuvasti maailmalle. Oikeastaan olen siinä pisteessä, etten voi määritellä kotia enää lapsuudenkotia kummemmin, eikä satunnaista vanhemmilla punkkaamista voi oikein laskea. Olen joko pelannut korttini erittäin hyvin tai erittäin huonosti: yksi elämäntavoitteistani oli saada irtolaisuussyyte, eikä se ole kaukana. Toisinaan mietin, mitä oikein saan tästä kaikesta. Bankrotin, venähtäneen selän ja raastavia reissuromansseja? Rusketuksen aina silloin tällöin? Koska en päätynyt pohdinnassa mihinkään tulokseen, ajattelin jakaa viisi kreisiä reissusattumusta, joihin en olisi mitenkään arkielämässä törmännyt. Vaikka opiskelijana nyt päätyykin aina mitä mielenkiintoisempiin paikkoihin, niin väittäisin, että reppureissaajana ja poliittisena eläimenä päätyy välillä mielenkiintoisen sijaan mielipuolisiin tilanteisiin.

(Koska kämätessä on harvemmin kamera kädessä, niin kuvituksena hommeleita La Gomeran eeppiseltä nuorisovaihdolta. Sielläkin kyllä sössittiin, kun esimerkiksi luulimme rauskun kidusta simpukaksi ja sörkimme puolitoistametristä jättikalaa siis etusormella. Hyvä tytöt hyvä.)

CAM01186 CAM01093 CAM01095 CAM01108 CAM01129

#1: Norjalaiset elokuvantekijät

Oikeastaan koko viimevuotinen kokousmatkamme Petroskoihin oli niin järjetön farssi (ja seikkailu), että sillä voisi täyttää tämän postauksen. Ehkä omituisin ja edes osittain positiivinen sattumus liittyi lyhytelokuviin. Osallistuimme kunniavieraina Barents Ecology Film Festival -nimiseen häppeninkiin. Koska olin ihan sekaisin kolarin jäljiltä, lähinnä tärisin penkissä ja toivoin pääseväni nukkumaan (en päässyt). En kiinnittänyt mitään huomiota ympäristööni, mutta ilmeisesti muut neuvostosta kiinnittivät, sillä seuraavana päivänä Pietarissa joku huudahti, että hei, nuo on ne norjalaiset ohjaajat! Ja niinhän ne partahipsterit olivat. Meidän norjalaisemme ja he tulivat ilmeisesti hyvin toimeen, sillä elokuvamiehet kutsuivat meidät VIP-bileiseen paikalliselle raunioklubille. Siellä oli epileptinen valoshow ja lämmintä vodkaa.

#2: Mulahdus islantilaiseen jäätikköön

Olin edustamassa Barentsin nuoria Arctic Circle -konferenssissa loka-marraskuussa 2014. Rakastuin Islantiin hyvin palavasti (ja taisin myös ihastua kanadalaiseen poikaan, joka vuotta myöhemmin inarilaisessa saunassa tunnusti minulle tunteen olleen molemminpuolinen, mutta hähää liian myöhäistä). Islanti myös jätti minuun jäljeksi monen viikon rajun flunssan, joka oli seurausta mistäs muustakaan kuin omasta tyhmyydestä. Ajelimme vuokra-autolla jäätikön reunalle, ja kävimme ihastelemassa jäätikköä ja sen vieressä olevaa järveä lähietäisyydeltä. Uteliaana kuin itsesuojeluvaistoton nelivuotias tassuttelin aina vain lähemmäs järveä: laavahiekka kantoi, siellähän oli jäätä alla! Kunnes kuului slurps ja vajosin polvia myöten laavajuoksuhiekkaan. Olisi ollut todella paljon näyttävämpää molskahtaa jäälohkareelta järveen, mutta ei, minä upposin mutaan. Jäistä ja hyistä se oli yhtä kaikki, kuten myös tuuli koko loppureissulla. Emme jättäneet pienen kastumisen jälkeen reissua kesken, mikä kostautui heti seuraavana päivänä: kuumetta pukkasi ja kurkkua kirveli. En päässyt Islannista suoraan kotiin, vaan kävin vetämässä viikon ison kv-leirin Norjassa Buranan ja sitruunateen voimin.

#3: Myrskyisä merikonferenssi

Ja taas Barentsin nuoret pääsevät vauhtiin! Itse asiassa tämä oli ensikosketukseni koko järjestöön syksyllä 2012. Ihme, että edes lähdin kunnolla mukaan kokemuksen jälkeen… Norjan ulkoministeriö järjesti poliitikoille ja Barentsin nuorille konferenssin Hurtigruten-laivalla Norjan Tromssasta Kirkenesiin – lokakuussa. Ensimmäisenä yönä lilluimme paljussa katolla ja ihastelimme tähtiä, mutta kylläpä pian muuttui ääni kellossa. Loput puolitoista vuorokautta myrskysi tolkuttomasti. Tipuimme punkistamme öisin monta kertaa, ja osallistujat juoksivat kesken esitelmien oksentamaan meripahoinvoinnin vuoksi. Koko hupi kulminoitui siihen, kun sadasta osallistujasta vain kaksi herkutteli viimeisellä illallisella kaviaaria ja kuningasrapuja: minä ja norjalainen insinööriopiskelija. Olimme ainoat, jotka olivat noudattaneet suosituksia ja napsineet pahoinvointilääkkeitä säännöllisesti lähtöpäivästä asti. Olipahan herkullista ja kaikkea riitti yltäkylläisesti!

CAM01179 CAM01153 CAM01187 CAM01182 CAM01189

#4: Minä, outolintu

Valkoisena, tavallisennäköisenä tyttönä eli todella etuoikeutettuna ihmisenä kohtaa harvoin Euroopassa syrjintää tai rasismia. Useimpien meistä lieneekin todella vaikeaa eläytyä niiden asemaan, jotka sen kohteeksi usein joutuvat. Olemme niin rasittavan tuudittautuneita tavallisuuteemme. Sain pikku ravistelun aiheesta viime vuonna, kun kimppakyytimme kosahti Alppien alittavan Gotthard-tunnelin edustalla. Nousimme kotterosta ja venyttelimme ärsyyntyneinä parkkipaikalla mukailoisesti rupatellen. Pakistanilainen kyytikaverini kysyi minulta arasti, saisiko hän tiedustella erästä häntä askarruttanutta asiaa. En olisi mitenkään voinut arvata, mitä hän lopulta halusi tietää. Anteeksi, mutta mikä kehitysvamma sinulla on? Kasvosi ovat todella omituiset.

Ilmeisesti miehen mielestä suomalaisittain todella tavalliset korkeat poskipäät ja raskaahkot luomet kertoivat kromosomihäiriöstä. Tai sitten äidillä on tosiaan jäänyt jokin pikkuseikka kertomatta minulle.

#5: Haulikkomies telttapaikalla

Telttakömmähdyksiäkin on sattunut useampi. Koti-Suomessa rakensin kerran partiokaverini kanssa epäonnistuneen lumiluolan, jossa oli kylmä kuin Siperiassa (kirjaimellisesti), ja kerran taas läikkynyt kaakao houkutteli noin 58694 muurahaista jakamaan teltan lämmön kanssamme. Omituisin tapahtui kuitenkin viime kesänä Saksassa, jossa vaeltelin vuoriystäväiseni Idan kanssa. Iltahämärä saapui, ja mekin pääsimme juuri telttapaikaksi valitsemallemme niitylle. Raahustimme viimeisen rinteen yli: ilma tuoksui, kukkamatto levittäytyi allemme ja ehtisimme hyvin pystyttää asumuksen ennen yön ukkosta, joka vyöryi jo Itävallan puolelta. Vaan sitten kuului vihainen ”Ich jage hier” -huuto. Käännyimme paniikissa kohti ääntä, jonka suunnalla oli vihainen koira, vielä vihaisempi mies – ja haulikon piippu. Kipitimme itku kurkussa rinteen alas. Alkoi sataa. Lopulta telttapaikka löytyi, mutta sydän pamppasi vielä monta tuntia.

Kun aloin miettimään näitä reissuoutouksia, huomasin, että näistä saisi vaikka sadan kohdan listan. Jos reissuni eivät vie minua minnekään muualle, voisin alkaa kirjoittaa sketsisarjaa nuoren rinkkailijan omituisesta elämästä. Joskus parinkymmenen vuoden päästä voin tylsistyttää jälkikasvuani loputtomilla tarinoilla huonoista yöllisistä ideoista, huonosti suunnitelluista luontoretkistä ja villistä veli Venäjästä.

Voi kun elämä pysyisi aina yhtä arvaamattomana, kauniina ja mielipuolisena.

Yleinen

Alkuvuoden reissupaskuudet

17.8.2015

Yleensä reissussa on mahtavaa. Olen tähän mennessä (lähes) aina onnistunut ninjailemaan läpi ulkomaankomennusteni taianomaisesti ilman kolhuja ja suurempia pettymyksiä. Tänä vuonna moukan tuuri on kuitenkin loppunut, ja muutamaan kuukauteen on mahtunut loputon määrä pientä kämmiä ja isompaa haveria. Välillä niin isoa, että koko maallinen taival oli jäädä puolitiehen. Mutta rapatessa roiskuu! Naama irti mudasta (välillä kirjaimellisesti) ja kohti uusia pettymyksiä! Tässä siis top (tai bottom, ja nyt ei sitten mitään kaksimielistä läppää kii-tos) kolmonen:

3. Toukokuinen sysipaska Italian-matka

20150522_184728 20150522_191422 20150522_193842 20150523_002757 20150525_155911

Ja paskoja on reissun kuvatkin! Ensin hajosi auto Gotthard-tunnelin edustalla. Sitten se hajosi uudestaan Bellinzonassa. Milanossa hostelli oli surkea ja sain kuumotella koko yön alasängyn kaksi kertaa minua vanhempaa äijää, joka olisi halunnut tehdä lähempää tuttavuutta. Junalakko. Bussilakko. Toinen junalakko. Koko lafka täynnä jenkkituristeja, pyörävuokraamo kusetti ja koko ajan oli armoton ikävä poikaystävää, jonka kanssa oli sentään viime vuonna Italiassa hauskaa kaksi viikkoa. Minut heitettiin ulos leipomosta, koska en osannut englantia. Sain ruokamyrkytyksen, joka kesti kolme päivää. Laitoin viimeiset rahani paluulippuihin – väärälle päivälle.

Tällainen tavanomainen epäonni on siitä kamalaa, että joskus se tuntuu vain jatkuvan ja jatkuvan. ”Kyllä sie siitä selviät”, äiti sanoi puhelimessa, ja sekös vitutti. Mutta niin, rahapulasta ja pikku krempoista ja töykeistä asiakaspalvelijoista kyllä toipuu. Niin pitkään kuin tärkein omaisuus ja oma terveys ovat suht mallillaan, kommelluksille voi nauraa jälkikäteen.

2. Ilkeä hammastulehdus maailman kalleimmassa maassa

20150617_110932 20150617_115133

Kun olin Idan kanssa Saksassa patikoimassa, hammaskipu alkoi. Muistin tokaisseeni, että ”jaa, viisaudenhammas, ne sattuu aina pari päivää, mutta menee sitte ohi.” No, eipä mennyt. Kolme päivää myöhemmin piti myöntää, että tämä taistelu on nyt mennyttä, kun kuume nousi ja särky oli niin paha, etten pystynyt edes nielemään itkemättä. Kyyneliä silmiin nostattivat myös Sveitsin hammaslääkärihinnastot: mikäli hamppi jouduttaisiin poistamaan, kukkaro kevenisi yli tonnin verran. Eihän minulla ole sellaisia rahoja! Jotain oli pakko tehdä, sillä seuraavan askel olisi lääkärinpäivystys. Googlasin kuolemanpelon ja kuumehoureiden kourissa, mikä naapurimaista tarjoaisi edullisinta hammashuoltoa eurooppalaisella sairaanhoitokortilla. (Sveitsikin kuuluu EHIC:in pariin, mutta ehto on, että hoitoa saa samaan hintaan kuin paikalliset. Eli törkeän kalliilla.) Saksaan siis taas!

En ikinä unohda sitä junamatkaa. Tuntui, että koko pää räjähtää, sattui ja pelotti ja itketti. Inhottavaa olla yksin tuossa tilanteessa, en toivoisi sitä kenellekään. Hammaslääkäri oli yrmy setä, joka ei puhunut mitään, ja hoitajat osasivat vain saksaa. No hienoa, yritä nyt sitten kaivaa harmaasta massasta lääkäriaiheista sanastoa 38 asteen kuumeessa. Muutamaa sekavaa tuntia myöhemmin kävelin ulos Konstanzin klinikalta yhtä hammasta kevyempänä (mutta turvotus varmaan kompensoi reilusti painonmenetyksen). Host-perhe oli peräti niin ymmärtäväinen, että pääsin heti kotiin tultuani PYYKKÄÄMÄÄN. Niin mikä saikku?

Onneksi, onneksi, onneksi hampaan kuoppa on parantunut hyvin eikä ole tarvinnut lähteä takaisin Konstanziin jatkotarkastuksiin. Tästä paskuudesta opin sen verran, että kannattaa käydä hammaslääkärissä ennen pitkää reissua. Ja selvittää oman vakuutuksen ehdot sekä tehdä suunnitelma sille varalle, että sairastuu. Kehitysmaissa matkustaessa ongelma on terveydenhuollon saatavuus, näissä ökymaissa puolestaan se, ettei köyhällä pummilla ole varaa asialliseen hoitoon.

Elin pari päivää aika pahassa pelkotilassa kivun lisäksi. Kokemus oli kuin muutaman päivän paperiton maahanmuuttaja -larppi, vaikkei se mitään leikkiä tietty ollutkaan. Tältäkö tuntuu asua kaiken tämän hyvinvoinnin keskellä ja olla itse sairas vailla mahdollisuutta hoitoon?

1. Autokolari Petroskoin takametsissä

P1520083

Viimeinen kuva ennen ryskyä

En ole pystynyt puhumaan tästä paljon, koska koettelemus oli oikeasti sellainen, etten ole toipunut siitä vielä kokonaan. En tiedä, miten edes aloittaisin. Jos onnettomuusraportti olisi suomeksi tai englanniksi, liittäisin sen tähän, mutta ei, se on venäjäksi.

Ajattelin ensin selostaa, mitä kävi ja miksi. Mutta nyt ei vain sanainen arkku aukea, vaikka kuinka kankean. Se, miten heitimme läppää monta kertaa siitä, miten tuo kaistapää kuski vielä saa meidät ulos tieltä. Huolestuneista katseista, kun rajan jälkeen tie huononee, mutta vauhti kasvaa. Radion vääntäminen kovemmalle, kaljojen korkkaaminen, ollaanhan tässä yhdessä reissussa taas ja kaikki menee hyvin, aina on ennenkin mennyt.

Siinä on jotain peruuttamatonta, kun pikkubussi lähtee lapasesta 120 vauhdissa. Tuntuu, että minä en oikeasti ollut siinä autossa, että olen vain nähnyt elokuvan tai unen. Mutta toisaalta kun vain ajattelenkin sitä iltaa, vatsanpohjassa huljahtaa samoin kuin silloinkin. Pyörimme ympäri kaikin tavoin kuin auto voi pyöriä, ikkunat murskaantuivat, jalkapallonkokoiset kivet lensivät auton läpi ikkuna-aukoista ja moukaroivat ulkopuolelta kattoa niin, että se painui puoli metriä sisään. Ystäväni läppäri löytyi 50 metrin päästä autosta. Toisen kaverin kengät lensivät jalasta eikä niitä koskaan löydetty, kuten ei puhelintanikaan.

Ensin pelko kuolemasta. Sitten se, ettei enää pelotakaan: se tapahtuu nyt, olin valmis tai en, halusin tai en. Kun vauhti sitten pysähtyi – hiljaisuus. You okay? Me too! Nauroimme ja itkimme. Halasimme. Etsimme tavaroita pikkupakkasessa, ja vasta tunnin päästä tajusimme, että meillä oli päällä vain t-paidat.

Ensin oli vain valtava kiitollisuus, eihän tuollaisesta voi selvitä näin vähällä! Meillä kuudella oli yhteensä yksi lievä aivovamma, kaksi selän venähdystä (toinen minulla), parin tikin haava, kuhmu ja mustelmia ja naarmuja. Ajatukset nitkahtivat lopullisesti uusille urille. En tiedä, mikä kaikki on muuttunut, mutta toivottavasti minulla on aikaa ottaa selvää. Ikinä ei oikeasti tiedä, jatkuuko matka. Kuten kuka tahansa helpon lapsuuden ja nuoruuden elänyt parikymppinen, minäkin luulin jollain tasolla olevani kuolematon. Ennen kuin tämä menee paatoksen puolelle, taidan ruveta tekemään jotain hyödyllistä eli pläräämään instaa tenttikirjaa.

Nyt kun olen hokenut ”paskaa” jo melkein tarpeeksi, lopuksi vielä viisaus Paperi T:ltä.

Älä duunaa mitään paskaa, niin ei tuu mitään paskaa.

Että jos vaan Suomeen selvittyäni naputtelisin kandia Kaivokadun nörttiluolassa ja poistuisin korkeintaan Kultaiseen Hirveen.

Yleinen

Rähjäinen roskareissu

27.5.2015

Joskus niitäkin tulee. Reissuja, jolloin kaikki menee suoraan sanottuna päin pyllyä ja sitä vain miettii keskellä yötä, että miksi, miksi ihmislapsen pitää tunkea aina itsensä milloin mihinkäkin typerään paikkaan, miksei voi vain nauttia oman kodin rauhasta viltin alla teemuki kädessä. Viikonloppubreikkini Italiaan oli täysiverisesti sähläystä ja tuhlausta sekä 100% turhautumista maailmaan. Oikeastaan nyt jo vähän naurattaa, kun makaan turvallisesti omassa sängyssä ja odottelen lounastreffikumppaniani, 6-vuotiasta Benkkua. Tämä postaus on täyttä itseironista ulinaa siitä, miten monta asiaa voi 4 vuorokauden aikana mennä pieleen. Monta!

Postauksen kuvat ovat kamerani viimeiset, sillä se sanoi itsensä irti näiden ottamisen jälkeen. Arvatkaapa onko vakuutuksesta kuulunut korvauksia? Ka-ching, eipä ole.

P1520915

Perjantaina hyppäsin kimppakyytiin ja kaikki sujui kuin tanssi 17 kilometriä pitkään Gotthard-tunneliin asti, jonka edustalla (onneksi ei siellä sisällä) auto sanoi itsensä irti. Odottelime ensin poliisisetiä tunnin, sitten mekaanikkoa tunnin, sitten matka jatkui tunnin, minkä jälkeen auto levisi lopullisesti. Sain ainakin tarpeeksi raitista vuori-ilmaa ja Bellinzonan maisemia, kun köllöttelin nurmikolla koko iltapäivän toista mekaanikkoa odotellessa. Matkaseura oli onneksi huippua, erityiskiitokset Vicky-koiralle, joka piti tunnelman katossa! Kun meitä muita kismitti istua tienlaidassa, Vicky vain nautti ylimääräisestä ulkoilusta ja rapsutuksista. Keppiäkin heitettiin.

Lopulta pääsimme myöhään illalla Milanoon. Minun oli tarkoitus jatkaa Firenzeen, mutta enää ei kulkenut junia, joten lähdin etsimään hostellia. Huoneeni oli ihan respan takana, ja työntekijä kuunteli yövuoron ratoksi MTV:n Egypti-versiota nupit kaakossa. Huoneessani oli kolme kuorsaavaa ja metelöivää pilviveikkoa, jotka kävivät myös vähän tirkistelemässä peittoni alle, kun luulivat, että nukuin. Unohdin yösukat hostelliin.

P1520918

Lauantaina Italiassa oli mikäs muukaan kuin lähijunalakko, joten jouduin menemään Firenzeen superkalliilla Frecciarossalla. Se ilta menikin muuten oikein mukavasti. Säästän ne hyvät hetket varsinaiseen Firenze-postaukseen!

Sunnuntaina lähdin kiertämään kaupunkia museokierroksen toivossa. No, tyhmyydestä sakotettiin taas, kun tajusin, että museot ovat a)kalliita ja b)aivan täynnä. Tyydyin sitten kiertelemään ympäriinsä, käymään parissa pienemmässä museossa ja syömään pizzaa. Illalla lähdin lenkille ja jouduin keskelle kännistä mieslaumaa – ulkoilmafestarit! Sunnuntaina! Keskellä puistoa, jossa ihmiset juoksevat!

Maanantaina olin lopen kyllästynyt ylitörkeisiin hintoihin, joka paikassa palloileviin jenkkituristeihin ja koko Firenzeen. Vuokrasin pyörän ja lähdin valloittamana ympäröiviä kukkuloita. Se sujui hienosti siihen asti, kunnes palautin pyörän. Vuokraamon äijä oli ilmeisesti hiukan sutki, koska olin kuulemma rikkonut vaihteiston ja minulta laskutettiin siitä. Pyörä ei ollut ottanut mitään kolausta enkä ollut rämpyttänyt vaiheita mutta minkäs teet. Maksaa piti.

P1520921

Ehkä surkeinta koko reissussa oli kuitenkin yritykseni löytää halpa matka Firenzestä kotiin päin. Ensin buukkasin itselleni bussin Milanoon – tai niin luulin. Oikeasti olin varannut matkan Milanosta Firenzeen… seuraavaksi viisastuin ja otin itselleni takuulla oikean suunnan. Mutta väärän päivän. Siinä vaiheessa tili näytti nollaa, kello oli kaksi yöllä ja halusin kotiin kipeämmin kuin koskaan. No, hätäsoitto äidille (eka kerta, kun tätä oljenkortta käytän ikinä!) ja aamulla sitten pitkään junamaratoniin kohti Zurichia. Otin riskin ja matkustin taas kimppakyydillä koko Sveitsin osuuden, ja tällä kertaa kaikki meni kuin tanssi.

Kuin epäonnisen reissun kuolinkorinaksi sain vielä eilen illalla ruokamyrkytyksen, jota yritän nyt parannella. Löysin myös tänään naamastani ja käsistä kauhean määrän hyönteisenpuremia, ei majoituskaan näköjään osunut Firenzessä ihan nappiin. Argh. Ensi viikonloppuna en mene kyllä Sveitsiä edemmäs kalaan: täällä on siistiä, luotettavaa, turvallista, kivaa, vihreää, kaunista…

P1520924

Myöhemmin laitan mukavampia kuvia ja tunnelmia Firenzestä. Sitten, kun tämä yökötys vähän hellittää ja uskallan laittaa ajatuksiin jo vähän positiivisempiakin sävyjä. Kurjuuden maksimoinniksi katson Game of Thronesia, jonka synkät värit sopivat päivän tunnelmaan hyvin. No ei vaiskaan, ihana olla kotona ja jahka masu taas sulattaa jotain ruokaa, niin jääkaapissa on perheen eilisen synttärisankarin suklaakakun puolikas. Nopeuttaa muuten paranemista huomattavasti ;)