Panama

Suomessa Pekka Pouta repeilee talviselle säälle. Ameriikan mailla herra presidentti pistää päitä pölkylle, samalla ehkä omaansakin. Hiukan on ikävä poliittista analyysia, ja luen huvikseni arktisia tiedejulkaisuja.

Vajaa pari kuukautta sitten veneilin paikkaan, jossa ei ole politiikkaa tai arkea. Paitsi oppailla, joiden arki on kookospähkinöiden halkomista ja reppureissutyttöjen vikittelyä. Geneerinen paratiisisaari – unelmien paratiisisaari?

Cayo Zapatilla on kansallispuisto, useiden Bocasissa yöpyvien turistien päiväretkikohde ja oravanpyöräpakoilijan potentiaalinen loppusijoituskohde.

Teknisesti ottaen Zapatilla on atolli eli koralliriutan maan yläpuolinen osa. Sitä ympäröi riutta itse ja valtava vesiruohikko, jossa majesteettisen hitaat merikilpikonnat natustelevat välipalaa. Hiekka ei siis ole hiekkaa lainkaan, vaan piskuisia korallin- ja simpukanpalasia. Saaren ympäri kävelee tunnissa, halki parissakymmenessä minuutissa. Tukaanit ja apinat hyppelevät puissa, jos vain osaa katsoa oikein.

Sanomattakin selvää, että vesi on kuin linnunmaitoa.

Matkailijat tuodaan Zapatillalle liukuhihnaperiaattella. Dumpataan maihin, annetaan aikaa kaksi tuntia paratiisissa. Venekuskit ottavat nokoset. Kun iltapäivän aurinko ei enää polta, laivat lastataan jälleen täyteen. Zapatillaa täplittävät tuhannet vieraslajin jalanjäljet.

Kun olin pieni, vietimme harvoja lämpöisiä kesäpäiviä vanhempieni Bahamaksi ristimällä kalliosaarella. Ironista, ymmärsin myöhemmin, mutta silloin se oli minulle sitä, mitä me länkkärit paratiisilla tarkoitamme: uimista, herkkuja, aurinkoa. Lapsuuden kesät. Pohjoistuulessa lämpenivät arktiset, tummat kalliotkin niin, että niillä tarkeni uimapuvussa makoilla. Koira napsi kesäherkkuna paarmoja kuonostaan.

Löysin Bocas del Torossa sen reppureissuinnon, tai ehkä ylipäätään seikkailuinnon, joka oli ollut hukassa jo pitkään. Tuntuu ihan eriltä kahlailla rantahiekassa ja etsiskellä kauneimpia korallinpalasia, kun oikeasti haluaa olla juuri siinä missä on. Auringon ja lokkien alla, hiukset paahtuneet ja solmulla. Ymmärtää, että on kauempana kotoa kuin koskaan aiemmin.

Ehkä olen niin hidas, että kesti 10 viikkoa ymmärtää, kuinka erilainen Väli-Amerikka on Pohjois-Eurooppaan verrattuna. Maa, jolla kävellä, auringonpolte, vähän härskin grillikanan tuoksu, erakkorapujen myöhäisen iltapäivän marssi.

Olen onnellinen, että ymmärsin sittenkin.

Olen myös onnellinen siitä, että ymmärrän Inarijärven Bahaman olevan yhtä lailla paratiisi kuin Karibiankin. Kauniita paikkoja, niitä on maailma pullollaan, ja joskus ne ovat kotoa kymmenen minuutin matkan päässä. Joskus 8 000 kilometrin ja kymmenen viikon.

Hola! Seitsemästä riippumatonkulutuspäivästä tämä on viimeinen. Cabanamme alla loiskuvat Karibianmeren aallot (ja myös kunnioitettava määrä roskaa, jota niille surutta viskotaan), ja topissa ja juoksushortseissa tarkenee mukavasti. Jouduin tosin siirtämään toimiston sisätiloihin, koska terassin löhötuolissa parveili minimuurahaisia.

Tänään pitää palata todellisuuteen ja ostaa bussilippu Panama cityyn. Selvittää lauttojen aikataulut, varata hostellit. Viimeisiä kertoja tälle reissulle, ja onneksi. Rinkan kanssa paikan vaihtamiset voi laskea jo yhden käden sormilla.

Panamassa otimme rennosti ja yövyimme kahdeksan yötä vain kahdessa eri paikassa: olisimme jääneet ensimmäiseen, elleivät sääsket olisi kupanneet meitä elävältä. Vaikka ei Offin nimeen vannoisikaan, Panamaan kannattaa pakata mukaan joko pitkähihaiset yövaatteet tai tarkistaa, että joko majapaikan ikkunoissa tai sängyissä on pitävät hyttysverkot.

Bocas del Toron saaristo on viheliäinen saavutettava, ihan sama mistä tulee. Panama citystä saa kyrrätä kellon ympäri bussilla tai pelätä henkensä edestä pienkoneessa, Costa Ricasta taas joutuu kärsimään kahdesta bussista ja yhdestä veneestä. Ja epämääräisestä rajanylityksestä… Matkan tuskat kuitenkin unohtuvat, kun vene lipuu laituriin Bocas Townissa. Värikkäät, paalujen päälle pykätyt talot ja komeiksi maalatut veneet jatkuvat hilpeänä nauhana, kunnes harvenevat ja maisema vaihtuu mangrovetiheiköksi tai koskemattomiksi rannoiksi.

Bocas Townissa raikaa reggae, virtaa Panamá-olut ja länkisääriset rastapääjampat ja hikiset turistit kruisailevat katuja pitkin rämäpyörillä. Koirat makoilevat kadulla tai seuraavat herkkujen tuoksua, ravut vilistävät jalkakäytävillä. Kun yö laskeutuu Bocasin ylle, voi baareissa tanssahdella tähtitaivaan alla tai sukeltaa öiseen mereen, jossa hehkuva plankton ympäröi uimarin.

Bocas on rantaa, merta ja niin paljon seikkailuja tai laiskottelua kuin vain haluaa. Me kiersimme lukemattomia playoja (koskemattomia ja sellaisia, joissa vain boomboksit raikasivat rantaravintoloista), snorklailimme meritähtien ja korallien seassa, pyöräilimme smaragdinvihreän rantaviidakon läpi, siemailimme kylmää viiniä kuumalla terassilla. Aloitimme ja saimme loppuun kirjoja, kirjoitusprojekteja, maalausprojekteja. Olen jopa noudattanut juoksuohjelmaa ensimmäistä kertaa tälle vuodelle, eikä se ole tuntunut pakkopullalta.

Hiekka tuntuu varpaiden välissä perunajauholta. Voisinkohan jauhoittaa koko tulevan kämpän lattian ja tuntea olevani aina Karibianmeren saarilla?

Voisin kuvitella, että kun toimistolla tai kaupan kassalla sulkee silmät ja liitelee mielessään paratiisisaarelle, laskeutuu kutakuinkin Bocasiin. Turkoosia vettä, niin ylikypsiä ananaksia että tuoksu huumaa jo metrejä ennen hedelmäkojua, lämpöiset aallot ja tähtiyöt.

Tiukassa tilanteessa ja äärimmäisessä stressissä ihmisestä puristuu esiin yksi versio, ehkä se oikea sinä, ehkä ei. Toinen sellainen piirtyy rajattomassa rentoudessa ja autiudessa. Olen alkanut kirjoittaa täällä uudestaan, tyylillä ja sanoilla joita en ehkä ennen löytänyt, enkä tiedä, onko se hyvää vai huonoa. Olen letittänyt hiuksia, ostanut pitsipaidan ja uskaltanut taas kävellä avojaloin – en ole nähnyt yhtään skorpionia viikkoon. Tänään pomppasin heti herättyäni ylös kokkaamaan hedelmäistä vegaaniaamupalaa. Kaiken aikaa mietin paksuja kansainvälisen lain kirjoja, diplomatiaa ja Venäjää, Pariisin sopimusta – ilolla. Vaikka ei tarvitsisi tehdä mitään, ylläpidän silti – niin mitä? Rakennetta?

Voin varmasti mietiskellä näitä löydöksiä, kun muumioidun huomenna (toivottavasti) bussinpenkkiin tuntikausiksi. Mutta tänään vielä kävelen Bocas Townin katuja, varon puolen metrin syvyisiä kuoppia jalkakäytävässä ja tasapainottelen mereen kaatuneen palmun päällä kohti turkoosia taivasta.

Mistä te olette löytäneet paratiisisaarenne, vai jatkuuko etsintä vielä?