Browsing Tag

opiskelu Hollannissa

Yleinen

Kevätsilmukka kiristyy

15.4.2018

Vaikka pääni onkin liidellyt viime aikoina Unkarin pustan yllä, ei pidä unohtaa nykyistä olinpaikkaa.

Ihana, mutta sekopäinen Hollannin kevät. Yhtenä hetkenä aurinko porottaa kuin päiväntasaajalla konsanaan, toisena taivas aukeaa, salamat lyövät lieskaa ja pyöräilijän niskaan piiskaa vettä kaikissa olomuodoissa. Pitkät sukat saa unohtaa, paksut farkut vaihtuvat mekkoihin ja magnoliat kukkivat niin vimmatusti, että terälehtiläjiin voi liukastua, jos tuijottaa liian tiiviisti kevätaurinkoa. Samalla, kun lehdet puhkeavat puihin ja talvenkalpea iho muuttuu vähemmän keltaiseksi, gradupommi vain jatkaa tikittämistään. Käärmeitä paratiisissa.

20180408_123413

Kirjoitan tätä piskuisessa puutarhassamme. Tai no, kahden metrin laatoitetulla käytävällä, jota korkeat muurit ja ulkoseinät reunustavat. Mutta mustarastaat visertävät tuutulaulujaan, naapurin pojat potkivat palloa muuriin ja kissa mouruaa jossain lähistöllä kevättä rinnassaan. Yläpuolella purjehtii harmaita ja harmaampia pilviä; yöllä pitäisi sataa.

Lähipuutarhoista kuuluu teekuppien kilinää ja turkinkielistä pulputusta. Tässä istuessani Tilburgiin on laskeutunut hämärä. Ei äkillinen kuin tropiikissa, ei lappilaisen löysä kuin Inarissa. Vaan määrätietoinen, järkevä hollantilainen hämärä.

Olen vaihtanut levottomasti paikkaa koko päivän. Gradunteko tuntuu kanittavan niin sängyssä, keittiönpöydän ääressä kuin täällä rottinkituolissakin.

Kunnon graduntekijänä olen tietenkin saanut kaikkea muuta aikaan. Hakenut repullisen tuoreita vihanneksia ja hedelmiä torilta (aah parsakausi!), imuroinut, jynssännyt kaasuhellan puhtaaksi bolognesenjämistä ja grillannut halloumia opiskelija-asuntolan pihalla ison kaverilössin kanssa.

Kaikki tuo valo kotioven ulkopuolella.

Kevättori: talvihorroksesta heränneet lapsiperheet, eläkeläispariskunnat ja krapulaiset opiskelijat. Pikkukoirat kärkkyvät maistiaisia uppopaistetuista turskanpaloista. Nyt saa jo hollantilaisia mansikoita ja mustikoita. Tulppaanikimppu irtoaa parilla eurolla. Pehmismyyjäkin on parkkeerannut polkukärrynsä kulmaan, joka ammotti tyhjyyttään koko talven.

Yhtäkkiä tuntuu, että yliopiston väkiluku on tuplaantunut. Syödään lounasta ulkosalla, eikä pikku pyöräkolareilta voi välttyä ruuhkaisilla väylillä. Kirjastossa puolestaan ei tarvitse enää jonottaa istumapaikkaa, koska kaikki kynnelle kykenevät ovat siirtyneet ulkopöytiin. Kiitän nyt itseäni siitä, että hankin joulukuussa macbookin, sillä 12 tunnin akunkestolla voi naputella paatosta ilmaston tuhoutumisesta raittiissa ulkoilmassa ja saada palaneen nenänpään palkkioksi päivän työstä.

20180408_143945
20180408_123838

Olen auttamattoman iltaihminen, ellen jopa yöeläin. Mutta olen herännyt viime aikoina seitsemältä auringon noustessa – ja painunut takaisin nukkumaan enää pariksi tunniksi. Vielä kuukausi sitten 10.30 herätyskin teki tiukkaa. Tänään olin siihen aikaan jo torilla nuuhkimassa paahtuvien pähkinöiden höyryjä. Iltaisin yritän lopettaa työnteon kymmenen maissa, tosin tänäänkin takuulla venyy pitempään. Kun lopulta kahdentoista aikaan möngin hammaspesulle, olen niin loppu, etten jaksaisi nhdä edes sitä kahden minuutin vaivaa.

Vaikka nukun aina yli kahdeksan tuntia, herään silti väsyneenä. Dediksen paino on raskas, ja painoliiviin lisätään joka päivä muutama lyijynpala. Neljä viikkoa. Kolme. Sitten enää päiviä. Toukokuun ensimmäisellä viikolla pitäisi olla alustavasti valmista. On siinäkin sanapari.

Tasapainoilen kiikkulaudalla, jonka toisella painaa 50 sivun opinnäyte, kaksi laajaa esseetä, toimittajahommia ja lopputentit. Toisella puolella keikkuvat keväiset riennot, melkein-viimeiset yhteiset hengailut ja vihreä nurmikko tuhansine kukkasineen.

Ensi viikolle on luvattu hellettä.

Naapurin iltavillin kouriin joutuneet ipanat lauleskelevat motherfucking sex niggas. 

Voin sanoa kaikki on hyvin kuitenkin vähemmällä ironialla kuin Paperi T.

Olisiko hyviä vinkkejä gradustressin helpottamiseen? Ja onko kevät teilläkin samanlaista hullunmyllyä?

PS. Jos satut tietämään, miten macbookin saa tunnistamaan sd-kortin, olisin kiitollinen avusta. Olen siirtänyt samalta kortilta kuvia ennenkin, mutta finder ei enää tunnista sitä jostain syystä. Olisin laittanut kukkakuvia, mutta joudutaankin tyytymään nyt puhelimen antiin läheisiltä dyyneiltä.

Yleinen

Sitgesistä ja loman tarpeesta

17.3.2018

Istuin eilen kirjastossa gradu nenän edessä, taas kerran, kun kurssikaverini kysyi:

”Wonder when was the last time we had a weekend off?”

Aloimme plärätä kalentereita. Maaliskuu, helmikuu, tammikuu, viime vuosi.

Ehkä joskus loka-marraskuussa tosiaan oli viikonloppu, kun yksikään dedis ei hönkinyt akuutisti niskaan. Läpsäytimme läppärit kiinni ja lähdimme boulderoimaan. Liikunta on yksi harvoista asioista, joissa päänsisäinen gradugradugradu-ääni vaimenee hetkeksi. Toinen apu voisi olla Tilburgin rajojen sisältä poistuminen muutamaa tuntia pidemmäksi ajaksi.

Sain viimeksi puolivillaisen irtioton tammikuussa Kataloniassa. Luin sielläkin kyllä kylmän sodan historia -tenttiin, mutta pääsin myös maistamaan elämää ahdistusopiskelun ulkopuolella. Ikävää, että sitä varten piti hypätä lentokoneen kyytiin.

IMG_5248
IMG_5244
20180122_135043

Tammikuinen Katalonia oli lusmuilijan taivas. Ei niin kylmä, että pitäisi suojautua museoihin ja gallerioihin suorittamaan korkeakulttuuria. Ei niin lämmin, että pitäisi hikoilla rannalla, puistaa hiekkaa pyyhkeeltä ja uskaltautua tunnin välein uimaan. Sellainen mukava 15 astetta: täydellistä ympäriinsä käveleskelyyn neule päällä.

Päätimme viettää viimeisen päivän Sitgesissä, alle tunnin lähijunamatkan päässä Barcelonasta. Kun puksu kirjaimellisesti halkoi rantakallioita, muistin taas, miten paljon olin kaivannut ulos kaupungista, ulos kiireestä. Minulle rakkaimmat värit ovat vihreä ja sininen – ja teräsjäänharmaa.

Emme tehneet Sitgesissä yhtikäs mitään. Lähdimme seilaamaan katuja valkoiseksi kalkittujen talojen väleissä. Pysähdyimme aukiolle puolitetulle pizzalle. Ohi kipittivät pikkukoirat keski-ikäisine omistajapariskuntineen, kirkonkello kumahti varttitunnin välein sinitaivaalle. Seurasimme aaltojen ääntä merenrantaan, katselimme tyrskyjen rikkoutuvan huokoiseen rantakallioon. Rytmikäs kohina pakottaa kuonan ulos ajatuksista. Sisään, ulos, sisään, ulos. Lokit kajauttivat ilonhuutoja.

On se muuten ihan eri asia olla lokki leppoisassa meri-ilmastossa kuin Jäämeren rannalla.

20180122_140124
20180122_140130
20180122_160007

Sitgesin ympäristössä on kymmeniä rantoja. Kesällä ne kuhisevat auringonpalvojia.

Tammikuussa hiekalla luikerteli useammat pulun kuin ihmislajin jäljet.

Muutama opiskelija istui muurilla juomassa olutta ja ottamassa toisistaan kuvia. Pari iloista koiraa hyppi aalloissa.

Paistoi niin lämpimästi, että heitin neuleen reppuun ja kiskoin lenkkarit jalasta. Hienonhieno hiekka tuntui varpaissa yliluonnollisen hyvältä. Valheellinen lupaus vuodenajasta, jota pitäisi odotella Pohjois-Euroopassa vielä monta pitkää kuukautta. Levitimme huivit hiekalle ja lueskelimme kumpikin kirjaa niin pitkään, kuin tuntui sopivalta.

Ei saisi kehittää putkinäköä ja unohtaa kostean merituulen ja lämpöisen hiekan yhdistelmää.

Dedisten ulkopuolella on elämää.

20180122_155359(0)
IMG_5243

Vaikka suljinkin macbookin kannen perjantai-iltapäivänä, avasin sen taas illalla. Saksan esseetä, gradutapaamiseen valmistautumista, lehtijuttuja – tänä sapattina hetkellä vaan ei ole vapaapäiviin varaa.

Mutta päätin, että puolikkaisiin on pakko olla. Tulkoon Tilburgin paras pizza, levoton Putin-läppä ja kenties sunnuntaiajelu Goudaan maistelemaan juustoa.

Keskiviikkona koittaa viimein se kauan odottamani karkkipäivä: lento Budapestiin. Jätän hetkeksi oikiskuplan ja sukellan Erasmus-kuplaan, jossa muistaakseni joka päivä on lauantai. Kai. Ei siellä kalenteria vilkuilla.

Oletko sinäkin tauon tarpeessa?

Yleinen

Katto pään päällä

6.3.2018

Sinne se hujahti – kolme kuukautta koditonna.

Taakse jääköön liian lyhyet sohvat, kitisevät ilmapatjat ja iänikuinen laukkuelämä. Rinkkaelämä on aivan eri asia: silloin mukana kulkee vain tarpeellinen. Opiskeluarjen pyörittämiseen tarvitaan kuitenkin lakikirjoja, kiipeilykenkiä ja pussilakanoita, joiden mukana raahaaminen kävi aika raskaaksi.

Olen palannut lähes-omistavaan kermaperseluokkaan. Onhan minulla sentään vuokrasopimus, ja raha vaihtaa omistajaa säännöllisesti jokaisen kuun viimeinen päivä. Pikku-Volkkari heitti kaksi reissua Tilburgin päästä toiseen, ja kas, kasasinkin jo toista kertaa valkoista ikea-petiä, joka veikin huoneen pinta-alasta enimmän osan.

Ovi, jonka sulkea takanaan. Melkoista.

IMG_4581 (kopio)
IMG_4585 (kopio)

Ehkä molemmat ovat oikeassa – tällä hetkellä onnellisuus tulee sekä yksinkertaisuudesta että materiasta. On omat tohvelit jotka pujauttaa kylminä aamuina jalkaan heti herättyä, ja oma pilkullinen aamupuurokulho. Iso teekuppi, aamuaurinko, Pyhimyksen uusi levy ja aamuauringon säteet.

Tai keittiön ikkunaan piiskaava kevätsade, joka tuoksuu mullalta ja jonka pisaroita mustarastaat tahdittavat. Kun Beast from the East vaimeni, linnutkin heräsivät eloon.

Osaan arvostaa nyt jokaista etuoikeutta, joista nautin päivittäin. Omaa hyllyä jaetussa jääkaapissa. Pyykkikonetta, jota voi käyttää ihan milloin vain – vaikka erikseen lakanat, valkoiset t-paidat ja treenivaatteet. Vähän turha nojatuolini, jossa istuskelen täyttelemässä kalenteria, kirjoittamassa päiväkirjaa ja höpöttelemässä maratonpuheluja äidille sunnuntai-iltaisin.

Enempää en nyt tarvitse. En kerta kaikkiaan.

IMG_4587 (kopio)
IMG_4588 (kopio)

Vaikken ole kovin rutiininhimoinen, säännöllisyys suoristaa nyt kieroksi kääntyneen arkeni kuosiin. Tiskaan puurokulhoa, vien roskat keskiviikkoiltaisin ja käyn hakemassa viikon juuston ja vihannekset lauantaimarkkinoilta. Alkuvuosi meni täysin (kaverini sanoja lainaten) tulipaloja sammutellessa: dedis huomenna – kirjoita yön yli. Vakuutus pihtaa koko omaisuutta varastolla naapuripaikkakunnalla – lainaa auto ja hae edes tenttikirjat talteen. Asunnon remontti kestää kaksi kuukautta suunniteltua pidempään – hanki uusi huone ja sano edelliselle soronoo. Soveltamista, mutta kovin kuluttavaa.

Uskon, että tämä rutiinirakkaus on täysin väliaikaista. Mutta nyt saan suunnatonta riemua halpiskalentereiden täyttyvistä viivoista. Vihdoinkin opiskelu, työt, treenit ja koko elämä on jonkinlaisessa hatarassa tasapainossa monen kuukauden päivästä toiseen nitkuttelun ja huonojen uutisten jälkeen.

Palat pitää laittaa ensin paikalleen, että niiden uutta järjestystä voisi edes miettiä.

Työhakemuksia ja reissusuunnitelmia putkahtelee taas pintaan keittiönpöydän päällä; siinä kohdassa, mihin auringonsäteet osuvat.

Enpäs kehu sen enempää, koska lempipostikorttieni alla aukenee vielä muuttokaaos.

IMG_4586 (kopio)

Vakaata ja tasaista viikkoa kaikille!

Yleinen

10 x hyvää Hollannissa

14.2.2018

Alun perin ajattelin kirjoittaa siitä, miten olen saanut uniongelmani kuriin, mutta sitten pyörin aamuviiteen asti hereillä edellisyönä. Eipä siis keulimista sillä saralla…

Yleensä keskityn haukkumaan Hollantia (saanhan siitä myös kuukausipalkkaa, pientä tosin), mutta näin kevään korvalla negistely sikseen! Tulppaanimaassa ilahduttaa myös moni asia, ja tässä hataralla 6 kuukauden kokemuksella kasattu listani.

OBS! Yleistysvaroitus: monessa kohdassa pitäisi varmaan lukea ”suurin osa Hollannissa asuvista ihmisistä”, mutta olen vetänyt mutkia suoriksi ja vain lätkäissyt ”hollantilainen”. Maailma on harmaa eikä mustavalkoinen.

1. Pyöräily

Pyöräilijä on Hollannissa kuninkaallinen. Pyörillä on aina ja iankaikkisesti etuajo-oikeus, pyörätiet on vedetty usein autotien yli tai ali valoissa seisoskelun välttämiseksi ja pyörille on kaikkialla omat parkkipaikat. Jopa maanalaisia parkkihalleja löytyy! Mäkien puuttuessa vauhti pysyy kaikkialla ilahduttavan lujana, ja muutaman kilometrin matkan sujahtaa alle kymmeneen minuuttiin. Alkuhämmennyksen ja lievän ahdistuksen jälkeen pyöräilysäännöt oppi nopeasti, ja nyt suihkin lähes natiivin lailla pikkukaduilla autojen seassa. Kaksipyöräisellä voi kuljettaa ihan mitä vaan nelihenkisestä perheestä joulukuuseen, ja hollantilaisesta kaupasta löytyykin enemmän pyöräilytarvikkeita kuin simppeli suomalainen osaa edes kuvitella. Kurvaillessa kannattaa kuitenkin aina muistaa pimeällä etu- ja takavalo, koska poliisi rokottaa armotta pimeitä kulkupelejä.

2. Sää

En ole alkanut rakastaa sadetta ja tuulta ehdoitta, mutta Tilburgin kosteassa ilmastossa on hyvätkin puolensa. Talvisin lämpötila ei suhaa nollan molemmin puolin kuin esimerkiksi Itävallassa tai Etelä-Suomessa, jolloin jäätiköitä ja kaljamia ei muodostu. Ulkourheilua voi harrastaa ympäri vuoden, mikä on juoksuharrastukseni kannalta loistavaa. (Vielä kun polvi paranisi murtuman jäljiltä kokonaan…) Hollannissa oppii arvostamaan jokaista auringonsädettä, ja onhan niitä todella kauniitakin päiviä. Pidän joko kunnon lumisesta pakkastalvesta tai sitten leudosta, lumettomasta meiningistä, ja Hollannissa asuminen on vahvistanut mieltymyksiäni. En kaipaa loskapaskaa sitten yhtään.

IMG_4443 (kopio)
IMG_4441 (kopio)

3. Suorapuheisuus

Jos joskus teen Hollannin pahimmat -listan, tämä päätyy kyllä sinnekin. Enimmäkseen hollantilaisten suoruus on mukavaa: opettajilta saa rehellistä palautetta ja virheistään voi oppia, ja kaverit kyllä kertovat, jos mokaa tai käyttäytyy typerästi. Hollantilaiset eivät puukota ketään selkään, vaan laukovat totuudet päin naamaa – todella virkistävää! Sosiaalisia pelejä ei pelailla, sopimukset pidetään ja sanotaan, mitä tarkoitetaan. Myös hollantilainen kuivakka, itseironinen huumori puree. Naureskellaan yhdessä niin omille kuin toistenkin vioille, rakkaudella toki.

4. Rasismin puute

Imperialistisesta menneisyydestä on jotain hyötyäkin: Hollannissa on totuttu monennäköiseen asujaan. Ensimmäinen siirtolaisaalto tuli ”hollantilaisen imperiumin” merentakaisista osista, kuten Curacaolta ja Indonesiasta, ja nykyisin maassa asustelee porukkaa ympäri maailman. He ovat tuoneet mukanaan monipuolisen ruokakulttuurin, kielensä ja tapansa, ja Hollannissa on vähän sama fiilis kuin vaikka Brysselissä tai Sveitsissä. Pikkumaa on paljon kokoaan kansainvälisempi. Kaikki virastoasiat voi hoitaa englanniksi, eikä eri kielten puhujia mulkoilla vihaisesti. Mutta auta armias, jos kannatat väärää jalkapallojoukkuetta…

5. Kasvissyönnin helppous

Norjan jälkeen Hollanti tuntuu vihervassarin taivaalta. Kaupasta saa ihan kaikkea quornista kymmeneen eri papusorttiin, ja monet kasvispainotteiset etniset keittiöt ovat hyvin edustettuina niin hollantilaisissa kuin kansainvälisissäkin ruokakaupoissa. On maissitortilloja, turkkilaisia mezejä, georgialaista leipää… Kasvisruoka myös maksaa huomattavasti vähemmän kuin esimerkiksi Suomessa, ja hummuspurkin tai tofupaketin saa reilulla eurolla. Kaikissa pikaruokaloissa ja ruokakauppojen lounastiskeillä on aina lukuisia kasvisvaihtoehtoja. Sitä paitsi herkulliset ranskiksetkinhan lasketaan vegeruuaksi, eikös?

6. Liberaalius

Hollanti oli ensimmäinen maa, joka salli avioliitot muillekin kuin heteropareille, ja nykyisin maassa saa kärytä jointti, ostaa itselleen seuraa illaksi ja ostaa sitä pohjolassa demonisoitua vahvaa olutta ruokakaupasta. Virkavaltaa ei kiinnosta, mitä kansalaiset yksityiselämässään puuhailevat, ellei siitä ole haittaa muille. Toki konservatiivista ja uskonnollista porukkaa löytyy, mutta arvoliberaaliudessa puukenkämaan asukkaat ovat vuosikymmeniä Suomea edellä.

(Toim. huom: Koska kuitenkin jotakin kiinnostaa: kannabis ei ole varsinaisesti Hollannissa laillista, ja yli 5 gramman määrät voidaan takavarikoida. Sitä ei myöskään saa poltella julkisilla paikoilla – ainakaan periaatteessa.)

7. Hollantilaisten itseluottamus

Siinä, missä suomalainen miettii, onko pätevä hakemaan työpaikkaa, hollantilainen on kirjoittanut jo kahden sivun itsekehukirjeen ja pistänyt hakemuksen menemään. Hollantilaiset opiskelijat ovat yllättävän itsevarmoja ja todella kunnianhimoisia, mikä ei mielestäni ole aina hyvä asia. He osaavat markkinoida itseään ja osaamistaan ja mikä tärkeintä, luottavat tulevaisuutensa olevan valoisa ja täynnä mahdollisuuksia. Toisten menestyksestä iloitaan eikä kyräillä selän takana. Melankolia ja itsesäälissä kieriskely eivät kuulu monenkaan luonteeseen. Vaikka paikallisten reteys inspiroikin, en varmasti saa peruskyynisyyttä karistettua niskastani. Olkoon se sitten vaikka osa persoonallisuutta ja selitettävissä parhain päin.

IMG_4449 (kopio)IMG_4446 (kopio)

8. Lyhyet välimatkat

Tilburgista pääsee Amsterdamin kentälle alle puolessatoista tunnissa ja Amsterdamiin alle kahteen tuntiin, eikä sen pitempään mene Brysseliinkään. Naapurikaupunkeihin Bredaan ja Eindhoveniin voi pyöräillä, ja rakentaminen on kaupunkien sisälläkin kompaktia. Pitkiin välimatkoihin tottuneelle lappilaiselle tämä on silkkaa luksusta, samoin kuin julkisen liikenneverkoston kattavuus (täsmällisyydestä voidaankin sitten puhua ihan eri päivänä). Hollantilaiset itse tosin valittavat aina junassa istumisesta, ja yli tunnin automatkoille varustaudutaan huolellisesti kuin viikon vaellukselle. Motarilla hollantilaiset tosin kaahaavat kuin viimeistä päivää, koska onhan se parempi saavuttaa määränpää 30 sekuntia aiemmin kymmenen vaarallisen ohituksen ansiosta.

9. Edullinen lähiruoka

Ostan viikon vihannekset, hedelmät, leivät ja juustot aina lauantaimarkkinoilta, joilta tämän postauksen kuvatkin on otettu. Tuntuu mukavalta tukea paikallisia pientuottajia ja -yrityksiä, ja jokaviikkoinen markkinahumu tuo rutiinia sekavaan arkeen. Markkinoilla paikalliset juustot maksavat usein alle 10 euroa kilo, valtavan vihanneskassin saa viidellä eurolla eikä herkulliseen leipäänkään tule tuhlattua kuin kolikko tai pari. Torilta on helppoa ostaa satokausikasviksia, koska muita ei ole tarjolla.

10. Kalja

Olisi silkkaa tehopyhyyttä ja itsepetosta jättää maltaiset herkut pois listalta. Hollannissa olutta nautiskellaan kohtuudella ruuan kaverina tai ystävien kanssa, mutta myös aivan liikaa karnevaalin ja opiskelijabileiden aikaan. Vaikka parhaat panimotuotteet rahdataankin naapurimaa Belgiasta (vinkki: La Chouffe!), löytyy Hollannista monia kotimaisiakin helmiä. Pienpanimoita putkahtelee isompiin kaupunkeihin kuin sieniä sateella, kun taas puolestaan luostarit jatkavat vuosisataisia perinteitä. Laatuoluita saa hyvin edullisesti, eurosta kolmeen per pullo, ja niitä löytyy maisteltavaksi vaikka loppuelämäksi. Voisin kirjoittaa Hollannin olutskenestä oman postauksen, mutta Tilburgista nostettakoon esiin La Trappe -luostarioluet ja uusi pienpanimo LOC.

Jäisinkö siis pysyvästi tähän onnelaan? En takuulla. Mutta on varmasti minulle kasvattavaa ja terveellistä asua paikassa, jonka olen aiemmassa elämässä julistanut inhokkimaakseni. Kymmenen hyvän asian keksiminen ei lopulta tehnyt edes tiukkaa, ja olisin suitsuttanut Hollantia varmaan top 20 -listaukseksi asti.

Positiivista päivänjatkoa siis vain!

________________________________________

Liityin myöhäisherännäisenä Twitteriin, voit seurata tästä.

Yleinen

3 kuukauden kodittomuuslarppi

30.1.2018

Olen miettinyt pitkään, miten voisin puhua tästä aiheesta – vai puhuisinko ollenkaan. En ole missään nimessä samalla tavalla koditon kuin yhteiskunnan turvaverkosta tipahtaneet, moniongelmaiset ihmiset, joiden arkipäivä on taistelua olemassaolosta. En hae elantoani Hurstin jonosta tai nuoku pahvipedillä.

Mutta ei minulla ole kyllä kämppääkään. Se paloi.

Opiskelija-asuntomme kärsi melkoisia vahinkoja ruoanlaitosta liikkeelle lähteneestä palosta, ja liekit ja savu tuhosivat alakerran katon, keittiön ja kylpyhuoneet. Minun huoneeni ja tavarani pelkästään värjäytyivät tyylikkään mutta haisevan harmaiksi. Tönö laitettiin asumiskieltoon ja me kaikki kuusi siis pihalle ainakin helmikuuhun asti. Alku meni helposti: ensin tein töitä Saksassa samaan malliin kuin ennenkin, ja sitten lähdin kolmeksi viikoksi Suomeen. Viimeiset kolme viikkoa olen kuitenkin kiertänyt neljässä eri yöpaikassa ja tonkinut joka päivä vaihtovaatteet matkalaukkuläjästä.

20180128_143054
20180128_143301

Päällimmäinen tunne on vitutus. Syön silloin kuin isäntäväki syö, nukun silloin kun isäntäväki nukkuu ja herään silloin kuin he heräävät (ottaa muuten pannuun, jos kaverin herätys on viideltä ja oma olisi yhdeksältä). Niska on ikijumissa erilaisten ilmapatja- ja sohvaviritysten jäljiltä. Minusta on majoittajille hitosti vaivaa: laittelen omia vegesössöjäni, lojun sohvalla ja aiheutan suihkuun vesikaaoksen. Elelen toisten ehdoilla, mutta olen aina tiellä – ei helppo tilanne kenellekään. Olen ikuisesti kiitollinen majoittajille ja meillä on mennyt kyllä todella mukavasti, mutta vieras on aina vieras.

Oman tilan puute rassaa. Vaikka menen yliopiston kirjaston hiljaiselle alueelle naputtelemaan, ympärillä hengittelee kuitenkin kymmeniä ihmisolentoja. En ole nukkunut paria hassua yötä lukuunottamatta suljetun oven takana yli kahteen kuukauteen. Silloin harvoin, kun saan aidosti omaa aikaa, tilanteen kuormitus yleensä rojahtaa niskaan ja ajatukset alkavat laukata todella synkkää rataa.

Samalla pitäisi kuitenkin opiskella täyspäiväisesti ja tehdä kaikki nakitetut työhommat. Hakea töihin, harjoitteluihin ja kenties seuraavaan kouluun: suunnitella elämää eteenpäin. Kaikki energia kuitenkin tuntuu menevän joko omassa tilanteessa vellomiseen tai käytännön ongelmien ratkaisuun. Pitää pysyä kärryillä kämpän remontista (joka on luojan kiitos ihan mukavalla mallilla), tapella vakuutusyhtiön kanssa ja miettiä, kenenkäs sohvan sitä ensi viikolla valtaisi.

En sinänsä karsasta matkalaukkuelämää. Itse asiassa voisin siirtyä siihen vaikka pysyvästi, mutta omilla ehdoillani. En niin, että minulle soitetaan eräs tavallinen arkipäivä töihin ja sanotaan, että kiertolaisuus alkoi nyt, eikä loppua näy.

20180128_14344820180128_143418

Kun kävin pari päivä sitten dumppaamassa kasan ylimääräistä rojua huoneeseeni, iski raju kaipuu takaisin. Vaikka koppero onkin pieni, se on kuitenkin lähimpänä kotia, mitä minulla on vuosiin ollut. Tukkeutunut, mutta heleänvihreä lavuaari, näkymä Tilburgin kattojen yli, narisevat portaat ja kattopalkit, joihin lyön joka toinen aamu herätessä kallon. Kotikoloseni, jonka suojissa litkin jasmiiniteetä, makaan x-asennossa sängyllä tuijottaen Ville Haapasalon seikkailuja ja väännän muistiinpanoja Hollannin harvoin paistavassa auringossa.

Voi sitä riemua, kun pääsen takaisin!

Tällanen kevytkodittomuus on opettanut kuitenkin paljon, vaikka en olisi tätä oppituntia varsinaisesti kesken opiskelukiireiden kaivannutkaan. Yllättävän nopeasti sitä sopeutuu materian menetykseen, eikä se jätä samanlaista traumaa kuin oma tai läheisen fyysinen harmi. Ei nukkumiseen tarvita parisänkyä, viltti ja sohva riittää. Olen myös löytänyt yliopistolla opiskelun ilot – ennen nyhjäsin epäergonomisesti mutkalla kotinojatuolilla.

Olen myös vastahankaisesti opetellut pyytämään apua ja ottamaan sitä vastaan. Vaikka yksi majoittaja (se ainoa, jota en tuntenut itse vaan jonne päädyin kaverin kautta) halusikin minusta vain rahaa tai jotain vielä pahempaa, kaikki muut ovat toivottaneet minut uskomattomalla tavalla tervetulleiksi arkeensa. Olen saanut ruokaa nenän eteen – ja vastalahjaksi laitellut sitä heille. Ihmiset, eivät edes kovin läheiset, auttavat kyllä toisiaan, kun on tarve. Minulle lahjoitettiin työpaikalla kaikkien tipit eräältä viikonlopulta, sain auton lainaksi kaverilta päiväksi ja kaikki puolitututkin tarjoavat sohviaan.

Vaikeinta onkin ollut tunnustaa, että tarvitsen tukea ja apua. Itsenäiselle, jääräpäiselle nuuskamuikkuselle tällainen astetta karskimpi reality check tekee hyvää. Tai on ainakin terveellistä.

En toivoisi kämpän menetystä kenellekään. Mutta siitä kyllä selviää.