Aika lailla vuosi sitten muutin Tilburgiin – hollantilaiseen pikkukaupunkiin, josta en tiennyt etukäteen kuin sen kyseenalaisen maineen maan rumimpana citynä. Tutustuin jo ensimmäisellä viikolla esimerkiksi indonesialais-saksalaiseen polkupyöränrassaajaan ja moskovalaiseen tanssinystävään.
Eilen juhlimme näiden kahden valmistumista pitkän, omituisen kaavan kautta. Räpsimme kuvia allaolevan menopelin päällä, hätistelimme ampiaisia ruokalan terassilla ja paistoimme pakastepizzaa kämpässä, jossa on asunut eri kommellusten kautta jo neljä kaveriani.
Kahteentoista kuukauteen on mahtunut omanlaisensa todellisuus, eikä edes miniatyyrikokoinen sellainen. Kulttuurishokkia ei ehdi kokea sen aikana aivan kokonaan, mutta Hollantiin ihastumisen ja vihastumisen vaiheet vaihtelivat. Välillä tunsin itseni lapseksi aikuisten maailmassa, kun en nähnyt konserteissa lavaa lainkaan tai junan portaiden välit olivat liikaa painava rinkka selässä. Kun vesilämmitys hajosi maaliskuun pakkasissa eikä vuokraemäntä pitänyt sitä kovinkaan kiireellisenä ongelmana, olin valmis siirtämään osoitteen takaisin Inariin – takka ei ole vielä koskaan pettänyt pahimmankaan Siperian puhurin aikana.
Toisinaan ympäröiviin ihmisiin tutustumisessa menee vuosia, toisinaan elinikäkään ei riitä. Naapurille ei vain tule huikattua moin jatkoksi mitään. Tuutorryhmäni kanssa pääsimme suoraan ohituskaistalle, sillä meitä tyrkytettiin toistemme puhelinkontakteiksi, pyöräilytettiin ympäri piskuista Tilburgia ja ruokittiin yhdessä ensimmäinen viikko. Kävi niin onnellisesti, että suuri osa sattui myös kanssani samaan maisteriohjelmaan, joten näimme koulussa, kotimatkalla, torstai-illallisilla ja kirjastossa.
Työskentelimme koko gradukevään kohti yhteistä päämäärä – tai niinhän me luulimme. Kelluimme oikeastaan vierekkäisissä kanooteissa järvenselällä samaan suuntaan meloen, ja unohdimme kokonaan, että olimmekin eri veneissä.
Nyt kanootit lipuvat erilleen.
Muutan Budapestiin Hollannin kautta, ja huomasin ilmapiirin muuttuneen nyt, 12 kuukautta ensimmäisestä kohtaamisesta. Aikatauluja ei olekaan enää niin helppoa sovittaa yhteen, sillä moni palaa harjoittelustaan tai töistä vasta kuuden jälkeen illalla. Iso osa on jo muuttanut pois: kuka takaisin Italiaan, kuka unelmiensa perässä Lontooseen, kuka reppureissulle Lattareihin. Loputkin käyttävät päivänsä hakien jokaista mahdollista avointa työtä ja tuskaillen siitä, että jäävät jälkeen. Pakataan matkalaukkuja, kaupitellaan fukseille hyvin palvelleita (ja palveluksessa kärsineitä) polkupyöriä ja riisikeittimiä.
Tämän aikakausi nyt vaan on ohi. Ja näin tässä piti käydäkin. Samalla lailla kuin lakkiaisissa tai vaihto-opiskelun jälkeen, jokainen on tiennyt, ettei aiempi tunnelma koskaan enää palaa. Siksi sitä on pitänyt elää heittäytyen ja ilolla silloin, kun vielä voi. Grillata tuulisella patiolla sunnuntaisin aina, kun voi, kokkailla kermakastiketta kahdellekymmenelle vaikkei erityisesti huvittanut tai oikolukea kaverin gradua silmät ristissä aamuyöllä. Mennä niille jatkoille, vaikka postikustit jo polkivat lehtipinot kärryissään.
Kun kävelimme kuvaussession jälkeen eilen pois yliopistolta kuoppaista mukabulevardia pitkin, en luonut kaihoisia katseita niihin betonikuutioihin, joissa tylsistyin luennoilla. Uudet fuksit näyttivät yhtä nuorilta kuin pikkuveljeni, koska he todennäköisesti ovatkin samanikäisiä. Ei täällä ole meille enää mitään, mietimme kaikki.
Hyvästelin eilen sen pyöränrassaajan, joka paikkasi minunkin takalokarini nippusiteillä. Hän laittoi lähtiessään soimaan Leonard Cohenin Hallelujahin, eikä kukaan meistä itkeskellyt. Näemme vielä, vaikkei se tulekaan tuntumaan samalta.
Täällä oleminenkaan ei ole tuntunut enää samalta. Vilkuilen jo tulevaisuuteen, enkä ole ainoa. Jalkaparit leijuskelevat muutaman sentin maan yläpuolella. Ruokalan mozzarellapaninit on nyt pureskeltu ja hollantilaiset diskoiskelmät kuunneltu (liian monesti). Haluan kuitenkin uskoa, että meillä on tarpeeksi yhteistä vielä silloinkin, kun emme voi valittaa kirjaston olemattomasta ilmanvaihdosta.
Huomenna lennän flunssaisena ja väsyneenä kaupunkiin, johon muuttamisesta olen haaveillut niin paljon, etten kehdannut myöntää sitä itselleni. Pääsen opiskelemaan alaa, josta pidän oikista enemmän, ja juoksentelemaan taas Tonavan varrella iltaisin, kun hämärtää. Jos viihdyin näin hyvin Hollannin Kouvolassa, niin taidan antaa itselleni luvan odottaa Budapestiin laskeutumista innolla. Pettyä ehtii sitten taas marraskuun rännässä.
Sitä paitsi pääsen eroon Justiina-kämppiksen roolistani, sillä jaan tulevaisuudessa kaksion minua vähän vanhemman toimittaja-aktivisti-huippumuijan kanssa. Hyvästi, kärpäsentoukat roskiksessa, taideopiskelijoiden bileet ikkunan alla ja yleinen varaäiteily teinikämppiksille!
Eteenpäin, sanoo jokainen meistä joskus – eikös niin?