opiskelu Hollannissa - One with Alpenglow

Vuosi elämästä, elämä vuodessa

31.8.2018

Aika lailla vuosi sitten muutin Tilburgiin – hollantilaiseen pikkukaupunkiin, josta en tiennyt etukäteen kuin sen kyseenalaisen maineen maan rumimpana citynä. Tutustuin jo ensimmäisellä viikolla esimerkiksi indonesialais-saksalaiseen polkupyöränrassaajaan ja moskovalaiseen tanssinystävään.

Eilen juhlimme näiden kahden valmistumista pitkän, omituisen kaavan kautta. Räpsimme kuvia allaolevan menopelin päällä, hätistelimme ampiaisia ruokalan terassilla ja paistoimme pakastepizzaa kämpässä, jossa on asunut eri kommellusten kautta jo neljä kaveriani.

Kahteentoista kuukauteen on mahtunut omanlaisensa todellisuus, eikä edes miniatyyrikokoinen sellainen. Kulttuurishokkia ei ehdi kokea sen aikana aivan kokonaan, mutta Hollantiin ihastumisen ja vihastumisen vaiheet vaihtelivat. Välillä tunsin itseni lapseksi aikuisten maailmassa, kun en nähnyt konserteissa lavaa lainkaan tai junan portaiden välit olivat liikaa painava rinkka selässä. Kun vesilämmitys hajosi maaliskuun pakkasissa eikä vuokraemäntä pitänyt sitä kovinkaan kiireellisenä ongelmana, olin valmis siirtämään osoitteen takaisin Inariin – takka ei ole vielä koskaan pettänyt pahimmankaan Siperian puhurin aikana.

Toisinaan ympäröiviin ihmisiin tutustumisessa menee vuosia, toisinaan elinikäkään ei riitä. Naapurille ei vain tule huikattua moin jatkoksi mitään. Tuutorryhmäni kanssa pääsimme suoraan ohituskaistalle, sillä meitä tyrkytettiin toistemme puhelinkontakteiksi, pyöräilytettiin ympäri piskuista Tilburgia ja ruokittiin yhdessä ensimmäinen viikko. Kävi niin onnellisesti, että suuri osa sattui myös kanssani samaan maisteriohjelmaan, joten näimme koulussa, kotimatkalla, torstai-illallisilla ja kirjastossa.

Työskentelimme koko gradukevään kohti yhteistä päämäärä – tai niinhän me luulimme. Kelluimme oikeastaan vierekkäisissä kanooteissa järvenselällä samaan suuntaan meloen, ja unohdimme kokonaan, että olimmekin eri veneissä.

Nyt kanootit lipuvat erilleen.

Muutan Budapestiin Hollannin kautta, ja huomasin ilmapiirin muuttuneen nyt, 12 kuukautta ensimmäisestä kohtaamisesta. Aikatauluja ei olekaan enää niin helppoa sovittaa yhteen, sillä moni palaa harjoittelustaan tai töistä vasta kuuden jälkeen illalla. Iso osa on jo muuttanut pois: kuka takaisin Italiaan, kuka unelmiensa perässä Lontooseen, kuka reppureissulle Lattareihin. Loputkin käyttävät päivänsä hakien jokaista mahdollista avointa työtä ja tuskaillen siitä, että jäävät jälkeen. Pakataan matkalaukkuja, kaupitellaan fukseille hyvin palvelleita (ja palveluksessa kärsineitä) polkupyöriä ja riisikeittimiä.

Tämän aikakausi nyt vaan on ohi. Ja näin tässä piti käydäkin. Samalla lailla kuin lakkiaisissa tai vaihto-opiskelun jälkeen, jokainen on tiennyt, ettei aiempi tunnelma koskaan enää palaa. Siksi sitä on pitänyt elää heittäytyen ja ilolla silloin, kun vielä voi. Grillata tuulisella patiolla sunnuntaisin aina, kun voi, kokkailla kermakastiketta kahdellekymmenelle vaikkei erityisesti huvittanut tai oikolukea kaverin gradua silmät ristissä aamuyöllä. Mennä niille jatkoille, vaikka postikustit jo polkivat lehtipinot kärryissään.

Kun kävelimme kuvaussession jälkeen eilen pois yliopistolta kuoppaista mukabulevardia pitkin, en luonut kaihoisia katseita niihin betonikuutioihin, joissa tylsistyin luennoilla. Uudet fuksit näyttivät yhtä nuorilta kuin pikkuveljeni, koska he todennäköisesti ovatkin samanikäisiä. Ei täällä ole meille enää mitään, mietimme kaikki.

Hyvästelin eilen sen pyöränrassaajan, joka paikkasi minunkin takalokarini nippusiteillä. Hän laittoi lähtiessään soimaan Leonard Cohenin Hallelujahin, eikä kukaan meistä itkeskellyt. Näemme vielä, vaikkei se tulekaan tuntumaan samalta.

Täällä oleminenkaan ei ole tuntunut enää samalta. Vilkuilen jo tulevaisuuteen, enkä ole ainoa. Jalkaparit leijuskelevat muutaman sentin maan yläpuolella. Ruokalan mozzarellapaninit on nyt pureskeltu ja hollantilaiset diskoiskelmät kuunneltu (liian monesti). Haluan kuitenkin uskoa, että meillä on tarpeeksi yhteistä vielä silloinkin, kun emme voi valittaa kirjaston olemattomasta ilmanvaihdosta.

Huomenna lennän flunssaisena ja väsyneenä kaupunkiin, johon muuttamisesta olen haaveillut niin paljon, etten kehdannut myöntää sitä itselleni. Pääsen opiskelemaan alaa, josta pidän oikista enemmän, ja juoksentelemaan taas Tonavan varrella iltaisin, kun hämärtää. Jos viihdyin näin hyvin Hollannin Kouvolassa, niin taidan antaa itselleni luvan odottaa Budapestiin laskeutumista innolla. Pettyä ehtii sitten taas marraskuun rännässä.

Sitä paitsi pääsen eroon Justiina-kämppiksen roolistani, sillä jaan tulevaisuudessa kaksion minua vähän vanhemman toimittaja-aktivisti-huippumuijan kanssa. Hyvästi, kärpäsentoukat roskiksessa, taideopiskelijoiden bileet ikkunan alla ja yleinen varaäiteily teinikämppiksille!

Eteenpäin, sanoo jokainen meistä joskus – eikös niin?

4 Kommenttia

Yleinen

Matkakertomus Tilburg Law Schoolista

29.6.2018

Ennen Tilburgia koulutieni oli pitkä, mutta suht mutkaton ja tasainen, mistä voin aika pitkälle kiittää hyvää muistia ja lukunopeutta. Läpsyttelin peruskoulun ja lukion läpi, ja Turun valtsikastakin sai keskitason arvosanoja parin päivän turbotankkauksella ennen tenttiä. En koskaan edes yrittänyt täysillä paitsi ehkä silloin, kun olin sluibannut koko lukukauden ja tentit alkoivat häämöttää horisontissa.

Oli siis aikakin saada kunnon opetus, ja sen tarjoili minulle Tilburg University.

Jestas sentään, mikä Siperia se olikin.

Koska muutama kaverini oli jo opiskellut Hollannissa, tiesin kyllä, ettei täällä tule selviämään helpolla. Mutta en olisi osannut odottaa näin kyistä peltoa. Parempi niin, koska silloin en olisi ottanut edes opiskelupaikkaa vastaan.

Ensimmäisinä viikkoina yllätti lukemisen määrä. Satoja sivuja oikeusjargonia joka viikko! Toisin kuin Turussa, ne piti myös oikeasti lukea, muistaa ja osata vielä tenteissä.

Lähdin opiskelemaan kansainvälistä oikeutta valtio-oppipohjalta, joten olin aivan kauhuissani oikistenteistä, joissa en voisikaan vain jorista jotain korkealentoista vähän aihetta liipaten. Jouduin jättämään yhden kurssin kesken, kun en vain oppinut tarpeeksi oikeustieteellistä argumentaatiota. Syksy meni ahkerasti lukiessa, mutta ehdin myös reissailemaan esimerkiksi Alpeilla ja Pariisissa.

Keväällä sitten jäivät reissutkin, ja suhasin kirjaston ja kodin väliä joka päivä maanantaista sunnuntaihin ja sunnuntaista maanantaihin. Lihasjumeja. Itkuisuutta. Paska ruokailurytmi. Jatkuva epäonnistumisen pelko. Sottainen huone, kokistölkkejä ympäriinsä ja päälle kaatuvat seinät. Minulla ei ole juurikaan muistikuvia maalis-toukokuusta, paitsi lounastauoilta, jolloin nautiskelimme esimerkiksi kreikkalaisista 70-luvun kesähiteistä.

Vaikka maisteriohjelma kestikin vain reilut 10 kuukautta, se tuntui loputtomalta suolta. Lähes joka päivä teki mieli läväistä hanskat tiskiin ja lähteä Inariin pilkille. Opiskelumotivaatio notkahti vielä entisestään, kun sain kuulla päässeeni Budapestiin opiskelemaan kv-politiikkaa – miksi tuhlaisin aikaani Hollannissa alaan, jolle en todennäköisesti aio työllistyä, kun pääsisin kuitenkin pian paljon mielenkiintoisempien opintojen pariin?

Ohjelmamme kruunaa väitöstilaisuus, jossa omaa gradua pitää perustella ihan kuin väikkäriä ikään. Tämä kirsikka kakun päällä hirvitti minua etukäteen niin paljon, että heräilin aikaisin painajaisiin monta päivää. En saanut gradusta minkäänlaista väliarvosanaa, joten odotin ihan mitä tahansa hylätyn ja kiitettävän väliltä.

Ihan turhaan. Väitös olikin koko vuoden kruununjalokivi! Kun ympäristöoikeuden myöhästelyyn taipuvaiset proffat viimein suvaitsivat tulla paikalle, he kättelivät minua ja ohjaajani sanoi:
”Kiitos kauniisti kirjoitetusta työstä. Sinulla ei ole mitään syytä pelätä.”

Pidin lyhyen esitelmän. Proffat hymyilivät, minä en vielä. Sitten he kyselivät minulta kaikenlaista, mutta hymyilivät edelleen. Pelonrippeeni haihtuivat.

Jo tänne lähtiessäni päätin, ettei arvosanoilla ole väliä. Olin niin oikisnoviisi, etten edes tiennyt perustermejä. Vielä viime viikolla googlailin, mitä litigation tarkoittaa. Sen takia onkin ihmeellistä, että minä, perusvetelä politiikkaihminen, kiskaisin hollantilaisesta oikiksesta kunniamerkinnän todistukseen. Ilman sitäkin olisi pärjätty, enkä tarvitse sitä mihinkään.

Sain todistettua itselleni jotain tärkeää. En ennen tiennyt, mitä täysillä yrittäminen on, enkä uskonut, että minusta on vastaamaan tällaisiin haasteisiin. Olen vihdoinkin tehnyt jotain niin vaikeaa, etten tosissani uskonut pystyväni siihen, enkä jättänyt leikkiä kesken.

Joskus on hyvä luovuttaa – joskus luovuttaminen on ainoa järkevä vaihtoehto. Mutta näköjään joskus luovuttamatta jättämisestä voi seurata jotain hienoa.

En tiedä, mitä oikein teen tällä tutkinnolla, sillä suuntaan takaisin kv-politiikan pariin ensi syksynä. Synkistelin koko kevään, etten varmaan edes iloitsisi sillä hetkellä, kun Tilburg-velvollisuudet loppuvat. Pyh! Tuntuu aivan mahtavalta!

Jos matka ei olisi ollut tällaista rakkakivikkoa, en takuulla arvostaisi perillepääsyä näin paljon.

4 Kommenttia

Yleinen

Lähtölaskenta, halusin tai en

22.5.2018

Eilen kävelin helteisessä alkuillassa asemalta kotiin. Ilma seisoi. Pihoilla grillaavien perheiden huudot kaikuivat luonnottoman kauas.

Koska olin tulossa Amsterdamista, minulla oli kamera repussa. Tunsin selittämätöntä tarvetta ikuistaa kotimatkani. Ei siksi, että olisin todistanut mitään erityisen esteettistä: nuhjuisia punatiilisiä taloja ja lakastuvia kukkapenkkejä vain. Pyöränrämiä ja pikku-Volkkareita.

Vaan siksi, että viimeisinä hetkinä pitää tiristää muistot talteen, koska uusia tilaisuuksia ei enää välttämättä tule.

Olen saapunut ja lähtenyt jo niin monta kertaa, niin moneen paikkaan, että tunnistan kaavan jo. Sekä alku- että loppuajat ovat erityisiä, ja silloin kiinnittää huomiota ympäristöönsä (niin fyysiseen kuin sosiaaliseen) eri tavalla kuin jonkintasoisena arkena, joka jää alkujen ja loppujen väliin.

Nyt elän lopun alkua; ajanjaksoa, jonka ensimmäinen päivä eilinen oli. Päivät voikin yhtäkkiä laskea sormien ja varpaiden lukumäärillä.

Käytännössä rajallisuus näkyy sälähommien eksponentiaalisena kasvuna – ihan kuin gradussa, lopputenteissä ja esseiden palauttamisessa ei olisi jo tarpeeksi. Huoneeseen pitää löytää uusi asukas, pyörä ja huonekalut myydä ja kaikenlaisia sopimuksia irtisanoa. Miettiä, mitä aikoo ottaa täältä mukaansa, ja miten ihmeessä ne saa kahdella kädellä ja yhdellä selällä kannettua junaan viimeisenä päivänä.

Samalla kuitenkin tuntuu, ettei sosiaalisia tilaisuuksia enää saisi hukata. Jos haluaa käydä pehmiksellä kesken kirjastossa istumisen tai grillailla sunnuntai-iltana, suunnitelma tulisi toteuttaa saman tien. Näiden muutaman viikon jälkeen kavereihin ei enää törmääkään joka päivä yliopistolla tai jokaviikkoisella sulkisvuorolla, vaan heidän luokseen pitää matkustaa hyvin todennäköisesti eri maahan.

Suurinta osaa tuttavuuksista en tapaa enää koskaan. Sen verran olen sentään reissuvuosiltani oppinut.

Yhteinen aika kestää sen, minkä se kestää, ja jälkikäteen siitä saa kokea enää vain välähdyksiä.

Jos tämä olisi ensimmäinen loppuaikani, suhtautuisin tilanteeseen paljon tunteellisemmin. Yrittäisin tiristää kaikista viimeisistä kerroista irti merkitystä, tuntea ne koko raastavalla sydämellä.

En enää viitsi.

Yritän työntää viimeinen-mantraa syvemmälle aivokuoren sopukoihin. Realismia mukaan. Jotkut asiat ovat edelleen mahtavia: kiipeilykerhonvetäjän surkeat vitsit ja kirjaston kahvion paninien jyrsiminen suihkulähteen äärellä. Jotkut ihan ok: 35 sentin kaakaokupilliset yliopiston ryhmätyötilassa, kenenkään esseet eivät edisty. Jotkut sellaisia, joista aidosti toivoo jo pääsevänsä eroon: naapurin lapset potkivat palloa vasten huoneeni ulkoseinää ja ne kaksi lenkkireittiä, jotka olen juossut jo puhki ja joilla on aina vastatuuli molempiin suuntiin.

Olen oikeastaan ottanut etäisyyttä jo kaikkiin muihin paitsi niihin tyyppeihin, joiden seurassa oikeasti viihdyn. Näin raivaan enemmän aikaa niille, joille haluan.

Tällä kertaa en tahtoisi tehdä viimeisyydestä minkäänlaista numeroa. En ollut innoissani Hollannista silloin, kun muutin tänne elokuussa, enkä yhtenäkään niistä päivistä, jotka olen täällä viettänyt. Minun ei tarvitse pakottautua tuntemaan surkua siitä, että päivien määrä on nyt hyvin rajattu. Onneksi kouluhommat työllistävät niin reippaasti, että ehdin potea lähtönostalgiaa teoriassa vain viikon ajan.

Jotkut retket vain jäävät tekemättä, terassit korkkaamatta ja illalliset järjestämättä.

Vaikka kuinka yritän olla ajattelematta viimeisyyttä, se kuitenkin kurkkii ja lurkkii olkapäällä, näkymätön apina. Sen läsnäolo sähköistää viimeiset viikot ja saa lievän kutkutuksen mahanpohjaan.

Virkistävää, oikeastaan.

4 Kommenttia

Yleinen

9 x huonoa Hollannissa

23.4.2018

Olen aiemmin keksinyt Hollannista jo kymmenen hyvän kohdan listan, mutta nyt on maanantai, allergia painaa ja gradu tympii. Jotta Darth Vader, al-Assad ja kumppanit eivät kuitenkaan suistaisi sydämiämme pimeyteen, keljutusten lista on kehuja hippasen verran lyhempi.

Risutkin kannattaa lukea yleistysvaroituksen kera. Monessa kohdassa pitäisi varmaan lukea ”suurin osa Hollannissa asuvista ihmisistä”, mutta olen vetänyt mutkia suoriksi ja vain lätkäissyt ”hollantilainen”. Maailma on harmaa eikä mustavalkoinen.

1. Ihmisten määrä

Tiedetään, monissa suurkaupungeissa on paljon tiiviimpi tunnelma. Mutta Hollannista on liki mahdotonta löytää kolkkaa, jota ei joutuisi jakamaan joidenkin 17 miljoonan väkiluvun edustajien kanssa. Kansallispuisto? Sunnuntai-iltakävely? Supermarketti maanantai-aamupäivänä? Ei, ei ja ei. Junassa voi harvemmin istua niin, ettei viereen parkkeeraa paikallista ghettoräppiä täysillä minikaiuttimesta luukuttava jonne, ja pyöräteillä saa körötellä papparalauman perässä hampaitaan kiristellen. Ja ei, hollantilainen ei anna tietä – siitä lisää kohdassa 9.

2. Luonnon puute

Lappilaiselle Hollannin luonto on täysi vitsi: istutettuja puistoja bulevardeineen tai muutaman hehtaarin koskematon rantadyynipläntti. Täällä ei yksinkertaisesti ole alueita, joissa voisi vaikka kävellä kilometritolkulla ilman näköyhteyttä asutukseen, teihin tai ratakiskoihin. Minulle tämä on ollut viimeinen niitti ”en-koskaan-muuta-Hollantiin-pysyvästi”-arkkuun, koska erämaaluonnon puute tekee minusta onnettoman kuin lasten eläintarhan apaattisista bambeista.

(Ja mistä vetoa, että kun näin vannon, niin kymmenen vuoden päästä kasvatan täällä ulkosuomalaista vekaraa, jonka ainoa kosketus luontoäitiin ovat ne kaurisrukat kanaverkon takana.)

3. Leipä

Täällä ei saa supermarketista hyvää leipää. Piste. Syömäkelpoista saa, mutta kaikkeenhan tottuu: ihminen on sopeutuvainen laji. Leipomoiden herkkulimput maksavat mansikoita. Markettien leipä on paahtismaista, epäilyttävän pehmeää ja luonnottoman väristä. Leipää kuulemma värjätään ruskeaksi, että se näyttäisi terveellisemmältä. Olen luovuttanut paikallisen pullan kanssa täysin ja siirtynyt Wasan näkkäriin täyspäiväisesti.

4. Töykeys

Sanoin, että hollantilainen suorapuheisuus on hyve. Osittain. Mutta osataan täällä olla kyllä todella ikäviäkin. Asiat sanotaan toisinaan liian suoraan, ja monet kiertelyyn tottuneet eteläeurooppalaiset kuuntelevat paikallisten laukomia totuuksia korvat punaisina ja häpeissään. Hollantilainen ei usein tajua loukkaavansa, vaan kommentoi tuttaviensa painoa/kasvatusmenetelmiä/elämänvalintoja aivan pokkana. Eräskin paikallinen kaverini sanoi kerran ensin, että arvostaa naisissa vain naisellisia eleitä ja huoliteltua ulkonäköä, ja täräytti heti perään, että olen miehisimpiä hänen tapaamiaan naisia.

Hollantilaiset ovat myös tavattoman nuukia. En muista yhtään kertaa, että paikalliset olisivat tarjonneet esimerkiksi juoman kaverille – lokitus on enemmänkin homman nimi. Tai eevilstöömäinen lainaan-enkä-palauta. Ostin syksyllä facebook-kirppikseltä ikea-lampun. Sen lisäksi, että varjostin oli tuhannen päreinä, tyttö ruuvasi vielä hehkulampun irti valaisimesta ja sanoi, ettei se tietenkään kuulu hintaan.

5. Kierrätyssysteemi

Se, että minä haukun kehittynyttä ja toimivaa kierrätysjärjestelmää, on jo melkoinen oksymoroni. Minusta jokaisen pitäisi kierrättää kaikki, esimerkiksi teepussien pikkuniitit. Mutta täällä siitäkin puuhasta on onnistuttu tekemään vastenmielistä. Kaupunki antaa jokaiselle talolle kaksi kaksilokeroista roskapönttöä, joihon roskat lajitellaan itse. Vuoroviikoin pänikät raahataan kadulle, tismalleen oikeaan kohtaan ja oikein päin, ja roska-auto tyhjentää ne aamuyöstä. Hommassa pännii 3 asiaa:

Roskakuskit huudattavat kesän 2010 hittejä aivan liian varhain aivan liian pitkään, koska joka spönderin tyhjennys kestää.
Jos astia on liian täynnä, niin SE JÄTETÄÄN TYHJENTÄMÄTTÄ.
Pönttöjen sisältö pistotarkastetaan toisinaan, ja väärin kierrättänyt talo saa rapsakat 90 euron sakot.

Eli pakko on kierrättää, siitä on tehty saatanan vaikeaa, ja huonosta yrityksestä kirjaimellisesti sakotetaan.

Eipä unohdeta myöskään sekopäisiä astiayhdistelmiä. Tetrapackit, muovit ja alumiini menevät yhteen lokeroon – millä logiikalla? Lasipulloja roska-autot eivät edes hae, vaan ne pitää raijata erikseen lähikaupalle.

Mutta siis niin. Hyvä, että kierrätetään. Ehkä.

6. Rakennuskanta

Hollantilaiset talot ovat kyllä nättejä ulkoapäin, jos puoligoottilainen tiilimeininki sykähdyttää. Sisältä puolestaan moni muistuttaa isäni sanoin rotankoloa. Portaikot ovat niin korkeita ja kapeita, ettei niitä kannata edes yrittää ylös pitkäksi venähtäneen illan jälkeen. Monet talot ovat ilmeisesti mukavia ja hyvässä kunnossa sisältä, mutta kaikki näkemäni opiskelija-asunnot lahoavat pystyyn, koska eiväthän opiskelijat tarvitse esimerkiksi toimivaa lämmitystä. Ikkunoissa on usein yksinkertainen lasitus, ja niistä vetää niin, että vikinä käy öisin. Ilmanvaihto ei pelitä missään, enkä ole koskaan nähnyt tätä määrää tasakattoja. Arvatkaapa vaan, viihtyvätkö homeitiöt täällä meri-ilmastossa. Kun mustia läikkiä ilmestyy suihkuun, niihin ruikitaan homesprayta, napautetaan varmaan kengänkannat yhteen, suljetaan silmät ja toivotaan, että schimmel vaan maagisesti katoaa.

Ja homeallergia, se on täyttä humpuukia se.

7. Sade

Tarviiko tästä nyt sanoa mitään. Ensi viikon sääennuste lupaa pisaroita taivaalta jokaiselle seitsemälle päivälle. Mistä olen kyllä nyt siitepölykauden keskellä kiitollinen.

8. Aina oikeassa -mentaliteetti

Hollantilainen ei lähde väittelyyn kuuntelemaan eikä oppimaan. Hän lähtee todistamaan, että kaveri on väärässä ja hän itse oikeassa. Kiivasta keskustelua käydään siihen asti, että kaveri myöntää tappionsa.

Samaan ongelmaan niputettakoon, että kun hollantilainen kysyy, pitääkö ulkomaalainen tästä kaikkien kukkien maasta, on vain yksi oikea vastaus: kyllä. Mikäli sanoo ei, saati intoutuu kritisoimaan, hollantilainen loukkaantuu sydänjuuriaan myöten ja aloittaa puolen tunnin räntin siitä, miksi ulkomaalainen on väärässä. Hollanti on maailman paras maa, eikä se ole mielipide, vaan fakta. Hollannissa ei ole mitään huonoa, paitsi ehkä sää, eikä hollantilainen vaihtaisi sitäkään pois. Se lujittaa luonnetta.

9. Liikennekulttuuri

Täällä ei joudu pelkäämään liikenteessä henkensä edessä, kuten esimerkiksi Venäjällä, mutta kuppi kiepahtaa nurin heti, kun kotiovi loksahtaa kiinni. Ihan sama, mikä kulkupeli hollantilaisella on alla, niin ideologia on minä ensin. Saattaa ehkä johtua osittain iästäni ja sukupuolestani, mutta kukaan ei koskaan anna täällä minulle tietä. (Haikeat terkut Wieniin, jossa lenkkeilijä päästettiin aina hymyn kera suojatien yli.) Jos kapealle jalkakäytävälle mahtuu minä ja hollantilainen täti, joudun odottelemaan parkkeerattujen autojen välissä, että täti porskuttaa ohi. Sama toistuu tasa-arvoisissa risteyksissä autolla ja pyörällä. Autot ohittelevat toisiaan vasemmalta ja oikealta hullulla vauhdilla täysin vastuuttomissa paikoissa, ja kapeilla asuinkaduilla kaahataan katsomatta risteyksessä vasemmalle tai oikealle. Joka ikinen päivä säästän oman henkikultani äkkijarrutuksella pyörällä, ja olenpa kiskaissut pari kertaa ojaankin autoa väistäessäni.

Motareilla kiihdytellään ja ohitellaan kiimaisina. Ilmeisesti on hollantilaiskuljettajalle maailmanloppu, että mummolaan saavutaan 32 minuutissa puolen tunnin sijaan. Pitkiin matkoihin tottuneena päähäni ei vain mahdu, miten voi olla aina niin kiire, että hyväksyy aiheuttavansa käytöksellään hengenvaaran kanssaihmisille. Äläpä hättäile, istumma mättäälle.

Loppukevennys: Oletko koskaan miettinyt, paiskotaanko Amsterdamin kanaaleihin paljon pyöriä? Ja mitä kaikille niille surullisille sinkulanraadoille käy?

Näin.

11 Kommenttia

Yleinen

Maisteriopiskelijana Hollannissa

18.4.2018

Tästä on kyselty, tätä on toivottu, ja tässä tätä nyt on: maisteriopiskelijan tuntoja Hollannista. Raapustan tätä puistossa karmean allegian kourissa, luonnollisesti gradua vältellen.

Sisältö

Suoritan siis vuoden mittaista maisteriohjelmaa nimeltä International Law and Human Rights, sijaintina Tilburg, tämä Hollannin Kouvola. Jo nimi johtaa harhaan, sillä ihmisoikeuksia meillä on ollut vain yhden kurssin verran. Ohjelma nimetäänkin ensi vuodeksi uudelleen: International Law and Global Governance.

Noin puolet kursseista on pakollisia, ja loput saa valita tiedekunnan lakiopinnoista. Pakollisina pakettiin kuului ihmisoikeuksia, akateemista kirjoittamista ja kv-oikeuden jatkokurssi. Tutuksi on siis tullut YK:n kansainvälisten sopimusten järjestelmä, kv-oikeuden historia sekä furthermoren ja neverthelessin joka paikkaan viljeleminen teksteissä.

Valinnaisina minulla on nyt kevätlukukaudella ilmasto-oikeutta, sotaoikeuden historiaa ja teoriaa (aivan kauhea kurssi, lopettaisin kesken jos vain voisin) ja vähemmistöjen oikeuksia. Tämän päälle kirjoitan vielä gradua, joka meillä on noin 50-60-sivua pitkä, ja kertailen saksaa C1-kurssilla.

Vaikeustaso

Ainoa, mikä täällä on helpompaa kuin Suomessa, on tosiaan gradu. Ei sille ole tosin paljoa aikaakaan varattu. Suomessa kandin kasaan runtannut selviää täkäläisestä opinnäytteestä oikein hyvin. Muuten opinnot vievät täällä paljon enemmän aikaa ja elämäniloa, mikä oli minulle järkytys. Kuuden opintopisteen kurssilla saattaa olla kaksi luentoa viikottain, 6 pientä esseetä, 2 keskikokoista ja vielä yksi iso. Eikä oikisesseitä purskauteta noin vain ulos, pykälien ja viittausten pitää olla armeijatyylisessä ojennuksessa. Ryhmätöitä on aika paljon, tosin kanditasolla kuulemma vielä paljon enemmän, mutta onneksi opiskelukaverit ovat olleet fiksuja ja motivoituneita. Krhm, paljon enemmän kuin minä itse.

Ennen luentoa on yleensä pitänyt lukea muutama artikkeli tai kirjan kappale, joista pitää pystyä (teoriassa) keskustelemaan tunnilla. Käytännössä keskustelun hoitavat innokkaimmat byrokraatinpoikaset, joten halutessaan voi livahtaa kuin koira veräjästä takariviin ja selata blogeja mukavan kaksituntisen verran. Myöskin heikosta englannintaidosta on ollut joillekin suurta haittaa, koska ohjelmamme johtaja on kanadalainen kielioppi-intoilija, joka lätkii surkeita arvosanoja ja punakynää kaikille, jotka palauttavat Google Translatelta haiskahtavaa roskaa. Minun IELTS-tulokseni oli ennen Tilburgia 8,5, ja olen kokenut kielitaitoni juuri ja juuri riittäväksi.

Yliopisto

Yliopistojen lukuvuosimaksut ovat Hollannissa noin 2 000 euron luokkaa EU-kansalaisille, ja melkein kymmenkertaisia muualta tuleville. Rahalla saa ainakin Tilburgissa aika uudet tilat ja paljon kontaktiopetusta. Suomalaisista yliopistoista poiketen täällä opiskelumateriaalit pitää hankkia pääsääntöisesti itse, eikä kirjastosta löydy kurssikirjallisuutta lainkaan. Olen toistaiseksi ninjaillut kaikki kirjani joko ilmaiseksi (netistä lataamalla tai vanhoilta opiskelijoilta) tai käytettyinä, joten menoerä ei ole suuri, mikäli näkee vähän vaivaa.

Täällä ei ole ainejärjestöjä, vaan jenkkityylisiä osakuntia. Biletystä, biletystä ja lisää biletystä – varmasti hauskaa kandiopiskelijoille, mutta maisteri kyllä pitää sen verran kiireisenä, että kaljanlipityksen saa unohtaa. Kaverit joutuu siis hankkimaan ihan itse. Hyvä tapa haalia samanhenkistä porukkaa ympärille on osallistua orientaatioviikkoon heti alussa, kun vielä ehtii vähän rälläämään. Jos tahtoo tutustua kurssikavereihin, pitää vain pistää itse toimeksi.

Jos siis mielit kv-oikeuden pariin Hollantiin, kannattaa ensin kokeilla Leidenin ja Utrechtin ovia. Ne ovat arvostettuja, kovatasoisia yliopistoja, mutta kaupungeista kuitenkin löytää asunnon vielä kohtuuhintaan, kun vertaa Amsterdamiin. Maastricht ja Tilburg painivat vähän alemmassa sarjassa, vaikkei Hollannin yliopistojen välillä hirmu isoja tasoeroja olekaan. Osa yliopistoista vaatii oikeustieteen kanditutkintoa, osa taas ei, kuten Tilburg. Siksipä tänne päädyinkin.

Miksi

Hollanti on yksi harvoja maita, joissa kv-oikeutta voi opiskella pääaineena ja saada Master of Law -tutkinnon Master of Artsin sijaan. Ymmärrän hyvin, miksi: Bryssel-Haag-sektorilla tarvitaan ihmisoikeuksista, kv-rikoksista ja EU-byrokratiasta tietäviä lakimiehen- ja lobbarinalkuja.

Työllistymisen kannalta hyödyllisin pääaine kv-oikeuden sisällä lienee Business Law, Tax law tai EU Law. Ei todellakaan tämä ihmisoikeussoopa. Mutta eipä kukaan tätä rahan takia olekaan valinnut, vaan ideologian palosta.

Vaihdoin kv-politiikan kv-oikeuteen siksi, että ajattelin oikispuolen olevan käytännöllisempää. Ei pelkkää ideoiden pyörittelyä, vaan actionia. No, olen vuoden varrella lähinnä huomannut olleeni väärässä ja kyynistynyt. En oikein pidä oikeustieteilijöiden tavasta ottaa kirjojen ja pykälien sanat totuutena ja pyrkiä aina olemaan argumentoinnissa oikeassa. Olen loppujen lopuksi kiinnostuneempi miksi- kuin mitä-kysymyksistä. Sitä paitsi tuntuu, että kaikissa kv-instrumenteissa ja -järjestöissä on niin pahoja vikoja, että epäilen koko systeemin toimivuutta.

Mutta no, mene, lue ja opi. Ehkä päädyt eri tulokseen. Olen huomannut täältä kaikkein kirkkaimmin sen, ettei minun tulevaisuuteni ole lain parissa.

Plussat

+ Supliikit luennoitsijat. Täällä kaikki opettajat ovat erinomaisia puhujia ja innostuneita aiheestaan – välillä liikaakin, kun jokainen uskoo oman alansa olevan juuri se kaikkein upein ja merkityksellisin. Luentoja jaksaa kuunnella, ja ne on valmisteltu aina hyvin.

+ Oikeasti kansainvälinen meininki. Ohjelmassani on opiskelijoita Australiasta, Indonesiasta, Brasiliasta, Venäjältä, Iranista, Portugalista ja kaikkialta siltä väliltä. Oma maailmankuva avartuu valtavasti, kun altistuu täysin erilaisille näkemyksille ja arvoille. Ihmisiä yhdistää kuitenkin aina moni asia: kun kampuksella tarjoiltiin ilmaisia vohveleita, kaikki ryntäsivät kojulle yhtä riemuissaan.

+ Kova työtahti. Olen huomannut pystyväni paljon enempään kuin kuvittelin: kirjoittanut napakoita esseitä, lukenut 700 sivua tenttiin parissa illassa ja pitänyt loistavia esitelmiä. Mitä tiukemmille joutuu, sitä enemmän oppii. En olisi peruslaiskana, aina helpolla pääseenä opiskelijana ikimaailmassa saanut piiskattua itseäni samanlaisiin suorituksiin ilman pakkoa ja dediksiä.

+ Mielenkiintoiset kurssit. Tilburg Law Schoolissa saa valita opintoja muistakin ohjelmista, joten olisin voinut perehtyä vaikka kilpailuoikeuteen tai avaruusoikeuteen. Olen nauttinut erityisesti ilmasto- ja ympäristöoikeudesta: proffien maailmanpelastusvimma on liikuttavaa!

+ Hintataso. Tilburg on ehdottomasti edullisin Hollannin opiskelukaupungeista. Maksan huoneestani 260e vuokraa, pyörällä pääsee joka paikkaan ja torilta voi ostaa kympillä jättisäkin hedelmiä, vihanneksia ja marjoja. Yliopistolta saa lounaan muutamalla eurolla, ja tee maksaa huimat 20 senttiä kirjastossa.

Miinukset

– Kova työtahti. Vaikka olen ylittänyt itseni, olen myös tympääntynyt koko tutkintoon jo ennen valmistumista. Minusta on kohtuutonta puristaa opiskelijoista kaikki mehut irti ja vain todeta, että jos ahdistaa, menkää juttelemaan psykologille. Enpä tiedä ketään kurssikaveria, joka pystyisi pitämään esimerkiksi vapaapäiviä. Vuoden maisteri on koettelemus.

– Joustamattomuus. Tenttejä ja luentoja siirrellään minimaalisella varoitusajalla miten sattuu, ja jos kalenterissa onkin uudelle päivälle jo työvuoro tai lääkäriaika, niin voi voi. Myöskään joululoman ajankohtaa ei määritelty, joten joko vain ostimme liput kotiin välittämättä läsnäolopakosta tai jäimme jouluksi tyhjään Tilburgiin. Proffat eivät niele mitään tekosyitä siitä, miksi joku ei ilmesty luennolle tai palauta esseitä ajoissa.

– Resurssipula. Tämä koskee lähinnä yliopistoa eikä tutkintoani. Koska yliopistot saavat rahoitusta Hollannissa kasvun perusteella, opiskelijoita haalitaan aivan liikaa. Siispä kirjastossa on aina ruuhkaa, luennoitsijoilla tolkuton kiire ja luentosalit ääriään myöten täynnä.

– Huonot työllisyysnäkymät. Tai no, ei varsinaisesti, mutta kiireinen henkilökunta ei neuvo opiskelijoita työllistymisen suhteen lainkaan. Tilburgissa ei myöskään ole mitään alan töitä, joten pitää olla aktiivinen ja tiirailla itse esimerkiksi Brysseliin päin. Moni päättääkin jatkaa opiskeluja vuoden maisterin jälkeen.

Minulle Tilburg on ollut lähinnä kiertotie ja oivalluksia: tätä en ainakaan halua. Mutta jollekin tämä ohjelma on varmasti reipas tehomarssi kohti loistavaa tulevaisuutta esimerkiksi ihmisoikeusjärjestön lakiasiantuntijana. Moni kurssikaveri on aivan rakastunut Hollantiin ja etsii täältä ihan mitä tahansa töitä, että saisi vain jäädä tänne kaikenlaisten kukkasten maahan.

7 Kommenttia

Older Posts