Browsing Tag

Norja

Yleinen

Voi kun olisi kesä ja Norja

23.3.2019

Tihkusateisia päiviä, pisaroita saniaisenoksilla. Harmaansinisenä vellova Jäämeri ja sen yllä kaartelevat lokit, niin voimakas merilevänlöyhkä, että pikku hietakärpäset tuntuvat vain hajun jatkeelta. Liukkaat rantakivikot, vesikasveihin juuttunut uistin ja termospullossa viimeinen teetippa. Loputtomat ylämäet ja pikkukiviä vaelluskenkien pohjat täynnä.

Yritän tässä vakuuttaa itselleni, että Norjassa on ne huonotkin puolensa. Mutta kun nekin kuulostavat tällä hetkellä kauniilta.

Olen havahtunut jo useampana päivänä putkeen muistelemaan Norjan kesää. Tai Norjassa punkkaamista ylipäätään. Vuorten siluetteja, joita katsella iltateellä ja mussuttaa vielä pari Gjende-keksiä lämpimän juoman kaveriksi. Piiskaavaa sadetta paljaita olkavarsia vasten lenkillä, etanoiden ylitse hyppimistä.

Budapestissä on sinänsä kaikki hyvin (mitä nyt lukukausi voisi jo loppua). Nautin päälle pukkaavasta keväästä täysillä, sillä nyt voi palata Tonavan rannalle paistattelemaan päivää ja hengittelemään hieman saasteista yöilmaa. Beer gardenit avaavat jälleen ovensa ja turistit täyttävät aukiot. Keväässä on kuitenkin se puoli lappilaiselle, että tulee armoton kaipuu luontoon. Jos olisin Inarissa, loikoilisin makuualustalla jonkin pikkujärven jäällä, heiluttelisin laiskasti pilkkivapaa ja söisin suklaamunia. Paistaisin nuotiolla soijanakkia ja hiihtelisin illan tullen hankia pitkin kotisaunaan.

Luonto. Vesi ja maa. Paskahkot kelit. Eli siis Lapin lisäksi myös Norja. Maa, jossa voisi rämistellä polkupyörällä töiden jälkeen yöaurinkopatikalle tai narraamaan kampelaa laiturilta dyykatuilla kananugeteilla (toimii muuten!).

Norja-höpinäni ei kumpua ihan tyhjästä, sillä olen itse asiassa menossa Tromssaan kesäksi työharjoitteluun. Kolme kuukautta kaksoiselämää: arkipäivisin viestintää ja ilmastonmuutosta, iltaisin ja viikonloppuisin maastossa rypemistä ja kaveeraamista sesonkityöläisten kanssa.

En vain alkuun ollut ajatuksesta lainkaan innoissani. Olisin mieluummin jäänyt työttömäksi eli siis lähtenyt Itä-Saksaan toteuttamaan höperöitä kirjoitus- ja dokkariprojekteja toisen höperön kanssa. Olisi tullut helleaalto, futishuligaaneista kirjoittelua ja pingiksenpeluuta puistossa.

Kieltäydyin jo yhdestä harjoittelupaikasta Argentiinassa, koska se nyt ainakin on liian kaukana. En viitsinyt perua enää toista, jotta voisin viettää rappiollisen kesän paikassa, jonne varmaan päädyn muutenkin.

Alun mökötyksen jälkeen Norja-aiheiset ajatukset alkoivatkin hipsiä uniin ja päiväuniin. Olisipa Nugattia keksin päälle. Pääsisipä kokeilemaan ulkokiipeilyä Jäämeren graniitilla. Heräisipä meren loiskuntaan ja lokkien juorukerhoon. Asuisinpa puutalossa. Voisipa katsella toimiston ikkunasta lumihuippuja ja istuskella kahvipaussilla melkein tunnin.

Kohta on, kohta pääsee ja voi.

Kun Budapest jää vappuna taakse, olen pakannut rinkkaan ihan toisenlaista tavaraa kuin täällä tarvitsee. Vaellussauvat, kiipeilyvaljaat ja teltta pääsevät jälleen arvoon arvaamattomaan. Lyngenin Alpeilla on niin paljon nähtävää: valaita, kukkaloistoa, hiekkarantoja ja jäätiköitä.

Tästä ei tule rakkauden kesää 2019 (vaan kaukorakkauden kärsimys jatkuu), mutta seikkailukesä tästä voi tulla. Onpahan ainakin maailmanluokan leikkikenttä ja raikasta suolaista tuulta.

Jos olet Tromssan seudulla kesällä tai haluat jakaa jonkin huippuvinkin, ilmianna ihmeessä itsesi!

Kuvat Geirangerista, jossa kokeilin sesonkiduunia kesänä 2017, mutta ei oikein napannut. Vuoret kyllä nappaavat aina. 

Yleinen

Ruodittavana Merikirja

24.8.2018

Kuva: Yle

Olen lukenut tänä kesänä tolkuttoman hyviä kirjoja, joista nostan yhden kuitenkin ylitse muiden: norjalaisen Morten A. Strøksnesin Merikirjan. Se on tietokirja, elämänkerta (oma ja toisten), historiallinen teos, totuutta ja fiktiota iloisena soppana tarjoiltuna. Vähän kuin kouluaikojen kahden virran kalakeitto, mutta jossa yhtyy ainakin kaksikymmentä jokea.

Kehyskertomus kannattelee Merikirjaa, vaikka monet kriitikot ovatkin takertuneet siihen liian tiukasti. Kirjoittaja ja hänen hyvä ystävänsä Hugo ovat saaneet sekopäisen idean: kalastaa kumiveneestä jäähai. Tuo myyttinen peto kasvaa jopa kuusimetriseksi, elää 500-vuotiaaksi ja luimuaa pitkin Jäämeren syvänteitä ahnaasti ravintoa etsien.

Hugo ja Morten haalivat kammottavan hajuisia syöttejä haita varten, esimerkiksi mädäntyneen ylämaankarjan sonnin ruhon. Merelle voi suunnata vain tyynenä päivänä, joten miehet viettävät paljon enemmän aikaa maissa odotellen kuin paatissa kykkien. Kirjailija matkustaa kotoaan Oslosta neljä kertaa Hugon luo Länsivuonolle Lofoottien kylkeen hain toivossa.

Siinä missä hainkalastus on Merikirjan ruoto, joutilaisuus tuo lihat luiden ympärille. Strøksnes kertoilee Hugon ja tämän vaimon elämästä saaristossa, omasta lapsuudestaan arktisessa Kirkenesissä (<3), norjalaisen kalastuksen ja elämäntavan historiasta ja muutoksesta, tarinoita merten pedoista ja meren saastumisesta. Sekä tietysti merestä itsestään: sen eläimistä, kasveista ja makroekosysteemeistä.

Helpoin ja hupaisin taso on kuvaus Hugon ja tämän vaimon arjesta. Kaksikko kunnostaa vanhaa kalatehdasta, taiteilee ja kalastelee. Strøksnesin kertomus Skrovan kylän kalajuhlilta oli kuin parhaasta norjalaisesta komediasta 50 akvaviittishotin tarjottimineen ja tappeluintoisine äijineen.

Strøksnes selittää seikkaperäisesti Länsivuonon eläimistöstä, esimerkiksi vaellusturskan eli skrein elämänvaiheista tai miekkavalashavainnoistaan. Rakkaus merta ja sen asukkeja kohtaan tihkuu läpi tekstin. Strøksnes kertailee lapsuusmuistojaan lämmöllä, vaikka kaverin sitominen paaluun rannalla vuoroveden aikaan ei kovin sydämellinen teko ollutkaan.

Oikeastaan Strøksnesin into ja uteliaisuus palauttivat minuunkin sitä tyttöä, joka opiskeli huvikseen tulivuorten kivilajeja ja espanjan kielioppia. Strøksnes on kahlannut läpi satoja merta koskevia teoksia Merikirjaa varten, joko tausta- tai referenssimateriaaliksi. Luku-urakka on ollut hänelle ihmeiden ja tiedon lähde, ei pakkopullaa.

Strøksnes löytää merta koskevasta kirjallisuudesta aikojen saatossa kuvioita, joita ei ole tullut ennen ajatelleeksi, en minä eikä varmaan moni muukaan. Meri, sen eläimistö ja olemus, on koettu vaarana ihmiselle, suoranaisena pahuutena. Kuvitteelliset olennot, kuten Olaus Magnuksen teoksissa merenneidot ja merihirviöt, on aina kuvailtu läpeensä pahoiksi. Myöhempinä aikoina ihmisten hyvyyttä on alettu kyseenalaistaa, ja Moby Dickissä pahis onkin hullu kapteeni Ahad, joka peilaa pelkonsa ja raivonsa valkoiseen valaaseen tapattaen itsensä ja miehistönsä. Sama narratiivi toistuu edelleen, eikä vain fiktiossa: Strøksnes kirjoittaa San Diegon Sea Worldin kuuluisasta miekkavalaasta, joka tappoi kouluttajiaan. Aivan liian pieneen altaaseen pakotettu, riutunut eläin purki ahdistustaan. Sitä paitsi miekkavalas on peto, oikea merten torpedo.

Ihmiskunta on aina halunnut inhimillistää luontoa, vaikka luonnon ja meidän logiikkamme ovat aivan erilaisia. Jäähai ei pohdi olemassaolonsa oikeutusta, sen hiljaisissa syvyyksissä ei ole moraalisesti oikeaa tai väärää. Jos se sattuu löytämään saaliiksi kelpaavan kalan, se syö sen, jotta voi jatkaa uiskenteluaan.

Strøksnes myös muistuttaa ihmisen ja meren yhteenkuuluvuudesta, ja millä tavalla! Hän sai viimeisten jäähaimatkojen aikaan kuulla, että hänen avovaimonsa odotti vauvaa. Kirjailija kuvaili kehittyvän sikiön ja kalan yhteneväisyyksiä. Loppujen lopuksi mekin olemme kaikki lilluneet suolaliemessä ennen kuin kömmimme kuivalle maalle: sekä evolutiivisesti miljoonien vuosien saatossa että yksilöllisesti lapsivedessä.

Kertomusten kimara hämmentää lukijaa aluksi, mutta sitten valkenee, mitä kohti kaikki jorinat vievät: Merikirjan pääargumenttia. Meri on maapallon ekosysteemin perusta, vaikka se onkin ollut ihmiselle – ja on edelleen – tuntematonta, jopa vihamielistä aluetta. Ahneuttaan ja ymmärtämättömyyttään ihmiset ovat tuhonneet merta aina, esimerkiksi pyytäneet valaita sukupuuttoon tai laskeneet veteen saasteita ja myrkkyjä.

Ammuttu jääkarhukin pitää hävittää ongelmajätteenä siihen kertyneiden raskasmetallien vuoksi.

Ilmastonmuutos, myös ihmisen aiheuttama, on merelle ja sitä kautta kaikelle elämälle maapallolla valtava uhka. Meret reagoivat niihin kohdistettuihin muutoksiin hitaasti, sillä järjestelmä yrittää tasapainottaa itseään. Mutta kun iso kuppi keikahtaa, ilmastonmuutos kiihtyy entisestään. Meri happamoituu – on happamoitunut jo paljon. Seuraa sään ääreisilmiöitä ja sukupuuttoaalto, joka on jo vauhdissa.

Strøksnes teroittaa, että meri ei tarvitse ihmistä, mutta ihminen tarvitsee merta selviytyäkseen. Merikirjan luettuani minuun iski kumma mielihalu tuikata valaanpyyntialuksia tuleen ja lähteä snorklailemaan merisiilien sekaan.

Mikä on paras kirja, jonka luit kesällä? Vai ehditkö lukemaan?

 

Yleinen

Vinsåshornet – Islanti, Alpit ja Norja samassa paketissa

21.7.2017

Viikonlopun nojatuolimatka Norjan vuorille, ole hyvä!

Vieläpä koko kesän upein vaellus. Noin seitsemän tunnin pyrähdys kulki ensin vesiputousten viertä jäätikköjärvelle, jyrkännettä ylös kivikon läpi huipulle ja jäätikköpyllymäkeä upeaan tunturilaaksoon. Aurinko paistoi, nenä paloi ja meillä oli supersöpö koiranpentukin mukana.

Miespuolisia olentoja sen sijaan ei. Vinsåshornetin, 1343 metriä, valloitukseen ei tarvittu muuta kuin kolme tyttöä, yksi koiruneiti sekä muutama reppuun liiskaantunut banaani.

P1610385P1610386
P1610404
P1610421
P1610422

Kun aloitimme nousun kohti solaa, ihmettelimme yhteen ääneen, missä vaiheessa oikein päädyimme Islantiin. Varvikko, kosket ja maaginen vihreys kumpusivat kyllä Pohjoismaiden ainoasta saarivaltiosta. Nautiskelimme aurinkorinteellä heinäkuun toistaiseksi lämpimimmästä päivästä, ja istahdimme kalliolle paussille muutaman kerran. Parkkipaikalle jätetty automme kutistui ensin tulitikkulaatikoksi, sitten pikkurillinkynneksi ja lopulta kärpäsenkakaksi.

Tunnin jälkeen olimmekin jo nousseet kirkkaalle järvelle, jonka rannalla ei tuullut ja jota ympäröivät kallionseinämät ja veden turkoosi väri tulivat suoraan Alpeilta. Sveitsiläinen kaverini kysyikin myöhemmin, olinko käynyt Luzernin lähistöllä viime aikoina. Ehei, Länsi-Norjassa vain.

Nelijalkainen matkalainen iloitsi vedessä puolisen tuntia, me ihmiset söimme salmiakkia ja juorusimme.

P1610423
P1610428
P1610435
P1610437

Ylös, ylös, ylös. Kuten aina, saimme ylittää masentavan määrän valehuippuja ennen todellista palkintoa.

Tiedättehän sellaiset pelottavat, peikonhampaan näköiset jyrkät huiput?

Usein ne ovat ihan helppoja saavuttaa sivusta tai takaa, näyttävät vain edeltä täysin mahdottomilta.

Istahdimme todella myöhäiselle lounastauolle satojen metrien lähes vapaan pudotuksen edustalle. Valtavat, satoja metriä pitkät risteilyalukset näyttivät vuonossa pahaisilta soutupaateilta. Eikä huipulla edes tuullut! Vain vuoren päältä voi nähdä ympäristön huiput.

Oli ihanaa päästä pois laaksokuopasta korkealle, vaihtaa perspektiiviä. Kaikki näyttää täysin toiselta perspektiiviä vaihtamalla: vuorenrinteet, pilvet, oma tulevaisuus, päivänpolitiikka.

Päivän paras hetki oli silti minulle alastulon alku: laskettelimme pyllymäkeä jäätiköllä puolisen tuntia. Hihkuin ilosta kuin viisivuotias tenava, joka on juuri oppinut laskettelun salat.

P1610444
P1610446

Kun lumi loppui, alkoi Geirangerin kauneimmaksi luonnehdittu laakso, Grindal. 800 metrin korkeudessa kasvoivat vain vaivaiskoivut, varvut ja vesikasvit, ja kuvankauniit lumihuiput ympäröivät laakson hevosenkenkänä. Vain pikkuinen kinttupolku vei alas kylään.

Tosin rämmimme ensin reilun tunnin jängässä, kunnes polku löytyi.

Ilta-aurinko johdatti meidät takaisin kylään tuoksuvan metsän läpi. Koira nukahti autuaasti heti pikapesun jälkeen, me ihmiset jäimme sohvalle lojumaan, syömään jäätelöä ja juomaan teetä.

Välillä pitää muistaa patistaa itsensä sille kenties kesän haastavimmalle reissulle – tai muuten vaan rastille – että muistaa, että minähän jaksan ja osaan. Eikä jäätiköllä voi leikkiä lumessa, ellei sinne ensin kiiku. Toista puolta ylös, toista alas.

Tässä minä vain tsemppaan itseäni tulevaa opiskelusyksyä varten. Taidanpa aloittaa Itävallassa tenttimättä jääneestä politiikkakirjasta saksaksi. Jalkoja on kyllä ulkoilutettu tänä vuonna, mutta päätä ei kauheasti jumpattu.

Mutta niin: Geiranger on ihan oikeasti Norjan vaelluskohteiden aatelia, vaikka se lähinnä risteilymatkustajien päivädumppauspaikkana tunnetaankin. Norjalle epätyypillisesti polut on jopa huolellisesti merkitty, ja joka tasoiselle riittää reittiä.

__________________________________________________________________________

Pistä Alpenglow seurantaan Instagramissa ja Facebookissa, niin ei mene postaukset harakoille!

Yleinen

Epäperinteisellä perheretkellä Sunnmören Alpeilla

6.7.2017

Kas hei!

Perhe kävi moikkaamassa minua täällä Geirangerissa parisen viikkoa sitten. Ajomatka oli kuulemma helvetillinen: lampaita, pikkukyliä, serpentiiniteitä ja pahin loppuvastus: ruotsalainen, loppumaton metsä. He kuitenkin selvisivät 25 tunnin ajourakasta vain yhdellä pienellä, mutta kirpaisevalla menetyksellä.

Kun autonovi Geirangerissa aukesi, Sodankylästä asti raahattu herkkuvesimeloni pomppasi ulos ja suoraan vilkkaaseen puroon. Ehkäpä se ajautui merelle ja turskat saivat kevyen iltapalan.

P1610217
P1610222
P1610229

Lapsuudessa perheretket olivat arkea. Kun venettä pakattiin, muistan miettineeni, että onko ihan pakko mennä. Olisi ollut mukavampaa jäädä piirtelemään paperinukkeja tai katsomaan Simpsoneita. Retkuiltiin talvella, keväällä, kesällä ja syksyllä. Aina piti olla jokin tarkoitus: kerätä hilloja tai mustikoita, etsiä korvasieniä, hakea polttopuita tai vaikka ajaa latu naapurin tädille. Joskus harvoin lähdettiin vain grillaamaan ja juhlistamaan, ja silloin sai Pommacia ja kakkua ja rapsutella tuttavien koiria.

Pelkkään patikointiin ei sorruttu. Kyllähän sentään repusta pitää pilkottaa edes virveli.

Nyt ei äidin ja isänkään tarvitse pakata enää motivaatiokarkkeja pelkästään lapsille. Saavat maistella niitä itsekin.

Geirangerissa missioksi riitti vuorien katselu. Isä otti mukaan kiikarit, ettei tulisi tylsää.

P1610250
P1610252
P1610258
P1610275

Jotkut asiat pysyvät ennallaan. Naureskellaan, kun jonkun kenkä hörppää (ja tällä kertaa se oli minun), pyydetään isää loikkimaan vähän hitaammin. Ylimääräistä keksiä ei syö lopulta kukaan. Taukopaikalla tulee heti kylmä. Vain yhdellä sattuu mukaan reppu, ja sinne tungetaan sitten kaikkien omaisuus.

Blåhornetin, korskeasta nimestään huolimatta maltillisen kokoisen nyppylän, maasto muistutti aivan täysillä Tunturi-Lappia. Oli jänkää, suopursuja, jäkäläisiä kiviä ja kirkasvetinen järvi, jonka pinnassa kalat maikkuivat. Tuoksuikin ihan kodilta.

Huipulta avautuivat kuitenkin näkymät kauneimpaa Länsi-Norjaan. Seurailimme kalankasvattamon pikkualusten ja autotiet yhdistävän lossin liikehdintää. Ei satanut, ei edes pahemmin tuullut. Valkoiset huiput ja meri.

Yleinen

Putoavan veden tarinoita

27.6.2017

Erikoisen kesäistä tiistaita Geirangerista!

Olen ollut täällä nyt neljä viikkoa. Kahdestakymmenestä kahdeksasta päivästä yksi on ollut puoliksi aurinkoinen. Mutta tänään ja huomenna sään pitäisi kirmaista kesäisen puolelle, joten kirmaisenpa minäkin tänään kaverini Idan kanssa vuorille.

Ida on niitä naisia, joiden kesän kuntotavoite on luokkaa vuorivuohi. Eli aika lailla enemmän kuin Wonder Woman.

P1610177
P1610181
P1610191

Pilvisinä päivinä ei ole ollut järkeä yrittää huipuille, sillä siellä näkisi vain sateen harmaan keskustan ja tuulessa lentävät kameranosat. Parempi siis edetä pituussuunnassa ja ihailla vettä, kerran sitä riittää. Eräässä kauneimmista muodoistaan: vesiputouksena.

Geiranger on kuuluisa syv söstre eli seitsemän siskosta -vesiputouksestaan. Enimmäkseen turistit raijataan katsomaan sitä paateilla, mutta massakokemus ei houkuttanut. Vaeltelin siis sekä yksin että perheen kanssa vuonon toiselle puolelle 500 metrin korkeuteen. Siskokset leikkivät vastarannalla, välissä äkkipudotus ja Norjan kuuluisin vuono. Ensimmäisellä kerralla pystyin natustamaan juustoleipää ja suklaata, toisella tuuli ja satoi niin, että vilkaisimme vain nopeasti ja marssimme kohti tuulensuojaa.

Siskosten kosija, Friaren, valuu surullisena kalliota pitkin toisella puolella vuonoa. Pettynyt uros on legendan mukaan alkanut ryyppäämään saatuaan pakit kaikilta siskoilta. Friarenin tunnelmiin pääsee Geirangerissa kuka vain, sillä paikallinen panimo on nimennyt lagerinsa kosijan mukaan.

(Suosittelisin silti Vikingstöa-pale alea panimon tuotteista!)

P1610284
P1610288
P1610298
P1610299

Mikäli kilometrin välimatka putoukseen on liikaa, Geirangerissa voi myös käppäillä suoraan sellaisen taakse. Storsaterfoss on ehdottomasti pitäjän suosituin kävelyreitti, jos pikkiriikkistä kymmenen minuutin Fossvandringia ei lasketa. Tosin reitin luokitus (helppo) ei pidä ihan paikkaansa – matkaa on vain 40-60 minuuttia, mutta tappavasti ylämäkeen. Kuin kävelisi portaita tunnin.

Sunnuntaikävelyä kaivanneelle jenkkipapalle putouksen näkeminen jää haaveeksi.

Storsaterfoss on vesiputoushaikeista helpoin. Niin helppo, että alkaa epäilyttää luontoäidin suunnittelukyky – louhiko tämän putouksentakaisen kävelyreitin sittenkin dynamiitti? Putouksen takana seistessä, korvat jylystä jumissa, ei nimittäin edes kastu.

Jälkeemme putousluolaan laskeutui 50 saksalaista, joten saimme viritellä tuntosarvet putoavan veden tarinoille herkiksi ennen heitä. Rauhassa, kahdestaan siskon kanssa.

Vaihtaa perspektiiviä, katsoa välillä muuallekin kuin ylös.