Browsing Tag

Norja

Yleinen

Ruodittavana Merikirja

24.8.2018

Kuva: Yle

Olen lukenut tänä kesänä tolkuttoman hyviä kirjoja, joista nostan yhden kuitenkin ylitse muiden: norjalaisen Morten A. Strøksnesin Merikirjan. Se on tietokirja, elämänkerta (oma ja toisten), historiallinen teos, totuutta ja fiktiota iloisena soppana tarjoiltuna. Vähän kuin kouluaikojen kahden virran kalakeitto, mutta jossa yhtyy ainakin kaksikymmentä jokea.

Kehyskertomus kannattelee Merikirjaa, vaikka monet kriitikot ovatkin takertuneet siihen liian tiukasti. Kirjoittaja ja hänen hyvä ystävänsä Hugo ovat saaneet sekopäisen idean: kalastaa kumiveneestä jäähai. Tuo myyttinen peto kasvaa jopa kuusimetriseksi, elää 500-vuotiaaksi ja luimuaa pitkin Jäämeren syvänteitä ahnaasti ravintoa etsien.

Hugo ja Morten haalivat kammottavan hajuisia syöttejä haita varten, esimerkiksi mädäntyneen ylämaankarjan sonnin ruhon. Merelle voi suunnata vain tyynenä päivänä, joten miehet viettävät paljon enemmän aikaa maissa odotellen kuin paatissa kykkien. Kirjailija matkustaa kotoaan Oslosta neljä kertaa Hugon luo Länsivuonolle Lofoottien kylkeen hain toivossa.

Siinä missä hainkalastus on Merikirjan ruoto, joutilaisuus tuo lihat luiden ympärille. Strøksnes kertoilee Hugon ja tämän vaimon elämästä saaristossa, omasta lapsuudestaan arktisessa Kirkenesissä (<3), norjalaisen kalastuksen ja elämäntavan historiasta ja muutoksesta, tarinoita merten pedoista ja meren saastumisesta. Sekä tietysti merestä itsestään: sen eläimistä, kasveista ja makroekosysteemeistä.

Helpoin ja hupaisin taso on kuvaus Hugon ja tämän vaimon arjesta. Kaksikko kunnostaa vanhaa kalatehdasta, taiteilee ja kalastelee. Strøksnesin kertomus Skrovan kylän kalajuhlilta oli kuin parhaasta norjalaisesta komediasta 50 akvaviittishotin tarjottimineen ja tappeluintoisine äijineen.

Strøksnes selittää seikkaperäisesti Länsivuonon eläimistöstä, esimerkiksi vaellusturskan eli skrein elämänvaiheista tai miekkavalashavainnoistaan. Rakkaus merta ja sen asukkeja kohtaan tihkuu läpi tekstin. Strøksnes kertailee lapsuusmuistojaan lämmöllä, vaikka kaverin sitominen paaluun rannalla vuoroveden aikaan ei kovin sydämellinen teko ollutkaan.

Oikeastaan Strøksnesin into ja uteliaisuus palauttivat minuunkin sitä tyttöä, joka opiskeli huvikseen tulivuorten kivilajeja ja espanjan kielioppia. Strøksnes on kahlannut läpi satoja merta koskevia teoksia Merikirjaa varten, joko tausta- tai referenssimateriaaliksi. Luku-urakka on ollut hänelle ihmeiden ja tiedon lähde, ei pakkopullaa.

Strøksnes löytää merta koskevasta kirjallisuudesta aikojen saatossa kuvioita, joita ei ole tullut ennen ajatelleeksi, en minä eikä varmaan moni muukaan. Meri, sen eläimistö ja olemus, on koettu vaarana ihmiselle, suoranaisena pahuutena. Kuvitteelliset olennot, kuten Olaus Magnuksen teoksissa merenneidot ja merihirviöt, on aina kuvailtu läpeensä pahoiksi. Myöhempinä aikoina ihmisten hyvyyttä on alettu kyseenalaistaa, ja Moby Dickissä pahis onkin hullu kapteeni Ahad, joka peilaa pelkonsa ja raivonsa valkoiseen valaaseen tapattaen itsensä ja miehistönsä. Sama narratiivi toistuu edelleen, eikä vain fiktiossa: Strøksnes kirjoittaa San Diegon Sea Worldin kuuluisasta miekkavalaasta, joka tappoi kouluttajiaan. Aivan liian pieneen altaaseen pakotettu, riutunut eläin purki ahdistustaan. Sitä paitsi miekkavalas on peto, oikea merten torpedo.

Ihmiskunta on aina halunnut inhimillistää luontoa, vaikka luonnon ja meidän logiikkamme ovat aivan erilaisia. Jäähai ei pohdi olemassaolonsa oikeutusta, sen hiljaisissa syvyyksissä ei ole moraalisesti oikeaa tai väärää. Jos se sattuu löytämään saaliiksi kelpaavan kalan, se syö sen, jotta voi jatkaa uiskenteluaan.

Strøksnes myös muistuttaa ihmisen ja meren yhteenkuuluvuudesta, ja millä tavalla! Hän sai viimeisten jäähaimatkojen aikaan kuulla, että hänen avovaimonsa odotti vauvaa. Kirjailija kuvaili kehittyvän sikiön ja kalan yhteneväisyyksiä. Loppujen lopuksi mekin olemme kaikki lilluneet suolaliemessä ennen kuin kömmimme kuivalle maalle: sekä evolutiivisesti miljoonien vuosien saatossa että yksilöllisesti lapsivedessä.

Kertomusten kimara hämmentää lukijaa aluksi, mutta sitten valkenee, mitä kohti kaikki jorinat vievät: Merikirjan pääargumenttia. Meri on maapallon ekosysteemin perusta, vaikka se onkin ollut ihmiselle – ja on edelleen – tuntematonta, jopa vihamielistä aluetta. Ahneuttaan ja ymmärtämättömyyttään ihmiset ovat tuhonneet merta aina, esimerkiksi pyytäneet valaita sukupuuttoon tai laskeneet veteen saasteita ja myrkkyjä.

Ammuttu jääkarhukin pitää hävittää ongelmajätteenä siihen kertyneiden raskasmetallien vuoksi.

Ilmastonmuutos, myös ihmisen aiheuttama, on merelle ja sitä kautta kaikelle elämälle maapallolla valtava uhka. Meret reagoivat niihin kohdistettuihin muutoksiin hitaasti, sillä järjestelmä yrittää tasapainottaa itseään. Mutta kun iso kuppi keikahtaa, ilmastonmuutos kiihtyy entisestään. Meri happamoituu – on happamoitunut jo paljon. Seuraa sään ääreisilmiöitä ja sukupuuttoaalto, joka on jo vauhdissa.

Strøksnes teroittaa, että meri ei tarvitse ihmistä, mutta ihminen tarvitsee merta selviytyäkseen. Merikirjan luettuani minuun iski kumma mielihalu tuikata valaanpyyntialuksia tuleen ja lähteä snorklailemaan merisiilien sekaan.

Mikä on paras kirja, jonka luit kesällä? Vai ehditkö lukemaan?

 

Yleinen

Vinsåshornet – Islanti, Alpit ja Norja samassa paketissa

21.7.2017

Viikonlopun nojatuolimatka Norjan vuorille, ole hyvä!

Vieläpä koko kesän upein vaellus. Noin seitsemän tunnin pyrähdys kulki ensin vesiputousten viertä jäätikköjärvelle, jyrkännettä ylös kivikon läpi huipulle ja jäätikköpyllymäkeä upeaan tunturilaaksoon. Aurinko paistoi, nenä paloi ja meillä oli supersöpö koiranpentukin mukana.

Miespuolisia olentoja sen sijaan ei. Vinsåshornetin, 1343 metriä, valloitukseen ei tarvittu muuta kuin kolme tyttöä, yksi koiruneiti sekä muutama reppuun liiskaantunut banaani.

P1610385P1610386
P1610404
P1610421
P1610422

Kun aloitimme nousun kohti solaa, ihmettelimme yhteen ääneen, missä vaiheessa oikein päädyimme Islantiin. Varvikko, kosket ja maaginen vihreys kumpusivat kyllä Pohjoismaiden ainoasta saarivaltiosta. Nautiskelimme aurinkorinteellä heinäkuun toistaiseksi lämpimimmästä päivästä, ja istahdimme kalliolle paussille muutaman kerran. Parkkipaikalle jätetty automme kutistui ensin tulitikkulaatikoksi, sitten pikkurillinkynneksi ja lopulta kärpäsenkakaksi.

Tunnin jälkeen olimmekin jo nousseet kirkkaalle järvelle, jonka rannalla ei tuullut ja jota ympäröivät kallionseinämät ja veden turkoosi väri tulivat suoraan Alpeilta. Sveitsiläinen kaverini kysyikin myöhemmin, olinko käynyt Luzernin lähistöllä viime aikoina. Ehei, Länsi-Norjassa vain.

Nelijalkainen matkalainen iloitsi vedessä puolisen tuntia, me ihmiset söimme salmiakkia ja juorusimme.

P1610423
P1610428
P1610435
P1610437

Ylös, ylös, ylös. Kuten aina, saimme ylittää masentavan määrän valehuippuja ennen todellista palkintoa.

Tiedättehän sellaiset pelottavat, peikonhampaan näköiset jyrkät huiput?

Usein ne ovat ihan helppoja saavuttaa sivusta tai takaa, näyttävät vain edeltä täysin mahdottomilta.

Istahdimme todella myöhäiselle lounastauolle satojen metrien lähes vapaan pudotuksen edustalle. Valtavat, satoja metriä pitkät risteilyalukset näyttivät vuonossa pahaisilta soutupaateilta. Eikä huipulla edes tuullut! Vain vuoren päältä voi nähdä ympäristön huiput.

Oli ihanaa päästä pois laaksokuopasta korkealle, vaihtaa perspektiiviä. Kaikki näyttää täysin toiselta perspektiiviä vaihtamalla: vuorenrinteet, pilvet, oma tulevaisuus, päivänpolitiikka.

Päivän paras hetki oli silti minulle alastulon alku: laskettelimme pyllymäkeä jäätiköllä puolisen tuntia. Hihkuin ilosta kuin viisivuotias tenava, joka on juuri oppinut laskettelun salat.

P1610444
P1610446

Kun lumi loppui, alkoi Geirangerin kauneimmaksi luonnehdittu laakso, Grindal. 800 metrin korkeudessa kasvoivat vain vaivaiskoivut, varvut ja vesikasvit, ja kuvankauniit lumihuiput ympäröivät laakson hevosenkenkänä. Vain pikkuinen kinttupolku vei alas kylään.

Tosin rämmimme ensin reilun tunnin jängässä, kunnes polku löytyi.

Ilta-aurinko johdatti meidät takaisin kylään tuoksuvan metsän läpi. Koira nukahti autuaasti heti pikapesun jälkeen, me ihmiset jäimme sohvalle lojumaan, syömään jäätelöä ja juomaan teetä.

Välillä pitää muistaa patistaa itsensä sille kenties kesän haastavimmalle reissulle – tai muuten vaan rastille – että muistaa, että minähän jaksan ja osaan. Eikä jäätiköllä voi leikkiä lumessa, ellei sinne ensin kiiku. Toista puolta ylös, toista alas.

Tässä minä vain tsemppaan itseäni tulevaa opiskelusyksyä varten. Taidanpa aloittaa Itävallassa tenttimättä jääneestä politiikkakirjasta saksaksi. Jalkoja on kyllä ulkoilutettu tänä vuonna, mutta päätä ei kauheasti jumpattu.

Mutta niin: Geiranger on ihan oikeasti Norjan vaelluskohteiden aatelia, vaikka se lähinnä risteilymatkustajien päivädumppauspaikkana tunnetaankin. Norjalle epätyypillisesti polut on jopa huolellisesti merkitty, ja joka tasoiselle riittää reittiä.

__________________________________________________________________________

Pistä Alpenglow seurantaan Instagramissa ja Facebookissa, niin ei mene postaukset harakoille!

Yleinen

Epäperinteisellä perheretkellä Sunnmören Alpeilla

6.7.2017

Kas hei!

Perhe kävi moikkaamassa minua täällä Geirangerissa parisen viikkoa sitten. Ajomatka oli kuulemma helvetillinen: lampaita, pikkukyliä, serpentiiniteitä ja pahin loppuvastus: ruotsalainen, loppumaton metsä. He kuitenkin selvisivät 25 tunnin ajourakasta vain yhdellä pienellä, mutta kirpaisevalla menetyksellä.

Kun autonovi Geirangerissa aukesi, Sodankylästä asti raahattu herkkuvesimeloni pomppasi ulos ja suoraan vilkkaaseen puroon. Ehkäpä se ajautui merelle ja turskat saivat kevyen iltapalan.

P1610217
P1610222
P1610229

Lapsuudessa perheretket olivat arkea. Kun venettä pakattiin, muistan miettineeni, että onko ihan pakko mennä. Olisi ollut mukavampaa jäädä piirtelemään paperinukkeja tai katsomaan Simpsoneita. Retkuiltiin talvella, keväällä, kesällä ja syksyllä. Aina piti olla jokin tarkoitus: kerätä hilloja tai mustikoita, etsiä korvasieniä, hakea polttopuita tai vaikka ajaa latu naapurin tädille. Joskus harvoin lähdettiin vain grillaamaan ja juhlistamaan, ja silloin sai Pommacia ja kakkua ja rapsutella tuttavien koiria.

Pelkkään patikointiin ei sorruttu. Kyllähän sentään repusta pitää pilkottaa edes virveli.

Nyt ei äidin ja isänkään tarvitse pakata enää motivaatiokarkkeja pelkästään lapsille. Saavat maistella niitä itsekin.

Geirangerissa missioksi riitti vuorien katselu. Isä otti mukaan kiikarit, ettei tulisi tylsää.

P1610250
P1610252
P1610258
P1610275

Jotkut asiat pysyvät ennallaan. Naureskellaan, kun jonkun kenkä hörppää (ja tällä kertaa se oli minun), pyydetään isää loikkimaan vähän hitaammin. Ylimääräistä keksiä ei syö lopulta kukaan. Taukopaikalla tulee heti kylmä. Vain yhdellä sattuu mukaan reppu, ja sinne tungetaan sitten kaikkien omaisuus.

Blåhornetin, korskeasta nimestään huolimatta maltillisen kokoisen nyppylän, maasto muistutti aivan täysillä Tunturi-Lappia. Oli jänkää, suopursuja, jäkäläisiä kiviä ja kirkasvetinen järvi, jonka pinnassa kalat maikkuivat. Tuoksuikin ihan kodilta.

Huipulta avautuivat kuitenkin näkymät kauneimpaa Länsi-Norjaan. Seurailimme kalankasvattamon pikkualusten ja autotiet yhdistävän lossin liikehdintää. Ei satanut, ei edes pahemmin tuullut. Valkoiset huiput ja meri.

Yleinen

Putoavan veden tarinoita

27.6.2017

Erikoisen kesäistä tiistaita Geirangerista!

Olen ollut täällä nyt neljä viikkoa. Kahdestakymmenestä kahdeksasta päivästä yksi on ollut puoliksi aurinkoinen. Mutta tänään ja huomenna sään pitäisi kirmaista kesäisen puolelle, joten kirmaisenpa minäkin tänään kaverini Idan kanssa vuorille.

Ida on niitä naisia, joiden kesän kuntotavoite on luokkaa vuorivuohi. Eli aika lailla enemmän kuin Wonder Woman.

P1610177
P1610181
P1610191

Pilvisinä päivinä ei ole ollut järkeä yrittää huipuille, sillä siellä näkisi vain sateen harmaan keskustan ja tuulessa lentävät kameranosat. Parempi siis edetä pituussuunnassa ja ihailla vettä, kerran sitä riittää. Eräässä kauneimmista muodoistaan: vesiputouksena.

Geiranger on kuuluisa syv söstre eli seitsemän siskosta -vesiputouksestaan. Enimmäkseen turistit raijataan katsomaan sitä paateilla, mutta massakokemus ei houkuttanut. Vaeltelin siis sekä yksin että perheen kanssa vuonon toiselle puolelle 500 metrin korkeuteen. Siskokset leikkivät vastarannalla, välissä äkkipudotus ja Norjan kuuluisin vuono. Ensimmäisellä kerralla pystyin natustamaan juustoleipää ja suklaata, toisella tuuli ja satoi niin, että vilkaisimme vain nopeasti ja marssimme kohti tuulensuojaa.

Siskosten kosija, Friaren, valuu surullisena kalliota pitkin toisella puolella vuonoa. Pettynyt uros on legendan mukaan alkanut ryyppäämään saatuaan pakit kaikilta siskoilta. Friarenin tunnelmiin pääsee Geirangerissa kuka vain, sillä paikallinen panimo on nimennyt lagerinsa kosijan mukaan.

(Suosittelisin silti Vikingstöa-pale alea panimon tuotteista!)

P1610284
P1610288
P1610298
P1610299

Mikäli kilometrin välimatka putoukseen on liikaa, Geirangerissa voi myös käppäillä suoraan sellaisen taakse. Storsaterfoss on ehdottomasti pitäjän suosituin kävelyreitti, jos pikkiriikkistä kymmenen minuutin Fossvandringia ei lasketa. Tosin reitin luokitus (helppo) ei pidä ihan paikkaansa – matkaa on vain 40-60 minuuttia, mutta tappavasti ylämäkeen. Kuin kävelisi portaita tunnin.

Sunnuntaikävelyä kaivanneelle jenkkipapalle putouksen näkeminen jää haaveeksi.

Storsaterfoss on vesiputoushaikeista helpoin. Niin helppo, että alkaa epäilyttää luontoäidin suunnittelukyky – louhiko tämän putouksentakaisen kävelyreitin sittenkin dynamiitti? Putouksen takana seistessä, korvat jylystä jumissa, ei nimittäin edes kastu.

Jälkeemme putousluolaan laskeutui 50 saksalaista, joten saimme viritellä tuntosarvet putoavan veden tarinoille herkiksi ennen heitä. Rauhassa, kahdestaan siskon kanssa.

Vaihtaa perspektiiviä, katsoa välillä muuallekin kuin ylös.

Yleinen

Nukuin yön ulkona

12.6.2017

Suomen Latu järjestää ensi viikonloppuna Nuku yö ulkona -tempauksen. Vielä ehtii juonia, miten ulkoyönsä viettää – ei ole kovin vaikeaa! Parvekkeelliset ja terassilliset voivat vain kantaa petikamppeet ovesta ulos, ja enemmän seikkailua haluavat ehtivät hankkia teltan lainaan tai kaivaa varastosta.

Ei ulkona nukkumisen tarvitse tarkoittaa Ultra lite -teltassa värjöttelyä vuorenhuipulla kolmen viikon jäätikkövaelluksella.

Pienenä meillä pykättiin huvimajat pihalle, ja siellä sai lueskella taskulampun valossa kummitusjuttuja. Yöllä kiusasivat vain auki jätetystä vetoketjusta sisäänpäässeet hyttyset ja sipsinmurut makuupussissa.

P1610140
P1610134
P1610151

Olin ikävöinyt uudenkarhean telttani tuoksua niin, että päätin ottaa matkamuistojen myymisestä kunnolla etäisyyttä viime vapailla. Yksin, sillä kaikki muut puursivat töitä, ja joskus omia ajatuksiaankin pitää tuulettaa – kirjaimellisesti. Pakkasin rinkkaan makuupussin, -alustan ja retkikeittimen. Tarkoitus oli huiputtaa lähin vuori yön jälkeen, mutta en tainnut edes itse uskoa hataraan suunnitelmaan.

Siispä päivän laiskottelun jälkeen läksin ilta-auringossa polulle.

Puolen tunnin jälkeen ylämäkikävely huonosti kasaan lätkityn rinkan kanssa alkoi jo ärsyttää. Selvisin reiluun 600 metriin ja aloin etsiskellä telttapaikkaa.

Rinnettä, kiviä vai jänkää? Siinäpä vasta pulma.

Jouduin palaamaan kengät märkinä hieman alaspäin retkituvan niitylle. Meksikonpata jäi raa’aksi, ja vesiputous kohisi niin, ettei unikaan meinannut tulla.

P1610128
P1610130
P1610132

Aamulla heräsin ihan muuhun suhinaan: teltan muka hyvin juntatut narut napsahtelivat myrskytuulessa irti. Vuonojen ja vuorien säätä on mahdotonta ennustaa, joten aurinkoinen yö olikin vaihtunut arvaamatta tuuliseen aamuun. Heittelin puolipaniikissa tavarat rinkkaan, kengät huonosti jalkaan ja lähdin pelastamaan ympäriinsä huitelevia kiiloja.

Kymmentä minuuttia myöhemmin teltta oli onnellisesti kasassa kaikkine palasineen ja aamuteet pöhisemässä vanhan vajan raunioissa.

Ja Geirangerin todellinen kauneus ympärillä! Vuono itse täyttyy päivittäin saastuttavista risteilyaluksista ja kadut ihmisistä, joilla on liikaa rahaa. Mutta heistä harva jaksaa kiivetä pari tuntia ylöspäin, joten siellä saa kulkea rauhassa lampaiden ja saksalaisten vaeltajien kanssa. Tältä täällä on näyttänyt ennen.

Ja tältä täällä näyttää edelleen.

Onneksi huomenna pääsee taas vaelluspolulle – tänäänkin voisi, mutta joskus tee ja OITNB ovat paikallaan.

Takapiha näyttää erilaiselta, kun sitä katsoo teltan ovesta eikä olohuoneen ikkunasta. Vankka suositus!