Browsing Tag

kulttuuria

Yleinen

Ruodittavana Merikirja

24.8.2018

Kuva: Yle

Olen lukenut tänä kesänä tolkuttoman hyviä kirjoja, joista nostan yhden kuitenkin ylitse muiden: norjalaisen Morten A. Strøksnesin Merikirjan. Se on tietokirja, elämänkerta (oma ja toisten), historiallinen teos, totuutta ja fiktiota iloisena soppana tarjoiltuna. Vähän kuin kouluaikojen kahden virran kalakeitto, mutta jossa yhtyy ainakin kaksikymmentä jokea.

Kehyskertomus kannattelee Merikirjaa, vaikka monet kriitikot ovatkin takertuneet siihen liian tiukasti. Kirjoittaja ja hänen hyvä ystävänsä Hugo ovat saaneet sekopäisen idean: kalastaa kumiveneestä jäähai. Tuo myyttinen peto kasvaa jopa kuusimetriseksi, elää 500-vuotiaaksi ja luimuaa pitkin Jäämeren syvänteitä ahnaasti ravintoa etsien.

Hugo ja Morten haalivat kammottavan hajuisia syöttejä haita varten, esimerkiksi mädäntyneen ylämaankarjan sonnin ruhon. Merelle voi suunnata vain tyynenä päivänä, joten miehet viettävät paljon enemmän aikaa maissa odotellen kuin paatissa kykkien. Kirjailija matkustaa kotoaan Oslosta neljä kertaa Hugon luo Länsivuonolle Lofoottien kylkeen hain toivossa.

Siinä missä hainkalastus on Merikirjan ruoto, joutilaisuus tuo lihat luiden ympärille. Strøksnes kertoilee Hugon ja tämän vaimon elämästä saaristossa, omasta lapsuudestaan arktisessa Kirkenesissä (<3), norjalaisen kalastuksen ja elämäntavan historiasta ja muutoksesta, tarinoita merten pedoista ja meren saastumisesta. Sekä tietysti merestä itsestään: sen eläimistä, kasveista ja makroekosysteemeistä.

Helpoin ja hupaisin taso on kuvaus Hugon ja tämän vaimon arjesta. Kaksikko kunnostaa vanhaa kalatehdasta, taiteilee ja kalastelee. Strøksnesin kertomus Skrovan kylän kalajuhlilta oli kuin parhaasta norjalaisesta komediasta 50 akvaviittishotin tarjottimineen ja tappeluintoisine äijineen.

Strøksnes selittää seikkaperäisesti Länsivuonon eläimistöstä, esimerkiksi vaellusturskan eli skrein elämänvaiheista tai miekkavalashavainnoistaan. Rakkaus merta ja sen asukkeja kohtaan tihkuu läpi tekstin. Strøksnes kertailee lapsuusmuistojaan lämmöllä, vaikka kaverin sitominen paaluun rannalla vuoroveden aikaan ei kovin sydämellinen teko ollutkaan.

Oikeastaan Strøksnesin into ja uteliaisuus palauttivat minuunkin sitä tyttöä, joka opiskeli huvikseen tulivuorten kivilajeja ja espanjan kielioppia. Strøksnes on kahlannut läpi satoja merta koskevia teoksia Merikirjaa varten, joko tausta- tai referenssimateriaaliksi. Luku-urakka on ollut hänelle ihmeiden ja tiedon lähde, ei pakkopullaa.

Strøksnes löytää merta koskevasta kirjallisuudesta aikojen saatossa kuvioita, joita ei ole tullut ennen ajatelleeksi, en minä eikä varmaan moni muukaan. Meri, sen eläimistö ja olemus, on koettu vaarana ihmiselle, suoranaisena pahuutena. Kuvitteelliset olennot, kuten Olaus Magnuksen teoksissa merenneidot ja merihirviöt, on aina kuvailtu läpeensä pahoiksi. Myöhempinä aikoina ihmisten hyvyyttä on alettu kyseenalaistaa, ja Moby Dickissä pahis onkin hullu kapteeni Ahad, joka peilaa pelkonsa ja raivonsa valkoiseen valaaseen tapattaen itsensä ja miehistönsä. Sama narratiivi toistuu edelleen, eikä vain fiktiossa: Strøksnes kirjoittaa San Diegon Sea Worldin kuuluisasta miekkavalaasta, joka tappoi kouluttajiaan. Aivan liian pieneen altaaseen pakotettu, riutunut eläin purki ahdistustaan. Sitä paitsi miekkavalas on peto, oikea merten torpedo.

Ihmiskunta on aina halunnut inhimillistää luontoa, vaikka luonnon ja meidän logiikkamme ovat aivan erilaisia. Jäähai ei pohdi olemassaolonsa oikeutusta, sen hiljaisissa syvyyksissä ei ole moraalisesti oikeaa tai väärää. Jos se sattuu löytämään saaliiksi kelpaavan kalan, se syö sen, jotta voi jatkaa uiskenteluaan.

Strøksnes myös muistuttaa ihmisen ja meren yhteenkuuluvuudesta, ja millä tavalla! Hän sai viimeisten jäähaimatkojen aikaan kuulla, että hänen avovaimonsa odotti vauvaa. Kirjailija kuvaili kehittyvän sikiön ja kalan yhteneväisyyksiä. Loppujen lopuksi mekin olemme kaikki lilluneet suolaliemessä ennen kuin kömmimme kuivalle maalle: sekä evolutiivisesti miljoonien vuosien saatossa että yksilöllisesti lapsivedessä.

Kertomusten kimara hämmentää lukijaa aluksi, mutta sitten valkenee, mitä kohti kaikki jorinat vievät: Merikirjan pääargumenttia. Meri on maapallon ekosysteemin perusta, vaikka se onkin ollut ihmiselle – ja on edelleen – tuntematonta, jopa vihamielistä aluetta. Ahneuttaan ja ymmärtämättömyyttään ihmiset ovat tuhonneet merta aina, esimerkiksi pyytäneet valaita sukupuuttoon tai laskeneet veteen saasteita ja myrkkyjä.

Ammuttu jääkarhukin pitää hävittää ongelmajätteenä siihen kertyneiden raskasmetallien vuoksi.

Ilmastonmuutos, myös ihmisen aiheuttama, on merelle ja sitä kautta kaikelle elämälle maapallolla valtava uhka. Meret reagoivat niihin kohdistettuihin muutoksiin hitaasti, sillä järjestelmä yrittää tasapainottaa itseään. Mutta kun iso kuppi keikahtaa, ilmastonmuutos kiihtyy entisestään. Meri happamoituu – on happamoitunut jo paljon. Seuraa sään ääreisilmiöitä ja sukupuuttoaalto, joka on jo vauhdissa.

Strøksnes teroittaa, että meri ei tarvitse ihmistä, mutta ihminen tarvitsee merta selviytyäkseen. Merikirjan luettuani minuun iski kumma mielihalu tuikata valaanpyyntialuksia tuleen ja lähteä snorklailemaan merisiilien sekaan.

Mikä on paras kirja, jonka luit kesällä? Vai ehditkö lukemaan?

 

Yleinen

Arvostelu: Au pairit Miamissa

2.4.2018

Minulla ei missään nimessä pitänyt olla tänään aikaa bloginkirjoittelulle. On esseetä, lehtijuttua, gradua ja vielä keittiön jynssäys. Mutta kielletty hedelmä houkuttaa aina.

Gradunvälttelynä olen katsonut pääsiäisenä läpi koko Au pairien uuden kauden. Neljä 18-21-vuotiasta suomalaisnuorta lennätettiin kolmen kuukauden työkeikalle aurinkoiseen Miamiin, jossa heitä odotti suuri tuntematon.

Olen itse sekä työskennellyt au pairina neljä kuukautta Sveitsissä että kirjoittanut kolmisen vuotta sitten ilmestyneestä Los Angelesin kaudesta, joten minulla on melkoisesti kosketuspintaa aiheeseen. (Sitä paitsi Temptation Island ei näy ulkomailla ilman VPN:ää, joten jollain muulla hutullahan se on korvattava.)

Pidän edelleen kiinni siitä, että Au pairit lienee yksi Ylen raikkaimmista tuotannoista. Sekä nuoria että heidän isäntäperheitään kuvataan todella ymmärtäväisesti. Tämä tulee ilmi esimerkiksi, kun eräs au pair jättää 5-vuotiaan tihulaisen ilman valvontaa kerrostalohuoneistoon, jossa pikkuinen voisi vaikka tippua parvekkeelta. Perheen isä ja au pair selittävät kameroille ensin omat näkemyksensä tilanteesta, ja lopulta he käyvät kehityskeskustelun.

Kunnioitan myös nuoria, jotka ovat lähteneet ohjelmaan mukaan. He paitsi heittäytyvät täysin tuntemattomaan, myös avaavat koko prosessin ajan tuntojaan ja elämäänsä tv-kameroille. He itkevät illalla ikäväänsä, riitelevät kameran edessä ja lopulta sovittavat erimielisyytensä. Minusta ei tosiaan olisi ollut pohdiskelemaan tuntojani rehellisesti kameralle pitkän likapyykin ja kokkailun jälkeisen työpäivän jälkeen. En varmaan edes olisi osannut pukea tunteitani sanoiksi.

Miamiin lähetetty au pair -kaarti oli koostettu aiemmista kausista tutulla kaavalla. Oli kiintiöpoika, 18-vuotias itsensäetsijä, itsekäs draamakuningatar ja äidillinen, kiltti tyttö.

Sarja antaa kyllä osuvan kuvan siitä, mitä tapahtuu, kun kokematon nuori lähtee ensimmäistä kertaa ulkomaille etsimään jännittyneenä itseään. Au pairin työstä puolestaan ei. Tämän kauden aupeista vain yksi hoiti tonttinsa todella hyvin, ja toilailuihin keskittyminen antaa turhan pessimistisen vaikutelman sen paljon parjatun nykynuorison lastenhoitotaidoista ja kypsyydestä. Jos lähtee au pairiksi pelkästään seikkailujen ja dollareiden kuvat silmissä, niin homma on aivan väärällä pohjalla. Ainakin Sveitsissä suurin osa aupeista oli valinnut työn vähintään puoliksi siksi, että pitää lapsista ja heidän parissaan työskentelystä – myös minä.

Tällä kaudella kaikki paitsi Neea ja ajoittain Matleena olisivat sopineet paljon paremmin muuhun työhön, esimerkiksi sesonkihommiin hotelleissa tai muuhun asiakaspalveluun. Ulkomaankeikka teki kaikille selvästi hyvää, mutta ruuanlaittotaidottomien teinien ei tulisi joutua vastuuseen pienten ihmisten turvallisuudesta.

Neea lähti Miamiin mielestäni järkevin perustein: hoitamaan lapsia ja tutustumaan uuteen maahan, tässä järjestyksessä. Hänellä oli arvot kohdillaan, vaikka välillä hän tuputtikin muille mustavalkoista maailmankuvaansa. Perhe, josta hän lähti erimielisyyksien takia, otti yllättävän hyvin vastaan kritiikin kasvatus- ja elintavoistaan. Vähän vähemmän tuomitsevalla otteella Neean itseluottamusta ei voisi kuin ihailla. Kuinka vaikeaa on kertoa tatuoidulle körmylle, ettei lapsia saa pahoinpidellä? Neean rakkaus lapsia kohtaan oli liikuttavaa, ja kokemus oli varmasti yhtä sydämellinen niin aupille kuin molempien host-perheiden tenavillekin. Matka muutti Neea au paireista kenties vähiten, sillä hän oli jo valmiiksi aika vakaassa elämäntilanteessa vakaalla luonteella varustettuna. Uskoisin, että teki kuitenkin eetvarttia päästä Suomen ympyröistä isoon maailmaan.

Joona alkoi oikein loistaa Miamissa. Ei tosin työssään! Hänelle maailma aukeni ehkä eniten, sillä pikkukylässä hän oli saanut kuulla seksuaalisesta suuntautumisestaan pelkkää ilkeää kuittia koko nuoruutensa. Miamissa häntä odotti kahden isän ja yhden oman elämänsä Vaahteramäen Eemelin perhe, jossa käytiin pelaamassa beach volleyta yhtenä päivänä ja kirkossa seuraavana. Tinder lauloi, Joona pääsi deittailemaan ja komeita miehiä riitti ihasteltavaksi kaikkialla. Toivottavasti Joona muuttaa Suomessa omilleen, opettelee siivoamaan ja kokkaamaan ja pitämään itsestään huolta, niin hän voi jatkaa maailmanvalloitusta aikuisena eikä ikuisena teininä.

Matleena epäilytti minua aluksi. Hiusten- ja ripsenpidennysten ja Kardashian-meikin taakse piiloutuva, hysteerinen 18-vuotias hihittäjä – voiko tuolla kombolla tulla hyvä? No, tuli siitä. Lastenhoito pelotti Matleenaa aluksi, mutta hän näytti lopulta tulevan valtavan hyvin toimeen perheensä kouluikäisten poikien kanssa, ja hän sanoikin oppineensa rakastamaan lasten kanssa työskentelyä. Matleena sopeutui ympäriinsä todella kiitettävästi: host-perheeseen, uuteen maahan, sinkun vapauteen paratiisirannoilla. Hän uskalsi myös pistää Janelle kampoihin, kun tämä kohteli törkeästi niin toisia au paireja kuin näiden bilevieraitakin. Harmittaa vain, että Matleena pyysi käytöstään anteeksi, sillä hän ei tehnyt tosiaan mitään väärin. Uskon, että Matleena aikuistui reissulla paljon, ja että se vaikuttaa hänen tulevaisuudensuunnitelmiinsa isosti. Tsemppiä Matleena, pärjäät varmasti ihan missä vain!

Tapaus Jane. Kaiken oleellisen voitte lukea vauvafoorumeilta, en tahdo yltyä laukomaan ilkeyksiä tästä Seinäjoen Jodel-julkkiksesta. Harmitti vain etenkin Neean puolesta, kun Jane ryöpytti tätä juomattomuudesta. Muistanpahan ainakin, ettei yläasteelle ole kovin ikävä.

Oletko katsonut Au paireja? Mitä pidit?

Yleinen

Turistibussilla Pohjois-Unkariin

30.3.2018

Halusimme jättää Budapestin (kauniit mutta kuitenkin kaupunkiset) pölyt taaksemme edes päiväksi, joten haarukoimme luontoretkikohdetta.

Paitsi ettemme kyllä jaksaneet.

Taru varasi meille kaksi paikkaa opiskelijamatkatoimiston Pohjois-Unkarin kiertomatkalta. Aikaa 14 tuntia, kohteista ei hajuakaan.

Minä aloin stressata aamukuuden herätyksestä ja Tarun hollantilainen, mukaan lähtevä kämppis siitä, mitä ”hiking” tarkoittaa.

IMG_4735 (kopio)
IMG_4747 (kopio)
IMG_4744 (kopio)
IMG_4760 (kopio)

Aamu toi heti vuosikymmenen takaiset koulureissut mieleen. Koko bussillinen odotti paria mattimyöhäistä. Valtasimme takapenkin ja jaoimme kuulokkeet, joista ei tosin onneksi enää raikanut Tokio Hotel. Eteläafrikkalainen tyttökaksikko paranteli meikkiään, loput nuokkuivat. Painoin nenän takaikkunaan ja ihailin kukkuloita hyvästelevää sumua. Aurinko paistoi jo siitä läpi.

Tunnin kyrnyyttelyn jälkeen pysähdyimme kolossaalisen kirkon eteen. Jo edesmenneen ukkini näköinen, mutta puoli vuosisataa nuorempi opas sorautteli hyvin vuosilukupitoista knoppitietoa kirkon historiasta, eikä kukaan kuunnellut. Archbishop, Esztergom, Archbishop, Esztergom.

Ainoa, kysymys, jonka raukka sai kuulla, oli ajaton klassikko.

”Missä on vessa?”

Kipusimme 400 rappusta ylös kupoliin, kuvasimme maisemia ja liukastelimme pulunpaskassa. Pihalla elämäntapahipin näköinen huilisti tilutteli pyynnöstä musiikkia mistä tahansa maasta.

IMG_4778 (kopio)

IMG_4786 (kopio)

IMG_4789 (kopio)

Bussi seurasi Tonavan laaksoa Visegrádiin, Unkarin vanhimpaan kaupunkiin. Utu oli väistynyt jo kokonaan, ja joen toisella puolella siinsivät Slovakian Tatrojen huiput. Unkari on vähän kuin Suomi: isomman vuoriston esinäytös.

Vierailimme kämäisesti kunnostetussa keskiaikaisessa ylälinnassa. Pihalla olisi voinut ottaa selfieitä kesytetyn haukkapoloisen kanssa tai kokeilla jousiammuntaa. Taru kuvasi sinitiaisia ja minä Tonavaa.

Opas hyvästeli ryhmän ja kehui meitä harvinaisen kulturelleiksi opiskelijoiksi. Sääliksi kävi – miten hänellä on voinut olla vielä välinpitämättömämpiä sivistettäviä? Edes minä, vanha historianörtti, en muista päivältä ainuttakaan vuosilukua tai kuningasta nimeltä. Laiskotteluloman teema ainakin kulkeutui läpi bussiturrepäivänkin.

IMG_4796 (kopio)
IMG_4811 (kopio)
IMG_4836 (kopio)IMG_4849 (kopio)

Päivä oli vielä nuori, joten matkanjärjestäjät usuttivat meidät mukavalle pikku päiväpatikalle. Kukaan ei oikein tiennyt, mitä odottaa: leppoisaa päiväkävelyä vai kunnon rymyämistä?

Jälkimmäistä. Mudan, jään ja puronpohjan koluamisen kera. Olin laittanut päälle juoksukamppeet rähjäisimpine lenkkareineni, mutta juuri kukaan muu ei. Sinä iltapäivänä tuhoutuivat monet nahkakengät ja tennarit. Kun retkeilyyn tottumattomat olivat toipuneet alkujärkytyksestä, koitti ihastuksen aika.

Iltapäivän valo siivilöityi talvenkaljun oksiston läpi. Jääpuikot reunustivat varjoisia kallioita, ja puro pulputti vuolaana. Kipusimme tikkaita ja kaiteita pitkin ojanpohjaa ylös. Hollantilainen tyttö, joka oli alkuun kironnut koko touhun ja vannonut kääntyvänsä takaisin, hihkui nyt innosta.

Kun päivä kääntyi iltaan, bussi hurruutteli vielä takaisin aamulta tutulle kirkolle, josta räpsimme kuvia auringonlaskussa. Illan kruunasi retki retken sisällä: hampurilaisillallinen Slovakiassa. Uppopaistettu juusto ja huurteinen Zlaty Bazant maistuivat silkalle Erasmus-nostalgialle.

Taas kerran kannatti luopua ennakkoluuloista. Omatoimitravellerin aivot sai jättää narikkaan ja korvata tyhjällä sopulinpäällä.

Nyt se harmaa massa kuitenkin pitäisi ottaa takaisin käyttöön, kun elelen gradupääsiäistä. Viikon päästä saan Hollantiin VIP-vieraista parhaan eli isän, joten kouluhommia pitää taas painaa varastoon. Ei muuta kuin Pariisin sopimus auki ja analysoimaan.

Hyvää pääsiäistä!

Yleinen

Uusintakierroksella Madventures

2.1.2018

Ensimmäinen muistoni Madventuresista kantaa lukioon, kun katselin suomalaisduon sekoilua silloisen poikaystäväni kanssa. Lusikoimme Ben & Jerrysiä ja haaveilimme villistä, vapaasta rinkkaelämästä. Mieleen jäivät lähinnä kärmesviinat ja se, kun Tunna tuikkasi sukupuolielimensä koralliin, ja paketti muuttui mustanpuhuvaksi.

Olen nyt ihmisoikeussopimusten ja kylmän sodan pänttäämisen vastapainoksi katsellut uudestaan kaikki kolme Madventuresin tuotantokautta.

Rikun ja Tunnan maailmanympärimatkat iskivät edelleen lujaa kuin kostonhimoinen sparrauspartneri karatessa. Niille harvoille, jotka eivät ole koskaan tutustuneet Madventuresin maailmaan: kaverukset toimittaja-Riku ja reissupummi-Tuomas läksivät Helsingistä Nepalin kautta maailman ympäri ensimmäisellä kaudella tarkoituksenaan tallailla umpeen kasvaneita polkuja ja näyttää katsojille aitoa, rajuakin reissuelämää.

Aiheeseen liittyvä kuva

Kaudet eroavat toisistaan valtavasti, minkä huomaa vasta, kun ne kahlaa läpi putkeen. Niitä ei oikein voi laittaa parhausjärjestykseen: ykköskaudella kohelletaan aidommin ja avoimemmin ja keskitytään omiin ja kanssareissareiden kokemuksiin. Kakkoskausi tuo mukaan yhteiskunnallisia elementtejä, vielä vaikeammin saavutettavia kohteita kuten Kiinan Tiibetin ja mukavan annoksen entistä rajumpaa sekoilua. Muutama rikkaampikin valtio on otettu reitille mukaan, esimerkiksi Japani, mutta niissä keskitytään virkistävästi sekopäisiin alakulttuureihin (älä katso Japani-jaksoja missään nimessä leffaherkkujen kera). Kolmas kausi myytiin National Geographic Adventure -kanavalle, joten Riku vaihtaa juontokielen englanniksi. Kautta leimaa myös punainen lanka: hengellisyyden merkitys kaukaisten maailmankolkkien arjessa. Vaikka Rantalan lingua franca onkin ilahduttavan korkealla tasolla, kolmannella kaudella nerokkaat läpät vähenevät – tosin diipimpi merkitys lisääntyy.

Matkaan kannattaa hypätä ehdottomasti ensimmäisestä kaudesta, jolloin oma ymmärrys ja matkailukokemus karttuu yhtä aikaa seikkailijoiden kanssa. Minulle avaavinta oli seurata uraohjus-Rantalan sopeutumista rennompaan elämään ja oravanpyörästä irtautumista. Hän yrittää ensin suorittaa, mutta antautuu lopulta riippumaton, rannan ja rommin pyhälle kolminaisuudelle. Madventures todella muutti Rantalan elämän: hän vaihtoi Helsingin loskaisen arjen ikuiseen opetteluun ja ymmärtämiseen maailmalla ja kotimaassa.

Madventuresissa on selkeästi kaksi puolta: vastuuttomalta vaikuttava kohellus erinäisten päihteiden ja paheiden parissa (romurallia poliisia pakoillen, anyone? entäs vierailu kuubalaiselle kannabispellolle?) sekä yhteiskunnallisten epäkohtien esiintuonti ja pohdinta. Juuri tämä kaksijakoisuus nostaa Madventuresin matkailuohjelmien joukossa aivan omaan luokkaansa: harvoin saa historiallisen dokumentin ja bilevinkit samasta kaksikymmentäminuuttisesta.

Sekoilu saattaisi muuten käydä hermoille – ja varmasti sovinnaisimmille katsojille se onkin tuskaista katseltavaa – ellei juontaja-Riku suhtautuisi paheiseen reissutyyliinsä niin itseironisesti. Hän kiroaa Annapurnan rinteillä kessuttelun mustuttamia keuhkojaan, naureskelee kaljamahalleen ja enemmän kuin kerran kauhistuu kesken juhlinnan sitä, miten huonoon kuntoon on taas hankkiutunut. Myös ylitsevuotavaisen ilonpidon seuraukset näytetään karusti, ja dagenefteristä kärsivä matkailutoimittaja nojailee kulkuvälineiden pieliin huonovointisena.

Aiheeseen liittyvä kuva

Yhteiskunnallinen ulottuvuus kulkee tiukasti Rantalan ja Milonoffin kameralaukussa halki maailman. Rantalan journalistitausta tekee Madventurisesta kantaaottavan: hän löytää historialliset syy-seuraussuhteet, loistavat paikalliset haastateltavat ja tunteisiinvetoavat näkökulmat. Madventuresin suurin vahvuus, empaattinen ja ymmärtävä näkökulma, puhkeaa kukkaan kakkos- ja kolmoskausilla, kun huomio kiinnittyy enemmän ympäröivään maailmaan kuin reissaamisen kokemukseen. Koskettavien tarinoiden jakamisen lisäksi kaksikosta erityisesti Riku laittaa itseään likoon ja kokee vahvasti ympäristön epäoikeudenmukaisuuden.

Filippiineillä Riku tallaa paahtavassa kuumuudessa avojaloin itseään selkään ruoskien ja valuu niin paljon verta, että häntä alkaa heikottaa. Hän itkee ja jatkaa, koska niin paikallisetkin tekevät. Madventures ei tuomitse mitään paikallista tapaa typeräksi tai turhaksi, vaan he pyrkivät ymmärtämään paikallisia tapoja ja maailmankuvaa. He kritisoivat moneen otteeseen esimerkiksi länsimaista kaksinaismoralisimia eläinten syömisen suhteen: aasialainen katurakki on sentään saanut louskuttaa leukojaan vapaana kujilla ennen joutumistaan pataan, kun taas kotimainen emakko ei edes mahdu kääntymään porsitushäkissä, saati hoivaamaan jälkikasvuaan. Beninissä he voivat pahoin kuvatessaan riittiä, jossa lapsen kasvot kuvioidaan kivuliaasti. He toteavat kuitenkin jälkikäteen reagoineensa huonosti, koska lapsi juoksentelee jo illalla iloisena ympäriinsä, eikä hänelle koidu pysyvää haittaa.

Vaikka Madventures on kestänyt aikaa hyvin, varsinkin matkailu on muuttunut 2000-luvun alusta. Siellä, missä Riku ja Tunna nuokkuivat Balilla bungaloweissa, on nykyisin monikansallisten ketjujen hotellirivistöjä. Monet kohteet ovat nousseet valtavirran tietoisuuteen ja kallistuneen, tosin riittää maailmassa vielä paljon oman elämänsä rantaloiden keitaita. Kenties Madventuresien kohdesuositukset saakin unohtaa, mutta ei sarja niiden ympärillä pyörikään.

Rikun ja Tunnan pyöreät ja rypyttömät kasvot naurattivat alussa – nuo ryönäpelletkö ovat nykyään arvostettuja, Linnan juhliin kelpaavia mediavaikuttajia? Madventuresin uusi katsontakierros motivoi ja innosti minua. On vielä niin paljon opittavaa, nähtävää ja ennen kaikkea ymmärrettävää, ja minustakin voi tulla vaikka Rantalalta oppeja ammentava journalisti. Tähän Madventures on kaiketi tähdännyt alusta asti; rohkaisemiseen, tiedottamiseen ja tutkimisen riemun jakamiseen.

Madventures on edelleen Rantala-Milonoff-tiimin paras, kämäisin, raain ja liikuttavin luomus.

Loppuun lempijaksoni – vielä on lomaa jäljellä, pistäkäähän katsoen!

Madventures Loaded – sekoiluextra paikallaan! Riku esittelee eri maiden juomakulttuureja tässä ekstrajaksossa, jota tähdittävät hänen kuorsauksensa lisäksi kärmesviina ja rotkoon keuliva mopo.

Kausi 1: Kambodza – Madventuresin parhaat puolet ääripäinä samassa jaksossa. Ensin pojat törttöilevät ja rälläävät sekavina yöelämässä, ja vakavoituvat sitten ruotimaan kriittisesti syitä siihen, miksi Kambodza on sellainen kuin on – villi länsi.

Kausi 2: Tiibet – Madventures riskeeraa oman turvallisuutensa ja kuvaa Tiibetin tarkoin vartioitua pääkaupunkia paljastaen Kiinan systemaattisen väkivaltakoneiston toimintaa Dalai Laman kotiseuduilla. Jakson lopussa haastateluun paimenen arvot ovat niin kohdillaan, että itkettää.

Kausi 3: Filippiinit – Pojat nukkuvat hautuumaalla paikallisen perheen vieraana, ja lopuksi Riku osallistuu todella rankkaan uskonnolliseen riittiin. Tärkeä muistutus keskustelun ja ymmärtämisen tärkeydestä tällä päällekkäinhuutelun aikakaudella.

Kaikki jaksot löytyvät todella vähällä tonkimisella Youtubesta, mistä voitaneen kiittää sarjan tekijöiden anarkistiasennetta. Tiedon jakaminen on tärkeämpää kuin rojaltit omalla tilillä. Kiitos!

Yleinen

Tikal – mayojen ja mölyapinoiden rauniokaupunki

30.1.2017

Terkut Guatemalasta, edelleen! Eihän täältä malta lähteä, kun löytyy ihan kaikkea, mistä ihminen voi mahdollisesti tykätä: tulivuoria, jokia, järviä, merta, aurinkoa, lämpöä, historiaa, kulttuuria, herkkuja, urheilua ja letkeä meininki! Meiningin letkeys kyllä hieman välillä karisee, kun vastaan tulee ruokakaupassa poliisipartio rynkyt olalla. Mutta keskellä tietä nukkuvaa katukoiraa tarkkaillessa huomaa taas, ettei elämä ehkä niin vakavaa olekaan.

Aloitimme Guatemala-taipaleemme noin viikko sitten bussimatkalla Belize citystä Floresiin. Peten Itza -järven saareen pykätty turistikaupunki Flores ja tämän paikallinen, isompi sisarkaupunki Santa Elena tarjoaisivat matkaajalle näkemistä ja tekemistä jo itsessään, mutta suurin tai ainoa syy vierailla Floresissa on ehdottomasti Tikal, koko maya-imperiumin suurin rauniokaupunki. Tikaliin pääsee bussilla noin puolessatoista tunnissa, ja lähtöjä on useita kertoja päivässä.

Bussikammoisille yleistiedoksi, että Guatemalassa nopeusrajoitus ja turvavyö ovat täysin tuntemattomia käsitteitä, ja tiellä lojuu kaikkea jättikuopista sikoihin.

P1580881
P1580883
P1580831
P1580828
P1580809

Valitsimme aamukierroksen, joka hieman vastoin nimeään starttasi jo neljän jälkeen yöllä. Hytisimme pilkkopimeässä bussissa, joka kaasutteli läpi mutkaisen ja pomppuisen viidakkotien. Eväskananmunat olivat litistyneet reppuun vesipullon alle: en suosittele keitettyjä kananmunia reissuruuakse kenellekään! Miksei ikinä voi oppia?

Olimme odottaneet valtavaa Eiffel-torni-tyyppistä turistirysää, mutta kansallispuiston portilla nökötti kaksi pikkuista lippuluukkua, jossa vain toisessa istuskeli uninen setä. Ostimme pääsyliput kansallispuistoon, joka on siis rauniokaupunkia huomattavasti suurempi alue, ja jatkoimme minibusseilua vielä vajaan 20 kilometrin verran. Kun saavuimme perille, lähes kaikki opas mukaanlukien ostivat kahvia styroksimukeihin. Tärisimme hyvin viileässä tropiikin aamussa, mutta lähipuiden bongailtavat papukaijat ja tukaanit pitivät mielialan korkealla. Värikkäät lintuset pudottivat jonkinlaisia kovia hedelmiä puista ja sirkuttivat keskenään iloisesti. Jos olisimme saapuneet aikaisemman kierroksen mukana, olisimme kuulemma saaneet nauttia mölyapinoiden aamukonsertista noin viiden aikaan.

Todella aamuvastaisena jääränä kiitin universumia siitä, ettei tarvinnut.

Näimme kuitenkin näitä roistoja puiden latvuksissa, jossa ne chillasivat ja mutustivat laiskasti hedelmiä. Pikkuinen vauva-apina nakkoi oksia ja hedelmänkaroja maahan raivoisasti, ja väistelimme niitä. Pääsimme myös tarkkailemaan hämähäkkiapinoiden aamusiestaa. Mölyapinat syövät vain hedelmiä, kun taas hämähäkkiapinoille kelpaa kaikki mikä eteen sattuu, esimerkiksi ötökät ja linnunmunat. Amerikkalaiset tutkijat kutsuivat mölyapinoita jonkin aikaan Amerikan gorilloiksi, sillä niillä on samankaltainen musta karvapeite – mutta ne ovat ihan minikokoisia tavan gorilloihin verrattuna.

P1580800
P1580793
P1580869
P1580864
P1580860
P1580858

Opas halusi näyttää meille kuitenkin muutakin kuin eläinmaailmaa (josta en ole edes maininnut vielä nenäkarhuja ja muita hyviä tovereita), joten jatkoimme apinoiden luota ensimmäiselle temppelikompleksille. Tikalissa ei asunut lainkaan alaluokkien edustajia, vaan työläiset punkkasivat risumajoissa kaupungin ulkopuolella. Tikal majoitti ainoastaan yläluokkia, ja siellä pidettiin kaikille tarkoitettuja uskonnollisia seremonioita. Mayojen pyramidit ovatkin tyhjiä: pelkästään portaiden yläpään ”kappeleissa” pidettiin juhlia tai uhrattiin jumalille. Pyramideja rakennettiin usein pareittain: yksi suoraan itää, toinen suoraan länttä kohti. Tikalissa on useita tällaisia pyramidipareja, mutta kulttuurisyistä niistä on kaivettu monesti esiin vain toinen. Tikal on mayoille pyhä edelleen, ja he pitävät siellä uskonnollisia häppenkejä. Tätä varten temppelien edustalle oli valettu betonialttareita.

Alue on suuri ja aikaa suhteellisen vähän, joten vierailimme vain vaatimattomassa Q-kompleksissa, niinkutsutulla pääaukiolla sekä kahdella suurimmalla temppelillä, josta kaikkein korkeimman päälle kierros loppui. Joidenkin temppelien päälle sai nousta, joidenkin ei, mikä on mielestäni aivan reilua.

Tikalin arkeologisia kaivauksia johti pitkään aikaan länsimainen tutkijaryhmä, mutta 70-luvusta lähtien tutkimukset ovat olleet guatemalalaisten käsissä – niin kuin kuuluukin. Arvostan myös todella paljon opastamme, joka oli lähtöisin alueen pikkykylästä, kouluttautui muualla ja palasi kotiseudulleen jakamaan tietoutta kansansa kulttuurista ja uskomattomasta perinnöstä. Millään muulla sanalla Tikalia ei voisikaan kuvailla.

P1580853
P1580847
P1580845
P1580826
P1580821
P1580817

Tikal on Guatemalan kohteeksi sikamaisen kallis – mutta täysin syystä. Kansallispuisto on tiukasti suojeltu, mikä ei ole itsestäänselvyys maassa, jossa sademetsää hakataan ja poltetaan viljelymaaksi jatkuvasti. Täällä värikkäät linnut ja ikiaikaiset puut ovat turvassa. Onkin vaikea sanoa, kumpi Tikalissa ihastuttaa enemmän: luonto vai historia. Polut temppelialueiden välillä kulkevat juurisina ja kivisinä sademetsässä, ja niillä voi törmätä ihan kaikkiin luonnoneläjiin. Löytyy tarantellaa, monensorttista apinaa, satoja ellei tuhansia lintulajeja, kissapetoja, hyönteisiä ja suloisia pikku nisäkkäitä. Ihmisvierailijat eivät häiritse niitä lainkaan, ellei ala uhata niitä jotenkin. Monivärinen, upea kalkkuna olisi varmaan kävellyt lävitseni, ellen olisi väistänyt hänen ylhäisyytensä tieltä.

Historiallista nippelitietoa riittää niin kauan kuin vain viitsisi kuunnella ja kysellä. Amerikan alkuperäiskansoista opetetaan surullisen vähän jopa yliopistossa – vaikka otin kurssin Latinalaisen Amerikan historiasta ja yhteiskunnasta, niitä vain sivuttiin. Mayoilla oli esimerkiksi nerokas jumaltarusto, kastelujärjestelmiä ja matemaattinen systeemi. Koska hallitsijaluokka osasi laskea vuodenkulkua ja täten ennustaa säätä, he pitivät rahvaan otteessaan seremonioilla. Kun he järjestivät seremonian, jossa rukoiltiin sadetta, veden tulo alkoi kätevästi samana iltana – ihan kuin kalenterin mukaan aiempinakin vuosina, mutta tätäpä eivät tavalliset tallaajat tienneet, vaan pitivät hallitsijoita jumalina. Ja helppokos jumalia on totella.

Tikal poikkeaa myös useista maya- ja atsteekkiraunioista siten, että sivilisaatiota ei kaatanut kolonialismi, vaan kuivuus. Sateet lakkasivat, ihmiset kuolivat janoon tai sairauksiin, ja eloonjääneet muuttivat pois vetisemmille alueille. Tikalia ei myöskään koskaan ”löydetty”, vaan paikalliset tiesivät aina temppelien olemassaolosta.

Päiväreissu Tikaliin viiltää lompakosta noin 30 euroa ja on pitkä ja rankka, mutta ehdottomasti sen arvoinen. Se lukeutunee paikkoihin, joissa olisi parempi käydä nyt kuin 20 vuoden päästä: Guatemala on niin uskomaton maa, että Meksiko-tyyppinen massaturismi rantautuu tänne vielä jonain päivänä. Ei tosin niin pitkään kuin teissä on enemmän kuoppia kuin asfalttia ja yksityiskuljetus tarkoittaa pakaraluut pirstovaa rytkytystä pick-upin lavalla.

Guatemala on kaunis juuri näin. Kunhan ei törmää Monopolista tuttuun roistoon.

Hinnat:

Pelkkä kuljetus Flores-Tikal-Flores: n. 80 Q (10e)

Kuljetukset sekä opas: 100-150Q (12-18e)

Kansallispuiston pääsymaksu: 150Q (n. 18e)

Pääsymaksu auringonnousun aikaan: 250 Q (31e)

HOX! Vältä San Juan Express -yhtiötä, joiden busseja ryöstetään valitettavan usein. Oppaatkin ovat kuuleman mukaan huonompia kuin muilla.

PS Tikal on tunnettu myös Star Wars -leffoista, ja olisin voinut heittää tähän vaikka kuinka monta Indiana Jones -viittausta. Mielestäni meidän länsimaalaisten ei kuitenkaan pidä ottaa mitään krediittiä mayojen aikaansaannoksista tai nostaa oma kulttuuriamme paikallisen päälle tai tilalle. Mayat ja heidän historiansa ansaitsevat kaiken mahdollisen huomion.