Tiedän tasan, miten ystäväni ja loistava matkabloggaaja Maarit kuvailisi viimeviikkoisen Saksanreissuni alkua: helevetinmoista saikkaamista.
Etukäteen vaikutti hyvältä. Olin varannut paikan hostellista jo etukäteen, koska Oktoberfestin päättäjäisviikonloppuna sellainen olisi kiven alla. Vilkaisin huvikseni majoitushintoja lähtöä edeltävänä päivänä: hostellista saisi pulittaa satasen, jos sattuisi edes vapaan sängyn löytämään. Onneksi minulla oli varaus!
Siispä lueskelin hyvillä mielin Flixbusin takapenkillä kirjaa, josta minun pitäisi vääntää arvostelu gradukurssille, söin omenataskua ja napsin porkkanoita. Ihailin myhäillen korkeita puita, myrskypilviä ja kukkuloita. Olin jo Dusseldorfin bussinvaihdossa alkanut jutella toisen Hollannista asti matkanneen reppuhipin kanssa, ja hän osoittautui 19-vuotiaaksi uusiseelantilaiseksi välivuodenviettäjäksi.
Matka kesti ja kesti, mutta niin kirja ja jutunaiheetkin. Karlsruhessa bussi täyttyi ääriään myöten, ja minun ja kiwi-pojan väliin hyppäsi kaksi naureskelevaa ja lauleskelevaa gambialaista. Kun juutuimme Stuttgartin jälkeen lohduttomaan liikenneruuhkaan tuntikausiksi, takapenkin osasto otti kuulokkeet korvistaan ja ryhtyi turhautuneina poliittisiin väittelyihin ja historialuentoihin keskenään. Opin Gambian taloudesta ja menneisyydestä valtavasti, ja banaanisipsit ja minicookiet tekivät odottelusta siedettävää.
Mietin, mihin asti hostelli mahtaisi olla auki, koska pimeys oli laskeutunut jo tuntikausia sitten.
Kymmeneen.
Mennyt siis juuri kiinni.
Soitin hostelliin, ei vastausta. Laitoin viestiä, ei vastausta. Lähetin sähköpostinkin, ei vastausta.
Uusiseelantilainen oli jo aiemmin sanonut, että hänen tyttöystävänsä asunnossa oli tyhjä huone, sinne voisi majoittua. Tartuin siis tarjoukseen.
Bussi kaarsi terminaaliin lopulta yli kaksi tuntia myöhässä, puolenyön aikaan. Ensin pitäisi löytää dirndl- ja nahkahousukaaoksesta uusiseelantilaisen humalainen, saksalainen tyttöystävä. Uusiseelantilainen pisti tupakiksi eikä väräyttänyt eväänsäkään tytön löytämiseksi. Seisoskelin rinkka selässä, teltta kädessä liukuportaiden alla ja odotin huvittuneella mielenkiinnolla, mitä seuraavaksi tapahtuisi.
Pian blondi, afropäinen tyttö loikkasi poikaystävänsä syliin ja sopotti tälle humalaisen huonolla englannilla, miten hauskaa festeillä oli ollut. Minut esiteltiin pikaisesti, ja nuoripari kavereineen lähti puskemaan lähijuna-asemalle ihmisjoukon läpi. DB:n konduktöörit ja poliisit tunkivat väkeä pamppujen ja pillien avustuksella junaan. Entäs liput, olisin halunnut kysyä, mutta parempi vain kysellä mukavia.
Saksalainen tyttö ja hänen kaverinsa kertoivat olevansa 17-vuotiaita, vielä lukiossa. Koulunkäynti ei heitä kiinnostanut, ja tyttö halusikin jättää koulun kesken ja suihkaista rakkauden perässä Uuteen-Seelantiin. Saksalaiset ilahtuivat, kun osasin heidän kieltään, ja kyselivät hassuja kysymyksiä yliopistosta. Kuinka kauan se kestää? Kuinka paljon pitää lukea? Onko siellä ihan tylsää?
Muutaman metropysäkin ja lyhyen kävelyn (tosin uusiseelantilainen ritari nappasi känniprinsessansa pyöräntarakalle) jälkeen kipitimme upean, vanhan kivitalon matalia rappuja pitkin kattohuoneistoon. Tytön perhe oli vuokrannut tälle Münchenin keskustasta ison kaksion kouluasunnoksi, ostanut auton ja kävi joka viikko ostamassa koululaisen jääkaapin täyteen ruokaa.
Silti tytön rahat olivat koko ajan loppu, sillä hän oli investoinut oluthanaan sekä laatupilveen, jota hän ja uusiseelantilainen olivat asunnon tuoksusta päätelleen pössytelleet päätyökseen viimeisen kuukauden. Siis koko sen ajan, jonka he olivat tunteneet. Poika oli lainannut tytöltä satoja euroja, jotka lupasi maksaa, kun tyttö tulisi hänen luokseen Uuteen-Seelantiin. Tytön pitäisi vielä vain antaa sen verran, että poika saisi ostettua lentoliput takaisin kotiin.
Tyttö osoitti minulle hymyillen huoneeni, joka oli pelkkiä lattialle kasattuja patjoja ja kuivumassa olevia retkeilyvarusteita upealla näköalalla Englischer Garteniin. Hän pyysi minua ottamaan jääkaapista, mitä halusin, ja tyrkkäsi minulle weissbier-lasin kouraan. Hörpin sitä, kuuntelin muutaman reggaebiisin ja tunsin itseni jumalattoman vanhaksi, tylsäksi – ja jollain tavalla paljon vapaammaksi kuin teinipariskunta ystävineen. Kiitin vuolaasti kaikesta, vetäydyin patjavarastoon ja nukuin muutaman tunnin. Aamulla uusiseelantilainen herätti minut syöksymällä huoneeseen, nauramalla unimaskilleni ja kysymällä, haluanko munakasta. En halunnut. Kello oli seitsemän. Kävin suihkussa, ja sinä aikana tyttö ja poika olivat lähteneet viikonlopunviettoon tytön vanhempien luo. Keitin itselleni teetä, pakkasin makuupussin ja rinkan ja lähdin aamukävelylle aurinkoiseen puistoon.
En voi olla miettimättä, miten monta kolhua tyttöä ja poikaa vielä odottaa. Vaikka he eivät olisi enää yhdessä, kun julkaisen tämän postauksen, he varmasti oppivat toisiltaan jotain. Toivottavasti tyttö kokkaamaan ja poika säästämään ja molemmat ymmärtämään, miten etuoikeutettuja he ovatkaan.
Toivottavasti.
