Olen tarinoinut Väli-Amerikasta loputtomiin, vaikka vietin siellä vain kolme kuukautta (aloita vaikka reitti- ja vinkkipostauksesta). Seuraavat kaksi hurahtivatkin ohi Kanadassa, josta ei paljon raporttia herunut. Poikaystävän kainalossa oli mukavampaa kuin kylmässä ulkomaailmassa, ja ensimmäiset kaksi viikkoa podinkin influenssaa.
Nyt, puoli vuotta myöhemmin, ovat portit oman elämäni Trudeaun iPhoneen kuitenkin auenneet, joten seuraa harvinaista materiaalia: minä linssin edessä ja Kanadan kaunis, kaunis manner.
Jos siis unohdetaan Pohjois-Amerikasta Jenkit kokonaan. Huspois. Rocket manien dissaajat!
Kaikki tietävät Niagaran putoukset. Ontarion provinssin kakkosputousta ei sitten tiedäkään kukaan: harmi! Kakabeka Falls suihkaisee yli 50 metrin matkan komeaan rotkoon. Tällä ekslusiivisella kierroksella päänähtävyys ei riittänyt, vaan rämmimme puoli tuntia kevättulvassa kohti yllätysnähtävyyttä – pikkuputouksia.
Minä keräsin matkan varrelta sen rumistukseksi heiteltyjä kaljatölkkejä. Poikaystävä kertoi innoissaan tarinaa siitä, kun oli ensimmäistä kertaa käynyt paikalla. Hän olisi halunnut kuvata kuusikon varjostamaa putousta, mutta päätyi kääntymään kannoillaan heti perille päästyään. Kaksi teiniä nimittäin puuhaili näköalatasanteella kuin ulkomaailmaa ei olisikaan. Nyt, vuosien jälkeen, hän pääsi lopulta ikuistamaan keväiset (ei-hormonaaliset) kuohut.
Näin elämäni toisen maaoravan, tosin kiistelimme autolle asti siitä, oliko se maaorava tai tavallinen, tylsä serkkunsa.
Thunder Bayn suomalaiset mummot ja papat sekä kaupungin kaikki muutkin asukkaat rakastavat The Hoitoa, suomalaista perinneravintolaa. Pilasin monen thunderbayläisen viattoman mielikuvan kertomalla, mitä hoito voi myös äidinkielelläni tarkoittaa.
Päätimme suomalaisen aamupäiväkierroksemme Hoitoon. Sade yltyikin ulkona jo myrskyksi, mutta työväenhallissa ei onneksi ollut edes ikkunoita rajuilman seurailuun. Tila muistutti seurakuntaleirin ruokalaa yrmyine täteineen ja pikkuisine puutuoleineen. Pitäisiköhän mennä ryöväämään keittiö niin kuin vanhoina hyvinä isosaikoina?
Karjalanpiirakka maittoi ihan kuin kotopuolessa konsanaan. Pitkän yllytyksen jälkeen paistoin myös pari viikkoa Hoito-visiitin jälkeen lättyjä thunderbayläistuomaristolle. Ihan hyviä, mutta eivät voita Hoitoa. Siinäpä minulle elämäntehtävä, kun ei tämä oikis oikein nappaa!
Suomalainen mökki-idylli löytyi tuhansien kilometrien päästä Thunder Bayn takamailta. Mönkijällä kurraavia jääkiekkoilijoita, vihaisia naapureita ja toimimaton sauna – kuulostaako tutulta?
Kun totesimme, ettei se hikimaja ala maagisesti toimia, istahdimme laiturille nauttimaan ensimmäisestä lämpimästä kevätpäivästä. Tai siis minä istahdin. Poikaystävä ronkki suiruista kevätjäätä koivupöllillä, hulautti aseen jäästä läpi ja horjahti itsekin nolla-asteiseen veteen. Onneksi vain puolen metrin syvyyteen.
Takaisin Thunder Bayhin ajeli hiljainen mies kukkamokkasiineissa ja farkut ravassa.
Ottawassa iski jokakeväinen juoksupakana. Ostin uudet lenkkarit Nicaraguan tulivuorilla pilaamieni tilalle, karistin influenssan limaiset jämät keuhkoista ja lähdin takaisin baanalle. Ja kylläpä niissä maisemissa kelpasi!
Kolme jokea kohtaa Ottawassa, joten rantapusikkoon on pykätty kaikkialla kevyen liikenteen väylät. Vaikeusastetta kuitenkin lisäsivät vuosikymmenen pahimmat tulvat, vihaiset hanhet ja tietty rapistunut kunto.
Limenvihreät hiirenkorvat kipusivat vanhoihin puihin, auringonsäteet siivilöityivät ryhmyisten ja koukkuisten oksien raoista ja sorsat uiskentelivat Rideau-joen valloittamilla jalkakäytävillä. Juoksukin alkoi kulkea.
Heitin itse asiassa vanhat, tuhkaiset Adidakset mäkeen vasta Geirangerista lähtiessä, kun ne eivät kerta kaikkiaan mahtuneet laukkuun. Tuli surku. Näiden kanssa pinkaistiin ensimmäinen puolimaraton, kivuttiin Nicaraguan vaikeimmalle huipulle ja räpiköitiin Tyynessämeressä.
Tuli kesä, tuli lämpö, tuli viimeinen päivä Kanadassa. Lämmin ja ihana tietysti, piru vie. Jokainen auringon liikahdus pakotti minut lähemmäs kello kuutta ja lentokenttäjunan lähtöaikaa.
Suretti niin paljon, että lähdimme hukkaamaan aikaa panimokierrokselle. Jäimme istuskelemaan maisteluun vielä muiden lähdettyä ja kumoamaan hiljaisina kaikki pöytään jääneet ylimääräiset koekappaleet. Pöytä ja penkit halkaistuja tukkeja, ihan niin kuin kotona. Kotona, josta olin lähtenyt viisi kuukautta aiemmin täydestä talvesta ja jonne tupsahtaisin sulamispuroihin ja lähtevien jäiden kalastussesonkiin.
Nousimme päät hieman pyörällä lopulta pöydästä ja suuntasimme takaisin Toronton meluisille kaduille. Vilkuilimme kelloa. Emme pystyneet puhumaan enää paljoakaan, koska isot palat tukkivat kurkut. Haimme pikkukahvilasta teetä ja istahdimme järvenrantaan tekobiitsille pajauttelijoiden sekaan. Pienehköt lentokoneet kohosivat Toronton kaupunkikentältä ilmaan, lokit kaartelivat roskakorien ympärillä ja kirkuivat.
On luonnotonta päästää toisen kädestä irti ja ottaa muutama raskas askel pois pois pois. Toinen nojaa ikkunaan ja itkee, toinen jähmettyy asemalaiturille ja itkee.
