Itävalta - One with Alpenglow

Itävallan Karwendeltal – kovan luokan vuoripornoa

30.9.2018

Ihan kauhea otsikko. Pahoittelen.

Muuta kamalaa Karwendel-laaksosta ei voi keksiäkään. Täysin objektiivisen mielipiteeni mukaan Itävalta on Euroopan uljain matkailumaa, vaellus on harrasteista jaloin ja vuorilla vietetty aika aina erinomaisesti käytettyä. Karwendelissa sai nautiskella näistä kaikista ilahduttavassa luonnonrauhassa, sillä enimmäkseen yli 1200 metrissä huitelevaan laaksoon ei pääse muulla moottoroidulla pelillä kuin jeepillä – vain jos on hieman itsetuhoinen ja suuruudenhullu oman elämänsä Top Gear -kuski.

Hipsuttelimme Karwendelin luonnonpuistoon Scharnitzin kautta. Karwendelin porteiksi kutsuttu pikkukylä sijaitsee Itävallan ja Saksan rajalla. Olisimme halunneet ostaa vielä viimeiset pullat Scharnitzin leipomosta, mutta sunnuntaina kaikki puukaiverruksin koristellut putiikkienovet pysyivät säpissä. Pussikeiton voimalla kohti vuoria siis!

Karwendel jakaa salojaan vain jonkin verran eräjormailuun vihkiytyneille, sillä sen läpi paarustamiseen menee ainakin kolme päivää, eikä matkalla ole mahdollisuutta päästä julkisilla pois luonnon helmasta. Siksipä siellä ei tarvinnutkaan törmäillä sunnuntaikävelijöihin, leirikoululaisiin tai selfiekeppituristeihin. Näiden sijaan juttelimme iltaisin kiipeilijöiden ja pitkänmatkanvaeltajien kanssa.

Majojen tunnelma kohoaa erityiseksi, kun ruokasaliin valuu nälkäsiä vanhan koulukunnan kiipeilijöitä, jotka tilaavat kaksi annosta pastaa ja kiskaisevat ne peräkanaa alkupalaksi. He piirtelivät tarkkoihin karttoihin lyijykynällä ja laittoivat herätyskellon pirisemään aamuneljältä. Tuuli oli tuivertanut uurteita heidän kasvoilleen ja heidän käsivartensa olivat kuin antiikin anatomian oppikirjasta.

Me taapersimme pitkin laaksonpohjaa ja ihailimme vuorenrinteitä alhaaltapäin. He kurottelivat kohti rosoisia huippuja, joita ei edes erota alhaalta laakson vihreydestä.

Kun ajokoiranlaihat miehet ja naiset kerivät köysiä näteiksi nipuiksi pihamaalla ja testailivat varmistuslaitteiden toimintaa, ihailin heitä samalla innolla kuin pikkulapsi paloautoa kouluvierailulla. Jonain päivänä vielä minäkin, mutten vielä.

Jos opin jotain neljän vaellusviikon aikana, niin sen, että vuoret eivät totta tosiaan näytä samalta kaikkialla. Jokaisella on oma luonteensa: flora, fauna, kivilajit, mutta myös sielu. Karwendelin huiput pistivät suumme suppuun ja katseen hartaasti korkeuksiin. Vaaleanharmaat möhkäleet heijastivat taivaan väriä kuin Suomen järvet: myrskypilvissä terästä, keskipäivän auringossa villalankaa.

Siinä missä Suomessa voi helposti vaellella neljä päivää (tai vaikka viikkoa) törmäämättä asutukseen, Itävallassa se on harvinaista. Karwendelissa on vain yksi pikkukylä ja muutama maatalo, joista suurin osa näytti olevan tyhjillään. Scharnitzista lähtiessä ensimmäiset 15 kilometriä tallataan metsäautotien pohjaa, joka muuttuu jyrkässä ylämäessä kinttupoluksi. Seuraavat kolme päivää kävelimmekin halki menneisyyden Itävallan, jossa ihmisestä muistuttivat vain ylälaitumille tuodut lehmät sekä muutaman kerran päivässä ohi suhahtavat maastopyöräilijät.

Keittelimme trangialla nuudeleita kivenlohkareella, tankkasimme vesipullot maitomaisena pulputtavasta jäätikköpurosta. Alppinaakat lentelivät pelottomina majan terassin yllä iltaisin.

Ennen kuin laskeuduimme etapin viimeisenä päivänä Inn-joen laaksoon, kohti kaupunkia, tarkkailimme aamukaffella/teellä vuorikauriiden ateriointia yksinkertaisen lasin toisella puolella. Oli niin hiljaista, että kuulimme niiden karhean kielen kiskovan ruohoa irti kivikosta.

Karwendelissa ei ole yhtään maailmankuulua vuorta, ei arkeologisia löytöjä, ei valtavia vesiputouksia tai laskettelukeskusta. Sen huiput eivät yllä Alpeiksi erityisen korkealle, eikä laakso itsekään kurkottele taivaita, vaikka se ympäröivää maastoa ylempänä onkin.

Silti, ja ehkä juuri tavanomaisuutensa vuoksi, Karwendel onkin Alpit sellaisena, kuin ne haluan kuvitella ja muistaa. Yksinkertaisia, lämpöisiä kesäpäiviä: herätä nyt majan harjakaton juurelta, mutustaa kuminasämpylää aamiaiseksi, tallailla kalkkikivipolkua jättiläiskuusten varjossa. Kuvata kukkaniittyjä ja niillä leikkiviä pikkuvasikoita.

Puuttomat ja pensaattomat ylärinteet tuijottivat meitä ihmismuurahaisia niin tiiviisti, että Karwendelissa haluaa käyttäytyä siivosti. Kulkea ihmeellisen halkeaman läpi kuin raamatullisen meren, joka aukesi ihmiskunnalle vain kerran.

Missä: Karwendel-laakson läpivaellus Itävallassa, esimerkiksi Scharnitzista Schwabiin

Kesto: Noin 50 km, 3-5 päivää riippuen reitistä ja päivämatkoista (meillä meni 4,5, koska jäimme Eng Almin laaksoon lusmuamaan päiväksi)

Vaativuus: Itävallan asteikolla punainen eli keskivaikea

10 Kommenttia

Yleinen

Toisen alppivaellusviikon ajatuksia

23.7.2018

Päivä päivältä nuhjuisemmat Salomonin vaelluskengät ovat kuljanneet tiensä jo Italian Bolzanoon. Kaikki, mitä omistan, haisee armotta punkkimyrkylle. Mutta hei, ainakin tökötti vaikuttaa toimivan, koska olen bongannut keholtani vain yhden otuksen.

Ette tosiaan halua tietää, mistä.

Toista vaellusviikkoa kuvaa parhaiten vaihtelu ja vuoristorata. Ensinnäkin maisemallisesti: aloitimme Itävallan Alppien korkeimmilta harjanteilta, jäätiköiden ja vuorikauriiden luvatuilta mailta. Neljän hengenhaukkomispäivän jälkeen laskeuduimme Italiaan Schnalstalin laaksoon, josta nousimme miellyttävään ja leutoon 1500 metrin korkeuteen hipsimään Grupo di Tessan kansallispuiston vuorenrinteitä.

Tunnelmat ovat vaihdelleet yhtä vikkelästi kuin maisemat ja sadekuurotkin. Kanadalainen kaverini liittyi Innsbruckista tutkimusryhmän mukaan, joten hänelle viikko oli ensimmäinen. Sain siis elää alkuaikojen pelot ja lihaskivut uudelleen. Kolmantena eli fyysisesti häijyimpänä päivänä kohosimme koko retken huikeimpiin korkeuksiin, 3019 metriin, jahtasimme jäämies Ötzin löytöpaikkaa (turhaan) ja jouduimme kiertämään kivivyöryn iltamyöhään. Sanotaanko vaikka, että sinä iltana pojalle maistui seka pasta että uni.

Minulla oli puolestaan kyykätä motivaatio. Jäätiköiden saloja ja syntyjä syviä miettii kyllä korkeuksissa mielellään, mutta laaksojen punkkipuskat olivat viedä järjen. Polku mutkitteli loputtomiin ylös alas, maisemia ei ollut nimeksikään, aurinko porotti niskaan ja punkkien pelko sai minut kyllästämään koko ihopinta-alani torjunta-aineella, joka sekä haisi kammottavalle että laittoi minut aivastelemaan öisin.

Miksi siis kiusata itseään rämpimällä öttiäisiä kuhisevissa lehtimetsissä, kun voisin istuskella terassilla Välimeren rannalla Hugo yhdessä ja gelato toisessa kourassa?

Olin todistanut jo itselleni, että pystyn tallailemaan jyrkkiä vuoristopolkuja päivätyökseni ilman, etten voisi pompata keskellä yötä vessaan kangistuneilla jalkalihaksilla. Olin tottunut aamukuuden herätyksiin, anikseen aamupalaleivässä ja lemuavien vaelluskenkien tunkemiseen jalkojen suojaksi. Nenänpääkään ei enää kärähtänyt korkeuksissa, joissa otsonikerros on merenpinnan tasoa ohuempi. Kaikki Alppien eläinystävät, joiden bongaamisesta olin unelmoinut, oli jo nähty luonnollisessa elinympäristössään. Minkä takia hassasin enää rahaa majojen kalliiseen radleriin ja kuuntelin laverikaverien kuorsausta, kun kokemisen arvoinen oli jo koettu?

Käännekohdan tarjosi alumiininen tienkaide, johon pamautin polveni laskeutuessamme Similaunhütteltä alas Italian pohjoisimpiin laaksoihin. Oli kuuma, oli nälkä, majapaikkaan vielä ainakin 10 kilometriä marssittavana ja kiistelimme kanadalaisen kanssa siitä, oikaisisimmeko huonosti merkattua metsäpolkua pitkin (minä) vai jatkaisimmeko vilkkaasti liikennöidyn tien vartta (oman elämänsä Trudeau).

Polvi turposi. Vitutti. Nilkutin ylämäkeen ja sanoin Trudeaulle, että jatkan tästä eteenpäin yksin ja mielellään rannalle rommipullon kanssa. Onneksi lepyin 2 minuutissa, jatkoimme tienpiennarta yhdessä viimeiset tunnit ja löysimme yöpaikaksi vanhan luostarin. Siellä vanha Sissi-koira makoili majatalon portaiden edessä, kylän ainoa ravinteli tarjoili parin euron prosecco-drinkkejä ja b&b:tä pyörittävä herttainen mummo kerskui minulle veronkiertotoimillaan.

Ei varmaan olisi kehunut, jos olisi tiennyt puhuvansa uunituoreelle lakiketkulle.

Luostareilla on minuun kliseinen vaikutus: pysähdyn miettimään.

En usko, että matkoilla on erityistä tarkotusta. Jos niille sellainen muotoutuu, niin siitä tulee ainakin todella erilainen kuin alun perin oli kaavailtu. Kirjoitin sinä iltana päiväkirjaani, että tahdon istua enemmän katselemassa vuoria ja lakata kiirehtimästä kohti seuraavaa etappia. Taukopaikkaa, yöpaikkaa, välipäivänviettoa.

Sitten napsautin kuulakärkikynän kiinni, läiskäisin vihkon takaisin Haltin reppuun, josta H ja T ovat tipahtaneet j jättäneet jälkeensä vain ALI:n.

Lumihuiput, joiden takaa olimme raahautuneet laakson lämpöön, eivät erottuneet kaukaisen ukkosrintaman alta, mutta illan viimeiset auringonsäteet kultasivat vaahteroiden ja lehmusten lehvistöt. Kaksi koiraa kävelytti toisiaan parvekkeen alta samaan hihnaan kytkettyinä, ja mies askelsi niiden perässä.

Sitä paitsi Dolomiitit, joille minun piti päästä jo kolme vuotta sitten mutta matkaseuran vamma tuli tielle, siintävät huomenna edessä.

Kohti Marmoladaa!

2 Kommenttia

Yleinen

Ensimmäisen alppivaellusviikon ajatuksia

12.7.2018

Viikko sitten minua hirvitti, mihin olinkaan ryhtymässä – raahata nyt rinkkaa selässä Euroopan badasseimpiä mäki pitkin kuukauden ajan!

Ex-päiväretkeläisenä varmaan heittäisin vaelluskengät jyrkänteeltä alas, sukeltaisin hyiseen jäätikköjärveen ja hyppäisin ensimmäisen pohjoista kohti kurraavan Flixbusin kyytiin. Pois täältä korkeuskäyriltä!

Vaan ei. Ensimmäinen viikkomme oli juuri sellainen kuin kuvittelinkin valoisimmissa skenaarioissa.

Kuvat Karwendel-laaksosta Itävallasta.

Toisin sanoen satoi kaksi päivää kuudesta niin, että gore-tex-kengistä sai liritellä pikku puron kuivaushuoneen lattialle. Hütteillä oli toisinaan öisin niin kylmä, ettei kolmekaan villavilttiä ja ruskovillakerrasto riittäneet pitämään ruumiinlämpöä siedettävänä, ja toisilla taas niin kuuma, että hutkin nukkuessa peiton kokonaan lattialle. Käsespätzleäkin söin kolmesti. Tirolin aksentista saa selvää vain pinnistelemällä kuuloluut ääriasennossa, ja silloinkin saattaa joutua mutisemaan pariin kertaan wie bitte.

Toisaalta pilvisellä säällä oli mukavaa puskea ylämäkeen tuntikausia, ja kun laaksot kylpivät auringossa, vedin sitä ihooni kuin salamanterit vesipisaroita. Jep, alppisalamantereitakin on tullut bongattua! Se vasta onkin ässä eläinlaji: liikkuu vuosittain reviirillään vain noin kymmenen metrin matkan, ja vaikka otus elää vain kymmenvuotiaaksi, sen raskaus kestää jopa kolme vuotta.

Vietin kevään bongaillen eriasteisia opiskelustressin vaiheita kanssaihmisissä: valitus, maaninen kahvinjuonti, penkillä nukkuminen, itkupotkuraivari. Tällä viikolla olen bongaillut perinteisemmin eläinlajeja: on ollut maakotkaa, gemssiä, alppinaakkaa ja kaikenkarvaisia kauriita. Olemme ihmetelleet lampaiden ja lehmien kiipeilykykyjä melkein 2000 metrin korkeuteen kurottuvilla laitumilla. Äiti on yrittänyt nimetä alppiniittyjen kukkalajeja, minä olen vain lampsinut shortseissa ensin nokkosen, sitten ohdakepuskan läpi. Aijai.

Ensimmäiset kaksi päivää ottivat koville. Ensimmäisenä päivänä marssimme ylämäkeen kuusi tuntia, ja noiden kuuden tunnin ajan Alpit paistattelivat infernaalisessa vesisateessa. Kun pysähdyimme syömään eväsleivät, olimme läpimärkiä ja lähes myrskylukemiin kohonnut tuuli piiskasi vetiset vaatteet ihoa vasten. En viitsinyt istua mihinkään, koska penkit ja puunrungot olivat vielä märempiä kuin takalistoni – mikäli mahdollista. Hampaat löivät loukkua ja polvet tutisivat. Sämpylä maistui sahanmuhalta.

Toisena päivänä puolestaan liukastelimme irtosorassa alas lähes 2000 korkeusmetriä ja päädyimme lopulta ottamaan taksin majapaikkaan, sillä emme jaksaneet tallailla motarinlaitaa kahdeksaa kilometriä.

Kolmantena päivänä nousimme kuoll… pääsimme lopulta Karwendelin luonnonsuojelualueelle Itävaltaan. Aurinko paistoi, kukat kukkivat ja sadesalamanterit pysyivät koloissaan. Päivämatkat eivät koostuneet enää pelkästä monotonisesta tallaamisesta, vaan maisemat niittyineen, laitumineen ja aarniometsineen salpasivat henkemme niin, ettemme enää keskittyneet pelkkään matkantekoon.

Jalkajumit kaikkosivat viidenteen päivään mennessä ja toivon totisesti, että ne pysyvätkin poissa.

Olen pääsemässä kävelyrutiiniin. Majoilla tulee mentyä pian auringonlaskun jälkeen nukkumaan keinovalon puutteessa, eikä kuudelta herääminen tuota enää kohtuutonta tuskaa. Osaan pakata rinkan vaikka unissani (ja niin varmaan joka aamu teenkin), ja aamukahdeksalta polulle loikkaa hütten ovesta seikkailunhaluinen Sunna.

Mihin luonnonihmeeseen sitä tänään ihastuisi?

Pidän taukoa Innsbruckissa pari päivää, ja matkaseura vaihtuu. Äiti suuntaa takaisin Suomeen, ja kanadalainen kaverini hyppää menoon mukaan. Seuraavaksi aiomme mönkiä Pitztalin ja Ötztalin kautta Italiaan, jossa meitä odottavat Dolomiittien julmat huiput ja vähän erilaista pastaa majoilla.

Parhaiten reissustamme pysyy kärryillä Instagram-tarinoistani, sillä läppäri lennähtää äidin mukana Suomeen. Jo on aikakin vieroittautua siitä hetkeksi.

0 Kommenttia

Yleinen

Stiegliä ja kankeat koivet – yö vuoristomajassa Itävallassa

5.10.2017

Olen haaveillut vuosikausia alppimajalla yöpymisestä, ja viime viikonloppuna tämä toive lopulta toteutui.

Monissa alppimaissa suomityylinen jokamiehentelttailu on kielletty luonnon suojelemiseksi ja uskoisin, että osittain myös tympeiden maanomistajien vuoksi. Siispä vaeltajat yöpyvät vuoristomajoilla, joita on ripoteltu muutaman tunnin välein polkujen varrelle. Ainakin Itävalta, Saksa ja jotkin Sveitsin kantonit kieltävät yksityistelttailun – kyllä sitä silti harrastetaan. Myönnän, että olen itsekin siihen pariin kertaan syyllistynyt.

Majat tarjoavat yksinkertaista majoitusta joko kahden hengen huoneissa, dormeissa tai lavereilla. Tosihemuli valitsee tietty halvimman vaihtoehdon ja kellahtaa muiden nukkujien väliin laverille. Epäsosiaalisina jörreinä minä ja tassuttelukaverini Katri kuitenkin satsasimme ensikokemuksene ja varasimme kahden hengen huoneen. Tai siis niin ajattelin varanneeni, koska en saanut puhelimessa respanaisen baijerista yhtään selvää.

Suuntasimme siis Saksan ja Itävallan rajalle pykättyyn Stahlhausiin sumuisissa ja sateisissa tunnelmissa. Olipas mukavaa puskea ylämäkeen, kun pikkureput riittivät kantamuksiksi: ilman telttaa, makuupusseja ja ruoanlaittovälineitä rinkka painaa ihan naurettavan vähän. Jotta homma ei menisi kuitenkaan liian helpoksi, pakkasimme mukaan illan ratoksi halvan viinipullon.

Tavallaan nautin surkeasta säästä. Pystyimme keskittymään juorupäivityksiin ja evästaukoihin, eikä tarvinnut laulattaa kameraa jatkuvasti. Myös määränpään näkeminen masentaa – vielä noin kauan! Sumu typisti näkyvyyden ehkä sataan metriin, joten taaperrus tuntui ajattomalta ja hypnotisoivalta.

Neljän tunnin hikoilun ja puuskuttamisen jälkeen astuimme sisään portista, jota reunustivat sekä Itävallan että Saksan koreat kyltit. Määränpää kohosi viiden metrin päässä, ja muutaman minuutin ovea etsittyämme pääsimme kirjautumaan sisään.

Kahden hengen huone osoittautui pyykkituvan takakammariksi, jonka patteri kuitenkin toimi ja molemmille oli varattu täkin lisäksi kaksi huopaa. Sujautimme lämpöiset huopatossut jalkaan ja suuntasimme oleskelutupaan lueskelemaan vuoriaiheisia lehtiä ja ryystämään valtavan kannullisen hunajateetä.

Siihen hetkeen olisinkin voinut jäädä. Vaeltajat ja kiipeilijät röhnöttivät puupenkeillä merinovillakerrastoissaan, takka hohkasi lämpöä ja ilta pimeni hiljallaan isojen ikkunoiden takana. Alppikoira Susi nuuski haisevia jalkoja ja heilutti laiskasti häntäänsä. Väsyneet reippailijat nautiskelivat teetä, kahvia, olutta ja kakkuja.

Koska oltiin Itävallassa, tilasin palkkariksi ison Stieglin.

Joidenkin alppimajojen hintaan kuuluu joko puolihoito tai aamupala, mutta valitettavasti Stahlhausissa jouduimme maksamaan illallisesta ja aamiaisesta aika reippaan lisämaksun. Petyimme illalliseen aika raskaasti kasvissyöjinä. Linssipata oli aivan täyttävää ja maistuvaa, mutta sen lisäkkeeksi ei saanut edes leivänpalaa tai riisiä. Lihansyöjät sen sijaan herkuttelivat knödeleillä, täytetyillä schnitzeleillä ja kermakastikkeella. Jälkiruoaksi lusikoimme kurjia säilykehedelmiä ja valmiskermavaahtoa. Itävalta, etkö antaisi adoptiotyttärillesi edes palan kakkua?

Sumu kuitenkin hälveni yöllä, ja onneksi kävin terassilla vielä ennen puoltayötä kurkistamassa. Suuri, kirkas kuu loisti läheisen järven yllä, tuhannet tähdet piirsivät tummien vuorien silhuetit terävästi esiin. Olin korkealla, olin ehdottoman perillä valtavassa universumissa, jossa ihmisen rooli taitaa olla katsella ja oppia.

Aamuaurinko valaisi majan ympäristön vielä tuhat kertaa selvemmin kuin kuu, ja ymmärsin, millaisessa 360-asteisessa panoraamassa olimme saaneet yöpyä. Mussutin jauhoista aamupalaleipää puoli tuntia, kun en saanut katsettani irti lähimmän huipun rinteestä – jota kohti suuntasimme heti, kun sain aterian loppuun!

Rakastan mökkejä, joissa ei kuulu puhelin ja joissa hampaat pitää pestä jääkylmällä vedellä. Kun liian ärsykkeet poistaa, aika moninkertaistuu ja ihminen muistaa elää luonnon rytmissä. Prioriteetit kohdilleen! Olisi hyvää elämää käppäillä majalta majalle, katsoa todella ympärilleen ja nousta aamulla auringon mukana. Ehkäpä ensi kesänä teenkin niin.

4 Kommenttia

Yleinen

Wienin linnat ja pakollinen reflektointiosuus

25.9.2016

Voi, ihana, ihana Wien! Kurssikaverini ponnahti juuri vaihtoon samaiseen kaupunkiin, yliopistoon ja laitokselle missä minä olin, ja haikeuttahan se herätti. Onneksi sain kaivettua vielä muutamat julkaisemattomat kuvat koneen kätköistä. Oikeastaan niitä on valtavasti, Wien-postauksia on luvassa siis useampi.

Minä olen todella epäkulturelli, ainakin mikä tulee hienoon pönötysmeininkiin: oopperaan, frakkeihin, keisarinna Sissin ihannointiin ja kulttuurihistoriaan. Siispä vaihto Wienissä oli minulle vähän helmiä sioille: Wienhän ei edes ollut ykkösvaihtoehtoni, vaan olisin halunnut Innsbruckiin, Graziin tai Salzburgiin. Näistä olisi päässyt nopeammin vuorille ja luonto olisi ollut muutenkin lähempänä. Turusta ei ollut vaihto-ohjelmaa näistä kuin Graziin, jonne en päässyt, joten kakkonen eli Wien kutsui. En ole harmitellut valintaa päivääkään! Vaikka en mitään kulttuurieliitin pörinästä ymmärräkään, voin silti saada niskajumin ihailemalla Ringstrassen huikeita pytinkejä ja pussikaljoittelemalla puutarhoissa, joissa vanha kunnon keisari Frans Joosef tallaili. Wienissä kävijän kannattaakin ehdottomasti jättää kaikkiaan kolkko 1. kaupunginosa taakseen ja huristella metrolla joko Belvedereen tai Schönbrunniin aurinkoisella säällä nautiskelemaan täysin övereistä suihkulähteistä, millintarkasti trimmatuista pensaista ja yleisestä pompöösiydestä. Ihan kuin olisi rikas!

Jos ei erityisesti nauti toisten turistien seurasta, linnoja ei silti kannata tipauttaa must see -kohteiden listalta Wienissä. Molemmat puistot ovat niin suuria, että turrelauma hajautuu sinne helposti, eikä sisätilojen tunkkaisia ja ylihinnoiteltuja näyttelyitä suinkaan tarvitse käydä katsastamassa. Schönbrunnissa kuvien kitchiäkin kitchimmän (mutta myönnetään, vaikuttavan) suihkulähdemonsterin takana puistoa jatkuu pitkälle, ja rinteestä voi ihailla Wieniä, ympäröiviä kukkuloita ja tietysti itse linnaa. Linnapuistot eivät houkuttele pelkästään matkailijoita, vaan myös paikalliset istuskelevat mielellään nurmikolla lounaalla tai after work -olusella. Schönbrunnin puisto on niin suuri, että sen ympäri voi hyvin lenkkeillä: yksi kierros on noin neljä kilometriä.

Pro tip juoksijoille: maisemallisia lenkkejä Wienissä riittää. Yksi täysin ehdoton on Ringstrasse, jolloin matkaa tulee 6-7 kilometriä. Tämä reitti ei kuitenkaan sovi aamu- tai iltapäiväpyrähdykseksi, sillä katu on Wienin kenties vilkkain sekä autojen että kevyen liikenteen saralla. Iltalenkki on niin upea kokemus, että leuka saattaa loksahtaa irti ja laahata maata vastaantulijoiden huvitukeksi, sillä Wienin kuuluisimmat (ja ökyimmät) rakennukset on ripoteltu reitin varrelle, ja iltaisin ne tietysti valaistaan. Täysin must juoksun ystäville!

Aamupala jaetaan aina ystävän kanssa!

Wienissä ihan totta tuntee asuvansa museossa, eikä missä tahansa, vaan eräässä Euroopan maineikkaimmista ja kauneimmista. Jotta museossa tuntisi olevansa osa myös oikeaa elämää, kannattaa ehdottomasti unohtaa 1. Bezirkissä pyöriminen ja lähteä seikkailulle. Ringstrassen sisäpuoli on lähinnä turisteille rakennettua, venäläisten liikemiesten omistamaa kulissia – toki poikkeuksiakin on. Jos lähtisin Wieniin muutaman päivän kaupunkibreikille, käyttäisin ykköskaupunginosaan ehkäpä ensimmäisen aamupäivän – ja siinä se. Muualla on niin paljon nähtävää: puistot, linnat, hipsterikahvilat, kakkosen katuruokamarkkinat, YK-kortteli puistoineen keskellä Tonavaa, suloiset alppikylämäiset lähiöt kukkuloilla… rohkeasti vain Wiener Linien palveluiden tai kaupunkipyörän pariin!

En tiedä, olenko tulossa vanhaksi vai löysinkö vain Itävallasta jotain sellaista, mitä ei minun maailmassani missään muualla ole, mutta todella haluaisin sinne takaisin. Metsästän juuri nyt maisteriohjelmia, ja niitä ei harmiksi Itävallassa oikein ole, eikä sikäläinen korkeakoulujärjestelmä ole lainkaan Euroopan miellyttävimpiä opiskelijalle. Okei, onhan Skotlanti ja Hollanti ja Ruotsi ja mitä näitä nyt on oikein mukavia maita, mutta ei niin mukavia kuin rakas Österreich. En kokenut viiden kuukauden aikana kertaakaan koti-ikävää, älytöntä ärsytystä tai kaipuuta muualle. Ehkä negatiivisten tuntemusten puuttuminen on tällaisella nuuskamuikkusella merkki siitä, että tännehän voisi jäädä. Tietenkään en ehtinyt saada kovin hyvää kosketusta oikeasta Itävallasta Erasmus-kuplassa, mutta… kyllä Alpeilla olisi hyvä olla. Norjalaisen ja suomalaisen sulkeutunut meininki ahdistaa jo lievästi. Jostain syystä liitelen jatkuvasti Google mapsilla Alppien yllä. Tänään sain juuri päätökseen kiipeilykurssin, ja haaveilen jo vuorisporttireissusta. Juoksua, vaellusta, kiipeilyä, tähtitaivas majan yllä, joko mennään?

42 Kommenttia

Older Posts