Ihan kauhea otsikko. Pahoittelen.
Muuta kamalaa Karwendel-laaksosta ei voi keksiäkään. Täysin objektiivisen mielipiteeni mukaan Itävalta on Euroopan uljain matkailumaa, vaellus on harrasteista jaloin ja vuorilla vietetty aika aina erinomaisesti käytettyä. Karwendelissa sai nautiskella näistä kaikista ilahduttavassa luonnonrauhassa, sillä enimmäkseen yli 1200 metrissä huitelevaan laaksoon ei pääse muulla moottoroidulla pelillä kuin jeepillä – vain jos on hieman itsetuhoinen ja suuruudenhullu oman elämänsä Top Gear -kuski.
Hipsuttelimme Karwendelin luonnonpuistoon Scharnitzin kautta. Karwendelin porteiksi kutsuttu pikkukylä sijaitsee Itävallan ja Saksan rajalla. Olisimme halunneet ostaa vielä viimeiset pullat Scharnitzin leipomosta, mutta sunnuntaina kaikki puukaiverruksin koristellut putiikkienovet pysyivät säpissä. Pussikeiton voimalla kohti vuoria siis!
Karwendel jakaa salojaan vain jonkin verran eräjormailuun vihkiytyneille, sillä sen läpi paarustamiseen menee ainakin kolme päivää, eikä matkalla ole mahdollisuutta päästä julkisilla pois luonnon helmasta. Siksipä siellä ei tarvinnutkaan törmäillä sunnuntaikävelijöihin, leirikoululaisiin tai selfiekeppituristeihin. Näiden sijaan juttelimme iltaisin kiipeilijöiden ja pitkänmatkanvaeltajien kanssa.
Majojen tunnelma kohoaa erityiseksi, kun ruokasaliin valuu nälkäsiä vanhan koulukunnan kiipeilijöitä, jotka tilaavat kaksi annosta pastaa ja kiskaisevat ne peräkanaa alkupalaksi. He piirtelivät tarkkoihin karttoihin lyijykynällä ja laittoivat herätyskellon pirisemään aamuneljältä. Tuuli oli tuivertanut uurteita heidän kasvoilleen ja heidän käsivartensa olivat kuin antiikin anatomian oppikirjasta.
Me taapersimme pitkin laaksonpohjaa ja ihailimme vuorenrinteitä alhaaltapäin. He kurottelivat kohti rosoisia huippuja, joita ei edes erota alhaalta laakson vihreydestä.
Kun ajokoiranlaihat miehet ja naiset kerivät köysiä näteiksi nipuiksi pihamaalla ja testailivat varmistuslaitteiden toimintaa, ihailin heitä samalla innolla kuin pikkulapsi paloautoa kouluvierailulla. Jonain päivänä vielä minäkin, mutten vielä.
Jos opin jotain neljän vaellusviikon aikana, niin sen, että vuoret eivät totta tosiaan näytä samalta kaikkialla. Jokaisella on oma luonteensa: flora, fauna, kivilajit, mutta myös sielu. Karwendelin huiput pistivät suumme suppuun ja katseen hartaasti korkeuksiin. Vaaleanharmaat möhkäleet heijastivat taivaan väriä kuin Suomen järvet: myrskypilvissä terästä, keskipäivän auringossa villalankaa.
Siinä missä Suomessa voi helposti vaellella neljä päivää (tai vaikka viikkoa) törmäämättä asutukseen, Itävallassa se on harvinaista. Karwendelissa on vain yksi pikkukylä ja muutama maatalo, joista suurin osa näytti olevan tyhjillään. Scharnitzista lähtiessä ensimmäiset 15 kilometriä tallataan metsäautotien pohjaa, joka muuttuu jyrkässä ylämäessä kinttupoluksi. Seuraavat kolme päivää kävelimmekin halki menneisyyden Itävallan, jossa ihmisestä muistuttivat vain ylälaitumille tuodut lehmät sekä muutaman kerran päivässä ohi suhahtavat maastopyöräilijät.
Keittelimme trangialla nuudeleita kivenlohkareella, tankkasimme vesipullot maitomaisena pulputtavasta jäätikköpurosta. Alppinaakat lentelivät pelottomina majan terassin yllä iltaisin.
Ennen kuin laskeuduimme etapin viimeisenä päivänä Inn-joen laaksoon, kohti kaupunkia, tarkkailimme aamukaffella/teellä vuorikauriiden ateriointia yksinkertaisen lasin toisella puolella. Oli niin hiljaista, että kuulimme niiden karhean kielen kiskovan ruohoa irti kivikosta.
Karwendelissa ei ole yhtään maailmankuulua vuorta, ei arkeologisia löytöjä, ei valtavia vesiputouksia tai laskettelukeskusta. Sen huiput eivät yllä Alpeiksi erityisen korkealle, eikä laakso itsekään kurkottele taivaita, vaikka se ympäröivää maastoa ylempänä onkin.
Silti, ja ehkä juuri tavanomaisuutensa vuoksi, Karwendel onkin Alpit sellaisena, kuin ne haluan kuvitella ja muistaa. Yksinkertaisia, lämpöisiä kesäpäiviä: herätä nyt majan harjakaton juurelta, mutustaa kuminasämpylää aamiaiseksi, tallailla kalkkikivipolkua jättiläiskuusten varjossa. Kuvata kukkaniittyjä ja niillä leikkiviä pikkuvasikoita.
Puuttomat ja pensaattomat ylärinteet tuijottivat meitä ihmismuurahaisia niin tiiviisti, että Karwendelissa haluaa käyttäytyä siivosti. Kulkea ihmeellisen halkeaman läpi kuin raamatullisen meren, joka aukesi ihmiskunnalle vain kerran.
Missä: Karwendel-laakson läpivaellus Itävallassa, esimerkiksi Scharnitzista Schwabiin
Kesto: Noin 50 km, 3-5 päivää riippuen reitistä ja päivämatkoista (meillä meni 4,5, koska jäimme Eng Almin laaksoon lusmuamaan päiväksi)
Vaativuus: Itävallan asteikolla punainen eli keskivaikea