Browsing Tag

Italia

Yleinen

Passo di Antermoia – vaelluksen kauhein ja kaunein etappi

15.11.2018

Kesän turbovaellusta oli ehtinyt kulua jo reippaasti yli kaksi viikkoa ja luulimme nähneemme niin paljon, että ikimuistoisimmat hetket olisivat jo takanapäin.

Olin ikuisena Itävalta-fanina vakuuttunut siitä, että parhaat maisemat ja ärtsyimmät reittiosuudet oli tullut ylitettyä jo saksankielisillä alueilla. Ötzin löytöpaikan läheisyydessä, josta löytyi jäätiköitä vaan ei sitä oikeaa, ja Karwendeltalin tummien pilvien ja lempeäsilmäisten lehmien katseen alla.

Vaan ei, vuoristoradan korkeimmat nousut ja häijyimmät tarjoili opaskirjassa neljän tunnin matkaksi kuvailtu, mutta yhdeksäntuntiseksi seikkailuksi venähtänyt etappi Italian Dolomiiteilla. Passo di Antermoia, koko kesän katharsis!

IMG_6664 2
IMG_6659 2
IMG_6616

Päivä seurasi nätisti klassista draaman kaarta. Kuten kunnon Disney-leffa, se alkoi päivänpaisteella ja kukkasilla. Bongasimme vihdoin edelweissin, alppitähden, jota olin tähyillyt kivikosta jo viikkokausia. Muut linnut eivät laulaneet kuin alppinaakat, mutta niiden viserrys todella lämmittää sydäntä yli kahdentuhannen metrin korkeudessa.

Sitten näimme lentävän lehmän. Todella.

Helikopteri kiikutti ilmeisesti tautiin menehtyneen kantturan ruumiin alas korkeuksista, ettei se saastuttaisi muita. Kuvasimme etääntyvää pistettä snapchattiin kuten kunnon milleniaalien kuuluukin.

Reitti oli lähes tasainen, mutta näkymä viereiseen Rosengartenin huipuille sanoinkuvaamaton. Rosoinen, tylyn harmaa peikonhammasjono kurotteli kohti kirkasta sinitaivasta niin lähellä, että siihen olisi voinut melkein heittää kivenmurikan.

Kävelimme noin tunnin ihmemaassa tallustelun läpi portista, jonka jälkeen reitti muuttui kapeaksi ja jyrkäksi – mutta ei niin vaikeaksi, etteivätkö naureskelevat teiniporukat koirineen olisi uskaltaneet juoksennella sillä. Rosengarten läheni ja läheni, vihreät niityt ja karut, pystysuorat seinämät vuorottelivat.

”Kaunein maisema, jonka olen ikinä nähnyt”, sanoi kaverini.

Aivan totta.

Kokkailimme feikki-Primuksella mehevää juustopastaa keskipäivän auringossa, ystävällinen saksalaisnainen tarjosi meille keksejä ja kyseli matkastamme. Hän totesi, että haluaisi myös itse lähteä yhtä pitkälle patikalle, muttei enää uskalla. Sanoin, että aloitin matkan äitini kanssa, joka oli suunnilleen samanikäinen kuin hän. Ja että äidillä oli niin hauskaa, ettei häntä meinannut saada viikon lopuksi alas viimeiseltä vuoristomajalta.

IMG_1518

IMG_1534

Jo helpotti!

Dolomiittien taika katosi aivan yhtä nopeasti kuin se oli meidät hurmannutkin. Puuskutimme rajua ylämäkeä kohti Passo di Antermoia -solan huippua, josta pitäisi avautua näkymä Rosengarten-huippujen sisuksiin.

Olen kiipeilyn myötä kehittänyt ihan uudenlaisen korkeanpaikankammon: jyrkillä tai paljailla jyrkänteillä keikkumisen ilman köysivarmistusta. En tahdo kestää ajatusta siitä, että jos nyt jalka lipsahtaa, niin olen vaarassa pudota satoja metrejä kohti murskautumiskuolemaa. Jalat alkavat täristä, sydän hakkaa ja huimaa.

Passo di Antermoia aukesi kilometrien mittaisena jäätikkösorakkona, jonka halki kiemurteli polku keskellä rinnettä. Ainakin kaksi tuntia vapinaa ja kauhua. Eikä meillä ollut edes vaellussauvoja. Sola koostui kolmesta osuudesta: 500 metrin laskusta, noin kilometrin mittaisesta tasaisesta pätkästä keskellä rinnetta ja noin 600 metrin äkkijyrkästä noususta.

Kanadalaista kuolemanvaarassa keikkuminen ei näyttänyt pelottavan, ja joka kerta, kun hänen vaelluskenkänsä lipsahtivat soralla, uikahdin. Pakotin koipea toisen eteen, pikkiriikkisiä askelia kuin mummolla pääkallokelillä lähikaupan hiekoittamattomalla pihalla. Nyyhkytin ja tarrasin kallionseinämään aina kun pystyin. Halusin vain istahtaa vaaleaan, jättimäiseen sorakasaan ja teleportata itseni horisontissa siintävään majaan – joka sekin osoittautui välietapiksi. Meillä tuhraantui alamäkisiksakkiin reilusti yli tunti, ja värisin ja kyynelehdin koko matkan. Olin varma, että jokainen askel olisi voinut vetäistä jalat alta ja olisin kierinyt rinkan kanssa kymmenien kuperkeikkojen ryydittämänä märäksi mytyksi laaksonpohjan puroon.

Solan päältä pahimmalta näyttänyt tasainen osuus osoittautuikin siedettäväksi, ja ennen majaa ponnistimme vielä loputtomalta näyttäneen ylämäen alle tunnissa. Ylämäkeen mennessä jyrkkyys ja irtosora haittaavat vähemmän, sillä ei näe alas, vaan ylös, eikä tasapaino petä niin herkästi. Molempien mahat murisivat jo, mutta emme voineet pitää pidempää kuin puolen omenan mittaita taukoa, sillä majalle oli vielä toisen solan ja melkein yhtä ikävän alastulon matka.

IMG_6670

Dramaattinen osuus huipentui siihen, kun ihailimme ensin turkoosia jäätikköjärveä. Kanadalainen oli haaveillut sellaiseen pulahtamisesta jo Itävallasta asti. Vaikka tuuli puhalsikin kylmästi, nakkasimme rinkat ja ylimääräiset maisemat kivennokkaan odottamaan ja sukelsimme mutapohjaan asti. Majakin näkyi jo, ei mitään hätää siis. En jaksanut laittaa urheiluliivejä päälle tai hiuksia kiinni.

Astuimme majaan sisään. Kysyimme kohteliaisuudesta, olisiko heillä tilaa (ainahan niissä oli ollut), ja saimme kieltävän vastauksen.

”Ai ei ollenkaan?”

”Ei.”

”Eikö edes patjoja lattialla.”

”Ei. Menkää seuraavalle.”

Kello oli jo viisi, vaeltajan illallisaika siis. Varjot olivat pidentyneet, järvikään ei enää kimallellut auringonvalossa.

Kaikki kortit kehiin. Anelimme isäntää soittamaan seuraavaan majoitusmahdollisuuteen ja varaamaan meille paikat. Hän teki niin, mutta hänen elekielensä puhui puolestaan. Typerät nuoret ulkomaalaiset, eivät osaa edes hoitaa varauksia etukäteen. Hän sanoi, että majalla oli tilaa ja että meillä olisi jäljellä kolmen vartin matka.

No, kolme varttia kesti lopulta kaksi tuntia, ja luulimme jo juosseemme väärään suuntaan. Auringonlasku houkutteli uteliaat murmelit viipottamaan vehreillä niityillä, mutta emme ehtineet jäädä katsomaan niitä. Toivoin, että murmelihavaintoja riittäisi vielä lähitulevaisuudessa (ja toive toteutui jo seuraavana päivänä).

Unohtumaton Antermoia-päivä päättyi valtavan pastalautasellisen ääreen piskuisessa, vain 15 henkeä vetävässä vuoristomajassa, jota pyöritti vanhan koulun italialainen alppihiihtäjä poikansa kanssa. Mutta se on jo toinen tarina.

 

Yleinen

Kolmannen alppiviikon ajatuksia

7.8.2018

Heräsin tuntemukseen siitä, että jokin mönki käsivarttani pitkin. Painajaishämähäkki, ajattelin, ja käänsin kylkeä. Kipitys jatkui. Katsoin kelloa, 6.45. Kärpänen laskeutui olkapäälleni ja alkoi lasketella sitä alas päättäväisesti kuin minä bongattuani vuoristomajan terassin solan päältä. Kyyhkyset hurisivat ja varpuset sirkuttivat.

Tropiikki verrattuna yläilmojen aamuiseen äänimaisemaan, joka koostui harmaahapsisten vaeltajien kuorsauksesta, lehmänkelloista ja jäärautojen kalinasta alakerran kenkähuoneessa. En palaa kahteen tonniin enää, Suomeen vain hanttihommien ja siiankalastuksen pariin.

IMG_6600
IMG_6607 2

Vaelsimme viimeisen viikon ympäri ämpäri Dolomiitteja, mikä ei ollut suinkaan suunnitelmallista. Alun perin tien piti viedä Bolzanosta Cortinaan, mutta opiskelijabudjettiystävällisen majoituksen puute ja reitin monotonisuus saivat meidät vaihtamaan suunnan takaisin kohti Bolzanoa kolmannen päivän jälkeen. 180 asteen käännös haittasi vain perfektionistipuoltani – maaliviiva jäi ylittämättä, tavoite täyttämättä.

Mutta saimme yöpyä Dolomiittien korkeimman huipun, Marmoladan, katseen alla kokonaiset kolme yötä, ihailla kuningattaren jäätikköhuntua kolmesta eri kulmasta. Tallustella yhden aurinkoisen iltapäivän laaksossa, jossa olimme ainoat ihmiset mutta jota kansoitti monisatapäinen murmelilauma. Niiden tunneliverkosto kattoi koko vehreän kattilan, ja ne vinkuivat toisilleen varoituksia harjanteelta toiselle. Paitsi se iso ja pulskea vahtivuorolainen, joka oli kellahtanut autuaasti masulleen ottamaan aurinkoa. Erinomainen valokuvamalli.

IMG_6590
IMG_6595

Dolomiitteja brändätään selvästi hyvätuloisten kesäparatiisiksi, joten meidän budjettimme venyi ja paukkasi. Kanadalaisesta romukaupasta pari vuotta sitten ostettu retkikeitin nousi arvoon arvaamattomaan, ja mussutimme monet maultaan kynyset mutta maisemiltaan ja hinnaltaan kilpailukykyiset puurot ja pastat ulkoilmakeittiössä. Spar budget -laatuinen tomaattifusilli houkutteli jopa ruskeavalkoisen lehmän seuraksemme kun olimme kokkailemassa sähkögeneraattorikopin portailla. Valtava turpa vain työntyi nurkan takaa melkein syliin. Lemmu ei kuitenkaan ottanut padasta maistiaisia, vaan tallusti mehukkaalle heinämättäälle tarpeeksi nuuskittuaan.

Itävallan jäätikköseikkailujen ja koskemattomien laaksojen jälkeen Dolomiitit tuntuivat toisinaan huvipuistolta. Sassolungoa kiertäessä vastaan lappasi satoja kanssavaeltajia, joilla oli vuorietiketti vähän hukassa: ei annettu nopeammille tietä ja Snickers-roskilla reunustettiin polkuja. Ei näin. Toisaalta ikähaarukka vaihteli sylivauvasta reilusti yli kahdeksankymppiseen – vuoret kuuluvat kaikille ja eivät kenellekään. Näin tutisevan papparan jopa napsuttelemassa karabiineja kinkkiseksi luokitellun via ferratan alkumetreille.

IMG_6599 2
IMG_6604 2

Ymmärrän hyvin, miksi näille eriskummallisille pohjoisitalialaisille kivimöhkäleille suuntautui melkoinen kansainvaellus. Kun istuskelin 2400 metrin korkeudessa vuoristomajan ikkunalaudalla nauttimassa iltateetä ja muutamaa Lotus-keksiä, aurinko hivuttautui hiljalleen majan taakse ja värjäsi etualan vuorenhuiput ruusunpunaisiksi. Utu hiipi niiden sivuille, pilvet loistivat samaa punaa kuin vuoret, mutta voimakkaammin. Kanadalainen matkaseura käveli viisi kertaa majan ympäri t-paidassa, vaikka hytisi. Minä läiskin vuoripäiväkirjaan dramaattisia, ihastuneita lauseita ja räpsin kaukaisista huipuista kuvia auki veivaamastani ikkunaruudusta.

Minä, joka en ole liikuttunut minkään paikan kauneudesta sitten Guatemalan Floresin ja Costa Rican Monteverden (joista ei sentään ole onneksi niin kovin kauan), taisin päästää silmäkulmista pari onnenkyyneltä.

Jos elämässä voisi saada kaiken, palaisin Schlernhaus-majalle lokakuun viimeisenä viikonloppuna, kun yöpakkaset kiristävät jo valmiiksi ohuen ilman kuulaaksi ja laaksojen vaahterat pudottelisivat lehtiään.

Teksti kirjoitettu noin viikko sitten. Olen jo Inarissa naureskelemassa perheen kanssa 70-luvun Bondeille. Turauttelen vaellukselta vielä reippaasti materiaalia jatkossa – ihanaa päästä nyt kirjoittelemaan mielen ideakasoja puhtaaksi! 

Yleinen

Toisen alppivaellusviikon ajatuksia

23.7.2018

Päivä päivältä nuhjuisemmat Salomonin vaelluskengät ovat kuljanneet tiensä jo Italian Bolzanoon. Kaikki, mitä omistan, haisee armotta punkkimyrkylle. Mutta hei, ainakin tökötti vaikuttaa toimivan, koska olen bongannut keholtani vain yhden otuksen.

Ette tosiaan halua tietää, mistä.

Toista vaellusviikkoa kuvaa parhaiten vaihtelu ja vuoristorata. Ensinnäkin maisemallisesti: aloitimme Itävallan Alppien korkeimmilta harjanteilta, jäätiköiden ja vuorikauriiden luvatuilta mailta. Neljän hengenhaukkomispäivän jälkeen laskeuduimme Italiaan Schnalstalin laaksoon, josta nousimme miellyttävään ja leutoon 1500 metrin korkeuteen hipsimään Grupo di Tessan kansallispuiston vuorenrinteitä.

IMG_6398IMG_6394

IMG_6399
IMG_6403

Tunnelmat ovat vaihdelleet yhtä vikkelästi kuin maisemat ja sadekuurotkin. Kanadalainen kaverini liittyi Innsbruckista tutkimusryhmän mukaan, joten hänelle viikko oli ensimmäinen. Sain siis elää alkuaikojen pelot ja lihaskivut uudelleen. Kolmantena eli fyysisesti häijyimpänä päivänä kohosimme koko retken huikeimpiin korkeuksiin, 3019 metriin, jahtasimme jäämies Ötzin löytöpaikkaa (turhaan) ja jouduimme kiertämään kivivyöryn iltamyöhään. Sanotaanko vaikka, että sinä iltana pojalle maistui seka pasta että uni.

Minulla oli puolestaan kyykätä motivaatio. Jäätiköiden saloja ja syntyjä syviä miettii kyllä korkeuksissa mielellään, mutta laaksojen punkkipuskat olivat viedä järjen. Polku mutkitteli loputtomiin ylös alas, maisemia ei ollut nimeksikään, aurinko porotti niskaan ja punkkien pelko sai minut kyllästämään koko ihopinta-alani torjunta-aineella, joka sekä haisi kammottavalle että laittoi minut aivastelemaan öisin.

Miksi siis kiusata itseään rämpimällä öttiäisiä kuhisevissa lehtimetsissä, kun voisin istuskella terassilla Välimeren rannalla Hugo yhdessä ja gelato toisessa kourassa?

Olin todistanut jo itselleni, että pystyn tallailemaan jyrkkiä vuoristopolkuja päivätyökseni ilman, etten voisi pompata keskellä yötä vessaan kangistuneilla jalkalihaksilla. Olin tottunut aamukuuden herätyksiin, anikseen aamupalaleivässä ja lemuavien vaelluskenkien tunkemiseen jalkojen suojaksi. Nenänpääkään ei enää kärähtänyt korkeuksissa, joissa otsonikerros on merenpinnan tasoa ohuempi. Kaikki Alppien eläinystävät, joiden bongaamisesta olin unelmoinut, oli jo nähty luonnollisessa elinympäristössään. Minkä takia hassasin enää rahaa majojen kalliiseen radleriin ja kuuntelin laverikaverien kuorsausta, kun kokemisen arvoinen oli jo koettu?

IMG_6448
IMG_6455
IMG_6456
IMG_6451

Käännekohdan tarjosi alumiininen tienkaide, johon pamautin polveni laskeutuessamme Similaunhütteltä alas Italian pohjoisimpiin laaksoihin. Oli kuuma, oli nälkä, majapaikkaan vielä ainakin 10 kilometriä marssittavana ja kiistelimme kanadalaisen kanssa siitä, oikaisisimmeko huonosti merkattua metsäpolkua pitkin (minä) vai jatkaisimmeko vilkkaasti liikennöidyn tien vartta (oman elämänsä Trudeau).

Polvi turposi. Vitutti. Nilkutin ylämäkeen ja sanoin Trudeaulle, että jatkan tästä eteenpäin yksin ja mielellään rannalle rommipullon kanssa. Onneksi lepyin 2 minuutissa, jatkoimme tienpiennarta yhdessä viimeiset tunnit ja löysimme yöpaikaksi vanhan luostarin. Siellä vanha Sissi-koira makoili majatalon portaiden edessä, kylän ainoa ravinteli tarjoili parin euron prosecco-drinkkejä ja b&b:tä pyörittävä herttainen mummo kerskui minulle veronkiertotoimillaan.

Ei varmaan olisi kehunut, jos olisi tiennyt puhuvansa uunituoreelle lakiketkulle.

Luostareilla on minuun kliseinen vaikutus: pysähdyn miettimään.

En usko, että matkoilla on erityistä tarkotusta. Jos niille sellainen muotoutuu, niin siitä tulee ainakin todella erilainen kuin alun perin oli kaavailtu. Kirjoitin sinä iltana päiväkirjaani, että tahdon istua enemmän katselemassa vuoria ja lakata kiirehtimästä kohti seuraavaa etappia. Taukopaikkaa, yöpaikkaa, välipäivänviettoa.

Sitten napsautin kuulakärkikynän kiinni, läiskäisin vihkon takaisin Haltin reppuun, josta H ja T ovat tipahtaneet j jättäneet jälkeensä vain ALI:n.

Lumihuiput, joiden takaa olimme raahautuneet laakson lämpöön, eivät erottuneet kaukaisen ukkosrintaman alta, mutta illan viimeiset auringonsäteet kultasivat vaahteroiden ja lehmusten lehvistöt. Kaksi koiraa kävelytti toisiaan parvekkeen alta samaan hihnaan kytkettyinä, ja mies askelsi niiden perässä.

Sitä paitsi Dolomiitit, joille minun piti päästä jo kolme vuotta sitten mutta matkaseuran vamma tuli tielle, siintävät huomenna edessä.

Kohti Marmoladaa!

Yleinen

Ylpeä Firenze

9.6.2015

20150523_204017 20150524_125727 20150523_194110 20150524_133954 20150524_140929 20150524_142812 20150524_142817 20150524_125841

30 tunnin todella tuskaisen matkanteon jälkeen pääsin Firenzeen. Nälkäisenä ja epävarmana majapaikasta suuntasin kohti Airbnb-paikkaa, jonka sijainnista sain koordinaatiksi vain ”Hiltonin vieressä”. Aha. Siinä on varmaan paljon taloja? Lopulta löytyi postilaatikko oikealla nimellä koristeltuna, ja astuin sisään. Ja voi että! Sillä hetkellä kaikki hankaluudet unohtuivat, koska pääsin ihan omaan, todella upeaan vanhaan huoneeseen, joka oli remontoitu ihan vasta. Tuollaisesta huoneesta pitäisi maksaa varmaan satoja euroja hotellissa, mutta nyt sain sen kolmellakympillä. Hostini olivat opiskelijaveljekset, joista toinen halusi kehua Italiaa maasta taivaisiin ja toinen jutella Game of Thronesin juonenkäänteistä puoliksi huonolla englannilla, puoliksi elekielellä. Nii-in, onhan se jännä se Sansan uusi storyline!

Lähdin äkkiä iltakävelylle keskustaan, sillä ruokaa oli saatava. Toinen veljeksistä neuvoi minut paikkaan, josta saisi maailman parasta leipää, tai ainakin Italian. Ja hän oli täysin oikeassa. Muistakaapa paikka nimeltä Antico Vinaio, Neri-kadun puolivälissä. Aivan uunituoreen leivän väliin sai lätkiä jumalaista mozzarellaa isot siivut ja niin paljon ihania kasvistäytteitä kuin jaksoi, ja varmaan lähemmäs kilon annoksen hinta oli viisi euroa. Nousin ruokataivaaseen Uffizin viereisellä aukiolla ja hetken Italia oli minulle hyvä.

Nukuin kuin tukki huonon hostelliyön jälkeen ja aamulla lähdin valloittamaan turistien kansoittamaa Firenzeä. Kierros ei mennyt ihan nappiin, sillä jokaiseen vähänkin mielenkiintoiseen museoon luikerteli tolkuton jono. Kävin parissa pienemmässä sekä ilmaisella näköalatasanteella, jonka jälkeen ajattelin että fuck it (olin kävellyt jo varmaan parikymmentä kilometriä) ja kävin syömässä ja vielä iltalenkillä. Jokirantaa juostessa oli vähän eri fiilis kuin samoissa puuhissa Aurajoen varrella. Tosin pusikkoa ja puliukkoja on molemmissa.

20150525_155911 20150525_155840 20150525_154942 20150525_152941 20150525_142955 20150525_175130

Toisena eli viimeisenä päivänä olin jo lopen vittuuntunut Firenzen turistikaaokseen, Italian toimimattomiin julkisiin kulkuneuvoihin (minulla oli vain todella huono tuuri, oikeasti Italia on ihan jees, silloin vain ei tuntunut siltä), joten päätin vuokrata pyörän ja lähdin katsastamaan Toscanan hehkutettua ja ihailtua maaseutua. Reittivalinta oli vähän liian haastava, ja olin valmis hyppäämään ensimmäisen turistibussin kyytiin jo muutaman kilometrin jatkuvan ylämäen jälkeen. Onneksi elämä voitti ensimmäisen lounastauon jälkeen ja seikkailin lopulta yli 30 kilometriä ympäri pikkuteitä. Näin haukkoja, viiniviljelmiä, hedelmäpuita, monta huivipäistä mummelia ja söin elämäni mahtavimman jätskin mitä opiskelijaystävällisimpään hintaan. Ehkä kaupunkibreikit eivät vain ole minua varten, tykkään pokkuroida maalla ja metsissä paljon enemmän!

Iltapalaksi hain vielä pyörävuokraamon äijän suosittelemasta paikasta, kauppahallista, pizzaa. Suosittelen käymään! Sieltä saa kaikenlaista katuruokaa sekä lukemattomia erilaisia viinejä ja oluita. Turisteja täynnä oli sekin, mutta niin on koko Firenze.

Ehkä reissussa painoi eniten se, että olin matkassa yksin, vaikka viime vuonna vietin pari viikkoa Italiassa poikaystävän kanssa. Yhdessä meillä olisi ollut varmasti hauskaa ja vastoinkäymisillekin olisi voinut vain hihittää tympääntyneenä, mutta nyt kaikki esteet ja huono onni veivät voiton positiivisuudesta. Onneksi maailmassa on muitakin viikonloppukohteita kuin Firenze, ja Zurich on niin keskellä Eurooppaa, että eiköhän se täydellinen minilomakin osu kohdalle. Syytä olisi.

PS Sain vakuutuksesta korvaukset vihdoin, halleluuja! Nyt voi korjata kameran ja köpöt puhelinkuvat jäävät historiaan. Epäonnista on toki se, että nyt olen alkanut painia uudelleen vakuutusyhtiön kanssa. Tarvitsen nimittäin lisäkuukausia matkavakuutukseen… scheisse!

Yleinen

Rähjäinen roskareissu

27.5.2015

Joskus niitäkin tulee. Reissuja, jolloin kaikki menee suoraan sanottuna päin pyllyä ja sitä vain miettii keskellä yötä, että miksi, miksi ihmislapsen pitää tunkea aina itsensä milloin mihinkäkin typerään paikkaan, miksei voi vain nauttia oman kodin rauhasta viltin alla teemuki kädessä. Viikonloppubreikkini Italiaan oli täysiverisesti sähläystä ja tuhlausta sekä 100% turhautumista maailmaan. Oikeastaan nyt jo vähän naurattaa, kun makaan turvallisesti omassa sängyssä ja odottelen lounastreffikumppaniani, 6-vuotiasta Benkkua. Tämä postaus on täyttä itseironista ulinaa siitä, miten monta asiaa voi 4 vuorokauden aikana mennä pieleen. Monta!

Postauksen kuvat ovat kamerani viimeiset, sillä se sanoi itsensä irti näiden ottamisen jälkeen. Arvatkaapa onko vakuutuksesta kuulunut korvauksia? Ka-ching, eipä ole.

P1520915

Perjantaina hyppäsin kimppakyytiin ja kaikki sujui kuin tanssi 17 kilometriä pitkään Gotthard-tunneliin asti, jonka edustalla (onneksi ei siellä sisällä) auto sanoi itsensä irti. Odottelime ensin poliisisetiä tunnin, sitten mekaanikkoa tunnin, sitten matka jatkui tunnin, minkä jälkeen auto levisi lopullisesti. Sain ainakin tarpeeksi raitista vuori-ilmaa ja Bellinzonan maisemia, kun köllöttelin nurmikolla koko iltapäivän toista mekaanikkoa odotellessa. Matkaseura oli onneksi huippua, erityiskiitokset Vicky-koiralle, joka piti tunnelman katossa! Kun meitä muita kismitti istua tienlaidassa, Vicky vain nautti ylimääräisestä ulkoilusta ja rapsutuksista. Keppiäkin heitettiin.

Lopulta pääsimme myöhään illalla Milanoon. Minun oli tarkoitus jatkaa Firenzeen, mutta enää ei kulkenut junia, joten lähdin etsimään hostellia. Huoneeni oli ihan respan takana, ja työntekijä kuunteli yövuoron ratoksi MTV:n Egypti-versiota nupit kaakossa. Huoneessani oli kolme kuorsaavaa ja metelöivää pilviveikkoa, jotka kävivät myös vähän tirkistelemässä peittoni alle, kun luulivat, että nukuin. Unohdin yösukat hostelliin.

P1520918

Lauantaina Italiassa oli mikäs muukaan kuin lähijunalakko, joten jouduin menemään Firenzeen superkalliilla Frecciarossalla. Se ilta menikin muuten oikein mukavasti. Säästän ne hyvät hetket varsinaiseen Firenze-postaukseen!

Sunnuntaina lähdin kiertämään kaupunkia museokierroksen toivossa. No, tyhmyydestä sakotettiin taas, kun tajusin, että museot ovat a)kalliita ja b)aivan täynnä. Tyydyin sitten kiertelemään ympäriinsä, käymään parissa pienemmässä museossa ja syömään pizzaa. Illalla lähdin lenkille ja jouduin keskelle kännistä mieslaumaa – ulkoilmafestarit! Sunnuntaina! Keskellä puistoa, jossa ihmiset juoksevat!

Maanantaina olin lopen kyllästynyt ylitörkeisiin hintoihin, joka paikassa palloileviin jenkkituristeihin ja koko Firenzeen. Vuokrasin pyörän ja lähdin valloittamana ympäröiviä kukkuloita. Se sujui hienosti siihen asti, kunnes palautin pyörän. Vuokraamon äijä oli ilmeisesti hiukan sutki, koska olin kuulemma rikkonut vaihteiston ja minulta laskutettiin siitä. Pyörä ei ollut ottanut mitään kolausta enkä ollut rämpyttänyt vaiheita mutta minkäs teet. Maksaa piti.

P1520921

Ehkä surkeinta koko reissussa oli kuitenkin yritykseni löytää halpa matka Firenzestä kotiin päin. Ensin buukkasin itselleni bussin Milanoon – tai niin luulin. Oikeasti olin varannut matkan Milanosta Firenzeen… seuraavaksi viisastuin ja otin itselleni takuulla oikean suunnan. Mutta väärän päivän. Siinä vaiheessa tili näytti nollaa, kello oli kaksi yöllä ja halusin kotiin kipeämmin kuin koskaan. No, hätäsoitto äidille (eka kerta, kun tätä oljenkortta käytän ikinä!) ja aamulla sitten pitkään junamaratoniin kohti Zurichia. Otin riskin ja matkustin taas kimppakyydillä koko Sveitsin osuuden, ja tällä kertaa kaikki meni kuin tanssi.

Kuin epäonnisen reissun kuolinkorinaksi sain vielä eilen illalla ruokamyrkytyksen, jota yritän nyt parannella. Löysin myös tänään naamastani ja käsistä kauhean määrän hyönteisenpuremia, ei majoituskaan näköjään osunut Firenzessä ihan nappiin. Argh. Ensi viikonloppuna en mene kyllä Sveitsiä edemmäs kalaan: täällä on siistiä, luotettavaa, turvallista, kivaa, vihreää, kaunista…

P1520924

Myöhemmin laitan mukavampia kuvia ja tunnelmia Firenzestä. Sitten, kun tämä yökötys vähän hellittää ja uskallan laittaa ajatuksiin jo vähän positiivisempiakin sävyjä. Kurjuuden maksimoinniksi katson Game of Thronesia, jonka synkät värit sopivat päivän tunnelmaan hyvin. No ei vaiskaan, ihana olla kotona ja jahka masu taas sulattaa jotain ruokaa, niin jääkaapissa on perheen eilisen synttärisankarin suklaakakun puolikas. Nopeuttaa muuten paranemista huomattavasti ;)