Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Tag

Inari

Yleinen

Maata pitkin Inarista Budapestiin

21.10.2019

Hei ja terveisiä Wienistä! Ihanaa olla hetki paikallaan. Vietin kesän viimeiset hetket lähinnä autoissa, busseissa ja junissa, sillä palasin Pohjois-Lapista Budapestiin maata pitkin madellen. Se oli kokemus, joka avasi silmäni niin matkustamisen, ulkomailla asumisen kuin elämäni eri palasten käsittämisen suhteen enemmän kuin mikään koskaan ennen. Vau, mitä superlatiiveja.

Vanhempieni kotiovelta on Budapestiin lyhimmillään 3 128 kilometrin matka. Järjettömän reittivalintani takia mukaan tuli ainakin tuhannen kilometrin mutka. Oma elämä pitää järjestellä niin, että siinä on eniten järkeä itselle, ei välttämättä kenellekään muulle. Matkani kulki seuraavanlaista reittiä pitkin:

  1. etappi: Inari-Tampere-Turku-Helsinki (henkilöauto ja bussi) 1 viikko
  2. etappi: Helsinki-Tallinna (EST) -Varsova (PL) (laiva ja bussi) 2 päivää
  3. Varsova-Zakopane (PL) (bussi) 5 päivää
  4. Zakopane-Berliini-Leipzig (DE) (bussi) 10 päivää
  5. Leipzig-Berliini-Budapest (HU) (juna, yöjuna) 1 yö

Projekti Budapestille oli useita syitä. Ilmastovaikutuksista nyt tuskin tarvitsee edes mainita, mutta halusin myös nähdä ystäviä ja sukulaisia matkan varrella Suomessa ja toisaalta poikaystävää Saksassa ennen paluuta seminaarihuoneiden hämärään (oikeastaan valoon, koska syysaurinko räköttää vaakasuoraan kaihtimien välistä). Inhimillinen uteliaisuus myös vaivasi minua: kuinka pitkä matka reilu 4000 kilometriä oikein on maata pitkin? Millaisia latvialaiset bussit ovat? Missä vaiheessa alkaa tuntua siltä, että on kaukana kotoa, ja missä vaiheessa taas siltä, että lähestyy Unkarin kotia? Saavutanko Flixbus-nirvanan, jossa ikkunasta katsellessa aika menettää merkityksensä, vai vannonko pysyväni aloillani seuraavat kuusi kuukautta?

Lentäminen on tuntunut minusta jo pitkään vastenmieliseltä. Äitini jakoi vanhaa (mutta kuitenkin modernia) viisautta: lentäessä sielu tai sydän tai ehkä koko henkinen setti seuraa perässä vasta kolmen päivän kuluttua siitä, kun on laskeutunut vieraan maan kamaralle. Sydän on kaikista tärkein käsimatkatavara. En tahtoisi jättää sitä ei-kenenkään maalle limboon pyörimään lähtöporttien ja Burger Kingien väliin, ellei ole pakko. Se natustaa mieluummin Kaunasin bussiasemalla aprikoosiviineriä.

Sain tältä reissulta sellaisia tunnelmia, etten oikein vieläkään osaa käsitellä ajatuksiani. Päällimmäiseksi jäi kaikenkattava ihmetyksen tunne: minun Eurooppani on sittenkin yksi kokonaisuus Inarin tunturikoivikoista Unkarin pustalle. Olen aina kokenut todellisuuden ja jopa minuuteni muuttuvan sen mukaan, missä olen. Inarissa kalastelen Siesta-nimisestä soutuveneestä käsin mutaisesta vuopajasta ahvenia ja haukia. Helsingissä yritän jakautua viiteen osaan, että ehtisin näkemään kaikkia sinne ajautuneita tai hinkuneita kavereita. Tallinnassa kuljin kauniina kesäisenä iltana mukulakivikatuja, joita viimeksi tallailin entisen poikaystäväni kanssa umpirakastuneena vuosia sitten. Leipzigissa ja Berliinissä bongaan puistoissa suloisia koiria ja istuskelen kevyen liikenteen sillalla auringonlaskun aikaan viinipullon kera. Ja Budapestissa olen ollut kiireinen opiskelija ja yliopiston lehden päätoimittaja, joka on tapellut iltamyöhään taitto-ohjelman kanssa medialuokassa.

Inarissa tuoksuu suopursu. Leipzigissa luomutupakan röpöt (sellaistakin siis on). Budapestissa kusi tai vasta jynssätty asfaltti, riippuen päivästä ja kellonajasta.

Inarissa puhun suomea ja joskus saamea. Saksassa paskaa saksaa. Budapestissa englantia.

Inarissa nukun lapsuudenhuoneessani, jossa seinältä kurkkivat Kultaleijonat vuosimallia 2011. Leipzigissa sietämättömän kuumassa vitoskerroksen kämpässä, jossa ei ilma kierrä mutta jossa on pehmoinen, upottava, taivaallinen patja. Budapestissa ihan omassa tilassa, jonka seinillä on postikortteja höpöistä pienistä museoista.

Se Sunna, joka junttaa Siestan pohjaan tappia Inarijärvellä ja joka räpsii muotokuvia Central European Universityn prameassa aulatilassa on täysin sama ihminen. Ja se Eurooppa, joka alkaa Jäämereltä ja päättyy johonkin mereen tai vuoriin jossain (Eurooppaa ei ole kovin helppoa määritellä), on samaa mannerlaattaa.

Todella tajusin Eurooppani kuroutuneen lopullisesti yhteen, kun patikoin Puolan Tatra-vuorilla ylös Slovakian ja Puolan väliselle harjanteelle 2 000 metriin. Sieltä näki lähes Popradiin asti, jossa olin ollut huhtikuussa viikonloppureissulla vanhempieni kanssa. Istahdin rajapyykille banaaninmussutustauolle ja ajattelin, että mitä helvettiä. Olin matkannut Inarista Puolaan, sen vielä jotenkin ymmärsin, mutta että ihan muutaman kymmenen kilometrin matkan päässä oli kaupunki, jossa olin käynyt aivan toisesta suunnasta käsin. Olisin voinut körötellä autolla Budapestiin muutamassa tunnissa. Mutta en tehnyt niin, vaan käännyin takaisin kohti länttä vielä reiluksi viikoksi: Saksaa ja vääjäämättä lähestyviä syyssateita.

Se, että Euroopan pirstaleet ovat kuroutuneet mielessäni kokonaisuudeksi, ei silti tarkoita, että Inari ja Budapest tai mitkään paikat niiden välillä muistuttaisivat toisiaan enempää kuin ennen. Kun kontrasti lähtöpisteen ja maalin välillä ei olekaan enää niin valtava, matkan varrella huomaa pieniä muutoksia vähän väliä. Jo Sodankylässä kasvaa kuusia, Inarissa ei. Tallinnan jälkeen sain heittää hyvästit aamupuurolle. Varsovassa hintataso romahti niin, että riemastuin ja söin ensi töikseni maitobaarissa kolmen ruokalajin lounaan: kolme euroa. Krakovaan asti maisema oli lättänä, mutta sitten Tatrojen neulanterävät huiput piirtyivät esiin horisontissa. Leipzigin kaduilla kuulee kymmeniä kieliä, Unkarissa turistikeskustan ulkopuolella pelkkää unkaria.

Tästä tekstistä jotenkin korostuvat maiden väliset rajat, mutta haluan korostaa, että kokemukseni oli päinvastainen. Itä-Euroopassa bussiasemat näyttävät samalta: ukkoja aamuoluella, mammoja kaupittelemassa matkaeväitä. Puolaa ja Saksaa täplittävät samat pelto- ja metsäalueet, ja Baltian hiekkarannat ja havupuut ovat samasta muotista veistettyjä. Helsingin ja Tallinnan väliä seilaavat samat röyhkeät, kekseliäät harmaalokit. Berliinin ja Budapestin yöjunan matkustajia yhdisti rakkaus junan kolinaan ja itäblokin mallin vaunuihin.

Sinänsä tämä retki tuli paljon kalliimmaksi kuin halvin lento Helsingistä Budapestiin, mutta sain kyllä vastinetta käyttämilleni euroille, zlotyille ja forinteille: monta kesälomamatkaa samassa sekä sisäistä rauhaa siitä, etten olekaan niin kaukana kotoa kuin olen luullut. Välissä on tuhansia kilometrejä puuta, puskaa ja peltoa, mutta pallomme pintaa pitkin sinnekin pääsee. Natustin munkkia Pyynikin näkötornin juurella, kuuntelin itku kurkussa toisen maailmansodan hirveästä loppunäytöksestä Varsovassa ja kirmasin ylös alas vuorenrinteitä savujuuston voimalla Zakopanessa.

Tippa tuli linssiin silloinkin, kun sunnuntaiaamuna syyskuun 15. Berliinistä lähtenyt yöjuna lipui kohti Budapestin itäistä rautatieasemaa. Pitkien katujen välistä vilkkuivat Budan kukkulat. Hoipuin matkalaukkuni kanssa alas jyrkkiä portaita, laskin laukun läikikkäälle laiturinpäällysteelle ja nostin katseeni katon rauta- ja lasirakenteisiin. En ollut koskaan aiemmin tuntenut olleeni niin perillä. Kaivelin lompakon pohjalta unkarilaisen opiskelijakorttini ja lähdin ostamaan kuukausikorttia julkisiin.

PS Jos haluat lukea erinomaisia maata pitkin matkanneiden päiväkirjoja, tässä parin muun bloggaajan paljon suurempia seikkailuja:

Jaani Länsiö junaili Singaporeen – Vauhdilla maailmalle

Markus Kauhanen polkaisi Uuteen-Seelantiin – Polkupyörällä Uuteen-Seelantiin

 

Yleinen

Parasta Suomi-lomassa

9.1.2018

Kyllä se on vihdoin myönnettävä – asun muualla kuin Suomessa. Ensimmäisinä päivinä pakkasessa vaivasi vilu, ja kaivoin onneksi naftaliinista isän vanhan Igoriksi ristityn karvalakin.

On todella helppo sanoa, mikä parin viikon joululomassa oli ikävintä: opiskelu. Hollannissa lukukausi jatkuu virallisesti tammikuun loppuun, joten olen työstänyt mukalomalla gradusuunnitelmaa ja lukenut satoja ja taas satoja sivuja lukukauden viimeisiin tentteihin. Hyh! Sisko lueskeli eräkirjoja, minä kansainvälisiä tuomioistuimia.

Pohjoislappilaisen arjen erikoisuutta osaa arvostaa vasta, kun sitä ei enää elä. Parasta entisessä arkipäivän lomassani olikin…

IMG_4248
IMG_4252
IMG_4245

… kaamos. Minä, joka olen tottunut talviunimaiseen päivärytmiin, ihmettelen eteläisemmillä leveyksillä jatkuvasti pitkälle iltaan valoisaa taivasta ja aamuja, jolloin auringonsäteet herättävät minut. Vielä joulukuussa! Kun palaan pohjoiseen, aivoni hyrräävät tyytyväisinä. Voin herätä pimeydessä kymmeneltä ja lötkähtää sohvalle muutaman tunnin ulkoilun jälkeen kaikkeni antaneena. Pitkinä, hämärinä iltoina voi poltella kynttilöitä ja lätkiä korttia. Sitä paitsi täysikuun aikaan Inarissakin on niin valoisaa ulkona, että voisi lukea vaikka päivän Lapin Kansan.

… jouluruuat. Meitä oli kotona jouluna viisi, mutta leivinuunista syyti syötävää ainakin kolminkertaiselle määrälle. Tortuissa, pipareissa, suklaamoussessa, paistissa ja laatikoissa ei todellakaan säästelty. Parasta suomalaisessa joulussa on kaksi asiaa, ruoka ja sauna, ja ulkomaan elävänä nautin niistä vielä tuplasti enemmän kuin silloin, kun olin kirjoilla rakkaassa isänmaassani. (Sori Laura Huhtasaari -retoriikasta, olen tainnut katsoa muutaman vaalihaastattelun liikaa.)

talvikalastus. Siis kuka nyt ei haluaisi juuttua kelkalla kotirantaan, kaivaa sohjoa savuavan romun alta tunnin ja päästä sitten paleltumaan tuntikausiksi avoimelle järvenselälle? Talviverkoissa riittää värkkäämistä, koska mukaan tarvii monia eri työvälineitä, ja pitää palauttaa mieleen vielä enemmän solmuja kuin keskiverto partionjohtaja tarvitsee. Palkkioksi saa täydellisen hiljaisuuden, ympäröivän lumilakeuden, kaamoksen keskipäivän pastellitaivaan – ja syväjäätyneet sormet.

IMG_4267
IMG_4266

… sauna. On siunaus, että Tilburgin yliopisto tarjoaa puoli-ilmaiseen salikorttiin sisältyvän saunan, mutta eihän se vedä vertoja Inarijärven rannan punaiselle saunamökille. Kiukaan paukkumisessa, pesuvesien sekoittelussa ja 70-luvun verhoissa on oma, rakas tunnelmansa. Saunapolulta pitää liukastua hankeen, vaihtosukkien tippua märälle lattialle ja kokiksen vahingossa jäätyä hileiseksi välihuoneessa. Talvisin saunaa ympäröi absoluuttinen pimeys: se tuntuu avaruusalukselta, joka matkaa ajattomana, irti kaikesta. Kesäisin siellä voi löylytellä huomaamattaan aamukahteen, koska valo ei vähene illallakaan.

… paluu lautailun pariin. Voitin monta pelkoa, kun lähdin lukiokavereiden kanssa Saariselälle päiväksi. Vaikka laskettelua verrataankin monesti pyörällä ajoon, minua hermostuttaa aina, kun päädyn rinteeseen monen vuoden tauon jälkeen. Kun kiinnitin toisenkin koiven lautaan ensimmäisen hissikyydin jälkeen, taisin vähän täristä jännityksestä. Käännökset muistuivat ihme kyllä hetkessä mieleen, ja selvisin jopa jokaisen paskan lumilautailijan arkkivihollisesta, ankkurihissistä – kokonaista neljä kertaa! Olisipa rahaa hissilippuihin useamminkin.

… lumityöt. Lapissa on ennätyksellisen luminen talvi, ja sain tuta siitä toistaiseksi parhaat palat loppuviikosta, kun pihaan rojahti kerralla 30 senttiä mystistä valkoista ainetta. Ei muuta kuin aamupalaleivät nassuun, pipo päähän ja kolan varteen. Kolaus on hyvä muistutus yläkropan surkeasta lihaskunnosta, ja kunnon treeni. Se toimi oikeastaan parhaana aggressionpurkuna aikoihin: tulipalon jälkeinen asunnottomuus kyllä ottaa päähän, mutta koska tilanne ei ole kenenkään vika, en ole voinut kaataa turhautumista sivullisten niskaan (kohtuuttomasti). Mutta lunta saa heitellä niin vihaisesti kuin vain jaksaa!

Tilburgin yliopiston kirjasto kuitenkin kutsuu, ja minun on vastattava, mikäli aion valmistua maisteriksi kesäkuussa. Poistun maasta kiitollisena ja erittäin hyvin syöneenä!

Yleinen

Inari & chill

30.6.2016

Aijai, kesä kotona äidin ja isän jääkaapilla. Minun chillauskesäni menee tästäkin vielä paremmalle ns nextille levelille: vietän vapaapäivät joko kavereiden tai perheen kanssa, kun taas työpäivisin myyn norjalaisille suomalaisia halpoja elintarvikkeita (kyllä maar), juoksentelen tunturissa ja kalastelen pikkujärvissä. Nautin yksiön rauhasta, katselen Netflixiä ja tarinoitsen ahkerasti.

P1570175
P1570178
P1570128
P1570129
Wienistä muutto Inarin pikkukylään on melkoinen muutos elämässä. Pakokaasut vaihtuvat poropolkuihin, ikuinen meteli täydelliseen hiljaisuuteen, baarien jytke yöttömään yöhön ja niin edelleen. Lusmuilu työntekoon. Kaveriporukka perheeseen. Rahanmeno rahantakomiseen. Uudet tuttavuudet lapsuudenystäviin, metro moottoriveneeseen, falafel savusiikaan. Toistaiseksi muutos tuntuu ihanalta.

Koska kyllä täällä ihminen lepää. Mikään ei ole luonnollisempaa kuin makoilla rönttävaatteissa kalliolla, kuunnella kaakkurien ja peippojen lauleskelua, tiirailla taivaalla seilaavia pilviä. Ja ehkä vähän hätistellä muurahaisia viltiltä. Täällä on koti, ja koti on erämaa.

Vietin eilispäivän saaressa lätynpaistossa ja ihan vain rentoutumisessa. Tein sitä samaa kuin pienenä niin monesti ennenkin: kasasin tulipuita maahan tippuneista risuista ja juurakoista, katsastin jängän hillannupputilanteen, heittelin virvelillä ja ryystin oikein savunmakuista teetä. Kesäinen Inarijärven saari tuoksui, no, keskikesälle: koivuille, suopursuille, jänkävedelle ja ihan vaan helteelle.

Luonnossa, johon ihminen ei ole runnonut mitään jälkiä, on jotain todella runollista. Maailma ilman meitä. Ikuisuus, jatkumo, tasapaino. Tältä saaren, metsän, ekosysteemin, maailman pitäisi näyttää ja tuntua. Puuntaimia, nuoria puita, suuria ja tuuheita puita, kuolevia keloja ja lopulta maahan lysähtäneitä harmaita runkoja. Pehmoiset sammalpatjat. Voi kun kukaan ei koskaan pilaisi tätä! Kyllähän paikalliset ovat aina saarissa pyörineet: rakentaneet tulipaikkoja ja väliaikaisia majoja. Mutta nuotiopaikat alkavat pukata heinää ja riu’ut maatuvat kyllä ihan muutamassa vuodessa. Vierailla saa, pilata ei.

P1570138
P1570139
P1570159
P1570166
P1570164

Järvellä meni kummasti 8 tuntia, vaikka mitään ei tullut tehtyä paitsi kalasteltua laiskasti ja syötyä kolme lättyä. Lisää aurinkoisia päiviä tänne arktisiin maisemiin, kiitos! Haaveet elävät nyt melontaretkistä, vaelluksista, tunturijärvistä ja jokien kuohuihin tuijottelusta. Ja saunasta. Sauna on ulkomailta palanneelle kyllä aina aivan parasta herkkua monta viikkoa. Ensimmäisinä neljänä päivänä taisin viettää ainakin kuusi tuntia saunassa yhteensä. No regrets!

Jossain vaiheessa pitää miettiä, mitä tekeisin välivuodellani, mihin yliopistoon haen maisteriin ja mikä minusta oikein tulee. Mutta koska täällä Suomi-neidon päälaella aika pysähtyy, sitä joutaa pohtimaan vähän myöhemminkin. Eläpä hättäile, istuma mättääle.

Yleinen

TJ 33 & ensimmäiset heipat

3.1.2016

Anteeksi radiohiljaisuudesta, kandi tekeytyy pikkuhiljaa ja toivo herää, että kun lentokone nostaa keuliaan Helsinki-Vantaalta, olisin papereita valmis VTK. Eli siis aivan valmis lusmuamaan Itävallassa puolisen vuotta! Kyllä, nyt minulla on lähtöpäivä ja aamukampa. No, ei kampaa. Suominen elo päättyy – ainakin siis toistaiseksi – 5.2.2016. Jotta ei aivan juhlaksi menisi, niin kone ampaisee kohti Osloa ja aikanaan sieltä myös Wieniä aamuseiskalta. Rakkaudesta lentokenttäöitä kohtaan! Kiitos Norski näistä inhimillisistä ja ihanista lähtöajoista.

P1540797P1540792
P1540748Olen tuskaillut viime aikoina asunnonhakua, Wienin ilmoittautumistsydeemeitä, tavarapaljoudesta eroon hankkiutumista Suomessa ja opintoja. Ihmisiäkin pitäisi ehtiä tässä nähdä. Minua rauhallisemmat ja fiksummat ihmiset sanovat usein, että asioilla on tapana järjestyä, ja niin nytkin. Tenttejä on vielä tekemättä ja hyvästejä jättämättä, mutta nyt minulla on Wienissä kämppä (ellei taas meikäpoikaa ole kusetettu): 2. Bezirk ja Praterin hoodit kutsuu! Tulevasta huoneestani on metrolle muutama minuutti ja Tonavan rantaan myös. Näen sieluni silmin auringonlaskulenkkejä kauniin joen rannalla, mutta todennäköisesti lähistöllä onkin vain betoniviidakkoa eikä mitään juostavaa rantabulevardia. No, kunhan saan avaimet käteen ja kaikki on suurin piirtein kuten luvattu, niin enköhän. ole tyytyväinen. Luteita ei kuitenkaan sängystä tarvitsisi löytyä, saan Wienistä varmaan tarpeeksi kavereita ilman niiden läsnäoloa.

P1540756
P1540758P1540767

Mutta niin ihanaa kuin lähtötäpinä onkin, siinä on aika lailla kaihoisaa sävyä. Tänään sanoin heipat pikkuveljelle, huomenna muullekin perheelle. Eikä näitä melkein-auringon sävyttämiä maisemia pääse näkemään pitkään aikaan: nyt aurinko ei nouse. Kun tulen tänne aikaisintaan heinäkuussa, se ei laske. Voi olla, että täällä on jo seuraava talvi tulossa, kun pääsen taas Inarin polkuja tallaamaan. Turulle pitää sanoa hyvästit kokonaan, kaikille Turku-tovereille, kaikille suosikkipaikoille. Tutulle yliopistolle: sen luokille, seminaarihuoneille, ruokaloille, kirjastoille… se on so long. Ja oikeastaan sekin on innostava ajatus. Elämä tuntuu menevän reilun kahden ja puolen vuoden sykleissä: yläaste, lukio, kandi – ja mitä sitten? Toivottavasti ei kahden ja puolen vuoden työttömyyttä tai jumitusta. Voisi tulla vaikka seikkailu. Ihan sama, minkä mittainen.

Aikamoista hulinaa ja epävakautta on tämä Suomen tarjoamat viimeiset 33 vuorokauttakin. Huomenna lähden Inarista, pummaan kyydin Rovaniemelle ja siitä veeärräilen Ouluun. Oulusta matka jatkuu Vaasaan, jossa varmaan menee aika lailla ensi viikko. Vaasasta Turkuun, siellä kandisemma ja armotonta kirjatenttipänttäystä ja tenttimistä ylipäätään, sieltä sitten Helsinkiin ja pariksi päiväksi kokoustamaan Pietariin. Sitten onkin jäljellä enää parikymmentä päivää. Siihen pitäisi mahduttaa kaikkien opiskelujen loppuun saattaminen, Tamperetta, Helsinkiä, Turkua ja ehkä taas Vaasaa. Aika ironista, että pääsen asumaan yhdessä paikassa ja rentoutumaan vasta, kun lähden vaihtoon.

Yleinen

Heippa kesäksi, ihana Inari!

14.4.2015

CAM01752 CAM01727 CAM01719 CAM01747 CAM01738 CAM01675 CAM01732 CAM01735Kotona pyörähtäminen numeroina:
9 aurinkoista päivää
6 hiihtoreissua
4 pulskaa pilkkiahventa
1 siianrääpäle
2 valtakunnanrajan ylittämistä (Norjaan ja takaisin)
32 edestakaisin matkoihin vietettyä tuntia
1 ruskettunut nassu
40 biisiä Leevi&the Leavingsin hittilevyllä

Eilen jouduin jättämään Perä-Inarin mettät taas taakseni ja kökkimään bussin ja junan yhdistelmässä aamuseiskasta iltayhteentoista. Mutta mikä venähtänyt pääsiäinen minulla olikaan! Pääsin tekemään kaikkea, mistä olin haaveillut ja mitä olin kaivannut, ja paljon enemmän! Jo ensimmäisenä aamuna lankalauantaina, 11 tunnin makoisten yöunien jälkeen, laitoin monot jalkaan ja hiihdin 9 kilometriä äidin ja siskon kanssa luottopilkkijärvelle. Suota, koivikkoa, järviä, kallioita… vaikka sukset olivat suoraan sanottuna surkeat ja kantapäähän pukkasi heti rakkoa, en voinut olla onnellisempi. Paistoimme (soija)makkaraa, joimme litratolkulla armeijan pakisa keitettyä teetä ja narrasimme ison kasan ahvenia.

Taisin hiihtää lähes joka päivä, yhtenä päivänä en päässyt suksille, koska kävimme Norjassa mutkan. Eikä sekään hullumpi reissu ollut! Oli ihanaa hiihdellä läpi lapsuuden maastojen, muistaa jokainen puu ja kivi ja harakanpesä. Aurinko helli luonnonlasta, ja kelit muutenkin: ainakin kolmena päivänä hanki kantoi ihan minne vain mieli teki mennä! Minä ja sisko seurasimme eläinten jälkiä lukemattomia kilometrejä ja sivakoimme jyrkillä harjuilla ja muilla reiteillä, jonne ei pääse ilman hankikantoa.

Nyt kaikki vaatteet ovat kalansuljussa ja haisevat sekä kaksitahtibensalle että honkasavuille, mutta se on minulle kotoisa tuoksu. Sitä oli jo ihan älytön ikävä! Haisun kuin haisun saattoi sitä paitsi hinkata irti ihanassa vanhassa rantasaunassamme, jota lämmitimme ahkerasti. Siinä mie istuskelin terassilla kokistölkki kädessä ihaillen auringonlaskua. Ai että. Kyllä sitä voi olla tyytyväinen, onnellinen ja kiitollinen omasta elämästään.

Näin myös paria kaveriani, harmitti vähän, että muut olivat levällään ympäri maailmaa, mutta toisaalta on huikeaa, että vanhat lukiokaverini ovat nyt kuka Salzburgissa, kuka Chamonix’ssa, kuka Madridissa. Yhden kanssa hiihdimme Pielpajärven erämaakirkolle, jossa olen ollut oppaana, ja jottei ihan liian tuttavalliseksi menisi, seuraamme lyöttäytyi kolmekymppinen seikkailija-tsekki, joka oli lähtenyt kuukauden lumikenkävaellukselle Lappiin kaverinsa kanssa. Kaveri oli kuitenkin sairastunut ja he olivat joutuneet pysähtymään Inariin muutamaksi päiväksi, ja mies kaipasi jotain tekemistä odotteluajalle. Siispä otimme hänet mukaan retkelle! Hän ei kuulemma pitänyt murtomaahiihdosta, uskonnosta tai pilkkimisestä, mutta retkemme koostui oikeastaan pelkästään niistä… en kyllä itsekään ollut edes lukiossa mikään paras kirkko-opas, koska olin silloin ihan yhtä kirkkoallerginen kuin nytkin. Mutta raha on rahaa teinillekin! Vakaumuksesta on helppo luopua tilapäisesti palkkakuitin takia, ikävää mutta totta.

Tuntuu, että osaan ottaa ilon irti kaikesta arkipäiväisestä paremmin nyt kun tiedän, ettei minulla ole enää aamukammassa edes joulukalenterin verran päiviä. Olen Sveitsissä vain muutaman kuukauden, mutteivät nämä ulkomaankomennukset siihen lopu. Tämä voi ihan hyvin olla viimeinen Suomi-kevääni vuosikausiin! Nyt suunnittelenkin täällä Turussa niin mökkireissuja, vappuriehuntaa kuin konsertti-iltojakin. Ja tänään sain viisumin Venäjällekin, Petroskoi kutsuu ensi viikolla! Huisia! Anteeksi kaikki tämä poukkoileva teksti, on vaikeaa kirjoittaa omasta kotiseudustaan mitenkään analyyttisesti. Kuvailevaa ja faktantäyteistä reissupostailua luvassa siis pian Venäjältä.