Inari

Kyllä se on vihdoin myönnettävä – asun muualla kuin Suomessa. Ensimmäisinä päivinä pakkasessa vaivasi vilu, ja kaivoin onneksi naftaliinista isän vanhan Igoriksi ristityn karvalakin.

On todella helppo sanoa, mikä parin viikon joululomassa oli ikävintä: opiskelu. Hollannissa lukukausi jatkuu virallisesti tammikuun loppuun, joten olen työstänyt mukalomalla gradusuunnitelmaa ja lukenut satoja ja taas satoja sivuja lukukauden viimeisiin tentteihin. Hyh! Sisko lueskeli eräkirjoja, minä kansainvälisiä tuomioistuimia.

Pohjoislappilaisen arjen erikoisuutta osaa arvostaa vasta, kun sitä ei enää elä. Parasta entisessä arkipäivän lomassani olikin…

… kaamos. Minä, joka olen tottunut talviunimaiseen päivärytmiin, ihmettelen eteläisemmillä leveyksillä jatkuvasti pitkälle iltaan valoisaa taivasta ja aamuja, jolloin auringonsäteet herättävät minut. Vielä joulukuussa! Kun palaan pohjoiseen, aivoni hyrräävät tyytyväisinä. Voin herätä pimeydessä kymmeneltä ja lötkähtää sohvalle muutaman tunnin ulkoilun jälkeen kaikkeni antaneena. Pitkinä, hämärinä iltoina voi poltella kynttilöitä ja lätkiä korttia. Sitä paitsi täysikuun aikaan Inarissakin on niin valoisaa ulkona, että voisi lukea vaikka päivän Lapin Kansan.

… jouluruuat. Meitä oli kotona jouluna viisi, mutta leivinuunista syyti syötävää ainakin kolminkertaiselle määrälle. Tortuissa, pipareissa, suklaamoussessa, paistissa ja laatikoissa ei todellakaan säästelty. Parasta suomalaisessa joulussa on kaksi asiaa, ruoka ja sauna, ja ulkomaan elävänä nautin niistä vielä tuplasti enemmän kuin silloin, kun olin kirjoilla rakkaassa isänmaassani. (Sori Laura Huhtasaari -retoriikasta, olen tainnut katsoa muutaman vaalihaastattelun liikaa.)

… talvikalastus. Siis kuka nyt ei haluaisi juuttua kelkalla kotirantaan, kaivaa sohjoa savuavan romun alta tunnin ja päästä sitten paleltumaan tuntikausiksi avoimelle järvenselälle? Talviverkoissa riittää värkkäämistä, koska mukaan tarvii monia eri työvälineitä, ja pitää palauttaa mieleen vielä enemmän solmuja kuin keskiverto partionjohtaja tarvitsee. Palkkioksi saa täydellisen hiljaisuuden, ympäröivän lumilakeuden, kaamoksen keskipäivän pastellitaivaan – ja syväjäätyneet sormet.

… sauna. On siunaus, että Tilburgin yliopisto tarjoaa puoli-ilmaiseen salikorttiin sisältyvän saunan, mutta eihän se vedä vertoja Inarijärven rannan punaiselle saunamökille. Kiukaan paukkumisessa, pesuvesien sekoittelussa ja 70-luvun verhoissa on oma, rakas tunnelmansa. Saunapolulta pitää liukastua hankeen, vaihtosukkien tippua märälle lattialle ja kokiksen vahingossa jäätyä hileiseksi välihuoneessa. Talvisin saunaa ympäröi absoluuttinen pimeys: se tuntuu avaruusalukselta, joka matkaa ajattomana, irti kaikesta. Kesäisin siellä voi löylytellä huomaamattaan aamukahteen, koska valo ei vähene illallakaan.

… paluu lautailun pariin. Voitin monta pelkoa, kun lähdin lukiokavereiden kanssa Saariselälle päiväksi. Vaikka laskettelua verrataankin monesti pyörällä ajoon, minua hermostuttaa aina, kun päädyn rinteeseen monen vuoden tauon jälkeen. Kun kiinnitin toisenkin koiven lautaan ensimmäisen hissikyydin jälkeen, taisin vähän täristä jännityksestä. Käännökset muistuivat ihme kyllä hetkessä mieleen, ja selvisin jopa jokaisen paskan lumilautailijan arkkivihollisesta, ankkurihissistä – kokonaista neljä kertaa! Olisipa rahaa hissilippuihin useamminkin.

… lumityöt. Lapissa on ennätyksellisen luminen talvi, ja sain tuta siitä toistaiseksi parhaat palat loppuviikosta, kun pihaan rojahti kerralla 30 senttiä mystistä valkoista ainetta. Ei muuta kuin aamupalaleivät nassuun, pipo päähän ja kolan varteen. Kolaus on hyvä muistutus yläkropan surkeasta lihaskunnosta, ja kunnon treeni. Se toimi oikeastaan parhaana aggressionpurkuna aikoihin: tulipalon jälkeinen asunnottomuus kyllä ottaa päähän, mutta koska tilanne ei ole kenenkään vika, en ole voinut kaataa turhautumista sivullisten niskaan (kohtuuttomasti). Mutta lunta saa heitellä niin vihaisesti kuin vain jaksaa!

Tilburgin yliopiston kirjasto kuitenkin kutsuu, ja minun on vastattava, mikäli aion valmistua maisteriksi kesäkuussa. Poistun maasta kiitollisena ja erittäin hyvin syöneenä!

Anteeksi radiohiljaisuudesta, kandi tekeytyy pikkuhiljaa ja toivo herää, että kun lentokone nostaa keuliaan Helsinki-Vantaalta, olisin papereita valmis VTK. Eli siis aivan valmis lusmuamaan Itävallassa puolisen vuotta! Kyllä, nyt minulla on lähtöpäivä ja aamukampa. No, ei kampaa. Suominen elo päättyy – ainakin siis toistaiseksi – 5.2.2016. Jotta ei aivan juhlaksi menisi, niin kone ampaisee kohti Osloa ja aikanaan sieltä myös Wieniä aamuseiskalta. Rakkaudesta lentokenttäöitä kohtaan! Kiitos Norski näistä inhimillisistä ja ihanista lähtöajoista.

Olen tuskaillut viime aikoina asunnonhakua, Wienin ilmoittautumistsydeemeitä, tavarapaljoudesta eroon hankkiutumista Suomessa ja opintoja. Ihmisiäkin pitäisi ehtiä tässä nähdä. Minua rauhallisemmat ja fiksummat ihmiset sanovat usein, että asioilla on tapana järjestyä, ja niin nytkin. Tenttejä on vielä tekemättä ja hyvästejä jättämättä, mutta nyt minulla on Wienissä kämppä (ellei taas meikäpoikaa ole kusetettu): 2. Bezirk ja Praterin hoodit kutsuu! Tulevasta huoneestani on metrolle muutama minuutti ja Tonavan rantaan myös. Näen sieluni silmin auringonlaskulenkkejä kauniin joen rannalla, mutta todennäköisesti lähistöllä onkin vain betoniviidakkoa eikä mitään juostavaa rantabulevardia. No, kunhan saan avaimet käteen ja kaikki on suurin piirtein kuten luvattu, niin enköhän. ole tyytyväinen. Luteita ei kuitenkaan sängystä tarvitsisi löytyä, saan Wienistä varmaan tarpeeksi kavereita ilman niiden läsnäoloa.

Mutta niin ihanaa kuin lähtötäpinä onkin, siinä on aika lailla kaihoisaa sävyä. Tänään sanoin heipat pikkuveljelle, huomenna muullekin perheelle. Eikä näitä melkein-auringon sävyttämiä maisemia pääse näkemään pitkään aikaan: nyt aurinko ei nouse. Kun tulen tänne aikaisintaan heinäkuussa, se ei laske. Voi olla, että täällä on jo seuraava talvi tulossa, kun pääsen taas Inarin polkuja tallaamaan. Turulle pitää sanoa hyvästit kokonaan, kaikille Turku-tovereille, kaikille suosikkipaikoille. Tutulle yliopistolle: sen luokille, seminaarihuoneille, ruokaloille, kirjastoille… se on so long. Ja oikeastaan sekin on innostava ajatus. Elämä tuntuu menevän reilun kahden ja puolen vuoden sykleissä: yläaste, lukio, kandi – ja mitä sitten? Toivottavasti ei kahden ja puolen vuoden työttömyyttä tai jumitusta. Voisi tulla vaikka seikkailu. Ihan sama, minkä mittainen.

Aikamoista hulinaa ja epävakautta on tämä Suomen tarjoamat viimeiset 33 vuorokauttakin. Huomenna lähden Inarista, pummaan kyydin Rovaniemelle ja siitä veeärräilen Ouluun. Oulusta matka jatkuu Vaasaan, jossa varmaan menee aika lailla ensi viikko. Vaasasta Turkuun, siellä kandisemma ja armotonta kirjatenttipänttäystä ja tenttimistä ylipäätään, sieltä sitten Helsinkiin ja pariksi päiväksi kokoustamaan Pietariin. Sitten onkin jäljellä enää parikymmentä päivää. Siihen pitäisi mahduttaa kaikkien opiskelujen loppuun saattaminen, Tamperetta, Helsinkiä, Turkua ja ehkä taas Vaasaa. Aika ironista, että pääsen asumaan yhdessä paikassa ja rentoutumaan vasta, kun lähden vaihtoon.

Kotona pyörähtäminen numeroina:
9 aurinkoista päivää
6 hiihtoreissua
4 pulskaa pilkkiahventa
1 siianrääpäle
2 valtakunnanrajan ylittämistä (Norjaan ja takaisin)
32 edestakaisin matkoihin vietettyä tuntia
1 ruskettunut nassu
40 biisiä Leevi&the Leavingsin hittilevyllä

Eilen jouduin jättämään Perä-Inarin mettät taas taakseni ja kökkimään bussin ja junan yhdistelmässä aamuseiskasta iltayhteentoista. Mutta mikä venähtänyt pääsiäinen minulla olikaan! Pääsin tekemään kaikkea, mistä olin haaveillut ja mitä olin kaivannut, ja paljon enemmän! Jo ensimmäisenä aamuna lankalauantaina, 11 tunnin makoisten yöunien jälkeen, laitoin monot jalkaan ja hiihdin 9 kilometriä äidin ja siskon kanssa luottopilkkijärvelle. Suota, koivikkoa, järviä, kallioita… vaikka sukset olivat suoraan sanottuna surkeat ja kantapäähän pukkasi heti rakkoa, en voinut olla onnellisempi. Paistoimme (soija)makkaraa, joimme litratolkulla armeijan pakisa keitettyä teetä ja narrasimme ison kasan ahvenia.

Taisin hiihtää lähes joka päivä, yhtenä päivänä en päässyt suksille, koska kävimme Norjassa mutkan. Eikä sekään hullumpi reissu ollut! Oli ihanaa hiihdellä läpi lapsuuden maastojen, muistaa jokainen puu ja kivi ja harakanpesä. Aurinko helli luonnonlasta, ja kelit muutenkin: ainakin kolmena päivänä hanki kantoi ihan minne vain mieli teki mennä! Minä ja sisko seurasimme eläinten jälkiä lukemattomia kilometrejä ja sivakoimme jyrkillä harjuilla ja muilla reiteillä, jonne ei pääse ilman hankikantoa.

Nyt kaikki vaatteet ovat kalansuljussa ja haisevat sekä kaksitahtibensalle että honkasavuille, mutta se on minulle kotoisa tuoksu. Sitä oli jo ihan älytön ikävä! Haisun kuin haisun saattoi sitä paitsi hinkata irti ihanassa vanhassa rantasaunassamme, jota lämmitimme ahkerasti. Siinä mie istuskelin terassilla kokistölkki kädessä ihaillen auringonlaskua. Ai että. Kyllä sitä voi olla tyytyväinen, onnellinen ja kiitollinen omasta elämästään.

Näin myös paria kaveriani, harmitti vähän, että muut olivat levällään ympäri maailmaa, mutta toisaalta on huikeaa, että vanhat lukiokaverini ovat nyt kuka Salzburgissa, kuka Chamonix’ssa, kuka Madridissa. Yhden kanssa hiihdimme Pielpajärven erämaakirkolle, jossa olen ollut oppaana, ja jottei ihan liian tuttavalliseksi menisi, seuraamme lyöttäytyi kolmekymppinen seikkailija-tsekki, joka oli lähtenyt kuukauden lumikenkävaellukselle Lappiin kaverinsa kanssa. Kaveri oli kuitenkin sairastunut ja he olivat joutuneet pysähtymään Inariin muutamaksi päiväksi, ja mies kaipasi jotain tekemistä odotteluajalle. Siispä otimme hänet mukaan retkelle! Hän ei kuulemma pitänyt murtomaahiihdosta, uskonnosta tai pilkkimisestä, mutta retkemme koostui oikeastaan pelkästään niistä… en kyllä itsekään ollut edes lukiossa mikään paras kirkko-opas, koska olin silloin ihan yhtä kirkkoallerginen kuin nytkin. Mutta raha on rahaa teinillekin! Vakaumuksesta on helppo luopua tilapäisesti palkkakuitin takia, ikävää mutta totta.

Tuntuu, että osaan ottaa ilon irti kaikesta arkipäiväisestä paremmin nyt kun tiedän, ettei minulla ole enää aamukammassa edes joulukalenterin verran päiviä. Olen Sveitsissä vain muutaman kuukauden, mutteivät nämä ulkomaankomennukset siihen lopu. Tämä voi ihan hyvin olla viimeinen Suomi-kevääni vuosikausiin! Nyt suunnittelenkin täällä Turussa niin mökkireissuja, vappuriehuntaa kuin konsertti-iltojakin. Ja tänään sain viisumin Venäjällekin, Petroskoi kutsuu ensi viikolla! Huisia! Anteeksi kaikki tämä poukkoileva teksti, on vaikeaa kirjoittaa omasta kotiseudustaan mitenkään analyyttisesti. Kuvailevaa ja faktantäyteistä reissupostailua luvassa siis pian Venäjältä.