Guatemala - One with Alpenglow

Tuhkaa, laavaa ja koirakavereita Guatemalassa

2.8.2017

Heissan! Inarin vesisateessa (ei silti, ei saisi valittaa, vasta oltiin Suomen lämpimin paikkakunta) mieleen muistuu, kun purin pölyä, hikoilin kuumuudessa ja ihastelin sulaa laavaa Guatemalassa helmikuussa.

Halusin ehdottomasti tulivuorille pööpöilemään, kun kerran niin vulkaanisesti aktiivisessa maassa seikkailimme parin viikon ajan. Alun perin olisin tahtonut tehdä yöreissun Acatenangolle, yli neljä kilometriä korkealle tulivuorelle, jonka rinteellä voisi yöpyä teltassa ja tiirailla viereisen Volcán de Fuegon lähes jokailtaista purkausta.

Flunssa, aikataulut ja yhdessä reissatessa pakollisesti huomioon otettava reissuseuran toive kuitenkin suuntasi katseemme Pacayalle, jonne riittää Antiguan kaupungista puolipäiväretki.

Maksoimme iltaretkestä noin 15 euroa, johon sisältyivät niin kuljetukset, kansallispuiston pääsymaksu kuin vaahtokarkitkin – sekä maailmankaikkeuden huonoin opastus. Ymmärrän, että oppaille tuskin maksetaan riittävästi. Opas ei puhua pukahtanut juuri mitään, ja ainoat infopläjäykset sai tiuskimalla.

Lisäksi kymmenkunta hevosta suupaltteine ratsastajineen seurasi meitä reitin puoliväliin. He kauppasivat kuljetuspalvelua huonojalkaisille tai laiskoille turisteille. No gracias piti sanoa ainakin kahteenkymmeneen kertaan, että meni perille. On inhottavaa joutua olemaan ilkeä paikallisille, jotka haluaisivat vain leipää pöytään – mutta on yhtä lailla rasittavaa pilata ainutkertainen luontoelämys tympeällä opastuksella, hevosenlannan löyhkällä ja kanssamatkustajien turhautumisen kuuntelulla. Lose-lose. Toivottavasti Guatemalassa saataisiin matkailupalvelut tulevina vuosina järjestettyä niin, että tällekin nyppylälle voisi kivuta joko hevosen selässä tai omin jaloin oman valinnan mukaan, ja kaikki saisivat riittävästi asiakkaita ja palkkaa.

Kun hummista päästiin eroon, maisemat aukenivat ja niin teki myös retken tarkoitus. Aiemmin olimme mananneet laavahiekkaa, joka täytti kengät, mutta ympärillä oli kasvanut puita. Puut loppuivat, ja vain muutama kitulias pensas koristi laava-aavikkoa. Erikokoisten vulkaanisten kivien ja lohkareiden keskellä piti pysyä tarkkana, koska kivien reunat viilsivät kompuroijan heti haavoille.

(Olin miettinyt, että haluaisin juosta vuorelta alas huvin ja urheilun vuoksi, mutta vedin kelpo lipat kinkkisessä alamäessä enkä enää kehdannut kysyä oppaalta. Hänelle pannutus tuotti nimittäin suunnatonta viihdykettä.)

VÄLIAIKATIEDOTE

Mukaamme vuorelle halusi hevospartion lisäksi myös joukko koiria, joista osa lähti seuraamaan ystävällisiä ihmisiä, osa taas tiesi saavansa taukopaikalla karkkia ja keksiä. Pakko oli kuvata. Sori siitä.

Tulivuoret ovat kiehtoneet minua pienestä asti. Siirryin dinosaurusvaiheesta tulivuorivaiheeseen, jolloin lueskelin mannerlaatoista ja katselin videoita vulkanologeista, jotka sukelsivat laavaisiin syvyyksiin tutkimusmielellä. Opiskelin mannerlaattoja ja kivilajeja, ja ihastelin näkemääni esimerkiksi perhelomalla Kanarialla.

Pacaya purkautui hieman, ja tuntui kuin olisin katsonut scifi-leffaa. Siis mitä, kuumaa, nestemäistä, punaista kiveä? Seisoimme harjanteella, kun pimeys hiippaili Pacayan massiivin ylle.

Yhtäkkiä ympärille syttyivät valoketjut, joista yksi loisti kymmenien kilometrien päähän. Ciudad de Guatemala! Pahamainen, rähjäinen, pelottava metropoli – joka näytti nyt ainoastaan lohdulliselta ja silmiäsärkevän kauniilta. Vielä upeampina kohosivat kiilamaiset tulivuoret, paljon Pacayaa korkeammat. Osasta kohosi hienovarainen savuvana tummanoranssia iltataivasta vasten.

Me emme kuitenkaan jäisi telttailemaan. Lopen kyllästynyt opas patisti meitä takaisin polulle.

”Toivottavasti otitte otsalamput mukaan”, hän naureskeli.

Otsalamput, joita ei ollut retkikuvauksessa mainittu sanallakaan. Köpöttelimme Jutan iPhonen valossa ja juttelimme samalla ranskalaisen miehen kanssa, joka oli kadonnut jo retken alussa.

Kävi ilmi, että hän oli tulivuoriopas ja karannut retkeltä katsomaan kraateria. Hän intoili kompuroivalla espanjalla näkemästään. Vihdoin kunnon tietopläjäys ja intohimolla, vielä! Ostimme kansallispuiston sisäänkäynnin kioskilta kaljat, ja luento jatkui pomppuisella paluukyydillä Antiguaan.

Tiivistelmä:

Mitä: Tulivuorivaellus

Missä: Pacaya (lähtöpiste: Antigua, Guatemala)

Mitä maksoi: 15e

Mitä mukaan: hyvät kengät, evästä, otsalamppu (!), herkkuja koiruleille

Kenelle: ok peruskuntoisille sunnuntaikävelijöille, jotka haluavat tutustua tulivuoriin ja nähdä purkauksia

0 Kommenttia

Yleinen

Flores, Guatemala – ja miksi jotkut paikat vaan iskevät

15.2.2017

Saavuimme Guatemalan pohjoisosissa lymyävään Floresin pikkukaupunkiin kinaamalla keskenämme Jutan kanssa. Kumpikaan ei ollut tarkastanut, missä majapaikka olikaan kartalla. Alun hätäännyksen jälkeen tajusimme, että pikkiriikkisessä historiallisessa keskustassa on ehkä kymmenen katua, jotka kiertävät saarta ympäri, joten vaikka lähtisimme summanmutikassa kirmaamaan, törmäisimme hotelliin jossain vaiheessa. Jutan muistikuvien ja hyvän uskon varassa löysimme perille kymmenessä minuutissa, ja kiukku karisi, kun pääsimme, jälleen kerran, 12 euron hotellihuoneeseen kumpikin omaan sänkyynsä.

Suihku tosin oli lähinnä loriseva reikä seinässä, mutta kukapa hiustenpesun takia Väli-Amerikkaan matkustamaan lähtee?

Kun puolisen tuntia myöhemmin istahdimme savunhajuiseen ranta-comedoriin syömään, luihin ja ytimiin hiipi jokaiselle reissuilijalle tuttu tunne. Tervetullut, onnellinen, utealias tulevasta. Täällä on hyvä olla.

Tätä olotilaa on vaatimattoman 22 vuoden kokemukseni mukaan kahdenlaista, ja kummastakin sortista on loputon määrä variaatioita. Latistetusti voisi sana, että paikasta joko pitää tai ei. Minusta se ei ole ollenkaan niin yksinkertaista.

Tunteilla ja ennakko-oletuksillakin on tähän valtava merkitys. Ensimmäistä kertaa 17-vuotiaana lukiolaisena vaihtoon lähtiessäni odotin uutta maailmaa, erilaista todellisuutta, kuin mikään ei olisi muutaman tunnin lennon päästä samaa. Kun aikoo viettää jossain pidemmän ajan, jopa kotiutua, paine pitää paikasta heti ensisekunnilla on ihan liian suuri, ja pettymys melkein väistämätön. Wienissä itkeskelin ensimmäiset illat nuhjista asuinaluetta, kamalia kämppiksiä ja pelottavaa suurkaupunkia. Muutamaa viikkoa myöhemmin en olisi voinut olla onnellisempi.

Jos ei ole tätä ”pakko-pitää-tästä-paikasta-koska-tänne-pitää-jäädä”-rasitetta, tykästyminen jää täysin henkimaailman hommiksi. Mitä yllättävimmät paikat voivat viedä sydämen: Italian-reilillä Trento, josta en tiennyt yhtään mitään, salpasi hengen. Valkoisia kalkkikivivuoria, turkoosi joki, keskiaikaisia linnoja elävine tarinoineen, pysähtynyt piazza eläkeikäisinä koiranulkoiluttajineen ja niin hyvää pizzaa, että kyynelkanavissa alkoi tapahtua. Ja hei, voikos mikään olla parempaa kuin italialainen pizza itävaltalaisen weissbierin kera…

On niitä huonojakin ensivaikutelmia. Helmikuisen Maastrichtin vesisade ja hiljaisuus ja kuolleet sävyt vetivät mielialankin pohjamutiin. Managuassa haisi ja pelotti, että joku jyrää tuk-tukilla yli, Unkarin Debrecen ei tuntunut kaupungilta ollenkaan, vaan jotenkin onton paperiselta.

Ihan Trenton kaltaista rakkaustarinaa ei minun ja Floresin välille syntynyt. Flores oli kaikkea muuta kuin odotin, ja täysin eri kuin muut backpackerit olivat kertoneet. Joo, onhan siellä turisteja, mutta suurin virta suuntautuu Tikalin raunioille. Suloisen pikku Lago Petén Itzan aalloilla sai meloa ihan rauhassa, ja mikäli meillä olisi ollut enemmän aikaa Floresille (olisi pitänyt olla!), olisimme vuokranneet kajakin koko päiväksi ja seikkailleet pitkin rantoja. Kuunnelleet haikaroita, apinoita ja sitä yleisintä eläinlajia eli kokistölkkejä polkevia jonneja, pysähtyneet tacoille ja kaljalle rantakylään ja syöneet vielä yhdet jätskit lisään. (Kyllä, Floresissa syntyi rakkauteni guatemalaista jäätelöä kohtaan.)

Kun kävin aamulenkillä, minua jututti mukava vanha venekuski. Kyseli kierrosmääriä, koska juoksin saarta ympäri, ja kertoili paikallisesta ilmastosta. Ei kommentoinut ulkonäköä, tyrkyttänyt venepalveluita tai vihellellyt ohi viilettäessä. Aika harvasta matkani varrelle sattuneesta lattarimiehestä pääsee sanomaan näin.

Emme tehneet Floreissa kummoisia. Tikalin jälkeen saavuimme jo yhden maissa takaisin kaupunkiin, mutta rättiväsyneinä suuntasimme vain syömään ja kuulokeostoksille. Ja jäätelölle, tietysti. Kolmen Flores-päivän aikana ehdimme kuitenkin istuskelemaan tuntikaupalla saarta ympäröivällä muurilla ja vain ihailemaan vehreää, aaltoileva sademetsää, joka hiippaili järvenrantaan silmänkantamattomiin.

Kirjoitan tästä tänään, sillä rytkytin tänään neljällä bussilla ja yhdellä todella hämäräperäisellä lautalla Ometepen saarelta Liberiaan, Costa Ricaan. Vaikka tämä on mitäänsanomaton läpikulkukaupunki, jokin täällä osuu ihan oikeaan kohtaan. Hyvinvoivat ja pulskat koirat, joilla on kaulapanta. Paljon iloisia reppureissaajia, klassista musiikkia hostellin stereoista. Kumpuilevaat kukkulat, niiden takana pilviin kietoutuneet tulivuortenhuiput. Ei sitä sen tieteellisemmin voi selittää, kuin että ilmassa leijuu jotain, mikä saa hymyilemään, enkä tarkoita hostellin patiolla pössyttelijöiden savuja.

Ihastutko sinäkin paikkoihin selittämättömistä syistä? Vai oletko löytänyt sinun ja reissukohteen yhteisten kemioiden laskukaavan?

0 Kommenttia

Yleinen

5 viikkoa, 4 Väli-Amerikan maata

12.2.2017

Matkakumppanillani oli melkoisen tiukka deadline: pitäisi ehtiä Cancunista Managuaan 30 päivässä. Välimatkaa on noin 1600 kilometriä, ja reitti kulkisi periaatteessa kuuden valtion läpi. Päätimme petkuhuiputtaa vähän ja hyppäsimme Guatemala Cityssä lentokoneeseen, kun kerran kuudellakympillä sai liput Managuaan. Säästyimme kolmelta tuskaiselta maarajanylitykseltä, lukemattomilta tunneilta bussissa ja kuumotukselta, onko passi vielä tallessa. Raukkamainen veto, mutta ehkä se kannatti.

Vastaiskuna alun tappotahdille on nyt vetänyt ihan rehellistä lonkkaa Ometepen saarella viisi päivää, ja vielä on muutama jäljellä. Voisihan Nicaraguasta nähdä muutakin kuin tämän biitsin ja pari tulivuorta, mutta aina ei jaksa reissussakaan. Onkin mukavaa nyt vilkaista takapeiliin, mistä maisemista olen tulossa, koska olen suunnitellut myös tulevaa viime aikoina ihan täysiä.

Pohjoisempaan matka käy, kun kevät etenee, mutta siitä lisää vähän myöhemmin.

Meksiko

Toistaiseksi pahimmat vastoinkäymiset on selätetty jo alkumatkasta. Korvaongelmia, revittyjä viisaudenhampaita, eksymisiä, peruttuja hotellihuoneita ja minulle varmaan pahin isku oli seuraksemme ekaksi viikoksi innostuneen kaverin lennon myöhästyminen vuorokaudella. Vuorokaudella. Istuskelin yksin meidän kahden Airbnb-kämpän punkalla ja mietin, että tuleekohan tästäkään nyt taas yhtään mitään. Cancunin hotellihelvetti kuvotti, mutta toisena ilta downtownissa tacoja natustellessa ensimmäinen tyytyväinen hymy hiipi poskille.

Oli viisasta (ja halpojen lentojen takia itsestäänselvää) aloittaa Meksikosta. Turisteihin on totuttu, muita länkkäreitä riittää ja elintaso on selvästi korkeampi kuin esimerkiksi Guatemalassa ja Nicaraguassa. Kuitenkin huomaa heti, ettei olla enää Euroopassa. Tulumista lähtiessä kurkkuun nousi jäinen möntti, kun katselin roskissa uiskentelevia aaltopeltihökkeleitä. Nyt olen oppinut, että aaltopellistäkin pistää esiin satelliittiantenni, vaikka kanat ja taaperot juoksentelisivat pihalla ilman valvontaa. Sisällä kokataan avotulella, mutta samalla katsellaan jonkun älypuhelimesta Enrique Iglesiasin musiikkivideoita.

Belize

Chetumalin rannikkokaupungista matka jatkui vesitaksilla kohti erästä Belizen suosituimmista turistirysistä, Caye Caulkeria. Halusimme rentoa saarihengailua matkaohjelmaan, ja Caye sattui sopivasti reitin varrelle. Pääsimme siellä myös mukaan karibialaiseen letkeään elämänrytmiin, sillä Belize muistuttaa kulttuurisesti ja väestöllisesti enemmän Karibian saaria kuin muuta Väli-Amerikkaa. Reggae soi, valkoiset hymyt loistivat tummien kasvojen keskeltä ja uppopaistettua ruokaa kului siihen malliin, että viimeisenä aamuna ostin yli euron persikan ilonkyyneleet poskilla valuen. Mitään ei osaa arvostaa ennen kuin sen menettää, ei edes salaattia.

Vietimme Cayella viisi yötä, joista muistan snorklausretken lisäksi altaalla puljaamisen, meksikolaiseen klassikkokirjallisuuteen pettymisen ja rommin appelsiinimehulla. Yritimme lähteä uloskin eräänä iltana, mutta Cayen suosituin baari ammotti niin autiona, että se suljettiin jo puolenyön maissa.

Guatemala

Belizestä lähtiessämme olimme aika huolissamme, ja ensimmäistä kertaa turvauduimme vaatteiden alle piilotettaviin raha- ja passikätköihin. Olimme kuulleet varsinkin guatemalalaisista busseista huolestuttavia tarinoita. Kuumottelimme Belize Citystä Floresiin kuin Madventuresin pojat yöaikaan rajanylityksissä ikään, vaikka rajalla meitä olikin vastassa maailman chillein tullisetä, joka jutusteli mukavia ja löi leiman passiin kysymättä yhtikäs mitään.

Bussit osoittautuivat epämukaviksi ja kuskit aika holtittomiksi, mutta emme kokeneet olevamme hengenvaarassa missään. Sen sijaan natustelimme mahtavaa katuruokaa, vierailimme ties kuinka monella suojelualueella ja kansallispuistossa, uiskentelimme luonnonvesissä ja paistoimme vaahtokarkkeja tulivuoren kuuman höyryn kolossa. Olihan Guatemalassa sitä villiäkin osastoa: rynkkymiehiä partioimassa katuja, huutelua, kuolleita eläimiä ja ihan liian paljon lapsia töissä.

Jos Guatemalasta jäi jokin asia päällimmäisenä mieleen äärettömän kauneuden lisäksi, niin odottelu. Seisoimme tienvarressa bussin toivossa varmaan yhteensä yli kymmenen tuntia. Erinomaista kärsivällisyysharjoitusta! Ja aina voi hakea kioskista huikean puffettiakin paremman puffet-kopiojätskin. Niitäkin meni takuulla yli kymmenen…

Nicaragua

Jos meillä olikin ajatuksena, että kuumottelu loppuu sitten Guatemalassa, niin väärässä olimme ainakin. Vietimme ensimmäisen yön mukavassa pikku majatalossa lentokentän lähistöllä – eli täyteen ahdetussa slummissa. Managua on juuri niin meluisa, ruuhkainen, sekava ja sotkuinen kuin vain monen miljoonan asukkaan köyhältä kaupungilta voi odottaa. Muutenkaan Väli-Amerikan pääkaupungeissa ei taida olla niin paljon nähtävää, että niissä kannattaisi vanheta, ellei sitten halua tutkia kaaoksen kuvioita ja heittäytyä virtaan. Minussa ei tätä intohimoa ole, joten jatkoimme riemukkaan neonkeltaisella chicken busilla kohti kolonialismikaupunki Granadaa.

Yhteiset viimeiset päivät käytettiin neljässä viikossa parhaiksi todettuihin reissustrategioihin: jäätelö-övereihin, uimiseen, riippumatossa chillaamiseen ja espanjalaisen munakkaan kokkailuun. Kun Jutan ja minun yhteinen aika sitten loppui, suuntasin 200 kilometriä pitkän Nicaragua-järven suurimmalle ja kuuluisimmalle saarelle Ometepelle, jossa nysvään edelleen. Ensin en oikein saanut Nicaraguasta mitään otetta ja kaipasin aiempiin reissumaihin, mutta nyt olen ihastunut. Ihan pikkuisen. Irti juoksenteleviin possuihin, tiiliteihin, rannalla kieriskeleviin hevosiin ja jopa sähkökatkoihin. Eilen sain sellaisen aikana loppuun motivaatiokirjeen maisterihakuun!

Nicaraguan jälkeen vuorossa on luonnollisesti Costa Rica ja Panama, joissa tahtini hidastuu mukavan leppoisaksi. Toivottavasti. Näillä näkymin Väli-Amerikka jää taakse 30.3, josta matka jatkuu pohjoiseen, mutta pysyy matkana – ei Suomea siis vieläkään kuvioihin!

Seuraa Alpenglowia Facebookissa, Instagramissa ja Snapchatissa @sunnamailmmis!

4 Kommenttia

Yleinen

Semuc Champey ja kyytiä häntäluulle

10.2.2017

Ylitimme Belizen ja Guatemalan välisen rajan mukavien puolalaistyttöjen kanssa, ja he suosittelivat – ei, vaativat – että vierailisimme Semuc Champeyssa. Jos rehellisiä ollaan, en todellakaan muistanut paikan nimeä silloin, mutta törmäsimme siihen, kun päätimme siirtyä Floresista kohti etelää. Lanquin, kylä, jonka lähellä tämä maaginen luonnonihme sijaitsee, kun oli tökätty kartalla aika lailla kahden must-see-kohteemme eli Floresin ja Antiguan puoliväliin. Parin yön paussi siinä siis!

Jutta vesipetona intoili maailman kenties kauneimmista luonnon uima-altaista, minua taas innosti… no, ei oikein mikään. En ole kai sitten vesi-ihmisiä. Mutta olipahan siellä nättiä sademetsää ja vuoriakin!

Semuc Champey on kansallispuisto, jonne kaikki Guatemalan läpi suhaavat turistit pakkautuvat nautiskelemaan porottavasta auringosta, viileistä altaista ja hämmästyttävän turkoosista vedestä. Myös kaljakellunta viedään täällä ihan uudelle tasolle: traktorin sisäkumilla voi seilata jokea tuntikausia kaljat kylmäpussissa. Voi jea! Tuo jäi tekemättä, mutta olisi kyllä huvittanut.

Kansallispuiston portilla tosin törmää Väli-Amerikan käveleviin moraaleihin eli lapsiin, jotka kauppaavat snackseja, liian laihoihin ja luimuihin koiriin ja toisiaan raivokkaasti nyppiviin kanoihin. Kun on maksanut noin kahdeksaa euroa vastaavan sisäänpääsymaksun ja sanonut kohteliaan no gracias jokaiseen oppaaksitarjoutumispyyntöön, saa jatkaa rauhassa aurinkorasvalla kyllästettyyn paratiisiin. Jos siis mieliala vielä kestää sen, että lilluu luonnonihmeessä tekemättä mitään, kun tietää, kuinka lähialueen pelloilla aherretaan tälläkin hetkellä.

Hieman paremman mielen saa sillä, että turreja kärräävät pick-upit ottavat rahat pois länkkäreiltä, paikalliset matkustavat ilmaiseksi.

Olimme fiksuja naisia ja lähdimme käymään ensin miradorilla, näköalapaikalla. Meillä ei ollut mitään käryä, kuinka pitkä matka sinne olisi, ja hyvä niin: marssi kestikin yli puoli tuntia. Ei siinä, mutta molemmat olivat pukeutuneet hellemekkoihin, ja israelilainen poikaporukka naureskeli meille täysin avoimesti. Sisulla, tuurilla jalkaan lyödyillä lenkkareilla ja vasta syöneinä kuitenkin jatkoimme matkaa, ja Jutan sanoin: ”näköalapaikoille nouseminen harvemmin harmittaa”. Ensin tiirailimme altaita lintuperspektiivistä, sitten laskeuduimme ja pulahdimme itse: aika täydellistä!

Jopa typerä mökötyspäiväni sai käänteen parempaan, ja liukastelin onnellisena kalkkikivikallioilla. Pikkuiset kalat näykkivät kuollutta ihoa varpaista, aurinko kärvensi nahkaa, muttei toki liiaksi, ja opas huikkasi nuorelle naiselle:

”Es un pescito, no un tiburón”, kun kala puraisi häntä jalasta.

Pikkukala vain, ei mikään hai!

Sitten se ei-niin-vähäpätöinen ongelma: Semuc Champeyhin ei ihan noin vaan hurauteta turistibussilla mukavasti parissa tunnissa olusta siemaillen. Ehei, matka on sekä Floresista että Antiguasta noin 8 tunnin hirvittävä bussirytkytys, jonka aikana tulee tutuksi matkapahoinvointi, hiekkaa ja savua silmissä, kuolemanpelko ja bussin huonot jouset. Voisin – ja aionkin – kirjoittaa Väli-Amerikan busseille omistetun muistokirjoituksen ~~otsikolla never agian eiku~~ – mutta sitä odotellessa sanon vain, että on se saatana työmaa. Nautinnollinen, tuskainen, vaarallinen ja hurmaava, mutta työmaa.

Lanquinin kylästä viimeiset 10 kilometriä Semuc Champeyhin kyrrätään pick-upin lavalla hyvällä tuurilla autonrenkaiden ja huonolla elävien kanojen kanssa, ja aika kuvaavaa on se, että matkaan menee tunti.

Juostenkin olisit jo perillä.

En siis osaa edes sanoa, suosittelenko. Hurjastelu tuntuu välillä siltä, että nyt se loppu sitten koitti, mutta eivätköhän kuskitkin halua päästä kotiin vaimon ruuille illaksi. En kuitenkaan itse menisi uudestaan. On aika vaikeaa rentoutua luonnonaltaan reunalla, kun ajattelee jo kauhulla seuraavan aamun herätystä viideltä ja saapumista kohteeseen joskus. Meille matkan sanottiin ensin kestävän kuusi, sitten kymmenen tuntia, ja lopulta siihen meni kahdeksan.

Kun pääsin bussista, ostin ensimmäiseksi mangon ja olipa maar hyvää. Antigua kohteli meitä erinomaisesti, mutta se on jo täysin eri tarina!

0 Kommenttia

Yleinen

Tikal – mayojen ja mölyapinoiden rauniokaupunki

30.1.2017

Terkut Guatemalasta, edelleen! Eihän täältä malta lähteä, kun löytyy ihan kaikkea, mistä ihminen voi mahdollisesti tykätä: tulivuoria, jokia, järviä, merta, aurinkoa, lämpöä, historiaa, kulttuuria, herkkuja, urheilua ja letkeä meininki! Meiningin letkeys kyllä hieman välillä karisee, kun vastaan tulee ruokakaupassa poliisipartio rynkyt olalla. Mutta keskellä tietä nukkuvaa katukoiraa tarkkaillessa huomaa taas, ettei elämä ehkä niin vakavaa olekaan.

Aloitimme Guatemala-taipaleemme noin viikko sitten bussimatkalla Belize citystä Floresiin. Peten Itza -järven saareen pykätty turistikaupunki Flores ja tämän paikallinen, isompi sisarkaupunki Santa Elena tarjoaisivat matkaajalle näkemistä ja tekemistä jo itsessään, mutta suurin tai ainoa syy vierailla Floresissa on ehdottomasti Tikal, koko maya-imperiumin suurin rauniokaupunki. Tikaliin pääsee bussilla noin puolessatoista tunnissa, ja lähtöjä on useita kertoja päivässä.

Bussikammoisille yleistiedoksi, että Guatemalassa nopeusrajoitus ja turvavyö ovat täysin tuntemattomia käsitteitä, ja tiellä lojuu kaikkea jättikuopista sikoihin.

Valitsimme aamukierroksen, joka hieman vastoin nimeään starttasi jo neljän jälkeen yöllä. Hytisimme pilkkopimeässä bussissa, joka kaasutteli läpi mutkaisen ja pomppuisen viidakkotien. Eväskananmunat olivat litistyneet reppuun vesipullon alle: en suosittele keitettyjä kananmunia reissuruuakse kenellekään! Miksei ikinä voi oppia?

Olimme odottaneet valtavaa Eiffel-torni-tyyppistä turistirysää, mutta kansallispuiston portilla nökötti kaksi pikkuista lippuluukkua, jossa vain toisessa istuskeli uninen setä. Ostimme pääsyliput kansallispuistoon, joka on siis rauniokaupunkia huomattavasti suurempi alue, ja jatkoimme minibusseilua vielä vajaan 20 kilometrin verran. Kun saavuimme perille, lähes kaikki opas mukaanlukien ostivat kahvia styroksimukeihin. Tärisimme hyvin viileässä tropiikin aamussa, mutta lähipuiden bongailtavat papukaijat ja tukaanit pitivät mielialan korkealla. Värikkäät lintuset pudottivat jonkinlaisia kovia hedelmiä puista ja sirkuttivat keskenään iloisesti. Jos olisimme saapuneet aikaisemman kierroksen mukana, olisimme kuulemma saaneet nauttia mölyapinoiden aamukonsertista noin viiden aikaan.

Todella aamuvastaisena jääränä kiitin universumia siitä, ettei tarvinnut.

Näimme kuitenkin näitä roistoja puiden latvuksissa, jossa ne chillasivat ja mutustivat laiskasti hedelmiä. Pikkuinen vauva-apina nakkoi oksia ja hedelmänkaroja maahan raivoisasti, ja väistelimme niitä. Pääsimme myös tarkkailemaan hämähäkkiapinoiden aamusiestaa. Mölyapinat syövät vain hedelmiä, kun taas hämähäkkiapinoille kelpaa kaikki mikä eteen sattuu, esimerkiksi ötökät ja linnunmunat. Amerikkalaiset tutkijat kutsuivat mölyapinoita jonkin aikaan Amerikan gorilloiksi, sillä niillä on samankaltainen musta karvapeite – mutta ne ovat ihan minikokoisia tavan gorilloihin verrattuna.

Opas halusi näyttää meille kuitenkin muutakin kuin eläinmaailmaa (josta en ole edes maininnut vielä nenäkarhuja ja muita hyviä tovereita), joten jatkoimme apinoiden luota ensimmäiselle temppelikompleksille. Tikalissa ei asunut lainkaan alaluokkien edustajia, vaan työläiset punkkasivat risumajoissa kaupungin ulkopuolella. Tikal majoitti ainoastaan yläluokkia, ja siellä pidettiin kaikille tarkoitettuja uskonnollisia seremonioita. Mayojen pyramidit ovatkin tyhjiä: pelkästään portaiden yläpään ”kappeleissa” pidettiin juhlia tai uhrattiin jumalille. Pyramideja rakennettiin usein pareittain: yksi suoraan itää, toinen suoraan länttä kohti. Tikalissa on useita tällaisia pyramidipareja, mutta kulttuurisyistä niistä on kaivettu monesti esiin vain toinen. Tikal on mayoille pyhä edelleen, ja he pitävät siellä uskonnollisia häppenkejä. Tätä varten temppelien edustalle oli valettu betonialttareita.

Alue on suuri ja aikaa suhteellisen vähän, joten vierailimme vain vaatimattomassa Q-kompleksissa, niinkutsutulla pääaukiolla sekä kahdella suurimmalla temppelillä, josta kaikkein korkeimman päälle kierros loppui. Joidenkin temppelien päälle sai nousta, joidenkin ei, mikä on mielestäni aivan reilua.

Tikalin arkeologisia kaivauksia johti pitkään aikaan länsimainen tutkijaryhmä, mutta 70-luvusta lähtien tutkimukset ovat olleet guatemalalaisten käsissä – niin kuin kuuluukin. Arvostan myös todella paljon opastamme, joka oli lähtöisin alueen pikkykylästä, kouluttautui muualla ja palasi kotiseudulleen jakamaan tietoutta kansansa kulttuurista ja uskomattomasta perinnöstä. Millään muulla sanalla Tikalia ei voisikaan kuvailla.

Tikal on Guatemalan kohteeksi sikamaisen kallis – mutta täysin syystä. Kansallispuisto on tiukasti suojeltu, mikä ei ole itsestäänselvyys maassa, jossa sademetsää hakataan ja poltetaan viljelymaaksi jatkuvasti. Täällä värikkäät linnut ja ikiaikaiset puut ovat turvassa. Onkin vaikea sanoa, kumpi Tikalissa ihastuttaa enemmän: luonto vai historia. Polut temppelialueiden välillä kulkevat juurisina ja kivisinä sademetsässä, ja niillä voi törmätä ihan kaikkiin luonnoneläjiin. Löytyy tarantellaa, monensorttista apinaa, satoja ellei tuhansia lintulajeja, kissapetoja, hyönteisiä ja suloisia pikku nisäkkäitä. Ihmisvierailijat eivät häiritse niitä lainkaan, ellei ala uhata niitä jotenkin. Monivärinen, upea kalkkuna olisi varmaan kävellyt lävitseni, ellen olisi väistänyt hänen ylhäisyytensä tieltä.

Historiallista nippelitietoa riittää niin kauan kuin vain viitsisi kuunnella ja kysellä. Amerikan alkuperäiskansoista opetetaan surullisen vähän jopa yliopistossa – vaikka otin kurssin Latinalaisen Amerikan historiasta ja yhteiskunnasta, niitä vain sivuttiin. Mayoilla oli esimerkiksi nerokas jumaltarusto, kastelujärjestelmiä ja matemaattinen systeemi. Koska hallitsijaluokka osasi laskea vuodenkulkua ja täten ennustaa säätä, he pitivät rahvaan otteessaan seremonioilla. Kun he järjestivät seremonian, jossa rukoiltiin sadetta, veden tulo alkoi kätevästi samana iltana – ihan kuin kalenterin mukaan aiempinakin vuosina, mutta tätäpä eivät tavalliset tallaajat tienneet, vaan pitivät hallitsijoita jumalina. Ja helppokos jumalia on totella.

Tikal poikkeaa myös useista maya- ja atsteekkiraunioista siten, että sivilisaatiota ei kaatanut kolonialismi, vaan kuivuus. Sateet lakkasivat, ihmiset kuolivat janoon tai sairauksiin, ja eloonjääneet muuttivat pois vetisemmille alueille. Tikalia ei myöskään koskaan ”löydetty”, vaan paikalliset tiesivät aina temppelien olemassaolosta.

Päiväreissu Tikaliin viiltää lompakosta noin 30 euroa ja on pitkä ja rankka, mutta ehdottomasti sen arvoinen. Se lukeutunee paikkoihin, joissa olisi parempi käydä nyt kuin 20 vuoden päästä: Guatemala on niin uskomaton maa, että Meksiko-tyyppinen massaturismi rantautuu tänne vielä jonain päivänä. Ei tosin niin pitkään kuin teissä on enemmän kuoppia kuin asfalttia ja yksityiskuljetus tarkoittaa pakaraluut pirstovaa rytkytystä pick-upin lavalla.

Guatemala on kaunis juuri näin. Kunhan ei törmää Monopolista tuttuun roistoon.

Hinnat:

Pelkkä kuljetus Flores-Tikal-Flores: n. 80 Q (10e)

Kuljetukset sekä opas: 100-150Q (12-18e)

Kansallispuiston pääsymaksu: 150Q (n. 18e)

Pääsymaksu auringonnousun aikaan: 250 Q (31e)

HOX! Vältä San Juan Express -yhtiötä, joiden busseja ryöstetään valitettavan usein. Oppaatkin ovat kuuleman mukaan huonompia kuin muilla.

PS Tikal on tunnettu myös Star Wars -leffoista, ja olisin voinut heittää tähän vaikka kuinka monta Indiana Jones -viittausta. Mielestäni meidän länsimaalaisten ei kuitenkaan pidä ottaa mitään krediittiä mayojen aikaansaannoksista tai nostaa oma kulttuuriamme paikallisen päälle tai tilalle. Mayat ja heidän historiansa ansaitsevat kaiken mahdollisen huomion.

2 Kommenttia