Browsing Tag

diippiä

Yleinen

Kun yritin pysyä yhdessä maassa

11.4.2019

Olen ollut viimeisen neljän vuoden aikana kirjoilla kuudessa eri maassa (Suomi, Norja, Sveitsi, Itävalta, Hollanti ja Unkari), minkä lisäksi olen viettänyt muutaman viikon tai kuukauden Costa Ricassa ja Kanadassa. Näiden päälle olen vielä viettänyt viisi kuukautta reppureissulla.

Kun lähdin ensimmäistä kertaa ulkomaille kesätöihin – Sveitsiin nelisen vuotta sitten – lupasin itselleni, että reissailisin ja riekkuisin niin kauan kuin tämänmuotoinen seikkailu sykähdyttää. Hauskaa on ollut, enkä vaihtaisi yhtään kokemusta pois. Noh, olen kuitenkin nyt Tilburg Universitystä valmistuttuani ollut vankasti sitä mieltä, että osittainen matkalaukkuelämä saisi jo riittää.

Hain CEU:hun osittain siksi, että voisin viettää kaksi vuotta samassa kaupungissa. Halusin ystäviä, joiden kanssa tiet eivät erkanisi vähään aikaan; ostaa pyörän ja hyvän paistinpannun ja moikkailla kiipeilysalilla ja lenkkipolulla tuttuja kasvoja. Ja jos lähtisinkin reissuun, voisin palata tuttuun kouluun, tuttuun asuntoon.

Aika ironista, että CEU:n pyörremyrsky voimistui juuri sinä vuonna, kun minun piti asettua pikkuisen aloilleni, antaa ensimmäisten vesijuurten tunkea esiin. Unkarin autokraattinen hallitus on kammennut yhdysvaltalaisomisteista yliopistoamme ulos maasta jo parin vuoden ajan, ja ensi syksystä lähtien CEU:n kampus hivuttautuu pikku hiljaa Wieniin. Jokainen opetusohjelma sai itse päättää, kummassa kaupungissa jatkavat maisteriopiskelijat kuluttaisivat luentosalien penkkejä. Kv-politiikan kahden vuoden ohjelma, jossa siis opiskelen, päätti heivata meidät ensi syyslukukaudeksi Wieniin ja kevääksi takaisin Budapestiin.

Eikä siinä vielä läheskään kaikki. Menen kesäksi työharjoitteluun Norjaan, ja kenties talvisen Budapestiin paluun sijaan lähdenkin vaihtariksi Saksaan. Olen jo saanut hyväksynnän vaihto-opiskelulle, mutta CEU:n tilanne on niin sekava, etten uskalla vannoa Saksan-keikkaa varmaksi. Sekavia ovat omatkin aikatauluni, sillä voi olla, ettei vaihto sovi omaankaan elämäntilanteeseen.

Suunta on silti todennäköisesti kohti Saksaa viimeistään gradunkirjoittelua varten – siihenkään ei ole enää kuin vuosi.

Seesteisen Budapestiin jämähtämisen sijaan luvassa onkin seuraavanlainen sekava pomppiminen:

1-4/2019: Budapest, Unkari

5-8/2019: Tromssa, Norja

9/2019: Budapest, Unkari

10-12/2019: Wien, Itävalta

2020: Budapest ja/tai Saksa vielä tuntemattomassa järjestyksessä

Tämän puliveivauksen logistiikka kuulostaa hirveältä, mutta ei itse asiassa varmaankaan ole kovin vaikeaa. Voin jättää suurimman osan maallisesta mammonastani tänne Budapestiin jonkin paikallisen kaverin häkkivarastoon, ja ne on suht helppo kärrätä Unkarista Itävaltaan. Itävallassa meille tarjoillaan ilmaista majoitusta, koska kun otimme opiskelupaikan vastaan, sijoituspaikkana luki koko kahdeksi vuodeksi Budapest. Ja kun näin ei olekaan, on yliopiston vastuulla hankkia tällaisille koulutuspakolaisille majoitus ja kuljettaa meidät maasta toiseen.

Ehkä minun ei ollut tarkoituskaan asettua vielä lainkaan aloilleni. Pääsen kokemaan kesän Norjan vuorilla ja ilmastoraportteja kaivellen, syksyn wieniläisessä opiskelija-asuntolassa sacher-kakun ja rieslingin äärellä ja kenties sitten päätyä jo suunniteltua nopeammin sinne, minne todella haluan päätyä ja jonne todennäköisesti juutun pitemmäksi aikaa.

Tai mistä sitä tietää. Ehkä muutankin seikkailupakuun sen sachsenilaisen kiipeilijän kanssa, jonka kanssa yritän päästä saman postiluukun taakse. En usko, että tärkeintä on tällä hetkellä pysyvä osoite, vaan pysyvät ihmissuhteet, joita ei tarvitsisi hoitaa enimmäkseen Skypen kautta.

Yleinen

Miten ratkaista nuuskamuikkusen dilemma

27.2.2019

Reilu vuosi sitten julkaisin tähän mennessä luetuimman kirjoitukseni: Lentäminen tuhoaa ilmaston – nuuskamuikkusen dilemma.

Se herätti närkästystä, pahaa mieltä, syyllisyyttä, ihastusta ja ainakin mielenkiintoa. En varmasti ollut ensimmäinen, joka nosti lentoliikenteen päästöt puheenaiheeksi, mutta yksi ensimmäisistä, eikä aika ollut vielä kypsä. Nyt, vain 15 kuukautta myöhemmin, tilanne on ihan eri: on Maata pitkin -matkailumessut, Facebookin junamatkustusryhmiä, kotimaanmatkailuintoa joka puolella. Melkein jokainen matkabloggaaja on sivunnut päästö- ja ilmastonmuutosaihetta jotenkin. Kiitos siitä.

Aihe on lähes loppuun kaluttu. Lähes. On esitetty lupauksia lentää vähemmän, lopettaa lentäminen, kompensoida päästöt tai lentää vain vihreillä lentoyhtiöillä. (Varmaan yhtä vihreillä kuin Shell, jonka uusissa mainoksissa poseeraa koko kansan Lauri Markkanen maapallokoripallon kanssa.)

Yritän nyt rimpuilla tämän vastauksen alkuperäiseen lentopäästöjen ongelmaan ja esitellä isomman kuvion niin, etten syyllistäisi yksilöitä, vaan järjestelmää, ja tarjoaisin vielä vähän toivoakin. Aioin sanoa, etten ole alan asiantuntija, mutta piru vie, onhan tässä nyt ilmasto-oikeutta ja politiikkaa opiskeltu jo kuuden vuoden ajan ja gradukin Pariisin sopimuksesta väännetty.

Jäätiköiden puolesta!

Yksilön toimilla on väliä. On tärkeää lajitella jätteet, olla ostamatta tarpeetonta roinaa, syödä kasvispainotteisesti, tilkitä vetävät ikkunat ja matkailla mahdollisimman vähäpäästöisesti. Mutta vielä enemmän väliä on sillä, miten järjestelmä rajoittaa ympäristölle haitallista toimintaa. ”Järjestelmä”, jossa me suomenkieliset enimmäkseen elelemme, on Suomen lainsäädäntö.

Lainsäädäntöön voimme vaikuttaa me kaikki. Lakeja säätävät kansanedustajat (sekä kansalaiset alotteilla), ja äänioiketut voivat äänestää vaaleissa.

Se, että vähäpäästöisestä elämäntavasta on tehty yksilövalinta politiikan reunaehtoja sijaan, on poliittinen valinta siinä missä vaikkapa opintotuen heikentäminen tai työttömyyden aktiivimalli. On paljonkin, mitä eduskunta voisi tehdä Suomen kasvihuonepäästöjen vähentämiseksi niin, ettei ilmastotoimista edes koituisi juurikaan lisälaskua veronmaksajille: lihantuotannon tukia voitaisiin vähentää, lentoliikennettä voitaisiin verottaa nykyistä enemmän, kaupunkien keskustoissa autoilua rajoittaa ja julkista liikennettä tukea nykyistä enemmän, siirtää kasvikset halvempaan ja liha- ja maitotuotteet korkeampaan verokantaan, lisätä uusiutuvien energiamuotojen tukia ja samalla verottaa vaikkapa ulkomaisia kaivosyhtiöitä enemmän.

Mikäli ympäristölle haitallisia tukia vähennetään, kulutustottumukset todennäköisesti paranevat kuin itsestään: ostetaan vähemmän lihaa, hankitaan tuulisähköä, parannetaan eristyksiä, hypätään kimppakyytiin eikä lennetä viikoksi joululomalla Thaimaahan, kun lentojen hinnat kohoavat häijysti. Ei pidä tuijottaa pelkän lentämisen päästöjä tai yksilöiden toimintaa, vaan myös kokonaiskuvaa koko yhteiskunnan näkökulmasta.

Grafiikka Vihreiden someista

Eduskuntavaalit pidetään kuuden viikon päästä. Yllä olevasta graafista voi näppärästi tarkastaa, minkä suuntaisia ilmastotavoitteita eri puolueilla on. Sillä, että pyrkii arkielämässään vähäpäästöiseen ja ilmastoystävälliseen eloon, on toki merkitystä, mutta vielä tärkeämpää, kuka päättää Suomen ilmastopolitiikan linjoista vuosille 2019-2023.

Eikä kyse ole pelkästä Suomesta. Olemme siinä mielessä onnellisessa asemassa, että Suomesta on tulossa kesällä EU:n puheenjohtaja. Yleensä kaltaisillamme lilliputtivaltioilla ei ole juurikaan sanottavaa unionin politiikan suuriin linjoihin, mutta puheenjohtajamaa saa paljon hiljaista valtaa, eli näkyvyyttä ja mahdollisuutta hivuttaa asioita agendalle. Ilmastoveivi-kampanja on haistanut tämän mahdollisuuden ja kerää suomalaisten nimiä adressiin ja vakuuttaa Suomen tuleva hallitus siitä, että päästöt tulisi rajata 1,5 asteen tavoitteeseen. Eikä vain Suomessa, vaan koko EU:ssa. Suomi voi puheenjohtajana tehdä avauksia paljon kunnianhimoisemman ilmastopolitiikan puolesta. Oletko jo allekirjoittanut?

Ilmastonmuutos on kaikkiaan niin mullistava ongelma, että se tulee pitkällä tähtäimellä kaatamaan nykyisen talousjärjestelmämme (joka sen on aiheuttanutkin). Mutta aloitetaan muutos nyt vaikka siitä, että Rovaniemelle pitäisi päästä Helsingistä halvemmalla raiteita kuin taivaita pitkin. Tätä varten Suomi voisi esimerkiksi verottaa lentopetrolia nykyistä enemmän (nykyinen veroluokka taitaa olla nolla), ja myöntää vaikkapa VR:lle lisätukea niin, että raidematkailu tulisi systemaattisesti lentämistä halvemmaksi.

Tästä aukeaisi upea aasinsilta kapitalismista nurisemiseen, mutta jätän sen käyttämättä. Tärkein pointti on se, ettei ilmastonmuutos ole yksilöiden syy, ei sinun eikä minun, eikä sitä voi kukaan yksinään pysäyttää. Meillä on kuitenkin demokratiassa etuoikeus valita itse johtajamme ja muokata sitä kautta yhteiskuntaa radikaalistikin. Lennä tai ole lentämättä Lapin-lomalle, mutta äänestä vaaleissa ja äänestä sellaista ehdokasta, joka tahtoo maapallolle samanlaisen tulevaisuuden kuin sinäkin.

Yleinen

Uusiin ja vanhoihin uomiin

30.1.2019

Minulla on ollut aina kaksi vaihdetta: joko lököttelen saamattomana tai ymppään päiväni aivan liian täyteen. Jonkinasteisena perfektionistina olen taipuvainen painumaan jälkimmäisen taakan alle. Kuormitin itseäni kohtuuttomasti koko syksyn ja erityisesti joulukuussa, kun yritin venyä kellon ympäri kestäviin työpäiviin, opintojen hoitamiseen niiden ohella ja vieläpä vähintään kolmella eri kielellä päivässä.

Elelen nyt jälkeistä aikaa. Burnoutin? Uupumuksen? Ihan vaan ison, ison väsymyksen? En tiedä, mutta hitaasti on pitänyt ottaa – tai ainakin olisi pitänyt. CEU:ssa opiskeleva ei voi antautua ihan täyden lusmuilun varaan, sillä kirjallisuuskatsaukset ja esitelmät vaanivat laatijaansa joka ikinen viikko.

Raapustelin Saksassa paljon ajatuksia tukkurin toimituksen päälle antamaan muistioon. Tunsin olevani kerrostaloasuntoon lukittu husky: päivät jumissa lähes ikkunattomassa kopissa, ja aamuisin ja iltaisin puolestaan kävelytin itse itseni vain kämpiltä tai kämpille. Viiden minuutin vajavaisen lenkin ulkopuolella loisti kaupunki, ja kun sen valot loppuisivat, alkaisi itäsaksalainen pusikko. Joulukuun loskassa harmaa, mutta kesäisin näyttämönä laittomille teknoreiveille tai nakurannoilla kirmaamiselle.

Listasin asioita, joita haluaisin tehdä, kun taas saisin vapaa-aikaa. Vaikka eihän sitä saada, se hankitaan. Minä olen itse vastuussa siitä, että pääsen tekemään sitä, mitä tahdon. Listojen mukaan juoksemaan portaita niin, että kurkkua korventaa. Etsimään kirjakahviloita Budapestissä ja istahtamaan kaakaon äärelle selailemaan jotain odottamatonta, kuten Tatsachen über Deutschland -liparetta, jonka ystäväni antoi vitsinä. Kävelemään joskus yliopistolta kotiin. Kirjoittamaan niin paljon kuin haluan, ja vähän enemmän.

Sen jälkeen, kun on nipistänyt yöunista puolet tärkeämmälle toiminnalle ja koittanut tehdä töissä kahta työtä yhtä aikaa (kirjoittanut siis rahanlaskennan ohessa lehtijuttuja) ja syönyt pelkkää puisevaa pastaa ja sosekeittoa viikkotolkulla, on vaikeaa totutella nauttimaankin. Ja juuri siksi minun on nyt pakotettava itseni rentoutumaan, sillä en voi syöstä itseäni 24-vuotiaana vaikeaan uupumukseen osa-aikaduunien, opintojen ja järjestöhommien takia. Ei ole sen arvoista.

Siispä olen viime viikkoina jättänyt tekemättä kaiken, mitä ei ole pakko. Olen aloittanut muutaman uuden Netflix-sarjan (Sex Education on parasta, mitä suoratoistopalvelu tarjoaa!), käynyt pizzalla kolmesti viikon sisään, makoillut sängyssä aamuisin tuntitolkulla ja viihtynyt Budapestin uudella kiipeilysalilla enemmän saunassa kuin seinällä.

Tätä postaustakin olen nakertanut pikku hiljaa: kirjoittanut rivin silloin, toisen tällöin, poistanut ne molemmat ja pistänyt kaiken uusiksi. Kiirekös tällä.


En voi sanoa, että arki Budapestissä rullaisi nyt nätisti. Elän valehtelematta elämäni tähän mennessä parasta aikaa, joten ei tätä arjeksi voi kutsua.

Hassu seikkailun ja kiireilyn sekoitus: tulenpalavaa ihastumista ja 1800-luvun rauhansopimusten tulkintaa, syvää ystävystymistä ja Photoshopin opettelua. Kirjastossa voi tuijottaa joko auringonlaskua Budan kukkuloiden taakse tai International Organizationin numeroa vuodelta 1995.

Kiinnitänkin ekstrapaljon huomiota siihen, että muistan ottaa rennosti. Turhaa pilata elämänsä kevättä siihen, että hioo yliopiston lehden keskiaukeaman layoutia keskellä yötä, kun voisi vaikka paistaa vohveleita tyttöjen kanssa. Kilpailuhenkiset luokkalaiset istuskelevat usein kirjastossa kaikki viikonloput läpeensä, ja asenne uhkaa tarttua. Siispä tekisi hyvää jättää joskus Budapestin metroverkostolla saavutettavat paikat taakseen ja lähteä vaikka tarpomaan mutaista mäenrinnettä ylös. Kaveri on luvannut lähteä esittelemään kotikaupunkinsa Esztergomin 500 vuotta vanhoja graffiteja viikonloppuna, ja voisipa silloin vaikkapa kuokkia hallintotieteiden opiskelijoiden talvirientoihinkin.

Pointti taisi hukkua, mutta se on tämä: vapaa-aika on hurjan tärkeää. Varsinkin, kun on tähänastisen elämänsä onnellisimmalla kukkulalla.

Yleinen

Seuraava lenkki ketjussa

2.11.2018

Amerikkalaiset kaverini ovat hehkuttaneet Halloweenia koko viikon, ja keskiviikkona unkarilainen luokkalainen sitten otti ja kyllästyi karkki- ja kepposhöpinään.

”Täällä pyhäinpäivä on hiljainen juhla.”

Kun hän puuskahti paheksuntansa, tajusin, että olin samaa mieltä. En ehkä pysyvästi, mutta tänä vuonna minulla on monta syytä pysähtyä ajattelemaan heitä, jotka ovat lähteneet tästä maailmasta vuonna 2018. Heitä on monta, enkä ole ehtinyt/halunnut/jaksanut päästää tunteita pintaan.

Eilinen oli vuotta 2018 synkimmillään – kirjoitin Inarin edesmenneen nuorisosihteerin ja yhden tärkeimmistä tsemppareistani muistokirjoitusta. Muokkasin lauseiden sanajärjestystä, kuuntelin surullisen laulun, itkin, siirsin lauseita uuteen järjestykseen, jäsentelin sanoja jotka eivät tuntuneet koskaan osuvan oikeille paikoilleen ja itkin. En häntä pelkästään, vaan myös sukulaisia, jotka eivät jaksaneet enää uuteen kesään tai talveen.

IMG_7201
IMG_7193
IMG_7195

Kunnioitan vainajia, enkä kerro heistä enempää.

Tarinoin joku aika sitten siitä, miten Budapest ja CEU:ssa opiskelu tuntuu olevan yksi elämäni taitekohdista. Tunne on vain kasvanut, eikä kyse olekaan pelkästään opiskelusta, töistä tai ammatinvalinnasta. Vanhempani, sisarukseni ja minä olemme kunnossa, mutta silti muutosten keskellä. Kaikki palaset tuntuvat liikkuvan: esimerkiksi mummola on myyty ja viimeinen kotona asustellut velikin pullahtanut lukiosta ulos ja saman tien inttiin sisään.

Olen miettinyt paljon, ja paljon pitäisi vielä miettiä. Omaa roolia perheessä ja suvussa; minkänäköistä elämää oikeasti haluan elellä ja miten voisi olla paremmin läsnä, vaikka asunkin täällä tuhansien kilometrien päässä. Tänään äiti kolasi Inarissa pihaa, minä puolestaan kävin juoksemassa aamulla t-paidassa Tonavan rantamilla.

Kun suurinta osaa isovanhemmista ei enää ole, tuntuu kuin suku olisi typistynyt sukupolvien ketjun sijaan pieneksi, mutta lämpöiseksi mytyksi. Ehkä olen ollut vauhtisokea, mutta olen nyt vasta ymmärtänyt, että seuraava lenkki en olekaan enää minä, vaan minun mahdolliset lapseni.

Hassua, että minusta voisi tulla vastuullinen vanhempi – tytöstä, joka seikkailee pelkillä käsimatkatavaroilla ympäri Väli-Amerikkaa kuukausitolkulla. Istuskelee maissisäkkien päällä, melkein ajautuu snorklaillessa merivirran mukana ulapalle ja syöpöttelee päivässä neljä papu-suklaaleivosta, koska voi. Tai minun vanhemmistani isovanhempia.

Lisää lenkkiajatuksia: viimeiset lenkit lapsuuteen ovat myös napsahtaneet poikki. Askartelin elokuussa Ivalon hautuumaalla käpylampaan – en lehmää, vaan lampaan, koska niin minulle opetettiin. Jätin sen seisoskelemaan kylmän kivenlohkareen päälle. Tuuli on puhaltanut sen jo alas valtaistuimeltaan, sen suomut ovat auenneet tai sulkeutuneet ilmankosteuden vaihtelussa niin, että männynoksajalatkin ovat varmaan jo tipahtaneet.

IMG_7199
IMG_7197

Huomaan soittavani vanhemmilleni oikeastaan useammin kuin he minulle. Vastuu on isoja asioita, mutta myös pikkujuttuja: muistaa painaa tarpeeksi säännöllisesti vihreää luuria ja kysyä läheisiltä, mitä heille oikeasti kuuluu. Alkaa etsiskellä kesätöitä jo ennen ensilunta. Käydä ruokakaupassa, vaikka olisi esseenpalautuspäivä ja tekisi syödä vain voinmakuista mikropopcornia. Hipsiä hautajaisten kahvitilaisuudessa tiskivastaavaksi, kun toiset ovat syventyneitä muistelemaan, mutta kakkulautasia pitäisi silti pestä.

Haaveilen minä vähän niistä tulevien lasten nimistäkin – en tosin vielä ihan yhtä paljon kuin vaellusreissusta Georgiaan.

Kuvissa loistaa Belgradin Pyhän Markuksen kirkko, jonne ortodoksinen laulu ja suitsukkeiden tuoksu houkutteli meidät iltahämärässä. Jopa minä, paatunut kirkkoallergikko, pysähdyin kuuntelemaan moniäänistä hyminää tippa linssissä. 

Yleinen

Olisin sittenkin halunnut palata

11.8.2018

Nyt, kun minulla on vihdoin ollut ympäri Alppeja köpötellessä viettää laatuaikaa pääkoppani sisällä, olen huomannut muutoksen.

Ulkomailla asumiseni on ollut näiden kolmen vuoden ajan armotonta sähellystä. Olen viettänyt kuukautta pitempiä aikoja Sveitsissä, Suomessa, Itävallassa, Norjassa, reppureissulla, uudelleen Norjassa ja Hollannissa. Vuoden maisterintutkintoa lukuunottamatta ajat ovat olleet toisinaan niin lyhyitä, ettei niitä voi laskea edes asumiseksi.

Olen tutustunut uuteen kaupunkiin, oppinut kulkemaan yliopistolle tai töihin, löytänyt lähikaupan ja lempikahvilan. Poukkoillut uudessa sosiaalisessa sokkelossa ja lopulta aina löytänyt ne tyypit, joiden kanssa iltateet ja reissukaljat maistuvat kaikkein parhaimmalta.

Sitten on pitänyt taas jättää hyvästit, pakata reissulaiffi matkalaukkuun ja paeta maasta.

IMG_4943
IMG_4937

Pitänyt ja pitänyt – lähtö on useimmiten oma valinta siinä missä jääminenkin. Tätä keinotekoista dikotomiaa ruodin kuitenkin joskus toiste.

Tämänkertainen valaistukseni on kuitenkin palaaminen. Olen tähän asti elänyt siinä luulossa, että fyysinen liike on aina liikettä eteenpäin myös omassa tarinassani – etten oikein voisi ottaa askelia taaksepäin. Jos nyt palaisin Wieniin, kakkoskaupunginosan opiskelija-asuntolat paistaisivat minulle tyhjyyttään, sillä en osaisi enää sen asuntolan ovikoodia, jossa iso osa kavereistani punkkasi. Praterin puiston nurmikot muistuttaisivat minua niistä, joiden kanssa en enää loikoile puunrunkoa vasten.

Minusta on tullut se, joka ei viihdy samassa kesätyössä yhtä sesonkia pitempään. Se, jolta kysellään, että missäs sie nykyään vaikutat.

Pelkään vaikka mitä, lähinnä turhuuksia: sähköposteihin vastaamista, kattilankansien paukutusta ja muurahaisia. Näköjään palaamistakin. En oikein tiedä, mitä pelkään: jumahtamista? Pettymystä siitä, että ihmiset ja paikka ovat muuttuneet? Sitä, etten voisi luoda aina nahkaani uudelleen ja uudelleen? Asettumista? Vanhenemista?

Kun lähdin Tilburgista, olin varma, ettei itse kaupunkia tulisi ikävä. Kavereita puolestaan tuli, heti samana iltana. Odottelin äitiä kahvilassa jääteetä hörppien. Whatsappissa kyseltiin, olinko päässyt turvallisesti perille, ja pohdittiin jonkun bongaaman koirakaverin sukupuolta.

IMG_4934
IMG_4931

Oli ylimielistä kuvitella, että tämä Euroopan kokoinen Secret Santa -säkki muksauttaisi minut aina sellaisiin oman elämänsä saariin, joiden kanssa voi istuskella sotaoikeuden tenttiä paossa pöydän alla kirjastossa ja kippistää suklaamuffinsseilla. Miksi jättää taakseen jotain sellaista, mikä teki onnelliseksi ja jonne tunsi kuuluvansa?

En ole tietoisesti hylännyt ystäviä kuten eräs lukioluokkalaiseni, joka ilmoitti lakkiaispäivänä parhaille kavereilleen, että kiitos vuosista, ei näkyillä enää. Olen sovittanut treffejä Suomi-lomiin, soitellut ja yrittänyt pysyä kärryillä, miten kenelläkin menee. Mutta olen luovuttanut liian helpolla ja arastellut sitä, että mennyt voisikin olla myös tuleva.

Siispä aloin hahmotella muuttoa Budapestiin ihan eri pensseleillä. Viikon pysähdys Helsingissä – sattuma saattoi minut ja ensimmäisen ystäväni yhteen, kun hän syntyi siskokseni. Vajaa viikko Hollannissa – monet valmistujaiset ovat vielä juhlimatta ja rapakanaalissa uimatta.

Samaan syssyyn laitoin viestiä Leipzigin joulutorin viimevuotiselle johtajalle ja kysyin, vieläkö henkilöstöön mahtuisi. Kun torista on vierähtänyt puoli vuotta, olen alkanut autuaasti unohtaa lauantai-iltojen glühweinistä punanenäiset miesporukat, rännästä märät lenkkarit ja loputtomien glögilaatikkovuorten siirtelyt varastokontista ulos ja takaisin sisälle. Muistot ovat kultautuneet after workeiksi savuisessa kodassa, saksankielisten 80-luvun klassikkojen karaokeversioiksi ja merilintujen matkimiseksi radiopuhelimilla. En ole koskaan viihtynyt yhdessäkään työssä niin hyvin kuin punaisessa tonttuhupparissa salmaria ja savuahventa paskalla saksalla kaupitellen. Kuukauden joulutori tuntui ylipitkältä partioleiriltä, jossa kylmä, nälkä ja väsymys kävivät niin tutuiksi, että niistä sai väännettyä vielä lastenglögiäkin paremmin lämmittävää läppää. Ryhmähenki kohosi viikkojen mittaan korkeammalle kuin korskea joulukuusemme.

Ennen intoilin tuntemattomaan hyppäämisestä, mutta siitä on tullut minulle uusi normaali. Nyt sydän alkaa steppailla, kun kuvittelen Schipholille laskeutumista tai sitä, kun juna lipuu Leipzigin päärautatieasemalle. Deutsche Bahnin tuntien reippaasti myöhässä.

Minne sinun on kannattanut palata?

Kuvat Biesboschin ”kansallispuistosta” Hollannista, jonne teimme kevätretken.