diippiä

Meni viisi viikkoa julkaisematta mitään.

Samasta syystä kuin en kaiva kameraa esille vuoren huipulla tai keikan parhaan biisin aikana. Silloin pitää imeä näkymä ja tunnelma itseensä, ja muistoja voi sitten myöhemmin käsitellä ja ymmärtää.

Näiden viikkojen aikana olen käynyt Slovakiassa ja Kroatiassa autoilemassa (perheen tai ystävien kanssa), pistänyt helvetin rankan kevätlukukauden pakettiin (ja saanut parempia arvosanoja kuin koskaan vielä yliopistossa), telttaillut Balatonilla viikonlopun verran ihan junaradan vieressä, heittänyt hyvästit Budapestissä asumiselle ja ihanalle kämpälle, viettänyt suloiset 11 päivää Leipzigissa kuherrellen (ja jättänyt Leipzigin taakse niin vastentahtoisesti kuin vain voi) ja lopulta päätynyt Tromssaan kesäksi.

Ihan hitosti kohinaa, eikös.

Olen matkannut fyysisesti monia kiharaisia mutkia pitkin takaisin pohjoiseen. Tahti kuulostaa hengästyttävältä, mutta oli nautittavaa oikeastaan ihan tänne Tromssaan asti. En ollut käynyt melkein vuoteen missään ilman perheentapaamis- tai työntekotarkoitusta, joten tuntui ihanalta vain hypätä vuokra-auton pelkääjän tai kuskin paikalle ja navigoida pitkin Slovakian hämmästyttävän kuoppaisia ja Kroatian yllättävän hyvälaatuista tieverkostoa. Oli jo aikakin päästä nuuskimaan niin Tatrojen, Balatonin kuin Välimerenkin tuulia.

Vaikka olen saanut siirrettyä puolet omaisuudestani kesäteloille Budapestiin ja toisen puoliskon mukaani tänne Tromssaan, ja vaikka olen aloittanut työharjoittelun omasta mielestäni ihan mukavasti, sydän ei ikävä kyllä sattunut mukaan Berliini-Tromssa-lennolle.

En ole vieläkään ihan täysillä tässä Norja-kesässä mukana, ja meni hetki tajuta, miksi. Loppukesästä alkaen edessä on niin hienoja juttuja, että haluaisin hypätä madonreikään ja pyrähtää vanhempien kotipihaan auto täynnä ulkoiluromua polkupyörästä lähtien. Edessä on vaikka mitä mahtavaa, takana on vaikka mitä mahtavaa (mutta myös liikaa opiskelua), ja tässä hetkessä on puolikiinnostava työharjoittelu kaupungissa, jossa en tunne juuri ketään.

Kun tietää, mistä lievä epämukavuus johtuu, siitä voi myös oppia ja opetella sietämään sitä. Jopa ehkä pitämään siitä.

Päällimmäisenä mielessä on iltaisin ikävä. Budapestin ja Leipzigin välimatka ei ollut kummoinen, ja kumpikin sai opiskelijana otettua reiluja viikon lemmenlomia toisen luo vähintään kerran kuussa. Nyt meitä kumpaakin vaivaavat 8 tunnin toimistopäivät ja rahapula, joten pääsemme seuraavan kerran nukahtamaan toisen kättä puristaen ehkä heinäkuussa. Tämä kokemus taitaa opettaa meille molemmille, että nyt ei ole hyvä olla erossa, ja vauhdittaa motivaatiota muuttaa samaan paikkaan niin nopeasti kuin mahdollista.

Kaipaan myös kurssikavereita. Hitsauduimme todella tiiviiksi porukaksi kirjastossa ryhmätöitä vääntäessä ja halpaa unkarilaista viiniä latkiessa, ja nyt melkein kaikki lähtivät kesäksi työharjoitteluun kuka minnekin: Puolaan, Saksaan, Viroon, jopa Hong Kongiin. Ensi vuonna meidät jaetaan kahteen ryhmään, joista toinen suuntaa Wieniin ja toinen New Yorkiin, joten pelkäsin, että yhteytemme katkeaisi saman tien. Näköjään muutkin olivat huolissaan samasta asiasta, ja olemme tekstanneet joka päivä. Kesän jälkeen kurssinpuolikkaamme jälleennäkeminen on varmaankin naurunkyyneliä ja huonoja vitsejä täynnä. Toivon todella, että nämä tyypit ovat se kaveriporukka, jonka kanssa voi vielä vuosikymmenten päästäkin viettää pitkiä viikonloppuja jossain Keski-Euroopan pääkaupungissa ja sössöttää sosialismin oikeasta luonteesta.

On myös todella outoa olla samalla leveyspiirillä perheen ja lapsuudenystävien kanssa, mutta silti 9 tunnin ajomatkan päässä. Niin lähellä, mutta niin kaukana. Inarista ei voi lähteä tänne kahden päivän vapailla, eikä täältä sinne. Päällemme saattaa ropista räntää samasta matalapaineen rintamasta, mutta emme voi piilotella siltä samassa kivenkolossa päiväpatikalla. En ole käynyt kotikotona sitten tammikuun, enkä malta odottaa niitä elokuun viikkoja, kun pääsen lämmittämään rantasaunaa ja paistamaan lättyjä Inarijärven saaressa.

Sitä paitsi jonkun toisen kirjoittamien raporttien oikolukeminen kesäkaudella tyhjentyvällä toimistolla on aika tylsää. Itse asiassa suunnittelisin mieluummin gradua. Ehkä minun pitäisi sittenkin harkita sitä väikkäriä.

Suomi-lomaa ja Wienin syksyä odotellessa aion siis lenkkeillä merenrannassa, opetella käyttämään Squarespacea ja tekemään ei-akateemista tutkimusta, valloittaa vuoria uusien patikointikaverien kanssa ja kutsua Tromssaan kylään perhettä ja ystäviä. Vaikka tämä ei olekaan se aika ja paikka, jossa ehdottomasti tahtoisin olla, täällä on aivan viihtyisää ja ennen kaikkea opettavaista.

Kuvat huhtikuisesta Zagrebista, jossa tuoksui alkukesä ja jossa alkoi sataa heti, kun saimme jäätelötötteröt kouraan. 

Olen ollut viimeisen neljän vuoden aikana kirjoilla kuudessa eri maassa (Suomi, Norja, Sveitsi, Itävalta, Hollanti ja Unkari), minkä lisäksi olen viettänyt muutaman viikon tai kuukauden Costa Ricassa ja Kanadassa. Näiden päälle olen vielä viettänyt viisi kuukautta reppureissulla.

Kun lähdin ensimmäistä kertaa ulkomaille kesätöihin – Sveitsiin nelisen vuotta sitten – lupasin itselleni, että reissailisin ja riekkuisin niin kauan kuin tämänmuotoinen seikkailu sykähdyttää. Hauskaa on ollut, enkä vaihtaisi yhtään kokemusta pois. Noh, olen kuitenkin nyt Tilburg Universitystä valmistuttuani ollut vankasti sitä mieltä, että osittainen matkalaukkuelämä saisi jo riittää.

Hain CEU:hun osittain siksi, että voisin viettää kaksi vuotta samassa kaupungissa. Halusin ystäviä, joiden kanssa tiet eivät erkanisi vähään aikaan; ostaa pyörän ja hyvän paistinpannun ja moikkailla kiipeilysalilla ja lenkkipolulla tuttuja kasvoja. Ja jos lähtisinkin reissuun, voisin palata tuttuun kouluun, tuttuun asuntoon.

Aika ironista, että CEU:n pyörremyrsky voimistui juuri sinä vuonna, kun minun piti asettua pikkuisen aloilleni, antaa ensimmäisten vesijuurten tunkea esiin. Unkarin autokraattinen hallitus on kammennut yhdysvaltalaisomisteista yliopistoamme ulos maasta jo parin vuoden ajan, ja ensi syksystä lähtien CEU:n kampus hivuttautuu pikku hiljaa Wieniin. Jokainen opetusohjelma sai itse päättää, kummassa kaupungissa jatkavat maisteriopiskelijat kuluttaisivat luentosalien penkkejä. Kv-politiikan kahden vuoden ohjelma, jossa siis opiskelen, päätti heivata meidät ensi syyslukukaudeksi Wieniin ja kevääksi takaisin Budapestiin.

Eikä siinä vielä läheskään kaikki. Menen kesäksi työharjoitteluun Norjaan, ja kenties talvisen Budapestiin paluun sijaan lähdenkin vaihtariksi Saksaan. Olen jo saanut hyväksynnän vaihto-opiskelulle, mutta CEU:n tilanne on niin sekava, etten uskalla vannoa Saksan-keikkaa varmaksi. Sekavia ovat omatkin aikatauluni, sillä voi olla, ettei vaihto sovi omaankaan elämäntilanteeseen.

Suunta on silti todennäköisesti kohti Saksaa viimeistään gradunkirjoittelua varten – siihenkään ei ole enää kuin vuosi.

Seesteisen Budapestiin jämähtämisen sijaan luvassa onkin seuraavanlainen sekava pomppiminen:

1-4/2019: Budapest, Unkari

5-8/2019: Tromssa, Norja

9/2019: Budapest, Unkari

10-12/2019: Wien, Itävalta

2020: Budapest ja/tai Saksa vielä tuntemattomassa järjestyksessä

Tämän puliveivauksen logistiikka kuulostaa hirveältä, mutta ei itse asiassa varmaankaan ole kovin vaikeaa. Voin jättää suurimman osan maallisesta mammonastani tänne Budapestiin jonkin paikallisen kaverin häkkivarastoon, ja ne on suht helppo kärrätä Unkarista Itävaltaan. Itävallassa meille tarjoillaan ilmaista majoitusta, koska kun otimme opiskelupaikan vastaan, sijoituspaikkana luki koko kahdeksi vuodeksi Budapest. Ja kun näin ei olekaan, on yliopiston vastuulla hankkia tällaisille koulutuspakolaisille majoitus ja kuljettaa meidät maasta toiseen.

Ehkä minun ei ollut tarkoituskaan asettua vielä lainkaan aloilleni. Pääsen kokemaan kesän Norjan vuorilla ja ilmastoraportteja kaivellen, syksyn wieniläisessä opiskelija-asuntolassa sacher-kakun ja rieslingin äärellä ja kenties sitten päätyä jo suunniteltua nopeammin sinne, minne todella haluan päätyä ja jonne todennäköisesti juutun pitemmäksi aikaa.

Tai mistä sitä tietää. Ehkä muutankin seikkailupakuun sen sachsenilaisen kiipeilijän kanssa, jonka kanssa yritän päästä saman postiluukun taakse. En usko, että tärkeintä on tällä hetkellä pysyvä osoite, vaan pysyvät ihmissuhteet, joita ei tarvitsisi hoitaa enimmäkseen Skypen kautta.