Browsing Tag

diippiä

Yleinen

27 / 25

9.6.2019

27 päivää siitä, kun minä kipusin aamuseitsemältä bussiin ja hän jäi nyyhkyttämään betonilaiturille. 25 päivää siihen, kun kipuan bussista ja hän seisoo betonilaiturilla odottamassa.

(Totuuden nimissä hän kyllä varmaan on vielä ratikassa puolimatkalla asemalle. Emme kumpikaan ole kovin hyviä olemaan ajoissa.)

Silloin neljä viikkoa sitten olin lähdössä Leipzigista kohti työharjoittelua Norjassa. Bussi oli myöhässä, olisin voinut olla hermostunut siitä, ehdinkö Berliiniin ja siten lennolle ajoissa. En ollut. Aika menetti merkityksensä täysin. Ainoa, mitä tunsin, oli musertava varmuus siitä, että lähteminen oli väärin. Jokainen soluni halusi jäädä, tarrauduin hänen syliinsä kuin apinanpoikanen emon selkään. Jos päästäisin irti, putoaisin kymmeniä metrejä alas viidakon pohjakerrokseen.

Hoimme samoja lauseita kymmeniä kertoja. I’ll miss you so much. I love you. I’ll be back soon. Travel safe. I love you. 

En tiennyt, että ihmisellä riittää niin paljon kyyneleitä. Eivätkö kanavat tukkiudu tai kuivu missään vaiheessa? Miten kyynelnestettä muodostuu aina vain lisää, lisää ja lisää?

Kun kaksikerroksinen, vihreä Flixbus kaartoi laiturille, jalat kulkivat sitä kohti ja kädet kuljettivat ylipainoista matkalaukkua. Minä en ollut mukana, halusin vain jäädä. En voisi lähteä. Lähdin kumminkin. Olin pyytänyt, ettei hän jäisi katsomaan, vaan lähtisi itsekin kohti kotia. Niin hän teki, ei edes katsonut taakseen. Miten hän pystyi siihen, ihmettelin. Minä istahdin bussin takaosaan nukkuvien teinien sekaan. Ehkä he olivat menossa luokkaretkelle Berliiniin. Yritin pakottaa eväsleipää kurkusta alas ja katsella maisemia. Jokainen metri, jonka renkaat rullasivat kohti Saksan pääkaupunkia, oli metri väärään suuntaan.

En voi sanoa, että erityisemmin pitäisin lähtemisestä, koska silloin pitää hyvästellä. Mutta yleensä, kun suunta on kohti tulevaa, ajatuksetkin kääntyvät kohti sitä, mikä on tulossa; pois siitä, mistä on lähdössä. Toukokuun 13. oli ensimmäinen lähtöpäivä, jolloin en olisi halunnut lähteä eikä olisi pitänyt lähteä. Nyt olen kokenut sen pisteen, jossa lähtemällä menettää enemmän kuin jäämällä, ja se on yksi elämäni suurimmista käännekohdista.

Se, mitä hänellä ja minulla on, on arvokkaampaa kuin hienot merkinnät cv:ssä, verkostoituminen, norjan petraaminen ja uudet tuttavuudet. Hänen kanssaan iltapalan kokkaaminen on tärkeämpää kuin pohjoisnorjalaisille vuorenhuipuille kapuaminen.

Ja siksi olen päättänyt, että kun 25 päivän päästä taas näemme, en lähde pois moneen viikkoon. Mikään työkokemus ei voi vetää vertoja yhdessäololle. Olen saanut järjestettyä työkuvioni niin, että voin tehdä osa-aikaisesti hommia pariinkin eri suuntaan etänä mistä vain.

Sitä paitsi en pystyisi fyysisesti enää siihen, mitä tein 27 päivää sitten: päästämään irti sylistä ja nousemaan vapaaehtoisesti metallilaatikkoon, joka vie minut pois kuukausiksi. Olen lähtenyt jo kahdesti, kun olisin voinut jäädä, mutten uskaltanut perua suunnitelmia: ensimmäisen kerran jouluaattona 2018, kun lähdin jouluksi Suomeen, ja toisen kerran nyt toukokuussa. Kaukosuhde opettaa hyvin raa’asti, että yhdessäolo on valinta. Ihminen tekee valintoja oman tärkeysjärjestyksensä perusteella. 27 päivää sitten opin kantapään kautta, mikä minun tärkeysjärjestykseni on.

Pupu: Du bist mir das wichtigste. Wenn du in ein Paar Jahren Finnisch kannst, bitte lies diesen Text. 

Yleinen

Mitä kuuluu?

26.5.2019

Meni viisi viikkoa julkaisematta mitään.

Samasta syystä kuin en kaiva kameraa esille vuoren huipulla tai keikan parhaan biisin aikana. Silloin pitää imeä näkymä ja tunnelma itseensä, ja muistoja voi sitten myöhemmin käsitellä ja ymmärtää.

Näiden viikkojen aikana olen käynyt Slovakiassa ja Kroatiassa autoilemassa (perheen tai ystävien kanssa), pistänyt helvetin rankan kevätlukukauden pakettiin (ja saanut parempia arvosanoja kuin koskaan vielä yliopistossa), telttaillut Balatonilla viikonlopun verran ihan junaradan vieressä, heittänyt hyvästit Budapestissä asumiselle ja ihanalle kämpälle, viettänyt suloiset 11 päivää Leipzigissa kuherrellen (ja jättänyt Leipzigin taakse niin vastentahtoisesti kuin vain voi) ja lopulta päätynyt Tromssaan kesäksi.

Ihan hitosti kohinaa, eikös.

Olen matkannut fyysisesti monia kiharaisia mutkia pitkin takaisin pohjoiseen. Tahti kuulostaa hengästyttävältä, mutta oli nautittavaa oikeastaan ihan tänne Tromssaan asti. En ollut käynyt melkein vuoteen missään ilman perheentapaamis- tai työntekotarkoitusta, joten tuntui ihanalta vain hypätä vuokra-auton pelkääjän tai kuskin paikalle ja navigoida pitkin Slovakian hämmästyttävän kuoppaisia ja Kroatian yllättävän hyvälaatuista tieverkostoa. Oli jo aikakin päästä nuuskimaan niin Tatrojen, Balatonin kuin Välimerenkin tuulia.

Vaikka olen saanut siirrettyä puolet omaisuudestani kesäteloille Budapestiin ja toisen puoliskon mukaani tänne Tromssaan, ja vaikka olen aloittanut työharjoittelun omasta mielestäni ihan mukavasti, sydän ei ikävä kyllä sattunut mukaan Berliini-Tromssa-lennolle.

En ole vieläkään ihan täysillä tässä Norja-kesässä mukana, ja meni hetki tajuta, miksi. Loppukesästä alkaen edessä on niin hienoja juttuja, että haluaisin hypätä madonreikään ja pyrähtää vanhempien kotipihaan auto täynnä ulkoiluromua polkupyörästä lähtien. Edessä on vaikka mitä mahtavaa, takana on vaikka mitä mahtavaa (mutta myös liikaa opiskelua), ja tässä hetkessä on puolikiinnostava työharjoittelu kaupungissa, jossa en tunne juuri ketään.

Kun tietää, mistä lievä epämukavuus johtuu, siitä voi myös oppia ja opetella sietämään sitä. Jopa ehkä pitämään siitä.

Päällimmäisenä mielessä on iltaisin ikävä. Budapestin ja Leipzigin välimatka ei ollut kummoinen, ja kumpikin sai opiskelijana otettua reiluja viikon lemmenlomia toisen luo vähintään kerran kuussa. Nyt meitä kumpaakin vaivaavat 8 tunnin toimistopäivät ja rahapula, joten pääsemme seuraavan kerran nukahtamaan toisen kättä puristaen ehkä heinäkuussa. Tämä kokemus taitaa opettaa meille molemmille, että nyt ei ole hyvä olla erossa, ja vauhdittaa motivaatiota muuttaa samaan paikkaan niin nopeasti kuin mahdollista.

Kaipaan myös kurssikavereita. Hitsauduimme todella tiiviiksi porukaksi kirjastossa ryhmätöitä vääntäessä ja halpaa unkarilaista viiniä latkiessa, ja nyt melkein kaikki lähtivät kesäksi työharjoitteluun kuka minnekin: Puolaan, Saksaan, Viroon, jopa Hong Kongiin. Ensi vuonna meidät jaetaan kahteen ryhmään, joista toinen suuntaa Wieniin ja toinen New Yorkiin, joten pelkäsin, että yhteytemme katkeaisi saman tien. Näköjään muutkin olivat huolissaan samasta asiasta, ja olemme tekstanneet joka päivä. Kesän jälkeen kurssinpuolikkaamme jälleennäkeminen on varmaankin naurunkyyneliä ja huonoja vitsejä täynnä. Toivon todella, että nämä tyypit ovat se kaveriporukka, jonka kanssa voi vielä vuosikymmenten päästäkin viettää pitkiä viikonloppuja jossain Keski-Euroopan pääkaupungissa ja sössöttää sosialismin oikeasta luonteesta.

On myös todella outoa olla samalla leveyspiirillä perheen ja lapsuudenystävien kanssa, mutta silti 9 tunnin ajomatkan päässä. Niin lähellä, mutta niin kaukana. Inarista ei voi lähteä tänne kahden päivän vapailla, eikä täältä sinne. Päällemme saattaa ropista räntää samasta matalapaineen rintamasta, mutta emme voi piilotella siltä samassa kivenkolossa päiväpatikalla. En ole käynyt kotikotona sitten tammikuun, enkä malta odottaa niitä elokuun viikkoja, kun pääsen lämmittämään rantasaunaa ja paistamaan lättyjä Inarijärven saaressa.

Sitä paitsi jonkun toisen kirjoittamien raporttien oikolukeminen kesäkaudella tyhjentyvällä toimistolla on aika tylsää. Itse asiassa suunnittelisin mieluummin gradua. Ehkä minun pitäisi sittenkin harkita sitä väikkäriä.

Suomi-lomaa ja Wienin syksyä odotellessa aion siis lenkkeillä merenrannassa, opetella käyttämään Squarespacea ja tekemään ei-akateemista tutkimusta, valloittaa vuoria uusien patikointikaverien kanssa ja kutsua Tromssaan kylään perhettä ja ystäviä. Vaikka tämä ei olekaan se aika ja paikka, jossa ehdottomasti tahtoisin olla, täällä on aivan viihtyisää ja ennen kaikkea opettavaista.

Kuvat huhtikuisesta Zagrebista, jossa tuoksui alkukesä ja jossa alkoi sataa heti, kun saimme jäätelötötteröt kouraan. 

Yleinen

Kun yritin pysyä yhdessä maassa

11.4.2019

Olen ollut viimeisen neljän vuoden aikana kirjoilla kuudessa eri maassa (Suomi, Norja, Sveitsi, Itävalta, Hollanti ja Unkari), minkä lisäksi olen viettänyt muutaman viikon tai kuukauden Costa Ricassa ja Kanadassa. Näiden päälle olen vielä viettänyt viisi kuukautta reppureissulla.

Kun lähdin ensimmäistä kertaa ulkomaille kesätöihin – Sveitsiin nelisen vuotta sitten – lupasin itselleni, että reissailisin ja riekkuisin niin kauan kuin tämänmuotoinen seikkailu sykähdyttää. Hauskaa on ollut, enkä vaihtaisi yhtään kokemusta pois. Noh, olen kuitenkin nyt Tilburg Universitystä valmistuttuani ollut vankasti sitä mieltä, että osittainen matkalaukkuelämä saisi jo riittää.

Hain CEU:hun osittain siksi, että voisin viettää kaksi vuotta samassa kaupungissa. Halusin ystäviä, joiden kanssa tiet eivät erkanisi vähään aikaan; ostaa pyörän ja hyvän paistinpannun ja moikkailla kiipeilysalilla ja lenkkipolulla tuttuja kasvoja. Ja jos lähtisinkin reissuun, voisin palata tuttuun kouluun, tuttuun asuntoon.

Aika ironista, että CEU:n pyörremyrsky voimistui juuri sinä vuonna, kun minun piti asettua pikkuisen aloilleni, antaa ensimmäisten vesijuurten tunkea esiin. Unkarin autokraattinen hallitus on kammennut yhdysvaltalaisomisteista yliopistoamme ulos maasta jo parin vuoden ajan, ja ensi syksystä lähtien CEU:n kampus hivuttautuu pikku hiljaa Wieniin. Jokainen opetusohjelma sai itse päättää, kummassa kaupungissa jatkavat maisteriopiskelijat kuluttaisivat luentosalien penkkejä. Kv-politiikan kahden vuoden ohjelma, jossa siis opiskelen, päätti heivata meidät ensi syyslukukaudeksi Wieniin ja kevääksi takaisin Budapestiin.

Eikä siinä vielä läheskään kaikki. Menen kesäksi työharjoitteluun Norjaan, ja kenties talvisen Budapestiin paluun sijaan lähdenkin vaihtariksi Saksaan. Olen jo saanut hyväksynnän vaihto-opiskelulle, mutta CEU:n tilanne on niin sekava, etten uskalla vannoa Saksan-keikkaa varmaksi. Sekavia ovat omatkin aikatauluni, sillä voi olla, ettei vaihto sovi omaankaan elämäntilanteeseen.

Suunta on silti todennäköisesti kohti Saksaa viimeistään gradunkirjoittelua varten – siihenkään ei ole enää kuin vuosi.

Seesteisen Budapestiin jämähtämisen sijaan luvassa onkin seuraavanlainen sekava pomppiminen:

1-4/2019: Budapest, Unkari

5-8/2019: Tromssa, Norja

9/2019: Budapest, Unkari

10-12/2019: Wien, Itävalta

2020: Budapest ja/tai Saksa vielä tuntemattomassa järjestyksessä

Tämän puliveivauksen logistiikka kuulostaa hirveältä, mutta ei itse asiassa varmaankaan ole kovin vaikeaa. Voin jättää suurimman osan maallisesta mammonastani tänne Budapestiin jonkin paikallisen kaverin häkkivarastoon, ja ne on suht helppo kärrätä Unkarista Itävaltaan. Itävallassa meille tarjoillaan ilmaista majoitusta, koska kun otimme opiskelupaikan vastaan, sijoituspaikkana luki koko kahdeksi vuodeksi Budapest. Ja kun näin ei olekaan, on yliopiston vastuulla hankkia tällaisille koulutuspakolaisille majoitus ja kuljettaa meidät maasta toiseen.

Ehkä minun ei ollut tarkoituskaan asettua vielä lainkaan aloilleni. Pääsen kokemaan kesän Norjan vuorilla ja ilmastoraportteja kaivellen, syksyn wieniläisessä opiskelija-asuntolassa sacher-kakun ja rieslingin äärellä ja kenties sitten päätyä jo suunniteltua nopeammin sinne, minne todella haluan päätyä ja jonne todennäköisesti juutun pitemmäksi aikaa.

Tai mistä sitä tietää. Ehkä muutankin seikkailupakuun sen sachsenilaisen kiipeilijän kanssa, jonka kanssa yritän päästä saman postiluukun taakse. En usko, että tärkeintä on tällä hetkellä pysyvä osoite, vaan pysyvät ihmissuhteet, joita ei tarvitsisi hoitaa enimmäkseen Skypen kautta.

Yleinen

Miten ratkaista nuuskamuikkusen dilemma

27.2.2019

Reilu vuosi sitten julkaisin tähän mennessä luetuimman kirjoitukseni: Lentäminen tuhoaa ilmaston – nuuskamuikkusen dilemma.

Se herätti närkästystä, pahaa mieltä, syyllisyyttä, ihastusta ja ainakin mielenkiintoa. En varmasti ollut ensimmäinen, joka nosti lentoliikenteen päästöt puheenaiheeksi, mutta yksi ensimmäisistä, eikä aika ollut vielä kypsä. Nyt, vain 15 kuukautta myöhemmin, tilanne on ihan eri: on Maata pitkin -matkailumessut, Facebookin junamatkustusryhmiä, kotimaanmatkailuintoa joka puolella. Melkein jokainen matkabloggaaja on sivunnut päästö- ja ilmastonmuutosaihetta jotenkin. Kiitos siitä.

Aihe on lähes loppuun kaluttu. Lähes. On esitetty lupauksia lentää vähemmän, lopettaa lentäminen, kompensoida päästöt tai lentää vain vihreillä lentoyhtiöillä. (Varmaan yhtä vihreillä kuin Shell, jonka uusissa mainoksissa poseeraa koko kansan Lauri Markkanen maapallokoripallon kanssa.)

Yritän nyt rimpuilla tämän vastauksen alkuperäiseen lentopäästöjen ongelmaan ja esitellä isomman kuvion niin, etten syyllistäisi yksilöitä, vaan järjestelmää, ja tarjoaisin vielä vähän toivoakin. Aioin sanoa, etten ole alan asiantuntija, mutta piru vie, onhan tässä nyt ilmasto-oikeutta ja politiikkaa opiskeltu jo kuuden vuoden ajan ja gradukin Pariisin sopimuksesta väännetty.

Jäätiköiden puolesta!

Yksilön toimilla on väliä. On tärkeää lajitella jätteet, olla ostamatta tarpeetonta roinaa, syödä kasvispainotteisesti, tilkitä vetävät ikkunat ja matkailla mahdollisimman vähäpäästöisesti. Mutta vielä enemmän väliä on sillä, miten järjestelmä rajoittaa ympäristölle haitallista toimintaa. ”Järjestelmä”, jossa me suomenkieliset enimmäkseen elelemme, on Suomen lainsäädäntö.

Lainsäädäntöön voimme vaikuttaa me kaikki. Lakeja säätävät kansanedustajat (sekä kansalaiset alotteilla), ja äänioiketut voivat äänestää vaaleissa.

Se, että vähäpäästöisestä elämäntavasta on tehty yksilövalinta politiikan reunaehtoja sijaan, on poliittinen valinta siinä missä vaikkapa opintotuen heikentäminen tai työttömyyden aktiivimalli. On paljonkin, mitä eduskunta voisi tehdä Suomen kasvihuonepäästöjen vähentämiseksi niin, ettei ilmastotoimista edes koituisi juurikaan lisälaskua veronmaksajille: lihantuotannon tukia voitaisiin vähentää, lentoliikennettä voitaisiin verottaa nykyistä enemmän, kaupunkien keskustoissa autoilua rajoittaa ja julkista liikennettä tukea nykyistä enemmän, siirtää kasvikset halvempaan ja liha- ja maitotuotteet korkeampaan verokantaan, lisätä uusiutuvien energiamuotojen tukia ja samalla verottaa vaikkapa ulkomaisia kaivosyhtiöitä enemmän.

Mikäli ympäristölle haitallisia tukia vähennetään, kulutustottumukset todennäköisesti paranevat kuin itsestään: ostetaan vähemmän lihaa, hankitaan tuulisähköä, parannetaan eristyksiä, hypätään kimppakyytiin eikä lennetä viikoksi joululomalla Thaimaahan, kun lentojen hinnat kohoavat häijysti. Ei pidä tuijottaa pelkän lentämisen päästöjä tai yksilöiden toimintaa, vaan myös kokonaiskuvaa koko yhteiskunnan näkökulmasta.

Grafiikka Vihreiden someista

Eduskuntavaalit pidetään kuuden viikon päästä. Yllä olevasta graafista voi näppärästi tarkastaa, minkä suuntaisia ilmastotavoitteita eri puolueilla on. Sillä, että pyrkii arkielämässään vähäpäästöiseen ja ilmastoystävälliseen eloon, on toki merkitystä, mutta vielä tärkeämpää, kuka päättää Suomen ilmastopolitiikan linjoista vuosille 2019-2023.

Eikä kyse ole pelkästä Suomesta. Olemme siinä mielessä onnellisessa asemassa, että Suomesta on tulossa kesällä EU:n puheenjohtaja. Yleensä kaltaisillamme lilliputtivaltioilla ei ole juurikaan sanottavaa unionin politiikan suuriin linjoihin, mutta puheenjohtajamaa saa paljon hiljaista valtaa, eli näkyvyyttä ja mahdollisuutta hivuttaa asioita agendalle. Ilmastoveivi-kampanja on haistanut tämän mahdollisuuden ja kerää suomalaisten nimiä adressiin ja vakuuttaa Suomen tuleva hallitus siitä, että päästöt tulisi rajata 1,5 asteen tavoitteeseen. Eikä vain Suomessa, vaan koko EU:ssa. Suomi voi puheenjohtajana tehdä avauksia paljon kunnianhimoisemman ilmastopolitiikan puolesta. Oletko jo allekirjoittanut?

Ilmastonmuutos on kaikkiaan niin mullistava ongelma, että se tulee pitkällä tähtäimellä kaatamaan nykyisen talousjärjestelmämme (joka sen on aiheuttanutkin). Mutta aloitetaan muutos nyt vaikka siitä, että Rovaniemelle pitäisi päästä Helsingistä halvemmalla raiteita kuin taivaita pitkin. Tätä varten Suomi voisi esimerkiksi verottaa lentopetrolia nykyistä enemmän (nykyinen veroluokka taitaa olla nolla), ja myöntää vaikkapa VR:lle lisätukea niin, että raidematkailu tulisi systemaattisesti lentämistä halvemmaksi.

Tästä aukeaisi upea aasinsilta kapitalismista nurisemiseen, mutta jätän sen käyttämättä. Tärkein pointti on se, ettei ilmastonmuutos ole yksilöiden syy, ei sinun eikä minun, eikä sitä voi kukaan yksinään pysäyttää. Meillä on kuitenkin demokratiassa etuoikeus valita itse johtajamme ja muokata sitä kautta yhteiskuntaa radikaalistikin. Lennä tai ole lentämättä Lapin-lomalle, mutta äänestä vaaleissa ja äänestä sellaista ehdokasta, joka tahtoo maapallolle samanlaisen tulevaisuuden kuin sinäkin.

Yleinen

Uusiin ja vanhoihin uomiin

30.1.2019

Minulla on ollut aina kaksi vaihdetta: joko lököttelen saamattomana tai ymppään päiväni aivan liian täyteen. Jonkinasteisena perfektionistina olen taipuvainen painumaan jälkimmäisen taakan alle. Kuormitin itseäni kohtuuttomasti koko syksyn ja erityisesti joulukuussa, kun yritin venyä kellon ympäri kestäviin työpäiviin, opintojen hoitamiseen niiden ohella ja vieläpä vähintään kolmella eri kielellä päivässä.

Elelen nyt jälkeistä aikaa. Burnoutin? Uupumuksen? Ihan vaan ison, ison väsymyksen? En tiedä, mutta hitaasti on pitänyt ottaa – tai ainakin olisi pitänyt. CEU:ssa opiskeleva ei voi antautua ihan täyden lusmuilun varaan, sillä kirjallisuuskatsaukset ja esitelmät vaanivat laatijaansa joka ikinen viikko.

Raapustelin Saksassa paljon ajatuksia tukkurin toimituksen päälle antamaan muistioon. Tunsin olevani kerrostaloasuntoon lukittu husky: päivät jumissa lähes ikkunattomassa kopissa, ja aamuisin ja iltaisin puolestaan kävelytin itse itseni vain kämpiltä tai kämpille. Viiden minuutin vajavaisen lenkin ulkopuolella loisti kaupunki, ja kun sen valot loppuisivat, alkaisi itäsaksalainen pusikko. Joulukuun loskassa harmaa, mutta kesäisin näyttämönä laittomille teknoreiveille tai nakurannoilla kirmaamiselle.

Listasin asioita, joita haluaisin tehdä, kun taas saisin vapaa-aikaa. Vaikka eihän sitä saada, se hankitaan. Minä olen itse vastuussa siitä, että pääsen tekemään sitä, mitä tahdon. Listojen mukaan juoksemaan portaita niin, että kurkkua korventaa. Etsimään kirjakahviloita Budapestissä ja istahtamaan kaakaon äärelle selailemaan jotain odottamatonta, kuten Tatsachen über Deutschland -liparetta, jonka ystäväni antoi vitsinä. Kävelemään joskus yliopistolta kotiin. Kirjoittamaan niin paljon kuin haluan, ja vähän enemmän.

Sen jälkeen, kun on nipistänyt yöunista puolet tärkeämmälle toiminnalle ja koittanut tehdä töissä kahta työtä yhtä aikaa (kirjoittanut siis rahanlaskennan ohessa lehtijuttuja) ja syönyt pelkkää puisevaa pastaa ja sosekeittoa viikkotolkulla, on vaikeaa totutella nauttimaankin. Ja juuri siksi minun on nyt pakotettava itseni rentoutumaan, sillä en voi syöstä itseäni 24-vuotiaana vaikeaan uupumukseen osa-aikaduunien, opintojen ja järjestöhommien takia. Ei ole sen arvoista.

Siispä olen viime viikkoina jättänyt tekemättä kaiken, mitä ei ole pakko. Olen aloittanut muutaman uuden Netflix-sarjan (Sex Education on parasta, mitä suoratoistopalvelu tarjoaa!), käynyt pizzalla kolmesti viikon sisään, makoillut sängyssä aamuisin tuntitolkulla ja viihtynyt Budapestin uudella kiipeilysalilla enemmän saunassa kuin seinällä.

Tätä postaustakin olen nakertanut pikku hiljaa: kirjoittanut rivin silloin, toisen tällöin, poistanut ne molemmat ja pistänyt kaiken uusiksi. Kiirekös tällä.


En voi sanoa, että arki Budapestissä rullaisi nyt nätisti. Elän valehtelematta elämäni tähän mennessä parasta aikaa, joten ei tätä arjeksi voi kutsua.

Hassu seikkailun ja kiireilyn sekoitus: tulenpalavaa ihastumista ja 1800-luvun rauhansopimusten tulkintaa, syvää ystävystymistä ja Photoshopin opettelua. Kirjastossa voi tuijottaa joko auringonlaskua Budan kukkuloiden taakse tai International Organizationin numeroa vuodelta 1995.

Kiinnitänkin ekstrapaljon huomiota siihen, että muistan ottaa rennosti. Turhaa pilata elämänsä kevättä siihen, että hioo yliopiston lehden keskiaukeaman layoutia keskellä yötä, kun voisi vaikka paistaa vohveleita tyttöjen kanssa. Kilpailuhenkiset luokkalaiset istuskelevat usein kirjastossa kaikki viikonloput läpeensä, ja asenne uhkaa tarttua. Siispä tekisi hyvää jättää joskus Budapestin metroverkostolla saavutettavat paikat taakseen ja lähteä vaikka tarpomaan mutaista mäenrinnettä ylös. Kaveri on luvannut lähteä esittelemään kotikaupunkinsa Esztergomin 500 vuotta vanhoja graffiteja viikonloppuna, ja voisipa silloin vaikkapa kuokkia hallintotieteiden opiskelijoiden talvirientoihinkin.

Pointti taisi hukkua, mutta se on tämä: vapaa-aika on hurjan tärkeää. Varsinkin, kun on tähänastisen elämänsä onnellisimmalla kukkulalla.