Browsing Tag

diippiä

Yleinen

Uusiin ja vanhoihin uomiin

30.1.2019

Minulla on ollut aina kaksi vaihdetta: joko lököttelen saamattomana tai ymppään päiväni aivan liian täyteen. Jonkinasteisena perfektionistina olen taipuvainen painumaan jälkimmäisen taakan alle. Kuormitin itseäni kohtuuttomasti koko syksyn ja erityisesti joulukuussa, kun yritin venyä kellon ympäri kestäviin työpäiviin, opintojen hoitamiseen niiden ohella ja vieläpä vähintään kolmella eri kielellä päivässä.

Elelen nyt jälkeistä aikaa. Burnoutin? Uupumuksen? Ihan vaan ison, ison väsymyksen? En tiedä, mutta hitaasti on pitänyt ottaa – tai ainakin olisi pitänyt. CEU:ssa opiskeleva ei voi antautua ihan täyden lusmuilun varaan, sillä kirjallisuuskatsaukset ja esitelmät vaanivat laatijaansa joka ikinen viikko.

Raapustelin Saksassa paljon ajatuksia tukkurin toimituksen päälle antamaan muistioon. Tunsin olevani kerrostaloasuntoon lukittu husky: päivät jumissa lähes ikkunattomassa kopissa, ja aamuisin ja iltaisin puolestaan kävelytin itse itseni vain kämpiltä tai kämpille. Viiden minuutin vajavaisen lenkin ulkopuolella loisti kaupunki, ja kun sen valot loppuisivat, alkaisi itäsaksalainen pusikko. Joulukuun loskassa harmaa, mutta kesäisin näyttämönä laittomille teknoreiveille tai nakurannoilla kirmaamiselle.

Listasin asioita, joita haluaisin tehdä, kun taas saisin vapaa-aikaa. Vaikka eihän sitä saada, se hankitaan. Minä olen itse vastuussa siitä, että pääsen tekemään sitä, mitä tahdon. Listojen mukaan juoksemaan portaita niin, että kurkkua korventaa. Etsimään kirjakahviloita Budapestissä ja istahtamaan kaakaon äärelle selailemaan jotain odottamatonta, kuten Tatsachen über Deutschland -liparetta, jonka ystäväni antoi vitsinä. Kävelemään joskus yliopistolta kotiin. Kirjoittamaan niin paljon kuin haluan, ja vähän enemmän.

Sen jälkeen, kun on nipistänyt yöunista puolet tärkeämmälle toiminnalle ja koittanut tehdä töissä kahta työtä yhtä aikaa (kirjoittanut siis rahanlaskennan ohessa lehtijuttuja) ja syönyt pelkkää puisevaa pastaa ja sosekeittoa viikkotolkulla, on vaikeaa totutella nauttimaankin. Ja juuri siksi minun on nyt pakotettava itseni rentoutumaan, sillä en voi syöstä itseäni 24-vuotiaana vaikeaan uupumukseen osa-aikaduunien, opintojen ja järjestöhommien takia. Ei ole sen arvoista.

Siispä olen viime viikkoina jättänyt tekemättä kaiken, mitä ei ole pakko. Olen aloittanut muutaman uuden Netflix-sarjan (Sex Education on parasta, mitä suoratoistopalvelu tarjoaa!), käynyt pizzalla kolmesti viikon sisään, makoillut sängyssä aamuisin tuntitolkulla ja viihtynyt Budapestin uudella kiipeilysalilla enemmän saunassa kuin seinällä.

Tätä postaustakin olen nakertanut pikku hiljaa: kirjoittanut rivin silloin, toisen tällöin, poistanut ne molemmat ja pistänyt kaiken uusiksi. Kiirekös tällä.


En voi sanoa, että arki Budapestissä rullaisi nyt nätisti. Elän valehtelematta elämäni tähän mennessä parasta aikaa, joten ei tätä arjeksi voi kutsua.

Hassu seikkailun ja kiireilyn sekoitus: tulenpalavaa ihastumista ja 1800-luvun rauhansopimusten tulkintaa, syvää ystävystymistä ja Photoshopin opettelua. Kirjastossa voi tuijottaa joko auringonlaskua Budan kukkuloiden taakse tai International Organizationin numeroa vuodelta 1995.

Kiinnitänkin ekstrapaljon huomiota siihen, että muistan ottaa rennosti. Turhaa pilata elämänsä kevättä siihen, että hioo yliopiston lehden keskiaukeaman layoutia keskellä yötä, kun voisi vaikka paistaa vohveleita tyttöjen kanssa. Kilpailuhenkiset luokkalaiset istuskelevat usein kirjastossa kaikki viikonloput läpeensä, ja asenne uhkaa tarttua. Siispä tekisi hyvää jättää joskus Budapestin metroverkostolla saavutettavat paikat taakseen ja lähteä vaikka tarpomaan mutaista mäenrinnettä ylös. Kaveri on luvannut lähteä esittelemään kotikaupunkinsa Esztergomin 500 vuotta vanhoja graffiteja viikonloppuna, ja voisipa silloin vaikkapa kuokkia hallintotieteiden opiskelijoiden talvirientoihinkin.

Pointti taisi hukkua, mutta se on tämä: vapaa-aika on hurjan tärkeää. Varsinkin, kun on tähänastisen elämänsä onnellisimmalla kukkulalla.

Yleinen

Seuraava lenkki ketjussa

2.11.2018

Amerikkalaiset kaverini ovat hehkuttaneet Halloweenia koko viikon, ja keskiviikkona unkarilainen luokkalainen sitten otti ja kyllästyi karkki- ja kepposhöpinään.

”Täällä pyhäinpäivä on hiljainen juhla.”

Kun hän puuskahti paheksuntansa, tajusin, että olin samaa mieltä. En ehkä pysyvästi, mutta tänä vuonna minulla on monta syytä pysähtyä ajattelemaan heitä, jotka ovat lähteneet tästä maailmasta vuonna 2018. Heitä on monta, enkä ole ehtinyt/halunnut/jaksanut päästää tunteita pintaan.

Eilinen oli vuotta 2018 synkimmillään – kirjoitin Inarin edesmenneen nuorisosihteerin ja yhden tärkeimmistä tsemppareistani muistokirjoitusta. Muokkasin lauseiden sanajärjestystä, kuuntelin surullisen laulun, itkin, siirsin lauseita uuteen järjestykseen, jäsentelin sanoja jotka eivät tuntuneet koskaan osuvan oikeille paikoilleen ja itkin. En häntä pelkästään, vaan myös sukulaisia, jotka eivät jaksaneet enää uuteen kesään tai talveen.

IMG_7201
IMG_7193
IMG_7195

Kunnioitan vainajia, enkä kerro heistä enempää.

Tarinoin joku aika sitten siitä, miten Budapest ja CEU:ssa opiskelu tuntuu olevan yksi elämäni taitekohdista. Tunne on vain kasvanut, eikä kyse olekaan pelkästään opiskelusta, töistä tai ammatinvalinnasta. Vanhempani, sisarukseni ja minä olemme kunnossa, mutta silti muutosten keskellä. Kaikki palaset tuntuvat liikkuvan: esimerkiksi mummola on myyty ja viimeinen kotona asustellut velikin pullahtanut lukiosta ulos ja saman tien inttiin sisään.

Olen miettinyt paljon, ja paljon pitäisi vielä miettiä. Omaa roolia perheessä ja suvussa; minkänäköistä elämää oikeasti haluan elellä ja miten voisi olla paremmin läsnä, vaikka asunkin täällä tuhansien kilometrien päässä. Tänään äiti kolasi Inarissa pihaa, minä puolestaan kävin juoksemassa aamulla t-paidassa Tonavan rantamilla.

Kun suurinta osaa isovanhemmista ei enää ole, tuntuu kuin suku olisi typistynyt sukupolvien ketjun sijaan pieneksi, mutta lämpöiseksi mytyksi. Ehkä olen ollut vauhtisokea, mutta olen nyt vasta ymmärtänyt, että seuraava lenkki en olekaan enää minä, vaan minun mahdolliset lapseni.

Hassua, että minusta voisi tulla vastuullinen vanhempi – tytöstä, joka seikkailee pelkillä käsimatkatavaroilla ympäri Väli-Amerikkaa kuukausitolkulla. Istuskelee maissisäkkien päällä, melkein ajautuu snorklaillessa merivirran mukana ulapalle ja syöpöttelee päivässä neljä papu-suklaaleivosta, koska voi. Tai minun vanhemmistani isovanhempia.

Lisää lenkkiajatuksia: viimeiset lenkit lapsuuteen ovat myös napsahtaneet poikki. Askartelin elokuussa Ivalon hautuumaalla käpylampaan – en lehmää, vaan lampaan, koska niin minulle opetettiin. Jätin sen seisoskelemaan kylmän kivenlohkareen päälle. Tuuli on puhaltanut sen jo alas valtaistuimeltaan, sen suomut ovat auenneet tai sulkeutuneet ilmankosteuden vaihtelussa niin, että männynoksajalatkin ovat varmaan jo tipahtaneet.

IMG_7199
IMG_7197

Huomaan soittavani vanhemmilleni oikeastaan useammin kuin he minulle. Vastuu on isoja asioita, mutta myös pikkujuttuja: muistaa painaa tarpeeksi säännöllisesti vihreää luuria ja kysyä läheisiltä, mitä heille oikeasti kuuluu. Alkaa etsiskellä kesätöitä jo ennen ensilunta. Käydä ruokakaupassa, vaikka olisi esseenpalautuspäivä ja tekisi syödä vain voinmakuista mikropopcornia. Hipsiä hautajaisten kahvitilaisuudessa tiskivastaavaksi, kun toiset ovat syventyneitä muistelemaan, mutta kakkulautasia pitäisi silti pestä.

Haaveilen minä vähän niistä tulevien lasten nimistäkin – en tosin vielä ihan yhtä paljon kuin vaellusreissusta Georgiaan.

Kuvissa loistaa Belgradin Pyhän Markuksen kirkko, jonne ortodoksinen laulu ja suitsukkeiden tuoksu houkutteli meidät iltahämärässä. Jopa minä, paatunut kirkkoallergikko, pysähdyin kuuntelemaan moniäänistä hyminää tippa linssissä. 

Yleinen

Olisin sittenkin halunnut palata

11.8.2018

Nyt, kun minulla on vihdoin ollut ympäri Alppeja köpötellessä viettää laatuaikaa pääkoppani sisällä, olen huomannut muutoksen.

Ulkomailla asumiseni on ollut näiden kolmen vuoden ajan armotonta sähellystä. Olen viettänyt kuukautta pitempiä aikoja Sveitsissä, Suomessa, Itävallassa, Norjassa, reppureissulla, uudelleen Norjassa ja Hollannissa. Vuoden maisterintutkintoa lukuunottamatta ajat ovat olleet toisinaan niin lyhyitä, ettei niitä voi laskea edes asumiseksi.

Olen tutustunut uuteen kaupunkiin, oppinut kulkemaan yliopistolle tai töihin, löytänyt lähikaupan ja lempikahvilan. Poukkoillut uudessa sosiaalisessa sokkelossa ja lopulta aina löytänyt ne tyypit, joiden kanssa iltateet ja reissukaljat maistuvat kaikkein parhaimmalta.

Sitten on pitänyt taas jättää hyvästit, pakata reissulaiffi matkalaukkuun ja paeta maasta.

IMG_4943
IMG_4937

Pitänyt ja pitänyt – lähtö on useimmiten oma valinta siinä missä jääminenkin. Tätä keinotekoista dikotomiaa ruodin kuitenkin joskus toiste.

Tämänkertainen valaistukseni on kuitenkin palaaminen. Olen tähän asti elänyt siinä luulossa, että fyysinen liike on aina liikettä eteenpäin myös omassa tarinassani – etten oikein voisi ottaa askelia taaksepäin. Jos nyt palaisin Wieniin, kakkoskaupunginosan opiskelija-asuntolat paistaisivat minulle tyhjyyttään, sillä en osaisi enää sen asuntolan ovikoodia, jossa iso osa kavereistani punkkasi. Praterin puiston nurmikot muistuttaisivat minua niistä, joiden kanssa en enää loikoile puunrunkoa vasten.

Minusta on tullut se, joka ei viihdy samassa kesätyössä yhtä sesonkia pitempään. Se, jolta kysellään, että missäs sie nykyään vaikutat.

Pelkään vaikka mitä, lähinnä turhuuksia: sähköposteihin vastaamista, kattilankansien paukutusta ja muurahaisia. Näköjään palaamistakin. En oikein tiedä, mitä pelkään: jumahtamista? Pettymystä siitä, että ihmiset ja paikka ovat muuttuneet? Sitä, etten voisi luoda aina nahkaani uudelleen ja uudelleen? Asettumista? Vanhenemista?

Kun lähdin Tilburgista, olin varma, ettei itse kaupunkia tulisi ikävä. Kavereita puolestaan tuli, heti samana iltana. Odottelin äitiä kahvilassa jääteetä hörppien. Whatsappissa kyseltiin, olinko päässyt turvallisesti perille, ja pohdittiin jonkun bongaaman koirakaverin sukupuolta.

IMG_4934
IMG_4931

Oli ylimielistä kuvitella, että tämä Euroopan kokoinen Secret Santa -säkki muksauttaisi minut aina sellaisiin oman elämänsä saariin, joiden kanssa voi istuskella sotaoikeuden tenttiä paossa pöydän alla kirjastossa ja kippistää suklaamuffinsseilla. Miksi jättää taakseen jotain sellaista, mikä teki onnelliseksi ja jonne tunsi kuuluvansa?

En ole tietoisesti hylännyt ystäviä kuten eräs lukioluokkalaiseni, joka ilmoitti lakkiaispäivänä parhaille kavereilleen, että kiitos vuosista, ei näkyillä enää. Olen sovittanut treffejä Suomi-lomiin, soitellut ja yrittänyt pysyä kärryillä, miten kenelläkin menee. Mutta olen luovuttanut liian helpolla ja arastellut sitä, että mennyt voisikin olla myös tuleva.

Siispä aloin hahmotella muuttoa Budapestiin ihan eri pensseleillä. Viikon pysähdys Helsingissä – sattuma saattoi minut ja ensimmäisen ystäväni yhteen, kun hän syntyi siskokseni. Vajaa viikko Hollannissa – monet valmistujaiset ovat vielä juhlimatta ja rapakanaalissa uimatta.

Samaan syssyyn laitoin viestiä Leipzigin joulutorin viimevuotiselle johtajalle ja kysyin, vieläkö henkilöstöön mahtuisi. Kun torista on vierähtänyt puoli vuotta, olen alkanut autuaasti unohtaa lauantai-iltojen glühweinistä punanenäiset miesporukat, rännästä märät lenkkarit ja loputtomien glögilaatikkovuorten siirtelyt varastokontista ulos ja takaisin sisälle. Muistot ovat kultautuneet after workeiksi savuisessa kodassa, saksankielisten 80-luvun klassikkojen karaokeversioiksi ja merilintujen matkimiseksi radiopuhelimilla. En ole koskaan viihtynyt yhdessäkään työssä niin hyvin kuin punaisessa tonttuhupparissa salmaria ja savuahventa paskalla saksalla kaupitellen. Kuukauden joulutori tuntui ylipitkältä partioleiriltä, jossa kylmä, nälkä ja väsymys kävivät niin tutuiksi, että niistä sai väännettyä vielä lastenglögiäkin paremmin lämmittävää läppää. Ryhmähenki kohosi viikkojen mittaan korkeammalle kuin korskea joulukuusemme.

Ennen intoilin tuntemattomaan hyppäämisestä, mutta siitä on tullut minulle uusi normaali. Nyt sydän alkaa steppailla, kun kuvittelen Schipholille laskeutumista tai sitä, kun juna lipuu Leipzigin päärautatieasemalle. Deutsche Bahnin tuntien reippaasti myöhässä.

Minne sinun on kannattanut palata?

Kuvat Biesboschin ”kansallispuistosta” Hollannista, jonne teimme kevätretken. 

 

Yleinen

Parasta maailmalla: kansainväliset ystävät

28.7.2018

Muutama vuosi sitten kuvittelin, että olisi voinut kirjoittaa tämän jutun. Tunsinhan muita kuin suomalaisia, ja olimme ystäviä. Kansainvälistä ystävyyttä siis!

Vaan väärässä olin.

Ystävä ei ole minusta se, jonka kanssa voi nauraa luennoitsijan maneereille tai hyppiä riemusta, kun voittaa beer pongissa. Vaan se, joka ilmestyy juomaan teetä takapihalle keskellä yötä saatuaan graduohjaajalta niin murskaavaa palautetta, että tulevaisuudensuunnitelmat menevät uusiksi.

Tilburg, maaliskuu 2018

En ole määritellyt tapaamiani ihmisiä kansallisuuden kautta, mutta olen pitänyt sitä kuitenkin merkityksellisenä. Ruotsalaisilla on huvittavan huono yleissivistys, italialaiset ovat aina myöhässä ja venäläiset puunaavat ulkonäköään herkeämättä.

Paskapuhetta.

Maa, jossa kasvamme, tuo tietysti persoonallisuuteen oman vivahteensa samalla lailla kuin perhetausta tai vaikka musiikkimaku. Suomessa kasvaneena olen esimerkiksi tottunut luonnossaliikkuja, aika tunnollinen ja luottavainen. Seuraan lätkän mm-kisoja enkä jalkapallon, ja tykkään pukeutua skandinaavisen tylsiin väreihin ja yksinkertaisiin leikkauksiin.

Nämä pikkuseikat eivät määrittele minua sen enempää kuin jatkuva pikkumyöhästely sitä kaveria, jonka käsilaukussa luuraa Italian passi.

Olen päässyt sen hurjan korkean Erasmus-muurin yli. Siis sen, jossa kulttuurierot jaksavat vielä innostaa, stereotypiat rehottavat valtoimenaan (tosin niitä oiotaan kovaa vauhtia) ja ystävä on ystävä lähinnä hauskanpidossa. Tilburg oli sekä minulle että useimmille kavereilleni todella kova koulu – meidän yhteinen Siperiamme – emmekä olisi jaksaneet teeskennellä iloista lauantaiaamuisten pannukakkujen äärellä koko lukuvuotta.

Tilburgissa en kiinnittänyt enää huomiota läheisimpien tovereiden kotimaahan, aksenttiin tai omituisiin lempiruokiin, vaan näin heidät vihdoin ja viimein ihan vaan omina itsenään, kuten olen nähnyt vaikkapa lukiokaverini. Yksi rakastaa koiria niin, että kommunikoi puolet ajasta pelkin sesse-giffein. Toinen kehittelee huumorilla omaa imperialistista maailmanpolitiikan teoriaansa. Kolmas valittaa viikottain sitä, että Volkkarin korjaamiseen menee kaikki raha ja aika.

Kaikkia huolettivat samat asiat: huonot yöunet, opiskelustressi, rahapula, koti-ikävä ja yksinäisyys.

Miten rankka vuosi minulla olisikaan ollut, jos en olisi voinut purskahtaa atk-luokassa itkuun ja kertoa, mikä painaa. Jos kaveri ei olisi tuputtanut minulle sämpylää ja hummusta kesken tenttirupeaman, jos en olisi itse välillä käynyt hakemassa smoothieta lähikaupasta graduluolaan kadonneille. Sitä paitsi ne iloisimmat hetket – kuten ukulelenrämpyttelyt jättitammen alla – olisivat menettäneet teränsä, ellemme olisi kaikki tienneet toistemme vastoinkäymisistä.

Niin, se kielipuoli. Zürichissä ja Wienissä asuessani läheisimmät ystäväni olivat kuitenkin suomalaisia, vaikka hengasin myös toisten kv-tyyppien ja paikallisten kanssa. Koin, etten osannut ilmaista itseäni englanniksi tai saksaksi yhtä terävästi kuin suomeksi, ja suomalaisten kanssa oli helpompaa nauraa samoille asioille joutumatta selittämään yksinkertaista vitsiä puhki. Yhteisymmärrykseen ei lopulta tarvitse täydellistä kielitaitoa, ja vaikka painottaisinkin ikuisesti democracy-sanassa väärää tavua, tulen silti ymmärretyksi. Oli tärkeintä oppia pureutumaan aksentin taakse.

Vaikka kansallisuus ei määrittelekään minua tai Suomen rajojen ulkopuolelta tulevia ystäviäni (aikamoista maailmankansalaisfederalistiporukkaa kun ollaan), erilaiset kulttuurit, tavat ja tarinat tuovat keskusteluihimme ja ystävyyteemme syvyyttä, jota en oikein suomalaisten seurassa pysty saavuttamaan. Kansainvälisiltä kavereilta oppii maailmasta valtavasti. Miksi joku äänestää tosissaan Putinia tai Erdogania? Millä tolalla naisten oikeudet ovat Hollannissa? Millaista beniniläinen perinneruoka on?

Tarjosipa kansainvälinen yhteisö meille besserwisseröiville oikislaisille myös muhevan maaperän väittelyyn, joiden aiheet eivät olisi loppuneet koskaan. Myös keskustelukulttuurien erilaisuus avarsi meidän kaikkien maailmankuvia. Kreikkalaiset ilakoivat, kun saivat minut puolen vuoden tuttavuuden jälkeen halaamaan aina tavatessa ja erotessa, ja opin jopa pitämään läheisyydestä.

Toivoisin kaikille ystäviä maailman toiselta puolen. Eikä niitä tarvitse lähteä haalimaan kovin kaukaa – Suomessakin on takuulla kymmeniätuhansia maahanmuuttajia, jotka toivoisivat kovasti ystävystyvänsä paikallisten kanssa.

Yleinen

Hei hei Hollanti

3.7.2018

Jokainen pitkä ulkomaankeikka on opettanut minulle paljon. Tähän asti ne ovat kuitenkin olleet pohjattoman uteliaisuuden ja seikkailunhalun ohjaamia tutkimusmatkoja.

Hollanti oli erilainen. Se otti ja antoi, läiski ennakkoluulojani pirstaleiksi: ennakkoluuloja maasta, kielestä, väestöstä ja minusta itsestäni.

Kun hahmottelin viimeistä kolumniani yliopiston lehteen, päätin, että yritän ilmaista samat tunnelmat täällä myös suomeksi.

IMG_5679
IMG_5689

Ihan alkuun olin innoissani, mutten suinkaan inhokkimaastani Hollannista, vaan länsimaisista hyödykkeistä. Tofua kaupassa! Juomakelpoista vettä! Turvallista ajella pyörällä tai juoksennella ihan missä tahansa ihan milloin tahansa! Teki myös hyvää istahtaa koulunpenkkiin puolentoista vuoden enemmän tai vähemmän luovan tauon jälkeen.

Aika nopeasti Tilburgin punatiiliset seinät alkoivat kaatua päälle. Kapeat kadut ja vielä niitäkin pikkiriikkisemmät asunnot aiheuttivat klaustrofobiaa – löin ensimmäisessä kämpässä pääni melkein joka aamu herätessä kattoon. Olen pään verran keskivertohollantilaista lyhyempi. Aggressiivinen liikenne ahdisti pyöräillessä, ja kun syyssateet alkoivat, ohiajavat autot eivät enää vain säikytelleet, vaan myös kastelivat pyöräilijän läpimäräksi.

Luonnon puute jäyti sydäntäni eniten. Tilburgin halki virtaa vain rapainen kastelukanava, ja merenrantaan on lähes tunnin junamatka. Paikalliset kehuivat korskeita metsiään, joilla he tarkoittivat parin neliökilometrin länttiä täynnä istutettuja puita ja asfaltoituja kävelyteitä. Silloin harvoin, kun ehdin matkustaa muuta kuin kirjaston ja kodin väliä, junanikkunasta aukesi vain näkymä teollisuusalueille ja pelloille. Ihmisen muokkaamaa silmänkantamattomiin.

Hollannin tärkeimmistä opetuksista toinen olikin se, ettei mikään ole läpeensä ikävää. Punatiilisistä taloista tuikkaa esiin komeita, pyöreitä torneja, yliopiston ”metsässä” juoksentelee eläintarhasta karanneita maaoravia ja hollantilaisella joutomaalla laiduntaa pikkuponeja ja alpakoita. Ja jokaisessa naapurustossa on oma ranskiskoju. Alle kolmella eurolla taattu ähky ja niin iso läjä majoneesia, että puolet jäi aina lautaselle.

IMG_5695
IMG_5698
IMG_5699

Ihminenon pelottavan sopeutumiskykyinen eläin. Minusta on tullut vuodessa melkein sokea sille, mitä ennen inhosin, ja kohdistinkin viimeisinä kuukausina huomion kaikkeen hienoon. Enimmäkseen ystäviin ja harrastuksiin.

Toinen oppituntini olikin (taas kerran), ettei kotiin lukittautumalla saavuta muuta kuin vankan Netflix-tuntemuksen. Paikkana Tilburg ei edelleenkään yltänyt kummoisellekaan sijoitukselle lempipaikkojeni listalla, mutta hei, eihän sen tarvitsekaan. Oli kaksi eri kiipeilyhallia, herkullista jogurttijätskiä, suomalainen sauna ja saksalaistyyppinen maauimala. En tarvitse jonkinasteiseen viihtymiseen juuri muuta.

Kliseistä kyllä, mutta taas päädyn toteamaan saman, mille olen antanut tunnustusta jo monesti aiemminkin: ystäville. Rohkeudelle avata suunsa silloin, kun omassa rotankolossa täkki tukehduttaa öisin. Rohkeudelle kuunnella surullisia tarinoita toisilta ja auttaa, vaikkei oikein jaksaisi. Se, joka on päivisin hymyilevä isävitsikone ja koirameemigeneraattori, itkeekin yöllä yksinäisyyttään. Kreikkalainen oman elämänsä Zorbas on tulisesti ihastunut siihen ainoaan tyttöön, jota ei voi mitenkään saada, ja peloton venäläisaktivisti kaipaa moskovalaista poikaystäväänsä. Kaikilla meillä oli yhtä paskaa, joten ymmärsimme toisiamme pelkästä katseestakin silloin, kun gradu uhkaisi nielaista elävältä.

IMG_5712
IMG_5669

Hollanti, kiitän siis sinua kaikesta. Sadepäivistä, jolloin luentosalin penkille jäi takapuolen alle vetinen läntti. Selittämättömästä pahasta olosta, joka taisi olla ikävää ihan minne tahansa muualle kuin sinne, missä olin. Siitä, että kuitenkin jäin, ja sainkin palkinnoksi hillittömän naurukohtauksen kirjaston kahvihuoneessa. Lämpöisistä kevätiltapäivistä, narsisseista ja koirapuistosta ryhmätyötilan vieressä.

Hollannista tulee varmasti ikävä jotain, kuten lauantaitoria, yliopiston kiipeilykerhoa ja, no, niitä ranskiksia. Kun tänään tallustin asemalle muutaman tunnin käppäisten yöunien jälkeen (kiitos siitäkin toverit, jotka pelmahtivat yhtäkkiä auttelemaan pakkauspuuhissa), en katsellut kaihoisasti tuttuja maisemia. Ihmisiä minun tulee sen sijaan hirmuinen ikävä, mutta tiedän myös, että näemme vielä. Suunnittelevat mokomat ryhmäretkeä syksyiseen Budapestiin!

En voi enää sanoa, että vihaisin Hollantia tai suhtautuisin siihen edes tympeän neutraalisti. Se onkin ihan jees. Hollanti on monelle unelmien maa: kuvankauniita kanaaleja, pyöräilyä, liberaalia elämänmenoa ja työmahdollisuuksia joka lähtöön. Minulle ei. Jos siihen lätkisi vähän korkeuseroja, vesistöjä ja aurinkoa, saattaisin muuttaa mieltäni. Pitäisi kuitenkin tapahtua aikas ihmeitä, että muuttaisin sinne takaisin, mutten mene vannomaan mitään.

Kökötin vuoden mukavuusalueen ulkopuolella. Siihen tottui. Mutta seuraavaksi tahtoisin elää niin, että päiväkirjaa on pidettävä ajan tasalla siksi, etteivät päivän aikana koetut taiat pääsisi unohtumaan.