Costa Rica

Vähän aikaa sitten haukuin Costa Rican aika lailla maanrakoon. Koska mustaa ja valkoista harvemmin on, niin pitäähän Tiquiciaa välillä kehaistakin.

Suurin osa varsinkin amerikkalaisista turisteista suuntaa Costa Rican Tyynenmeren rannikolle, jolta löytyvät loputtomat biitsit, upeat rantakalliot ja resortteja joka makuun. Karibian rannikolla on pilvisempää, hieman viileämpää ja edelleen köyhempää. Modernit hyödykkeet kuten tieverkosto ja sähkö tuotiin mangrovepöheikköjen asukkaille vasta 70-luvulla.

Yllätyin täysin, kun hyppäsin San Joséssa Limóniin vievään bussiin. Kaupungista päästyään auto huristeli halki lähes läpikäymättömän, viidakon peittämän vuoriston, jonka jälkeinen kostea tasanko tuntui jatkuvan tuntikausia. Kuumuus liimasi ohuen mekon tekonahkapenkkiin. Pahoittelin vieruskaverille, että dödö saattoi pettää jo aikoja sitten.

(Side note: vieressä istunut kanadalaistyttö lähti lopulta mukaani melkein pariksi viikoksi Panamaan, joten ehkä häntä ei tosiaan haitannut).

Suurin osa reppureissareista suuntaa rähjäisen ja soisen Limónin sijaan Puerto Viejoon, joka on kyllä oikein turistinen mesta. Rantakadulla kaupitellaan katuruokaa samoihin hintoihin kuin Suomessa, ja saksalaiset lapsiperheet leikkivät keskustan rannalla.

Muutaman kilometrin päässä mummot kuitenkin myyvät ajopuista kyhätyistä kojuista lähes ylikypsiä, jumalattoman makeita ananaksia ja pesukarhuperheet ylittävät tietä kaikessa rauhassa. Puerto Viejosta kannattaakin napata menopeliksi alle pyörä ja suunnata kohti etelää, tien loppua. Matkalla voi pysähtyä kilometri kilometriltä tyhjemmille rannoille, vuokrata snorkkeli tai kajakki ja lähteä turkoosinvihreälle Karibialle.

Karibia on mielestäni enemmän sävy kuin meri. Sitä on jo ikävä. Karibia, Arktis. Jotain maagista: pohjoista, trooppista.

Puerto Viejossa hostellia riittää joka makuun. Majoituin itse Kalunai Hostelissa, joka oli paljon nimeään parempi suomalaisen näkökulmasta (oikeasti, miettikää nyt tuota nimeä). Siellä matkalaukut tursusivat vaihtokirjoja, tarantella asusteli keittiökatoksen yläpuolella ja koirat kerjäsivät rapsutuksia riippumattoihin kuumuuden ajamilta reissareilta. Omistajapariskunnan poika väänsi läksyjä pitkän pöydän päässä.

Puerto Viejo ei missään nimessä ole koskematon paratiisi – mutta sen ympäristö on hiton lähellä. Sitä paitsi itse kylässäkään eivät välillä pankkiautomaatit toimi, saati sitten sähköt tai netti. Näin huonoihin palveluihin ei laatutietoinen pakettimatkaaja tyytyisi. Onneksi.

Costa Rican Karibian todellinen kauneus on juuri siinä, miksi sinne pykättiin kunnon tiet vasta silloin, kun Lapissa poromiehet jo hurjastelivat moottorikelkoilla tunturissa. Täällä tuhannet ja tuhannet eliölajit, niin kasvit, eläimet kuin merilevätkin, määrittelevät tahdin. Ihminen on vain kuokkavieras, jonka jäljet häviävät seuraavassa rankkasateessa.

Cahuitan kansallispuistossa nenäkarhut ryöstelevät matkailijoiden jättämiä hedelmänjämiä, jättimäiset erakkoravut kipittävät pitkin aaltojen siloittamaa rantaa ja mölyapinalauma aloittaa iltahuudon korkealla latvustossa. Sadat erilaiset hyönteiset ja hämähäkin väijyvät saalista tai piileskelevät saalistajaa puissa ja pensaissa. Ukkoselta tuoksuva ilma painaa hartioita, muutama valtava pisara tipahtaa silloin tällöin hiuksille.

Tropiikki. Sademetsä. Lastenkirjat. Nyt ollaan todella kaukana kotoa.

Vielä bussipysäkillä ehti bongailla lintuja, kun kaikki linja-autot porhalsivat ohi. Huitominenkaan ei auttanut.

Puerto Viejossa ei rusketu, mutta se onkin ehkä itäisen Costa Rican suurin opetus. Tänne on paljon tärkeämpiäkin syitä ajautua.

Kun kerron Väli-Amerikan reissustani, yleisimmät kommentit ovat: ”eikös siellä ole vaarallista?” ja ”ai ihana, Costa Rica! Minäkin haluan!”.

Molempiin vastaan äh ja selitän jotain ympäripyöreää varovaisuudesta ja siitä, miten kaunista seutua koko niemimaa on, ei pelkästään yksi valtio.

Oikeastaan Costa Rica, jossa vietin lopulta 12 viikon reissusta puolet, osoittautui kuudesta maasta tylsimmäksi. Ennen kuin pureudun enemmän syihin, haluaisin muistuttaa, ettei kuusi viikkoa riitä syväanalyysin tekemiseen ja saamani vaikutelmat voivat ihan hyvin olla vääriä. Joka maassa, joka kaupungissa on hyvät ja huonot puolensa, ja huono asennehan tunnetusti voi pilata kaiken. Subjektiivista, subjektiivista.

Hintataso

Tämän ei pitäisi tulla Costa Rican reissaajalle yllätyksenä, mutta tulee se silti. Kun monet elintarvikkeet maksavat kaupassa tuplat Suomeen verrattuna, niin budjettireissaajalle menee luu kurkkuun. Hedelmiä sentään saa halvalla! Kaikki maksaa mansikoita: ruoka, majoitukset, aktiviteetit ja paikasta toiseen liikkuminen. Lisäksi tuntuu, ettei rahoilleen oikein saa vastinetta. Kalliilla vuokrattu kajakki onkin päältä halki, eikä vuokraamojäbää kiinnosta lainkaan.

Huono ruoka

Jos haluaa aina vain parempia kulinaarisia kokemuksia, Panama Citystä kannattaa ehdottomasti matkata kohti Cancunia eikä toisinpäin, kuten minä tein. Sain ensin nautiskella herkkutortilloista ja reippaasti maustetuista papumuhennoksista Guatemalassa ja Meksikossa – ja sitten purra kuivia papuja ja riisiä loppureissun alkupätkää kaivaten. Costaricalainen arkiruoka koostuu gallo pintosta eli riisien ja mustien papujen kuivakasta sekoituksesta, oksennuksenmakuisesta kotijuustosta ja epämääräisistä kananpaloista, jos liha siis maittaa. Jotta ei menisi täysin haukkumiseksi, ateriaan kuuluvat avokadot ovat varmaankin herkullisimpia, mitä tulet ikinä maistamaan.

Rahalla saa ja hevosella pääsee, ja ruokabudjettia lisäämällä voi välttyä pahimmilta sinkuloilta. Siinä missä kaikissa muissa Väli-Amerikan maissa kolmella eurolla saa masun täyteen herkkuja ja kenties juomankin päälle, Costa Ricassa se ei riitä kuin limsaan. Tympeinkin gallo pinto rokottaa lompsaa ainakin vitosen. Itse kokkaamalla ei oikeastaan edes säästä.

En nyt keksi yhtään ruokaa, juomaa tai leivonnaista, joka olisi jäänyt positiivisesti Costa Ricasta mieleen. Flor de Cana -rommikin tuodaan maahan Nicaraguasta…

Vedätykset

Massaturismi on, kaikessa hyvyydessään ja pahuudessaan, vienyt onneksi turistihuijauksilta suurimman terän. Toisin kuin monissa Lattarimaissa, busseissa gringot eivät joudu maksamaan mielivaltaista summaa vaan ihan tavallisen taksan. Sen sijaan monet aktiviteetit osoittautuvat lyhyemmiksi ja tylsemmiksi kuin luvattiin, oppaat kielitaidottomiksi ja se aiemmin mainittu kuuluisa kajakki merikelvottomaksi. Etenkin takseissa tulee pitää varansa ja varmistaa matkan hinta etukäteen.

Tai mistä minä tiedän, ei minulla Costa Ricassa rahaa mihinkään taksilla kruisailuun ollut.

Epäekoturismi

Jos Tiquicia on jostain tunnettu, niin ympäristöystävällisestä turismista maailman upeimmassa, tai ainakin monimuotoisimmassa, ekosysteemissä. Osa matkailualan toimijoista todella kunnioittaakin luontoa, tahtoo sille parasta ja haluaa esitellä sen ihmeitä matkailijoille ilman ketunhäntää kainalossa.

Sitten on kilpikonnia auttavia vapaaehtoistyöfarmeja, joilla kalliilla majoittuvat eivät näe vilaustakaan kilppareista; zipline-reittejä, jotka tuhoavat harvinaisia puita ja luonnonsuojelualueita, joille päästetään ahneuksissaan niin paljon vierailijoita, että suojeltavat luontokappaleet kaikkoavat kauemmas metsän siimeksiin. Jos ekoturismin sanotaan olevan kotoisin Costa Ricasta, niin uskoisin kyllä viherpesunkin juontavan juurensa sinne.

Sitä paitsi vituttaa maksaa pääsymaksua pienimmillekin luontopoluille ja suojelualueille. Costa Rica ei ole Pohjoismaiden kaltainen hyvinvointivaltio, mutta hinnoittelun ja alueiden omistamisen yhdistäminen kansallisen kattojärjestön alle ryhdittäisi rahankäyttöä ja -kanavointia, ja hätistäisi ulkomaiset omaneduntavoittelijat luonnonmukaisen turismin kentältä.

San José

Joo, tästä ei kannattaisi edes valittaa. Costa Rica on pikkuinen valtio, joka on tunnettu luontonsa, lämpönsä ja hiekkarantojensa vuoksi. Pääkaupunki San Joséssa ei ole näistä mitään – paitsi kuumotusta, kun seuraava lipevä äijä lyöttäytyy seuraan ja yrittää iskeä. San Josésta saattaa löytyä joitakin helmiä, mutta en onnistunut niitä kolmessakaan visiitissä löytämään. Ränsistyneitä taloja, huutelevia miehiä, hengenvaarallinen liikenne ja viisi mangoa kahdella eurolla. Siinäpä Costa Rican pääkaupunki sitten onkin.

Keskusta koostuu kauppahallista, katukauppiaista, kerjäläisistä ja kansallispankin minimaalisesta puistosta, johon mahtuu juuri ja juuri kolme penkkiä ja jonkin vanhan potson patsas. Ketjuravintolat, erityisesti Mäkkärit, ovat valloittaneet katukuvan koko keskustassa.

Haluan uskoa, että San Joséssa on jotain näkemisen arvoista. Mutta en kyllä lähde enää sitä etsimällä etsimään – Panama City on paljon mielenkiintoisempi pääkaupunki lähietäisyydellä (vain 18 jäistä tuntia bussissa ilmastointi täysillä).

 

Kaikkiaan Costa Ricassa turisteja on niin paljon, että aina joku haksahtaa ylihintaiseen ja huonolaatuiseen. Miksi siis edes yrittää? Yritykset tahkoavat voittonsa ilman hyvää palvelua, kestävää kehitystä tai omaperäisiä ideoita, kun amerikkalaisia pakettumatkalaisia riittää kuitenkin.

Costa Ricasta olisi paljon hyvääkin sanottavaa, esimerkiksi paikallisten rentous, turvallisuus ja upea luonto. Mutta totta puhuen menisin vierailemistani Väli-Amerikan maista kaikkiin paitsi tänne uudelleen. Nicaraguasta löytää samat rannat ja kaljat halvemmalla, Panamassa kulttuuri ja kaupungit oikeasti kiinnostavat, Guatemalassa on historiaa, Belizessä upeampi merenalainen maailma ja Meksikossa meininkiä ja sapuskaa.

Haluaisin kuulla puolustuspuheen Costa Ricalle. Anna siis palaa ja käännytä minut!