Browsing Tag

Costa Rica

Yleinen

Costa Rican Karibia – vähemmän turisteja, enemmän viidakkoa

17.7.2017

Vähän aikaa sitten haukuin Costa Rican aika lailla maanrakoon. Koska mustaa ja valkoista harvemmin on, niin pitäähän Tiquiciaa välillä kehaistakin.

Suurin osa varsinkin amerikkalaisista turisteista suuntaa Costa Rican Tyynenmeren rannikolle, jolta löytyvät loputtomat biitsit, upeat rantakalliot ja resortteja joka makuun. Karibian rannikolla on pilvisempää, hieman viileämpää ja edelleen köyhempää. Modernit hyödykkeet kuten tieverkosto ja sähkö tuotiin mangrovepöheikköjen asukkaille vasta 70-luvulla.

Yllätyin täysin, kun hyppäsin San Joséssa Limóniin vievään bussiin. Kaupungista päästyään auto huristeli halki lähes läpikäymättömän, viidakon peittämän vuoriston, jonka jälkeinen kostea tasanko tuntui jatkuvan tuntikausia. Kuumuus liimasi ohuen mekon tekonahkapenkkiin. Pahoittelin vieruskaverille, että dödö saattoi pettää jo aikoja sitten.

(Side note: vieressä istunut kanadalaistyttö lähti lopulta mukaani melkein pariksi viikoksi Panamaan, joten ehkä häntä ei tosiaan haitannut).

P1590754
P1590756
P1590762
P1590786

Suurin osa reppureissareista suuntaa rähjäisen ja soisen Limónin sijaan Puerto Viejoon, joka on kyllä oikein turistinen mesta. Rantakadulla kaupitellaan katuruokaa samoihin hintoihin kuin Suomessa, ja saksalaiset lapsiperheet leikkivät keskustan rannalla.

Muutaman kilometrin päässä mummot kuitenkin myyvät ajopuista kyhätyistä kojuista lähes ylikypsiä, jumalattoman makeita ananaksia ja pesukarhuperheet ylittävät tietä kaikessa rauhassa. Puerto Viejosta kannattaakin napata menopeliksi alle pyörä ja suunnata kohti etelää, tien loppua. Matkalla voi pysähtyä kilometri kilometriltä tyhjemmille rannoille, vuokrata snorkkeli tai kajakki ja lähteä turkoosinvihreälle Karibialle.

Karibia on mielestäni enemmän sävy kuin meri. Sitä on jo ikävä. Karibia, Arktis. Jotain maagista: pohjoista, trooppista.

Puerto Viejossa hostellia riittää joka makuun. Majoituin itse Kalunai Hostelissa, joka oli paljon nimeään parempi suomalaisen näkökulmasta (oikeasti, miettikää nyt tuota nimeä). Siellä matkalaukut tursusivat vaihtokirjoja, tarantella asusteli keittiökatoksen yläpuolella ja koirat kerjäsivät rapsutuksia riippumattoihin kuumuuden ajamilta reissareilta. Omistajapariskunnan poika väänsi läksyjä pitkän pöydän päässä.

P1590819
P1590829
P1590834
P1590836

P1590868

Puerto Viejo ei missään nimessä ole koskematon paratiisi – mutta sen ympäristö on hiton lähellä. Sitä paitsi itse kylässäkään eivät välillä pankkiautomaatit toimi, saati sitten sähköt tai netti. Näin huonoihin palveluihin ei laatutietoinen pakettimatkaaja tyytyisi. Onneksi.

Costa Rican Karibian todellinen kauneus on juuri siinä, miksi sinne pykättiin kunnon tiet vasta silloin, kun Lapissa poromiehet jo hurjastelivat moottorikelkoilla tunturissa. Täällä tuhannet ja tuhannet eliölajit, niin kasvit, eläimet kuin merilevätkin, määrittelevät tahdin. Ihminen on vain kuokkavieras, jonka jäljet häviävät seuraavassa rankkasateessa.

Cahuitan kansallispuistossa nenäkarhut ryöstelevät matkailijoiden jättämiä hedelmänjämiä, jättimäiset erakkoravut kipittävät pitkin aaltojen siloittamaa rantaa ja mölyapinalauma aloittaa iltahuudon korkealla latvustossa. Sadat erilaiset hyönteiset ja hämähäkin väijyvät saalista tai piileskelevät saalistajaa puissa ja pensaissa. Ukkoselta tuoksuva ilma painaa hartioita, muutama valtava pisara tipahtaa silloin tällöin hiuksille.

Tropiikki. Sademetsä. Lastenkirjat. Nyt ollaan todella kaukana kotoa.

Vielä bussipysäkillä ehti bongailla lintuja, kun kaikki linja-autot porhalsivat ohi. Huitominenkaan ei auttanut.

Puerto Viejossa ei rusketu, mutta se onkin ehkä itäisen Costa Rican suurin opetus. Tänne on paljon tärkeämpiäkin syitä ajautua.

Yleinen

Käpy paloi Costa Ricaan – miksi?

30.6.2017

Kun kerron Väli-Amerikan reissustani, yleisimmät kommentit ovat: ”eikös siellä ole vaarallista?” ja ”ai ihana, Costa Rica! Minäkin haluan!”.

Molempiin vastaan äh ja selitän jotain ympäripyöreää varovaisuudesta ja siitä, miten kaunista seutua koko niemimaa on, ei pelkästään yksi valtio.

Oikeastaan Costa Rica, jossa vietin lopulta 12 viikon reissusta puolet, osoittautui kuudesta maasta tylsimmäksi. Ennen kuin pureudun enemmän syihin, haluaisin muistuttaa, ettei kuusi viikkoa riitä syväanalyysin tekemiseen ja saamani vaikutelmat voivat ihan hyvin olla vääriä. Joka maassa, joka kaupungissa on hyvät ja huonot puolensa, ja huono asennehan tunnetusti voi pilata kaiken. Subjektiivista, subjektiivista.

P1590588
P1590624

Hintataso

Tämän ei pitäisi tulla Costa Rican reissaajalle yllätyksenä, mutta tulee se silti. Kun monet elintarvikkeet maksavat kaupassa tuplat Suomeen verrattuna, niin budjettireissaajalle menee luu kurkkuun. Hedelmiä sentään saa halvalla! Kaikki maksaa mansikoita: ruoka, majoitukset, aktiviteetit ja paikasta toiseen liikkuminen. Lisäksi tuntuu, ettei rahoilleen oikein saa vastinetta. Kalliilla vuokrattu kajakki onkin päältä halki, eikä vuokraamojäbää kiinnosta lainkaan.

Huono ruoka

Jos haluaa aina vain parempia kulinaarisia kokemuksia, Panama Citystä kannattaa ehdottomasti matkata kohti Cancunia eikä toisinpäin, kuten minä tein. Sain ensin nautiskella herkkutortilloista ja reippaasti maustetuista papumuhennoksista Guatemalassa ja Meksikossa – ja sitten purra kuivia papuja ja riisiä loppureissun alkupätkää kaivaten. Costaricalainen arkiruoka koostuu gallo pintosta eli riisien ja mustien papujen kuivakasta sekoituksesta, oksennuksenmakuisesta kotijuustosta ja epämääräisistä kananpaloista, jos liha siis maittaa. Jotta ei menisi täysin haukkumiseksi, ateriaan kuuluvat avokadot ovat varmaankin herkullisimpia, mitä tulet ikinä maistamaan.

Rahalla saa ja hevosella pääsee, ja ruokabudjettia lisäämällä voi välttyä pahimmilta sinkuloilta. Siinä missä kaikissa muissa Väli-Amerikan maissa kolmella eurolla saa masun täyteen herkkuja ja kenties juomankin päälle, Costa Ricassa se ei riitä kuin limsaan. Tympeinkin gallo pinto rokottaa lompsaa ainakin vitosen. Itse kokkaamalla ei oikeastaan edes säästä.

En nyt keksi yhtään ruokaa, juomaa tai leivonnaista, joka olisi jäänyt positiivisesti Costa Ricasta mieleen. Flor de Cana -rommikin tuodaan maahan Nicaraguasta…

Vedätykset

Massaturismi on, kaikessa hyvyydessään ja pahuudessaan, vienyt onneksi turistihuijauksilta suurimman terän. Toisin kuin monissa Lattarimaissa, busseissa gringot eivät joudu maksamaan mielivaltaista summaa vaan ihan tavallisen taksan. Sen sijaan monet aktiviteetit osoittautuvat lyhyemmiksi ja tylsemmiksi kuin luvattiin, oppaat kielitaidottomiksi ja se aiemmin mainittu kuuluisa kajakki merikelvottomaksi. Etenkin takseissa tulee pitää varansa ja varmistaa matkan hinta etukäteen.

Tai mistä minä tiedän, ei minulla Costa Ricassa rahaa mihinkään taksilla kruisailuun ollut.
P1590628
P1590851

Epäekoturismi

Jos Tiquicia on jostain tunnettu, niin ympäristöystävällisestä turismista maailman upeimmassa, tai ainakin monimuotoisimmassa, ekosysteemissä. Osa matkailualan toimijoista todella kunnioittaakin luontoa, tahtoo sille parasta ja haluaa esitellä sen ihmeitä matkailijoille ilman ketunhäntää kainalossa.

Sitten on kilpikonnia auttavia vapaaehtoistyöfarmeja, joilla kalliilla majoittuvat eivät näe vilaustakaan kilppareista; zipline-reittejä, jotka tuhoavat harvinaisia puita ja luonnonsuojelualueita, joille päästetään ahneuksissaan niin paljon vierailijoita, että suojeltavat luontokappaleet kaikkoavat kauemmas metsän siimeksiin. Jos ekoturismin sanotaan olevan kotoisin Costa Ricasta, niin uskoisin kyllä viherpesunkin juontavan juurensa sinne.

Sitä paitsi vituttaa maksaa pääsymaksua pienimmillekin luontopoluille ja suojelualueille. Costa Rica ei ole Pohjoismaiden kaltainen hyvinvointivaltio, mutta hinnoittelun ja alueiden omistamisen yhdistäminen kansallisen kattojärjestön alle ryhdittäisi rahankäyttöä ja -kanavointia, ja hätistäisi ulkomaiset omaneduntavoittelijat luonnonmukaisen turismin kentältä.

San José

Joo, tästä ei kannattaisi edes valittaa. Costa Rica on pikkuinen valtio, joka on tunnettu luontonsa, lämpönsä ja hiekkarantojensa vuoksi. Pääkaupunki San Joséssa ei ole näistä mitään – paitsi kuumotusta, kun seuraava lipevä äijä lyöttäytyy seuraan ja yrittää iskeä. San Josésta saattaa löytyä joitakin helmiä, mutta en onnistunut niitä kolmessakaan visiitissä löytämään. Ränsistyneitä taloja, huutelevia miehiä, hengenvaarallinen liikenne ja viisi mangoa kahdella eurolla. Siinäpä Costa Rican pääkaupunki sitten onkin.

Keskusta koostuu kauppahallista, katukauppiaista, kerjäläisistä ja kansallispankin minimaalisesta puistosta, johon mahtuu juuri ja juuri kolme penkkiä ja jonkin vanhan potson patsas. Ketjuravintolat, erityisesti Mäkkärit, ovat valloittaneet katukuvan koko keskustassa.

Haluan uskoa, että San Joséssa on jotain näkemisen arvoista. Mutta en kyllä lähde enää sitä etsimällä etsimään – Panama City on paljon mielenkiintoisempi pääkaupunki lähietäisyydellä (vain 18 jäistä tuntia bussissa ilmastointi täysillä).

 

Kaikkiaan Costa Ricassa turisteja on niin paljon, että aina joku haksahtaa ylihintaiseen ja huonolaatuiseen. Miksi siis edes yrittää? Yritykset tahkoavat voittonsa ilman hyvää palvelua, kestävää kehitystä tai omaperäisiä ideoita, kun amerikkalaisia pakettumatkalaisia riittää kuitenkin.

Costa Ricasta olisi paljon hyvääkin sanottavaa, esimerkiksi paikallisten rentous, turvallisuus ja upea luonto. Mutta totta puhuen menisin vierailemistani Väli-Amerikan maista kaikkiin paitsi tänne uudelleen. Nicaraguasta löytää samat rannat ja kaljat halvemmalla, Panamassa kulttuuri ja kaupungit oikeasti kiinnostavat, Guatemalassa on historiaa, Belizessä upeampi merenalainen maailma ja Meksikossa meininkiä ja sapuskaa.

Haluaisin kuulla puolustuspuheen Costa Ricalle. Anna siis palaa ja käännytä minut!

Yleinen

Monteverden monimuotoinen pilvimetsä

14.3.2017

Costa Ricassa on maailman eniten eliölajeja per neliö.

Tämän tietää jopa Pyhimys. Costa Rican eliörikkaista alueista monimuotoisin on puolestaan Monteverden pilvimetsä (ei sademetsä), jossa esiintyy jopa 2,5 prosenttia koko maailman biodiversiteetistä.

Siihen määrään mahtuu muun muassa kymmeniä käärmelajeja, satoja lintuja ja tuhansia hyönteisiä.

Costaricalaiseen tyyliin otusasioissakin osataan ottaa turisteilta rahat poijes, joten kaikkiin Santa Elenan kylän lähistölle perustettuihin suojelualueisiin on pääsymaksu. Mikäli roposilla todella tuetaan tutkimus- ja suojelutyötä, niin erinomaista. Mikäli se valuu isojen yritysten taskuihin, niin todella ikävää.

Luontoäidin ihailuista ei koskaan pitäisi tehdä kylmän kapitalistista bisnestä.

P1590692
P1590689
P1590688

Monteverde-niminen luonnonsuojelualue on pykätty nimenomaan kuuluisan pilvimetsän alueelle. Monteverde sijaitsee juuri vedenjakajan kohdalla, joten Karibialta ja Tyynenmereltä puhaltavat tuulet kohtaavat harjanteella. Karibian koleampi ja kosteampi virtaus kohtaa kuuman mutta kuivan Tyynenmeren. Linnut kieppuivat villisti kahden valtameren viimoissa. Minä napsin pähkinöitä ja kuuntelin tsekkinaisen tarinaa siitä, miten Amerikkaan ei kannata mennä töihin, jos arvostaa vapaa-aikaansa.

Kahden valtameren välissä evästauolla smaragdinvihrenä vellovassa pilvimetsässä mikään ei vaikuttanut niin turhalta kuin työnteko.

P1590679
P1590675
P1590663

Olo oli Monteverdessä kuin kirkossa.

Minun kirkkonihan se onkin. Luonnon kauneuden ja ehdottomuuden keskellä. Vain sorapolut (ja muiden turistien huutelut) pysäyttävät välillä jumalanpalveluksen, mutta onhan sitä tavan messussakin kaikkia houkkia ja vähintään kirkuvia pikkulapsia.

Kuinka monta kasvilajia maailmassa onkaan?

On vihreitä, punaisia, ruskeita ja harmaita lehtiä. Karvaisia, piikikkäitä ja läikikkäitä runkoja. Sammalia, puroja, vesikasveja, maasta kasvavia, liaaneja. Rahisevia, kahisevia, suhisevia ja hiljaisen ylpeitä.

Linnut viheltelivät ja sirkuttivat läpitunkemattoman vihreyden keskellä. Jokin liikkui ja rahisti maahan pudonneita lehtiä. En olisi nähnyt edes karhua metrin päästä.

Hengitin ajatusta siitä, että täplikäs kissapeto vilahtaisi aivan vierestä ohi. Täyttä utopiaa, sillä Monteverden viimeinen jaguaari, viimeisillään raskaana ollut mamma, otettiin päiviltä jo vuosikymmeniä sitten. Ehkä ne vielä hiipivät takaisin.

P1590665P1590684
P1590677
P1590674

Näimme eläimiäkin – apinan nukkumassa oksistossa, lintuja syömässä lehtiä, nenäkarhun viipottamassa suojelukeskuksen pihalla – mutta pilvimetsän vihreä linnake oli se, joka hurmasi minut.

Jossain Monteverden ulkopuolella oli savuttavia chicken buseja, ziplinessä kirkuvia turisteja ja huonoa pizzaa, mutta tänne se maailma ei yltänyt.

Kaikkein oikein maailma on täällä; täällä on eniten maailmaa. Kaksi ja puoli prosenttia kaikista eliölajeista.

Tätä manasin illalla hostellilla, kun heitin huoneestani ulos sekä jättihämähäkin että skorpionin. Kumpikaan ei kovin myrkyllinen, mutta aika ilkeän näköisiä vekkuleita. Melkein tuli inarilaisia sääskiä ja pikkurillinpäänkokoisia hämppyheikkejä ikävä.

Monteverde Bosque Nuboso

Sisäänpääsy 20e aikuiset, 10e opiskelijat

Auki ti-su n. 7-16

Busseja lähtee Santa Elenasta muutama päivässä, kyyti n. 1e

Yleinen

Kaksi mieletöntä Costa Rica -seikkailua

5.3.2017

Sain hostellityöstä kaksi vapaapäivää, ja juuri niinä päivinä hostellilla sattui pyörimään myös mahtava amerikkalainen filosofianopiskelijapoika, joka halusi seikkailla ilmaiseksi lähiympäristössä. Siispä minä ja meksikolainen työkaverimme kuuntelimme uuden kaverimme toiveita ja yhdistimme ne kahdeksi huikeaksi päiväreissuksi, joiden hinnaksi tuli meiltä kolmelta yhteensä alle euro.

Ja kauniimpia kokemuksia saa hakea.

Pienoisina urheiluhulluina ja orastavina adrenaliininmetsästäjinä tie vei ensin salaiselle vesiputoukselle, sitten uimalla saareen meressä.
P1590546
P1590447
P1590550

Parempaa juttuseuraa olisi ainakin saanut hakea koko mantereelta, eikä välttämättä olisi löytynyt. Kun yhdistää kaksi yhteiskunta-aktivistia ja maailmasta kiinnostuneen teekkarin, niin saa huikeita keskusteluja Appalachian Trailista anti-trumpistiseen sotilasvallankaappaukseen. Kivet, kannot ja käärmeet ylittyivät kuin itsestään.

Hiippailimme kuivahkoa jokiuomaa alavirtaan. Hyppelimme puolelta toiselle, kiipeilimme kivillä ja ihastelimme lintusia. Ukkonen jyrisi jossain kaukana. Lopulta solina paljasti pikkuisen vesiputouksen, jossa minä ja työkaverini olimme käyneet jo aiemminkin.

Toisinaan on vain hypättävä tuntemattomaan. Vesiputouksessa sen pääsi tekemään mukavan konkreettisesti. Syvään, vihreänsävyiseen altaaseen ei kiipeämällä pääse. Kurkistus alas viisimetriseltä jyrkänteeltä: ei helevetti. Ensin hyppäsi amerikkalainen, sitten pitkän pohdinnan jälkeen meksikolainen. Suomalaisena heiluttelin jalkoja pudotuksen päällä ja keräsin täriseviä raajoja ja epätervettä pulssia kasaan. Alas on vain yksi tie.

Kävi jo mielessä, että vähän kuin Veljeni Leijonamielessä.

Ja sitten hyppäsin. Mudanmakuinen vesi tunkeutui silmiin ja nenään, jalat hipaisivat pohjaa.

P1590548
P1590452
P1590451

Uiskentelimme lampareessa hyvän tovin. Ukkonen kärisi aina vain lähempää. Istahdin kivelle ja ajattelin, olisipa mukavaa nähdä apinoita. Nostin katseeni kymmenien metrien korkeudessa huojuviin puunlatvoihin, ja kas siellähän laiskiainen kellotteli. Nauroimme riemusta.

Ensimmäiset sadepisarat, pulskat ja täydelliset, molskahtelivat luonnon uima-altaaseen. Tuli kiire kavuta jyrkkä seinämä köyden avustuksella ylös. Syksyllä kiipeilyn peruskurssin käyneenä hirvitti roikkua hipuneen köyden varassa ilman turvavarusteita kivikon päällä.

Kun pääsimme ylös, taivas repesi. Sademetsässä vettä tosiaan kaatuu taivaasta tehokkaammin kuin hostellimme suihkuissa. Piilotimme arvotavarat monen muovipussin sisään ja nautimme sateesta, annoimme sen kastaa läpimäräksi. Kun pahin tulva hellitti, lähdimme paluumatkalle. Nyt uomassa virtasi oikea, kirkas joki, ja kaikki kasvit hohtivat smaragdinvihreinä. Apinat sirkuttivat, linnut lauloivat ja lehdet kahisivat ja ropisivat. Tällainen on Äiti Maa – tai hänen yhdet kauneimmista kasvoistaan ainakin. Hymyilimme, ja katsoimme ylös aina kun voimme. Yleensä emme, sillä yritimme väistellä piskuisia sammakoita.

Ennen hostellia näimme vielä parven valtavia, punaisia papukaijoja, jotka pörhistelivät ja kuivattelivat puolikuolleessa puussa.

P1590615
P1590610

(kuvat eri reissulta)

Toisen päivän retki olikin niin extreme, ettei sille voinut ottaa edes kameraa. Halusimme vierailla loputtomalla, autiolla rannalla, jonne pitäisi uida parinkymmenen metrin virran yli meressä. Siispä rönttäkamppeet niskaan ja elektroniikka hostellille. Virran edustalla mietiskelimme, katselimme hurjia pyörteitä. Ensimmäinen lähti ylittämään: minä ja meksikolainen tyttö riisuimme vaatteitamme ja taittelimme niitä hermostuneita moneen kertaan. Miten noista kuohuista muka voi uida yli? Amerikkalainen pääsi nätisti yli, joten mekin kahlasimme syvään veteen ja lähdimme räpiköimään.

Vesi on minulle elementeistä vierain. Kroolata räpistelin virtaa vasten, yritin päästä yli ennen avomerta. Reidet väsyivät, olkalihakset väsyivät, ja silti piti jatkaa. Hengästytti. Pian jalat koskettivat hiekkapankkia – tein sen! Kaadoin hiekkaa pois lenkkareista ja kurkkasin reppuun. Pyyhkeet ja vaatteet olivat lähes kuivia.

Vaeltelimme silmänkantamatonta, täysin tyhjää rantaa pitkin, kunnes löysimme puiset penkit mangopuun alta. Istahdimme, leikkasimme cantaloupemelonia ja juttelimme elokuvista. Paikallinen mies liittyi seuraan.

Amerikkalainen poika opetti minua hyppimään parimetrisissä aalloissa. Antaa tyrskyn vyöryä pään yli, sukeltaa itse turvaan tyyneen syvyyteen. Suurimmissa aalloissa vilahteli yli metrisiä kaloja. Palasimme takaisin kaupunkiin katsomaan auringonlaskua. Ja ostamaan jäätelöt.

Yleinen

Koti 8 hengen dormissa

2.3.2017

Olen kotiutunut muutamaksi viikoksi Manuel Antonion kansallispuiston reunamille Tyynenmeren rannalle. Täällä autot tööttäilevät, apinat varastavat hedelmälautaselta banaanit ja aalloissakin oppii hyppimään – samoissa, joissa surffarit vetelevät temppujaan. Väännän nettisivuja ja niiden käännöksiä hostellille, jossa asun.

Halusin melkein 12 viikon reppureissuuni pätkän, jossa ei tarvitsisi pakkailla rinkkaa muutaman päivän välein, ja etsiskelin workawayta muutamaksi viikoksi tai jopa kuukaudeksi Costa Ricassa, joka olisi reissuni kallein maa. Minulle tarjottiin kahta paikkaa, ja otin niistä vastaan tämän hostellityön.

Siispä elelen nyt vielä ainakin viikon 8 hengen dormissa.

P1590401
P1590397
P1590418
P1590404

Tässä on hyvät ja huonot puolensa. Aloitetaan siitä, että hostelli on lähes aina hostelli: vähän rempallaan, sotkuinen ja meluisa. Keittiössä ei mahdu kokkaamaan, ja joku pöllii riisit just kun niitä haluaisi keittää. Toisaalta alakerrassa voi aina ottaa olusen tai pari, lyödä korttia. Tänään aamulla hipsin alakertaan ja työkaverini makoili sohvalla vyötiäinen sylissään.

Jep, vyötiäinen. Seuraavaksi alettiin googlailemaan, aiheuttavatko ne lepraa…

Huonounisena introverttina hostelli voisi olla täysi painajainen. Mutta tarpeeksi väsyneenä uni tulee jopa motaria kuunnellessa, tuuletin täysillä vieressä ja yläsängyn satakiloisen mörssärin kääntyillessä. Ja jos ei tule, niin ei kun kiipeämään terassille ja nukkumaan tähtien alla!

Ehkä aidoin ongelmani on latinojen sosiaalisuus. Työkaverini ovat kaikki espanjankielisiä, ja kaikki tehdään yhdessä. Syödään, kokataan, siestaa, playaa, kaikki. Otan omaa tilaa virittämällä ylimääräsen lakanan sänkyni eteen: sitten voi katsella rauhassa pari jaksoa House of Cardsia. Vakavammat kirjoitusprojektit täällä eivät kuitenkaan etene, vaikka niin suunnittelin.

P1590428P1590454
P1590500
P1590512

Spontaanius taitaakin olla tämän hostellipaussin opetus. Ei ehkä miellyttävintä minulle, joka haluaisin joskus olla yksin ja rauhassa, mutta olen sopeutunut tähän nyt kymmenessä päivässä. Joskus on vaan liikaa meteliä nukkumiseen, ja silloin mennään alakertaan liittymään rinkiin. (Ei Haippirinkiin, toim. huom.) Aina voi suunnitella menevänsä päiväretkelle naapuribiitsille, mutta päätyykin taas samalle vesiputoukselle, eri porukassa. Tai sitten vain jää lojumaan sohvalle. Joskus joku vie ruuat, joskus joku lahjoittaa niitä. Hetki kerrallaan, rennosti ja laiskasti.

Ei hostellielämää kauaa jaksaisi. Tarvisin siihen paremmat unenlahjat ja enemmän omaa rauhaa. Mutta muutama viikko menee aina – ihan kuin olisi ikuisella partioleirillä! Uusia kavereita, mölinää ja termiittejä suihkussa. Tahmaisia kattiloita, pohjaanpalaneita linssejä ja aina jollain rommipullon jämät.

P1590514
P1590535
P1590543
P1590546

Manuel Antonio olisi hurja turistirysä, ellen saisi tänne paikallisen hostellinomistajan vinkkejä. Olen hyppinyt vesiputoukselta alas, uinut halki vaarallisen joen ja hengaillut paikallisten surffareiden kanssa 10 kilometriä pitkällä rannalla, jossa ei ollut ketään muuta. Ruokkinut harvinaisia titiapinoita ihan omalla terassilla banaanilla, silitellyt koiria ja kissoja, ränkytellyt ukuleleä ja joskus ollut se tylsä tyyppi, joka menee kymmeneltä nukkumaan.

Tai teeskentelee menevänsä, ettei tarvitse lähteä känniuinnille Tyyneenmereen.

Olen arastellut puhua espanjaa, kyllästynyt siihen ja innostunut uudestaan. Jotenkin viikonlopun aikana löysin reppureissuintohimoni uudestaan – tämähän on ihan parasta. Tropiikki, paljon aikaa ja kaikki maailman mahdollisuudet. Etuoikeus herätä paratiisissa ja tehdä päivästä ihan mitä haluaa, tai sitten ei mitään. Kohdata toisten katse, ottaa yhteyttä, puhua vaikeista asioista ja antaa maailmojen koskettaa hetken. Ymmärtää ihmisiä, joista ei ehkä arkielämässä pitäisi, joihin ei edes ottaisi kontaktia.

Tai olla ymmärtämättä, mutta hävitä heille silti paskahousussa.

Hostellielämässä on paljon tunteita. Mutta kyllä sitä silti rakastaa, vähän kuin sitä liian riehakasta lukiokaveria, jonka seurassa päätyy after skihin tanssimaan pöydällä. Vaikka ei ole ollut edes rinteessäkään.