Browsing Tag

CEU

Yleinen

Pakotetaanko CEU ulos Unkarista?

17.11.2018

Opiskelen Budapestissä CEU:ssa, eli siinä yliopistossa, josta on uutisoitu tänä vuonna ympäri maailman. Siispä CEU:n kohtalo saattaisi kiinnostaa monia.

Tästä Hesarin artikkelista saa kokonaiskuvan tilanteesta puolisen vuotta sitten.

Oikein lyhyt versio: Orbánin hallitus sääti jo lähes kaksi vuotta sitten lain, jonka mukaan kaikkien ulkomaisten yliopistojen pitäisi solmia kahden valtion välinen sopimus yliopiston toiminnasta. CEU on virallisesti yhdysvaltalainen instituutio, joten sopimuksen tulisi olla New Yorkin osavaltion ja Unkarin välinen. CEU täyttää kaikki sopimuksen kriteerit, teksti on laadittu ja New York on rustannut nimet paperiin. Vaan Unkari ei, ja diili on herra Orbánin nimeä vaille valmis

Kuvat ovat minun ottamiani, joko yliopistolta tai sukupuolentutkimuksen alasajoa vastustavasta mielenosoituksesta.

IMG_7097

Jo ennen kuin muutin tänne, tiesin, että luvassa olisi vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Länsimaisesta mediasta ei kuitenkaan saa käsitystä siitä, mikä tilanne Unkarin hallituksen ja Yhdysvaltojen suurlähetystön välillä oikeasti on.

Onko Orbánilla aikomustakaan allekirjoittaa sopimusta? Ja vaikka hän tekisi niin nyt, tulisiko ensi vuonna uusi laki, joka pakottaisi CEU:n silti lähtemään maasta?

Orbánin CEU:hun kohdistuvan hyökkäyksen taustalla luuraa useita syitä. Ensimmäinen niistä on miljardööri George Soros, jonka perustama ja osin rahoittama CEU on. Sorosista on tehty Unkarissa liberaalin, kansainvälisen ja kapitalistisen maailman suurin piru, jollaisilta Unkarin kansaa tulee suojella. Soros-kytkösten lisäksi Unkarin hallitus on muutenkin puuttunut viime aikoina valtavasti yliopistojen toimintaan: sukupuolentutkimuksen opettaminen kielletään ensi vuodesta alkaen, julkisia yliopistoja yksityistetään ja tiedeakatemian rahoituspäätöksiin ja sanomisiin on puututtu.

Akateeminen vapaus on siis todella ahtaalla Unkarissa. Vaikka Orbán allekirjoittaisikin sopimuksen, on epävarmaa, kannattaako tänne jäädä, jos on mahdollisuus ja riittävästi varoja muuttaa pois. Unkarin poliittinen tilanne tuskin paranee lähivuosina, eikä ehkä edes vuosikymmeniin.

IMG_7439
IMG_7464

Kun lukuvuosi alkoi, meille sanottiin vain, että yliopiston hallinto työskentelee kovasti sen eteen, että voisimme jäädä maahan. Noin kuukausi sitten saimme pahaenteisen joukkosähköpostin, jossa kaikki yliopiston opiskelijat ja työntekijät kutsuttiin yleiskokoukseen CEU:n prameimpaan auditorioon.

Siellä rehtori lateli korulauseita ja sanoi lopuksi, että CEU ei enää odota. Mikäli Orbán ei allekirjoita papereita joulukuun ensimmäiseen päivään mennessä, CEU:lla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin muuttaa Wieniin.

Seurasi monien viikkojen säpinä ja huhumylly. Voiko Orbánia kiristää allekirjoittamaan? Peliteoriaa jonkin verran tuntevat voivat verrata tilannetta chicken-peliin, jossa kaksi autoa ajaa täyttä vauhtia kohti toisiaan. Kumpi väistää? CEU vai Orbán? Vai onko peli jo pelattu kulisseissa?

Tällä viikolla meidät kv-politiikan opiskelijat kutsuttiin omaan huippukokoukseen, jossa saimme vihdoin vastauksia – vain hieman epäselviä sellaisia: laitoksemme muuttaa hyvin todennäköisesti Wieniin ensi lukuvuonna.

IMG_7445

Joillekin meistä se oli musertava uutinen, joillekin taas iloinen. Moni unkarilainen asuu perheensä tai puolisonsa kanssa, ja he olivat tulleet CEU:hun opiskelemaan voidakseen pysyä Budapestissä. Kaikki ETA-alueen ulkopuolelta tulevat joutuvat uusimaan viisuminsa. Vaikka yliopisto lupaakin tasoittaa rahallisella avustuksella Wienin ja Budapestin välisiä hintaeroja, moni pelkää silti, etteivät heidän rahansa riitä Itävallassa elelemiseen.

Vituttaa monien puolesta, mutta ennen kaikkea itse yliopiston. CEU:n päärakennus on palkittu nykyarkkitehtuurin helmi. CEU työllistää satoja unkarilaisia. Ja onhan se nyt ennenkuulumatonta, että EU:n sisällä yliopisto joutuu muuttamaan maasta, koska muukalaisvihainen diktatuuri pakottaa sen siihen, suorasti tai epäsuorasti.

Harva näyttää iloitsevan muutosta, ja tunnen syyllisyyttä siitä, että olen yksi heistä. Minulle Wien on kaikkiaan Budapestiä parempi paikka asua, vaikka viihdyn hyvin täälläkin. Itävallassa voin tilata falafelini, jutella naapurin kanssa säästä, seurata uutisia ja vääntää byrokratian kanssa saksaksi. Wienissä on mukavasti työpaikkoja kv-suhteiden parissa, joten on aikas kätevää puljata siellä viimeinen opiskeluvuosi jatkosuunnitelmia kiikaroiden. Wienistä pääsee alle kahdessa tunnissa vuorille, siellä voi kierrättää jätteensä ja puhallella ilmakuplia Pridessä ilman, että pelkää saavansa mädästä kananmunasta tai kumiluodista. Orbánlandiaan verrattuna Sebastian Kurzin oikeistohallituskin on demokratian tyyssija.

En ehkä olisi halunnut muuttaa takaisin Wieniin tällä tavoin, kansallismielisen myllerryksen (osa)uhrina, mutta hei, se on silti Wien. CEU:ssa opiskelu on uhkapeliä. Tiesin, että actionia oli luvassa.

Tämän ottelun todellinen häviäjä on kyllä Unkari, joka menettää yhden Euroopan parhaista yliopistoista.

PS. Jos haluat käyttää antamiani tietoja muualla mediassa, otathan ensin minuun yhteyttä (sunnakokkonen[at]gmail.com).

Yleinen

Tervetuloa, arki ja tylsyys

15.10.2018

Minulla oli aivan uskomattoman tylsä viikonloppu, koska lähes kaikki luokkalaiseni tärkeilivät urasuunnittelukoulutuksessa. En pysty osallistumaan siihen, sillä olen töissä toisen koulutusviikonlopun aikana – ironista.

Niin tylsä, että aloin luonnostella en yhtä, en kahta vaan kolmea esseetä, laitoin kahta eri ruokaa, leivoin kaura-suklaakeksejä ja kävin pitkällä sunnuntaikävelyllä Budan kukkuloilla.

Johan vauhdin oli aikakin tasoittua.

IMG_7044
IMG_7043
IMG_7047

Tämä sopeutumisen vaihe voi olla joko tuskaa tai ihana hengähdystauko: riippuu, miten on viihtynyt uudessa ympäristössään. Kurssikaverit ovat käyneet jo sen verran tutuiksi, että neljä meistä mahtuu kolmen hengen sohvalle teekupit kätösissä katsomaan surkeaa teinileffaa perjantai-iltana. Osaan liikkua kämpässä pimeälläkin niin, etten paukauta isovarvasta kynnykseen vedenhakumatkalla keskellä yötä.

Rutiinit alkavat muotoutua. Hätäisen metroasemalta napatun pizzapalapäivällisen sijaan ehdin kokkailla sunnuntai-iltana alkuviikon lounaiksi hirssi-avokado-salaattia ja pyöräyttää vielä pikkuleipiä jälkiruoaksi. Liikunnan määrä alkaa lisääntyä: kiipeilyä, pitkiä kävelylenkkejä, joogaa, jopa varovainen juoksulenkki jalkahaverin jälkimainingeissa. Enää ei tarvitse merkata kalenteriin päivää, jolloin pitää muistaa soitella koti-Suomeen. Olen ehtinyt katsoa puolta tuntia pidempiä ohjelmia Netflixistä ja seurata sanomalehtiä.

Vaalit Baijerissa, vaalit Brasiliassa, vaalit Yhdysvalloissa.

En ole pitkäkestoisten, junnaavien rutiinien ystävä, mutta tuntuu muikealta olla taas oman arkensa rouva. On monta esseetä väkerreltävänä, esitelmää harjoiteltavana ja lehtijuttua kirjoitettavana, mutta ne voi pätkiä palasiksi, ripotella kalenteriin ja tietää, että kaikki tulee kyllä tehdyksi. Kunhan saan sopivassa suhteessa kirjastossa kykkimistä, Budapestin syysaurinkoa, jasmiiniteetä ja uusien katujen tallailua, hyvä tästä tulee.

IMG_7035
IMG_7051
IMG_7049

Viikko numero seitsemän pyörähtää nyt käyntiin Budapestissä. Jotkin pikkuasiat ovat alkaneet risoa, kuten kierrätyksen puuttuminen, ja toiset taas hurmaavat kerta toisensa jälkeen (hiljalleen Gellert-kukkukalle hiipivä ruska ja feministinen kv-politiikan teoria ja tähteiden lämmittäminen päivälliseksi kämppiksen kanssa). Olen vieläkin matkalla Budapestissä, mutta samalla tavalla kuin haluan olla kaikkialla, minne päädyn – yksityiskohtia ihaillen, vastaanottavaisempana kuin osasin olla vielä Suomessa asustellessani. (Tosin jos muuttaisin nyt takaisin Suomeen, arvostaisin pikkuasioita yhtä lailla siellä kuin täälläkin. Seikkailu on valinta!)

En tiedä, onko tämä kulttuurishokkia, sopeutumista vai mitä, mutta just nyt linssisopan keittäminen maanantai-iltana, Hollannin yliopistokokemusten vaihtaminen teetauolla ja auringonlaskun ihailu ratikasta kotimatkalla tuntuvat mutkattomilta ja oikeilta.

Vaikka se soundtrackina pyörivä Madventuresin tunnari liikuttaakin ja nostaa nukahtaessa silmien eteen kuvia Himalajasta tai Andeista.

Onko sinulla kokemusta tästä maahanmuuton tasoittumisvaiheesta? Onko se sinulle helpotus vai ahdistus?

Yleinen

Ihan vaan paras syyskuu

4.10.2018

Tämä syyskuu on ollut elämäni paras. Pam!

On ollut siitä hetkestä lähtien, kun raahasin rinkan kaatosateessa pimeitä ulkorappusia pitkin sotkuisen kotoisaan kaksioon, jossa tuleva kämppikseni/unkarilainen bestikseni lappasi lautaselle kikherne-riisisössöä kuin reipas keittolantäti 15 vuotta sitten.

IMG_4725

Kelluskelen nyt tunteessa, joka ei ole aiemmin käynyt kovin tutuksi: minä kuulun tänne.

Olen saanut kulkukortin yliopistolle, jonka professorit väittelevät mielellään Gramscista ja käyttävät vaaleanpunaisia kauluspaitoja, kilistelevät luentojen jälkeen iltaisin opiskelijoiden kanssa rauniokapakoissa. Joka kerta, kun onnun (jalkavammasta ehkä lisää joskus toiste) viisikerroksisen kirjaston ylimpään lukusaliin, henki on salpautua. Uusi rakennus tuoksuu lakatulta puulta, aurinko laskee Tonavan taakse, tekonahkapenkeillä selaillaan Uni Wien -meemejä ja pölyisiä kv-politiikkalehtiä. Aina joku nuokkuu nahkasohvan nurkassa tai puoliksi pehmoiselle lattiamatolle valahtaneena.

Kotikadullani on sekä kylpylä että ympäri vuorokauden avoinna oleva Spar, josta haemme kämppiksen kanssa Oreoita puolenyön aikaan, keitämme kammottavaa kirsikkateetä ja naureskelemme Youtuben kokkausvideoille. Asun taas pinkissä jugend-talossa. Täällä on kaikki, mitä voin tarvita: pakastin, tarpeeksi henkareita, pesukone ja lämmintä vettä suihkussa.

Eniten koen kuitenkin kuuluvani niiden neljänkymmenen tyypin joukkoon, jotka seulottiin aloittamaan kansainvälisten suhteiden opinnot tänä syksynä. Huhun mukaan seitsemän prosenttia pääsi sisään! Sen jälkeen, kun meidät dumpattiin ryhmäytymään unkarilaiseen pikkukylään päiväksi, meitä ei olekaan saanut erilleen edes sunnuntai-iltoina. Jokainen on lähtenyt tähän uuteen alkuun niin avoimin sydämin, että hirvittää; jokainen kokee minun laillani olevansa oikeassa paikassa, oikeaan aikaan, oikeassa seurassa. Siispä olemme jo puhuneet särkyneistä sydämistä, heittäneet kilpaa löylyä 1600-lukulaisessa kylpylässä, lypsäneet vuohta ja mutustaneet pizzaa aamuneljältä. Small talkit on jauhettu, ja olemme päässeet siihen parhaaseen vaiheeseen: orastavaan ystävyyteen.

Viime torstain minä ja toinen onnesta soikea tyttö kävelimme ketjusillan yli Budasta Pestiin massut täynnä kakkua ja tunnustimme molemmat itkeneemme hartaasti Call me by your namen loppukohtaukselle.

IMG_4709

Syyskuu osoitti, että Budapest (oikeastaan CEU) on minulle yhtä aikaa maaliviiva ja lähtöruutu.

Tie tänne oli täynnä serpentiinimutkia. CEU on elämäni neljäs yliopisto, ja vasta nyt minua oikeasti kiinnostaa se, mitä opiskelen. Olen haahuillut sesonkiduunista toiseen, suhmuroinut järjestöissä, nuokkunut yöbusseissa ympäri Eurooppaa ja Amerikkoja. En varmasti osaisi iloita kaikesta nykyisestä, ellen tietäisi, missä kaikkialla muualla voisin olla. Ei tarvitse pohdiskella, millaista olisi yhteenmuuttaminen (liian) nuorena äkkirakkauden luo yksiöön, ihmisoikeuksien pänttääminen Hollannin kevätsateissa tai ministerikokouksissa politiikkaan pettyminen.

Olen lakannut pelkäämästä ja haahuilemasta: olennaista sen kannalta, että tästä ruudusta pääsisi eteenpäin, kun aika on.

Muutama vuosi sitten olisi istuskellut ahdistuneena koulun lehden toimittajakokouksen nurkkapenkillä ja miettinyt hiljaa, että rimaa voisi nostaa. Nyt, kun etsittiin päätoimittajaa, nostin tassun ylös, ja opettelen iltaisin taitto-ohjelman käyttöä saman tyypin kanssa, josta on tullut kiipeilyparini. Etsiskelin pitkään järjestöpuuhailua, johon voisi ulkomailla asuessa kaataa ylimääräistä energiaa. Mikäs parempaa kuin vihervassaroida pikkuista julkaisua, jonka suurin saavutus voi olla lakkautuskäsky Unkarin viranomaisilta?

Ja jos kerran uskallan leikkiä toimittajaa siviilissä, niin miksipä ei lähettää juttuideoita suomalaisille lehdille ja saada jo muutamalta vihreää valoa. Ehkä tästä tulee työ, ehkä ei.

IMG_4729

Ajattelin, että voisin ostaa CEU:sta kaksi vuotta lisäaikaa hermoiluun ja peterpaneiluun, mutta pelkän aikalisän sijaan täältä taitaakin saada luottoa tulevaisuuteen – ja tietty raudanlujaa tietotaitoa kv-politiikasta vääntämiseen. Meiltä lähtee väikkärintekijöitä Harvardiin ja tutkimusharjoittelijoita UNICEF:lle.

Uskon, että enimmäkseen tämä onnellisuus ja merkityksellisyys kumpuaa kuitenkin siitä, että paskojen aikojen jälkeen osaan iloita asioista, jotka eivät mene pieleen. Talosta, joka ei ole vielä palanut poroksi, ja iloisista perheenjäsenistä, joista jokaisella on omia kirkkaita haaveita. Velikin pääsee kohta armeijasta nautiskelemaan pitkistä aamuista ja joulukonvehdeista. Eikä graduakaan tarvitse ajatella vielä melkein vuoteen!

Kuten jo sanoin, enää ei pahemmin ahdista tai pelota. Englannissani on edelleen suomalainen aksentti ja suhauttelen ässää liikaa, mutta tulen ymmärretyksi. En ole enää se, joka lähtee viini- ja juustoillasta ensimmäisenä, koska toisten iloinen rupattelu vetää mielialan matalaksi. Pyrin pläräämään lukulistan materiaalit läpi jo ennen luentoa enkä välttele vastuuta siihen pisteeseen asti, että joudun kököttämään keittiönpöydän äärellä itku kurkussa koko viikonlopun ajan. Ei pelota, etten koskaan saisi töitä, löytäisi ystäviä tai rakkautta tai vaikka uskaltaisi kokeilemaan ulkokiipeilyä. Ostin valjaatkin, harjoitellaan nyt vaikka sitten hallissa vielä toisen talven yli.

En tiedä yhtään, mitä lokakuu tuo tullessaan, mutta voin vain arvailla. Lisää kirjastolla könöttämistä – mielenkiintoisten teoria-artikkeleiden ja kattoterassitaukojen vauhdittamaa. Pääsen törkkäämään yliopiston lehtiständeihin julkaisua, jonka jokainen artikkeli ja kuva kulkevat minun ja tutkaparini Macbookien kautta. Illat kylmenevät, siirrymme beer gardeneista ja linnanmuureilta vanhoihin teollisuushalleihin, ja ehkä jonain torstai-iltana katseet kohtaavat vaikkapa ruskeasilmäisen ympäristötieteilijän kanssa.

Melkein pahoittelen tätä naiivia myönteisyyttä mielenhäiriöksi, mutta jospa laiffi nyt vaan voikin olla hyvää.

PS Innostuin kirjoittamaan tästä onnen ja tarkoituksen yhdistelmästä Salamatkustaja-Satun tarkoitusmerkityshehkutuksen innoittamana. Takk fyrir, vielä on matkaa kaltaiseksesi bossladyksi, mutta onhan sulla toisaalta yli kymmenen vuotta etumatkaa.

PPS Kyllä, kuvat ovat viime maaliskuulta. Beibi-kamera tuittuilee eikä suostu syömään muistikortteja totutulla tavalla. Unkarilainen teknologialekuri pääsee kurkistamaan hänen suuhunsa tällä viikolla.

 

Yleinen

Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän?

3.9.2018

Olen pohtinut otsikon kysymystä sekä pään sisällä että ääneen viime päivinä. Joskus olen kuullut huhuja siitä, että pitää nipistää itseään tajutakseen, ettei eläkään unta tai unelmaa, vaan on hereillä.

Tänään nipistin reittäni iltakävelyllä.

Matkalla Budapestiin sen sijaan vaikeroin sisäisesti – mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän? Eindhovenin kenttä, jolta kaikki Hollannin halpalennot lähtevät, oli niin täynnä, että turvatarkastusjono luikerteli ulko-oville asti. Olin kalastellut kai Helsingin kentältä ärhäkän flunssan, joten yritin olla pyörtymättä kuumeessa väkijoukossa. Myös koneeseen piti jonottaa yli tunti.

En koskaan tule unohtumaan laskeutumista. Tukkoinen nenä kiskaisi korvatkin täystukkoon, ja tuntui, kuin aivoni olisivat yrittäneet tökkiä silmiä puhki pääkopan sisäpuolelta ruuvimeisselillä. Kone sukelsi kohti Unkarin pääkaupunkia ukkospilvien läpi, ja salamat värjäsivät tummanharmaan taivaan joka puolelta vaaleanvioletiksi. Siivet taipuivat, vauvat parkuivat ja aikuiset odottivat kauhuista kankeina kuolettavaa sähköiskua. Syöksyimme liian reipasta vauhtia kiitoradalle, ja kone pomppi ja jarrutteli niin, että lähes kaikki lähellä istuneet taipuivat hätälaskuasentoon.

Kun kone pysähtyi, lentäjä sai varmasti uransa äänekkäimmät (ei-lomalento-)aplodit.

IMG_7001
IMG_7000
IMG_6996
IMG_6997

Tunnen melkein huonoa omaatuntoa siitä, miten upeita käänteitä olen saanut näiden kahden päivän aikana todistaa – kahden vain!

Kannoin tavarani vaaleanpunaisen, komean, varmaan satavuotisen kivitalon yläkertaan, vaaleanpunaiseen huoneeseen, josta aukeaa näkymä sisäpihan kuusiin, naapuritalon variksiin ja auringonlaskuun. Minulla on ollut kaikenkarvaisia kämppiksiä, mutta tämä nykyinen vaikuttaa sangen täysjärkiseltä. Ja on opiskellut kv-oikeutta ja työskennellyt toimittajana. Vastapäisessä rapussa asustelee karkeakarvainen mäyräkoira.

Kotikadulla on sangen mukava, opiskelijabudjettiystävällinen kylpylä, ja katu johtaa lopulta Tonavan rantaan. Wienissäkin näin Tonavan rappukäytävän ikkunoista. Tuntuu kodilta tavalla, jota en ihan ymmärrä.

Minne tahansa olenkin kulkenut ulkona, olen vain toljottanut ympärilleni suu auki. Käännellyt päätä kuin pöllö, ympäri ympäri. En tajua yhtään, että se Budapest, jossa olen turisteillut moneen kertaan enkä koskaan saanut kyllikseni, on nyt kotikaupunkini. Voisin mennä lillumaan kylpylään, kiertää paprikakojuja ulkomarkkinoilla, mussuttaa aamiaista siinä söpössä kahvilassa. Eikä minun ole kiire kokea yhtään mitään, minulla on kaksi vuotta aikaa.

IMG_7006
IMG_7003
IMG_7004

Yliopisto on vielä asia erikseen. Sen jälkeen, kun pääsin lukiosta suoraan Turkuun valtsikkaan, hautasin heiveröiset haaveeni vaativista opinnoista huippuyliopistossa ulkomailla.

En tainnut ymmärtää tänne hakiessa, miten hyvä Central European University oikeastaan on. En ymmärrä vieläkään. Mutta tänään tunsin olevani ihan väärässä huoneessa, kun me kansainvälisen politiikan opiskelijat tapasimme toisemme ja opettajat ensimmäistä kertaa. Kiertelimme ympäri kuusikerroksista kirjastoa, haukkailimme yliopiston tarjoamaa aamupalaa ja kuuntelimme professorin vapaamuotoisia jorinoita esimerkiksi siitä, miten häntä tulee puhutella sähköpostitse.

Vaikuttaa siltä, että täällä on eväät siihen, minne vain jaksaa itse taapertaa. Haluan olla saamani tilaisuuden arvoinen. Hassua, vähän pelottavaakin myöntää, mutta kuin minun olisi ollut tarkoituskin päätyä tänne. Enkä usko yhtään minkäänlaiseen johdatukseen.

Mitä olen tehnyt ansaitakseni asua suloisessa pinkissä talossa, seisoskella Budapestin metron tuplanopeutta pyörivissä rullaportaissa ja istua samassa luokassa maidensa tulevaisuuden toivojen kanssa? Georgia, Kazakstan, Kanada, Kolumbia, Ukraina.

Tietty arveluttaa, että uskomaton alkuvaikutelma vettyy kasaan kuin ne sikspäkit, jotka Hollanti-kämppikseni unohtivat takapihalle. Mutta pidän silti kiinni siitä, että pettyä ehtii marraskuun rännässä.