Browsing Tag

CEU

Yleinen

Irtolaisvuosi jatkuu

12.7.2019

Jotkut syyttävät kaikesta huonoa karmaa tai että jumala on heidät hylännyt. Minä tänä vuonna pitkälti Unkarin pääministeri Viktor Orbánia.

Minulla oli erinomainen suunnitelma siitä, missä viettäisin vuoden 2019. Budapestissä. Opiskelisin kesäkuulle asti (loppukeväästä ekstrakurssina dokumentintekoa), löytäisin osa-aikatöitä tai harkkapaikan ja muuttaisin opintojen viimeiseksi vuodeksi kaverilta vapautuvaan yksiöön. Emännöisin vuosikurssini juusto- ja viinikerhoa ja pystyisin kävelemään kouluun. Ostaisin taulun virkaa jo vuosikausia toimittaneille postikorteille kehyksiä ja vihdoinkin oman monitoimikoneen.

Vaan ei. Huhtikuun jälkeen olen taas siirtynyt matkalaukkuelämän iloihin ja suruihin.

Teen nyt siis työharjoittelua etänä sekä kaikenlaista pientä paikkariippumatonta silppuhommaa syyskuulle asti. Lukukausi alkaa Budapestissä syyskuun puolivälissä ja sitten koittaa vuoden odotetuin ja myös naurettavin keikka: loppulukukausi lusitaankin Wienissä. Kun esseet on kirjoitettu loppuun marras-joulukuun taitteessa, saatan istahtaa taas Leipzigin joulutorin konttitoimiston penkkiin tai sitten en.

Huhtikuun jälkeistä elämääni yhdistää se, etten maksa vuokraa sinne, missä oikeastaan asun. Kesän vietän truu-irtolaisena vanhempien, ystävien ja poikaystävän nurkissa. Syyskuussa Budapestissä meidät jatkavat opiskelijat laitetaan koulun neukkutyyliseen asuntolaan, joka toimi muinoin tietääkseni sairaalana. Pääsen siis kokemaan ainakin muutaman viikon college-larpin, kun meidät, jo vuosikausia omillaan asuneet nuuskamuikkuset, majoitetaan kahden hengen huoneisiin. Mutta hei, asuntolassa on sauna, uima-allas ja tenniskenttä, mitä nyt niiden tyylilaji lienee enemmän brutalistinen kuin moderni.

Wienissäkin saamme myös asua ilmaiseksi, mutta kukaan ei tiedä, millainen majoitus on ja missä se sijaitsee. Katto on kuitenkin luvattu pään päälle, ja muistelisin Wienin Erasmus-ajoilta, että ÖAD:n opiskelijakämpissä oli toisinaan jopa kattoterassi, kalja-automaatti tai salakapakka kellarissa. En ole koskaan asunut perinteisessä opiskelija-asuntolassa – Turussa majailin Ylioppilaskylän surullisenkuuluisten itsemurhayksiöiden sijaan silloisen poikaystävän kanssa porvarillisesti yksiössä lääkiksen kulmilla, Hollannissa jaoin talon kämppisten kanssa samoin kuin Unkarissakin.

25 vuoden iässä tulee siis nähtyä kerroskeittiön kaaos, beer pongin pelailua viikonloppuisin, käytävillä juoksemista ja yhteiskokkailua kavereiden kanssa. Olen aika täpinöissäni siitä, että saan kokea tämä opiskelijaelämän olennaisen osan vielä ihan valmistumisen kynnyksellä – enpä olisi osannut odottaa tätä!

Onhan tämä nyt hassu tilanne, joka tulee varmasti välillä turhauttamaan, mutta enimmäkseen tuomaan seikkailua arkeen. Yleensä matkalaukkuelämä kuuluu niille, jotka ovat pitkällä reissulla tai valinneet työn, joka ei edellytä paikallaanoloa. Ennen kaikkea tällainen irtolaisuus on valinta.

Minulla on pysyvä opiskelupaikka (tai niin luulin, ennen kuin kävi käsky siirtyä Wieniin), enkä ole suurella seikkailulla, paitsi ehkä oman tulevaisuuden suhteen. Olosuhteet nyt vain ovat sellaiset, että suhailen ainakin tammikuuhun asti Leipzig-Wien-Budapest-väliä rinkkoineni ja läppäreineni, ja pistäydyn käymään Suomessakin elokuussa. Onneksi Keski-Euroopassa junat, kimppakyydit ja Flixbus kulkevat eikä mihinkään ole ennen syyskuuta kiire. Eikä välttämättä silloinkaan: palaan tuttujen kavereiden kanssa tuttujen proffien luennoille. Samaa hommaa se on, oltiin sitten luokkahuoneessa Budapestissä tai muutaman tunnin matkan päässä rajan takana.

Tuntuu oikeastaan puhdistavalta, ettei voi itse päättää sijainnistaan tai kaikesta arjen osa-alueista. Pääsen näkemään lähes yhtä aikaa elämää kolmessa kaupungissa pelkkää pintaraapaisua syvemmältä, mikä ei ole opintojen loppuvaiheessa lainkaan huono juttu: työverkot vaan vesille kaikkialle! Elän päättymätöntä puoliarkea, jossa tulee lähdettyä useammin pitkille iltakävelyille tai ulkoilmakonserttiin. En voi tietää, tulisiko vastaavaa tilaisuutta enää uudestaan, joten parempi olla vähän tavallista aktiivisempi.

Kuvat ensimmäiseltä päivältä, jonka vietin Wienissä vaihtarina 2016. Ihastusta myrskypilvilasien läpi. 

Yleinen

Kaksi Unkaria

2.6.2019

(Suosittelen tätä The Atlanticin perinpohjaisesti tutkittua juttua lisä- tai taustatiedoksi.)

Kun muutin Unkariin opiskelemaan CEU:ssa, tiesin kyllä, että luvassa olisi poliittista turbulenssia, ja että opinahjon tulevaisuus oli jokseenkin uhattu. Muistin myös sen, miten herkullisia falafelejä juutalaiskorttelin kuppiloista saa ja miten komeasti keskustan historialliset, vähän jo ränsistyneet rakennukset valaistaan iltaisin.

Sitä en tiennyt, miten suuri kuilu näiden kahden Unkarin välille on revennyt.

Ensimmäinen, se helpommin lähestyttävä, on pintapuolinen Unkari, joka toivottaa vierailijan tervetulleeksi opiskelijabaarien ilmaisilla jazz-konserteilla ja eriparisilla tuoleilla, pustan punaisilla auringonlaskuilla ja niin keisariajan rakennusten rappioromanttisilla julkisivuilla, joita kuvaillessa voisi hukata loputtomia iltapäiviä.

Se toinen Unkari paljastuu omasta poliittisesta mielenkiinnosta ja taloudellisesta tilanteesta riippuen joko parissa viikossa tai sitten vuosissa. Siinä Unkarissa kodittomia passitetaan vankilaan Budapestin kaduilta, homobaariin menijät peittävät kasvonsa hupulla ja valtion yliopistoissa opinnoille lätkäistään sellainen hintalappu, ettei koulutukseen ole enää varaa kuin kaikkein hyvätuloisimmilla.

Ja niin, savustetaan maan ehdottomasti korkeatasoisin yliopisto maanpakoon entisen Itävalta-Unkarin keisarikunnan pääkaupunkiin. Siitä lisää vähän myöhemmin.

Budapestissa asuessa tuntui kuin olisin Matrixin Neo, mutta sillä erotuksella, että pystyin valitsemaan punaisen ja sinisen pillerin välillä ihan milloin vain. Saatoin käydä treffeillä hämyisessä teehuoneessa ja jutella paikallisen miekkosen kanssa True Detectivestä, ja jatkaa siitä suoraan juttukeikalle haastattelemaan vasemmistoaktivisteja, jotka jakelevat ilmaista ruokaa kodittomille ja turvapaikanhakijoille, ja joiden toimintaa poliisi yrittää estää. Tai lillua iltapäivällä satoja vuosia vanhassa turkkilaiskylpylässä ja heiluttaa illalla kylttiä akateemista vapautta vaativassa mielenosoituksessa. Budapest on kaupunki, jossa tien toisella puolella länsieurooppalaiset turistitytöt ottavat toisistaan blogikelpoisia kuvia uuden, komean veistoksen edessä, ja toisella puolella valtapuolue Fideszin propagandajulisterivi kehottaa kansalaisia vihaamaan EU:ta.

Mitä kauemmin vietin Unkarissa, sitä vaikeampaa turistimoodiin oli kivuta. Korskean parlamenttirakennuksen sijaan näin ratikan ikkunasta autoritäärisen hallinnon päämajan. Historiaa kuvaavat museot korostivat etnisten unkarilaisten kärsimyksiä ja jättivät mainitsematta vaikkapa sen, että Unkari osallistui aktiivisesti juutalaisten kansanmurhaan. Ei-länsimaisen näköisille kavereille heitettiin ruokakaupan jonossa rasistisia kommentteja. Unkarilainen kurssikaverini alkoi opetella raivokkaasti saksaa, jotta voisi muuttaa heti valmistuttuaan rajan toiselle puolelle ja viedä poikaystävänsä ja vanhempansa mukanaan.

Nyt, vuonna 2019, Unkari on edelleen EU-maa, muttei demokratia. Toivon, että mahdollisimman moni täällä käyvä ja käynyt ymmärtää sen. Unkari on maa, jossa holokaustista selvinnyt ja maahan valtavasti omaa rahaansa satsannut miljardööri George Soros on leimattu valtion viholliseksi; jossa ei ole yhtään riippumatonta mediaa; jossa yliopistojen tutkimusrahoitus riippuu siitä, miellyttääkö tutkimuksen aihe valtapuolueen johtoporrasta.

Mitä tällä tiedolla sitten pitäisi tehdä?

Minulla ei ole vastausta. Mitä minä, vain vuoden verran Budapestissä asunut ja kieltä osaamaton eliittiyliopiston kasvatti, voin edes sanoa?

Minun vanhempani eivät ole vaarassa menettää työtään siksi, että vastustavat julkisesti hallituksen linjauksia. Minun mahdollisesti tulevat lapseni eivät joudu käymään koulua järjestelmässä, jossa Viktor Orbán on nostettu historiankirjoissa kansallissankariksi. Minun työurani kotimaassa ei ole jo valmiiksi pilalla siksi, että olen valmistunut ”Soros-yliopistosta”. (Se voi hyvinkin olla pilalla vaikka siksi, etten asu Suomessa tai tunne sieltä paljon oman alani ihmisiä.)

Silti minuakin suututtaa, miten voimattomaksi ja hyödyttömäksi kouluttautuneet ja tarmokkaat vaipuvat, kun hallitus on juntannut ideologiansa tarpeeksi syvälle valtion rakenteisiin. Kukaan politiikasta tai yhteiskunnasta kiinnostunut tuntemani unkarilainen ei usko, että asiat nitkahtaisivat heidän kotimaassaan parempaan suuntaan seuraavaan kymmeneen vuoteen.  Valtapuolue on ainoa, jolla on varaa tehdä suuria vaalikampanjoita, ja vaalipiiritkin on vedetty heidän kannaltaan edullisesti. Fidesziä äänesti eurovaaleissa yli puolet unkarilaisista äänioikeutetuista. Fideszin valta murenee jonain päivänä, kenties, mutta siihen tarvitaan ärhäkkä kansanliike ja Orbánin kaatuminen.

Kai haluan, että Unkarista tiedetään halvan kaljan ja kylpylöiden lisäksi myös kaikki edellä mainitut.

En sano, etteikö siitä loma-Unkarista pitäisi nauttia. Balatonilla on ihanaa pyöräillä auringonpaisteessa ja pysähtyä rantabaariin alle euron viinilasilliselle, ja Budapestissä voi antaa kameran laulaa ilta-auringon kultaisten säteiden hivellessä uusklassisia julkisivuja. Kunhan vain muistaa, että se toinen puoli on olemassa: sen näkee kyllä, kun nostaa lomalaseja nenältä. Ei tarvitse kuin skannata metrotunnelien propagandakylttejä Google Kääntäjällä.

Unkarissa kannattaa ehdottomasti käydä, ja Budapest on yksi Euroopan hurmaavimpia kaupunkeja patsaineen, puutarhoineen ja ränsistyneine sisäpihoineen. Minua kiehtoi Unkarissa aluksi tunnelma, ja kiehtoo edelleen. Kuulostaa kliseiseltä, mutta Budapestissä on sielua ja syvyyttä: ehkä sen takia, että Unkarin historia on sortoa ja säpinää täynnä. Ottomaaneja, Itävalta-Unkarin keisarikuntaa, Neuvostoliiton satelliittivaltiota… Unkaria on koeteltu. Unkarilaisiin on myös mukavaa tutustua: heillä on usein musta huumorintaju ja suorat mielipiteet.

Olen siis ihan muina Neoina valinnut pillerien väliltä monta kertaa päivässä. Se on raskasta. Vaikka vuosi Budapestissä olikin aivan uskomaton, en tahtoisi viettää siellä välttämättä enää toista. CEU:n muutto Wieniin tuntuu helpotukselta (vaikka itävaltalaisetkin poliitikot ovat rypeneet viime aikoina skandaaleissa): ei tarvitse mennä kuvaamaan mielenosoituksia peläten kyynelkaasua tai sitä, että kaveri vangitaan. Ehkä nyt yliopistomme voi toipua ja jatkaa Unkarin ja muiden Itä-Euroopan korruptoituneiden valtioiden tutkimista ja tukemista ilman lakkauttamisen uhkaa.

Palaan varmasti Unkariin, ihan vain siksikin, että meillä on siellä vielä jonkin verran opetusta. Haluan myös pysyä kärryillä Unkarin tilanteesta ja kertoa siitä: blogissa, kirjoittamissani artikkeleissa, kasvotusten. Melkein mille tahansa Euroopan maalle voisi käydä unkarit: jos lakataan täysin välittämästä siitä, kuka tekee päätöksiä, parlamenttiin voi päätyä vallanjanoisia opportunisteja, jotka nappaavat median, oikeuslaitoksen ja koulutuksen hallintaansa.

PS. Yritin olla sisällyttämättä tähän liikaa analyysiä Orbánin politiikan ideologiasta ja sisällöstä. Jos haluat kuulla siitä lisää, niin kysy, linkkaan hyvää luettavaa. Lyhyesti: Fidesz ei ole äärioikeistopuolue. Se on kameleonttipuolue, joka käyttää ihan mitä tahansa olkinukkea, kuten pakolaisia, varmistaakseen kannatuksensa. Fideszille tärkeintä on pysyä vallassa, ei ajaa kansan asiaa.

Yleinen

Tutustumassa unkarilaiseen ekokylään

2.4.2019

On kyllä kiirettä pidellyt loppuesseiden kanssa, joten en ihan hihkunut riemusta, kun kestävän kehityksen kurssin kenttäviikonlopun ajankohta selvisi: kahden kaikkein kiireisimmän viikon välissä.

Ei kait siinä muu auta kuin lyödä läppäri kiinni kolmeksi päiväksi ja yrittää avata mielensä oravanpyörästä hypänneiden utopioille. Suuntasimme Gyürüfün Etelä-Unkariin viikonlopuksi tutustumaan ekokylän ajatukseen ja toteutukseen sekä teoriassa että käytännössä.

Puhuimme paljon siitä, mikä erottaa tavallisen kylän ekokylästä. Juu, ekokylissä ollaan ympäristöystävällisiä ja tehdään yhteisönä tasa-arvoisia päätöksiä. Päällimmäiseksi jäi kuitenkin tunne siitä, että ekokylässä eläminen on pakoa kaupungista ja oravanpyörästä, mutta Nuorgamissa syntynyt ja sinne jäänyt poromies on vain tavallinen kyläläinen.

Kapitalistisen kulutusyhteiskunnan kritisoiminen ja siitä irtisanoutuminen eivät missään nimessä ole huonoja juttuja. On paljon vaikeampaa muuttaa Kalliosta Nuorgamiin ja opetella poronhoitoa kuin syntyä perheeseen, jossa voi kulkea vanhempien mukana poroaidoilla taaperosta asti. Samalla lailla nostan hattua Gyürüfüün muuttaneille oman elämänsä pioneereille, jotka ovat vaihtaneet vaikkapa toimittajan työn vuohien kaitsemiseen ja insinöörinuran majatalon pyörittämiseen ja hevosten kouluttamiseen. Suurin osa kylän asukkaista on muuttanut sinne jo 90-luvun lopulla, joten he todella ovat sitoutuneet piskuisen ekokylän elämäntapaan.

Gyürüfü tyhjeni kokonaan 60-luvulla, kun Unkarin sosialistinen hallitus tuomitsi kylän tuottamattomaksi yhteiskunnalle. Talot hajosivat ja pellot metsittyivät. 90-luvun lopulla neljä hipihtävää perhettä päätti elvyttää hylätyn kylän. Vuonna 2019 Gyürüfüssä perinteisen mallisissa taloissa on katolla aurinkopaneelit ja vankat antennit wifiä varten.

Jos esseiden paine ei olisi kolkutellut takaraivossa ja ohjelma olisi ollut vähän löysempi, Gyürüfü olisi voinut tarjota mahtavaa rentoutumista lukukauden lopuksi. Kevät oli saapunut Pécsin kukkuloille, joten ruoho vihersi, linnut lurittelivat puissa raivoisasti ja aurinko kärvensi kaikkien meidän kirjastonkalpeat naamat uuteen uskoon.

Kissat ja koirat kuljeskelivat isäntäperheemme pihapiirissä ja kerjäsivät kesken luentojen rapsutuksia. Eikä luentoja voisi oikein mukavammin pitää: istuimme ringissä nurmikolla, nautiskelimme aamupäivän auringonsäteistä ja ryystimme teetä termarista. Tauoilla opettelimme jousiammuntaa ja savitiilien tekemistä (siihen sisältyy esimerkiksi tasajalkaa hyppimistä).

Saimme maistella paikallista hunajaa, vastapaistettuja donitseja ruusunmarjahillolla ja vuohenjuustoa naapuritalosta. Iltaisin pihavajasssa lämpeni vastarakennettu puusauna, jonka löylyissä kuuntelin proffan kertomusta hänen 27 Kanadassa vietetystä vuodestaan. Iltaisin pesin hampaita jurttamme vieressä ja ihailin tähtitaivasta. Sitä kun ei Budapestin valosaasteissa koskaan oikein näe. Tuntui kuin olisi ulkosaunamme terassilla tammikuussa, vain revontulet puuttuivat.

Äiti Maata ei pelasteta ilmastonmuutoksella sillä, että jokainen meistä pakkaa kimpsunsa ja kampsunsa ja muuttaa maaseudulle. Opin kuitenkin jurttaviikonlopun aikana sen, että jokainen voi tehdä paljonkin hiilijalanjälkensä pienentämiseksi ja yhteisöllisyyden lisäämiseksi. Ei ole pakko muuttaa hiekkatien päähän kasvattamaan hevosia, jotta voisi ottaa lungimmin ja olla vähemmän haitaksi ympäristölle: kaupungissa voi vaikka kierrättää tehokkaasti, asua vähän kompaktimmin ja osallistua kaikenlaiseen järjestötoimintaan.

Isäntämme István kertoi leikitelleensä maallemuuttoajatuksella opiskeluajoistaan lähtien. Unelma piinasi häntä päivin ja öin, ja lopulta hänen oli tehtävä valinta: haudatako haaveet vai muuttaa elämän suuntaa perustavanlaatuisesti?

Samanlaisia pienimuotoisia pakkomielteitä lienee meistä jokaisella. Yhteiskunnan asettamat paineet ohjailevat käyttäytymistämme laumaeläiminä. Toivottavasti Istvánin tarina rohkaisee vielä monia tekemään sitä, mikä tuntuu oikealta. Kunhan esseet on taputeltu, hyppään varmasti syvällisten pohdintojen pariin ja muistan Gyürüfün öisen hiljaisuuden.

Oletko koskaan halunnut heittää hanskoja tiskiin ja muuttaa pikkukylään silittelemään kissoja (ja raatamaan niska hiessä)? 

Istvánin perheen luona voi majoittua mukavasti vierastuvassa noin 15 euron hintaan per nuppi, jos haluaa lähteä tuijottamaan kukkuloita ja tähtiä ja ennen kaikkea rentoutumaan. Täältä löytyy runsaasti infoa unkariksi ja yhteystiedot.

PS. Valtava hatunnosto vanhemmilleni, joiden takia tämä ekokylävierailu ei tuntunut kovinkaan erikoiselta. Olen nimittäin tottunut kantamaan ulkosaunalle vedet avannosta, kuokkimaan pottuja syyskuussa, ripustamaan poronsydämiä kuivaamaan kevättalvella ja kääntämään kompostia. Eikä sen parempaa lapsuutta olisi voinut olla.

Yleinen

Pakotetaanko CEU ulos Unkarista?

17.11.2018

Opiskelen Budapestissä CEU:ssa, eli siinä yliopistossa, josta on uutisoitu tänä vuonna ympäri maailman. Siispä CEU:n kohtalo saattaisi kiinnostaa monia.

Tästä Hesarin artikkelista saa kokonaiskuvan tilanteesta puolisen vuotta sitten.

Oikein lyhyt versio: Orbánin hallitus sääti jo lähes kaksi vuotta sitten lain, jonka mukaan kaikkien ulkomaisten yliopistojen pitäisi solmia kahden valtion välinen sopimus yliopiston toiminnasta. CEU on virallisesti yhdysvaltalainen instituutio, joten sopimuksen tulisi olla New Yorkin osavaltion ja Unkarin välinen. CEU täyttää kaikki sopimuksen kriteerit, teksti on laadittu ja New York on rustannut nimet paperiin. Vaan Unkari ei, ja diili on herra Orbánin nimeä vaille valmis

Kuvat ovat minun ottamiani, joko yliopistolta tai sukupuolentutkimuksen alasajoa vastustavasta mielenosoituksesta.

IMG_7097

Jo ennen kuin muutin tänne, tiesin, että luvassa olisi vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Länsimaisesta mediasta ei kuitenkaan saa käsitystä siitä, mikä tilanne Unkarin hallituksen ja Yhdysvaltojen suurlähetystön välillä oikeasti on.

Onko Orbánilla aikomustakaan allekirjoittaa sopimusta? Ja vaikka hän tekisi niin nyt, tulisiko ensi vuonna uusi laki, joka pakottaisi CEU:n silti lähtemään maasta?

Orbánin CEU:hun kohdistuvan hyökkäyksen taustalla luuraa useita syitä. Ensimmäinen niistä on miljardööri George Soros, jonka perustama ja osin rahoittama CEU on. Sorosista on tehty Unkarissa liberaalin, kansainvälisen ja kapitalistisen maailman suurin piru, jollaisilta Unkarin kansaa tulee suojella. Soros-kytkösten lisäksi Unkarin hallitus on muutenkin puuttunut viime aikoina valtavasti yliopistojen toimintaan: sukupuolentutkimuksen opettaminen kielletään ensi vuodesta alkaen, julkisia yliopistoja yksityistetään ja tiedeakatemian rahoituspäätöksiin ja sanomisiin on puututtu.

Akateeminen vapaus on siis todella ahtaalla Unkarissa. Vaikka Orbán allekirjoittaisikin sopimuksen, on epävarmaa, kannattaako tänne jäädä, jos on mahdollisuus ja riittävästi varoja muuttaa pois. Unkarin poliittinen tilanne tuskin paranee lähivuosina, eikä ehkä edes vuosikymmeniin.

IMG_7439
IMG_7464

Kun lukuvuosi alkoi, meille sanottiin vain, että yliopiston hallinto työskentelee kovasti sen eteen, että voisimme jäädä maahan. Noin kuukausi sitten saimme pahaenteisen joukkosähköpostin, jossa kaikki yliopiston opiskelijat ja työntekijät kutsuttiin yleiskokoukseen CEU:n prameimpaan auditorioon.

Siellä rehtori lateli korulauseita ja sanoi lopuksi, että CEU ei enää odota. Mikäli Orbán ei allekirjoita papereita joulukuun ensimmäiseen päivään mennessä, CEU:lla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin muuttaa Wieniin.

Seurasi monien viikkojen säpinä ja huhumylly. Voiko Orbánia kiristää allekirjoittamaan? Peliteoriaa jonkin verran tuntevat voivat verrata tilannetta chicken-peliin, jossa kaksi autoa ajaa täyttä vauhtia kohti toisiaan. Kumpi väistää? CEU vai Orbán? Vai onko peli jo pelattu kulisseissa?

Tällä viikolla meidät kv-politiikan opiskelijat kutsuttiin omaan huippukokoukseen, jossa saimme vihdoin vastauksia – vain hieman epäselviä sellaisia: laitoksemme muuttaa hyvin todennäköisesti Wieniin ensi lukuvuonna.

IMG_7445

Joillekin meistä se oli musertava uutinen, joillekin taas iloinen. Moni unkarilainen asuu perheensä tai puolisonsa kanssa, ja he olivat tulleet CEU:hun opiskelemaan voidakseen pysyä Budapestissä. Kaikki ETA-alueen ulkopuolelta tulevat joutuvat uusimaan viisuminsa. Vaikka yliopisto lupaakin tasoittaa rahallisella avustuksella Wienin ja Budapestin välisiä hintaeroja, moni pelkää silti, etteivät heidän rahansa riitä Itävallassa elelemiseen.

Vituttaa monien puolesta, mutta ennen kaikkea itse yliopiston. CEU:n päärakennus on palkittu nykyarkkitehtuurin helmi. CEU työllistää satoja unkarilaisia. Ja onhan se nyt ennenkuulumatonta, että EU:n sisällä yliopisto joutuu muuttamaan maasta, koska muukalaisvihainen diktatuuri pakottaa sen siihen, suorasti tai epäsuorasti.

Harva näyttää iloitsevan muutosta, ja tunnen syyllisyyttä siitä, että olen yksi heistä. Minulle Wien on kaikkiaan Budapestiä parempi paikka asua, vaikka viihdyn hyvin täälläkin. Itävallassa voin tilata falafelini, jutella naapurin kanssa säästä, seurata uutisia ja vääntää byrokratian kanssa saksaksi. Wienissä on mukavasti työpaikkoja kv-suhteiden parissa, joten on aikas kätevää puljata siellä viimeinen opiskeluvuosi jatkosuunnitelmia kiikaroiden. Wienistä pääsee alle kahdessa tunnissa vuorille, siellä voi kierrättää jätteensä ja puhallella ilmakuplia Pridessä ilman, että pelkää saavansa mädästä kananmunasta tai kumiluodista. Orbánlandiaan verrattuna Sebastian Kurzin oikeistohallituskin on demokratian tyyssija.

En ehkä olisi halunnut muuttaa takaisin Wieniin tällä tavoin, kansallismielisen myllerryksen (osa)uhrina, mutta hei, se on silti Wien. CEU:ssa opiskelu on uhkapeliä. Tiesin, että actionia oli luvassa.

Tämän ottelun todellinen häviäjä on kyllä Unkari, joka menettää yhden Euroopan parhaista yliopistoista.

PS. Jos haluat käyttää antamiani tietoja muualla mediassa, otathan ensin minuun yhteyttä (sunnakokkonen[at]gmail.com).

Yleinen

Tervetuloa, arki ja tylsyys

15.10.2018

Minulla oli aivan uskomattoman tylsä viikonloppu, koska lähes kaikki luokkalaiseni tärkeilivät urasuunnittelukoulutuksessa. En pysty osallistumaan siihen, sillä olen töissä toisen koulutusviikonlopun aikana – ironista.

Niin tylsä, että aloin luonnostella en yhtä, en kahta vaan kolmea esseetä, laitoin kahta eri ruokaa, leivoin kaura-suklaakeksejä ja kävin pitkällä sunnuntaikävelyllä Budan kukkuloilla.

Johan vauhdin oli aikakin tasoittua.

IMG_7044
IMG_7043
IMG_7047

Tämä sopeutumisen vaihe voi olla joko tuskaa tai ihana hengähdystauko: riippuu, miten on viihtynyt uudessa ympäristössään. Kurssikaverit ovat käyneet jo sen verran tutuiksi, että neljä meistä mahtuu kolmen hengen sohvalle teekupit kätösissä katsomaan surkeaa teinileffaa perjantai-iltana. Osaan liikkua kämpässä pimeälläkin niin, etten paukauta isovarvasta kynnykseen vedenhakumatkalla keskellä yötä.

Rutiinit alkavat muotoutua. Hätäisen metroasemalta napatun pizzapalapäivällisen sijaan ehdin kokkailla sunnuntai-iltana alkuviikon lounaiksi hirssi-avokado-salaattia ja pyöräyttää vielä pikkuleipiä jälkiruoaksi. Liikunnan määrä alkaa lisääntyä: kiipeilyä, pitkiä kävelylenkkejä, joogaa, jopa varovainen juoksulenkki jalkahaverin jälkimainingeissa. Enää ei tarvitse merkata kalenteriin päivää, jolloin pitää muistaa soitella koti-Suomeen. Olen ehtinyt katsoa puolta tuntia pidempiä ohjelmia Netflixistä ja seurata sanomalehtiä.

Vaalit Baijerissa, vaalit Brasiliassa, vaalit Yhdysvalloissa.

En ole pitkäkestoisten, junnaavien rutiinien ystävä, mutta tuntuu muikealta olla taas oman arkensa rouva. On monta esseetä väkerreltävänä, esitelmää harjoiteltavana ja lehtijuttua kirjoitettavana, mutta ne voi pätkiä palasiksi, ripotella kalenteriin ja tietää, että kaikki tulee kyllä tehdyksi. Kunhan saan sopivassa suhteessa kirjastossa kykkimistä, Budapestin syysaurinkoa, jasmiiniteetä ja uusien katujen tallailua, hyvä tästä tulee.

IMG_7035
IMG_7051
IMG_7049

Viikko numero seitsemän pyörähtää nyt käyntiin Budapestissä. Jotkin pikkuasiat ovat alkaneet risoa, kuten kierrätyksen puuttuminen, ja toiset taas hurmaavat kerta toisensa jälkeen (hiljalleen Gellert-kukkukalle hiipivä ruska ja feministinen kv-politiikan teoria ja tähteiden lämmittäminen päivälliseksi kämppiksen kanssa). Olen vieläkin matkalla Budapestissä, mutta samalla tavalla kuin haluan olla kaikkialla, minne päädyn – yksityiskohtia ihaillen, vastaanottavaisempana kuin osasin olla vielä Suomessa asustellessani. (Tosin jos muuttaisin nyt takaisin Suomeen, arvostaisin pikkuasioita yhtä lailla siellä kuin täälläkin. Seikkailu on valinta!)

En tiedä, onko tämä kulttuurishokkia, sopeutumista vai mitä, mutta just nyt linssisopan keittäminen maanantai-iltana, Hollannin yliopistokokemusten vaihtaminen teetauolla ja auringonlaskun ihailu ratikasta kotimatkalla tuntuvat mutkattomilta ja oikeilta.

Vaikka se soundtrackina pyörivä Madventuresin tunnari liikuttaakin ja nostaa nukahtaessa silmien eteen kuvia Himalajasta tai Andeista.

Onko sinulla kokemusta tästä maahanmuuton tasoittumisvaiheesta? Onko se sinulle helpotus vai ahdistus?