Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Tag

Budapest

Yleinen

Kahden kaupungin onnea

29.11.2018

Tästä piti tulla sellainen hauskan analyyttinen teksti siitä, miten onnekas olenkaan. Sain läksiä mahtavasta Budapest-arjesta huikealle Leipzig-keikalle. Ajatella: laskea surkeana päiviä siihen, että joutuu lähtemään ja jättämään mitä riemastuttavimman todellisuuden taakseen, ja samalla päiviä siihen, että pääsee entisen DDR:n helmeen juoksentelemaan vaellushousut jalassa toimistokonttien väliä ja yrittämään olla hauska kielellä, jota osaa kapulatasolla.

Mutta sitten laitoin  Sufjan Stevensiä soimaan ja ryhdyin miettimään, mitä oikein onkaan meneillään. Tunnen jotain suurta, ja siitä on kiittäminen näitä kahta kaupunkia. Eniten niiden asukkaita.

Olen ehtinyt jo sen verran kypsään (tai vähemmän raakaan ikään), että muistelen lukioaikoja lämmöllä. Vaikka olenkin nyt paljon onnellisempi kuin silloin. Kun teininä lähti perjantai-iltana keinumaan ala-asteen pihalle sen surffitukkaisen basistipojan kanssa, vatsanpohjaa kutitti ja tuntui, että oli matkalla kohti suurta tuntematonta, avaamassa malttamattomattana ovea johonkin isompaan kuin mikään oli ollut ennen sitä hetkeä.

Ajattelen rakkautta, tietysti. En vain ihmisiä, vaan kaikkea todellisuudessa vastaan lipuvaa kohtaan.

Tuntuu olevan todella vaikeaa tunnustaa, että vitsit, tämä ihminen tai asia merkitsee minulle valtavasti, päräyttelee sydämen munaleikkuria sellaisella taajuudella, että se resonoi. Kitaran huiluääniä. On paljon helpompaa vain leikkiä kiireistä ja välinpitämätöntä.

Pelkäämme tietty nolaavamme itsemme – jospa kukaan muu ei koekaan tätä näin tärkeäksi? Jospa se ilta, jolloin satuin hostellin keittiöön kokkailemaan gallo pintoa amerikkalaisen seikkailijapojan kanssa, olikin koko kolmekuukautisen reissun paras vain minulle, eikä hän muista siitä kenties muuta kuin vyötiäisen?

(Aulaan eksynyttä vyötiäistä ei voi ihan heti unohtaa.)

IMG_20181129_104741_320

Mutta kun sillä ei ole väliä, mitä jokin merkitsee muille. Sillä on, mitä se merkitsee itselle.

Minun elämäntarinassani Budapest ja Leipzig ja niiden taitekohta saattavat olla parhaita aikoja, ja minulla, vain minulla, on oikeus sanoa niin.

Tuntui vatsanpohjassa, kun istuin lukukauden viimeisellä luennolla. Analysoimme poliittisia runoja. Mainostin luokkalaisille Everything Everythingin Get to Heaven -levyä ja erityisesti tätä biisiä, joka kertoo vihaisen nuoren miehen matkasta kohti ääriliikkeitä, pettymystä ja radikalisoitumista. Tunteita, joita olen tunnistanut itsessäni ja ilmastokeskustelussa viime aikoina. Joku luki ääneen ensimmäisen maailmansodan muistoja. Rintakehäni alkoi täristä, eikä ollut kaukana, että poskelle olisi valunut noro. Luokassa, toisten keskellä, oli turvallista liikuttua.

Tuntui vatsanpohjassa, kun köröttelin Berliinissä S-Bahnilla lentokentältä juna-asemalle. Minä ja rinkka, sama paineentunne ja orastavat mustelmat liian kireän lantiovyön alla. Söin juustopretzelin. Kirjoitin konstruktivismin epistemologiasta esseetä, siitä tulee historiallisen huono, mikä ei haittaa kyllä pätkääkään.

Tuntui vatsanpohjassa tänään töissä, kun viime vuoden Saksa-kaverit saapuivat viimein torille. Oikein kiersi suolissa jännityksessä, hymyilytti, puhuin typeriä. Sain heidät hymyilemään, ja he minut. Istuskelin heidän kanssaan kimppakämpän lattialla viime vuonna litkien teetä Marx-t-paidassa ja eksyin Leipzigin ei-niin-kattavassa ratikkaverkostossa.

Olen yrittänyt opetella tunnustamaan, milloin jokin on minulle tärkeää, välillä ääneen kanssaihmisille. Tässä nyt se julkinen tunnustus ja varovainen suositus: voi olla, että sattumalta eksyy paikkaan tai tilanteeseen, joka kasvaa itseään suuremmaksi, merkitykselliseksi itsessään. Jos voisin, purkaisin Leipzigin osiksi ja rekonstruoisin mielessäni, mikä siitä tekee sellaisen, että ne munaleikkurin metallikielet humisevat. Harmaat tennissukat vanhoissa Kappan kengissä? Höyryävässä pakkasilmassa pyöräilevät opiskelijat itse neulotut pannat päässään? Niin monta vegaania töissä, että härkiskeitto loppui hetkessä ja possukeitto jäi kattilaan haalentumaan?

Voisihan tätä tunnettakin alkaa preparoida. Olenko avoimempi kuin ennen? Vai heittääkö kaaos nyt vain naamaan pelkkiä myönteisiä elementtejä? Mutta mitäpä turhia. Aion vain nauttia. Ja tehdä töitä. Enimmäkseen tehdä töitä ja nauttia siinä ohessa: kaksi pitkää esseetä odottaa kirjoittajaansa ja monta kassaa laskijaansa. En tiennyt, että on mahdollista olla kiireinen ja pitää siitä, mitä tekee, missä on ja kenen kanssa.

Mikä paikka tai aika on soitellut sinun sisimmässäsi niitä kitaran kaunoisia huiluääniä? 

Yleinen

Tervetuloa, arki ja tylsyys

15.10.2018

Minulla oli aivan uskomattoman tylsä viikonloppu, koska lähes kaikki luokkalaiseni tärkeilivät urasuunnittelukoulutuksessa. En pysty osallistumaan siihen, sillä olen töissä toisen koulutusviikonlopun aikana – ironista.

Niin tylsä, että aloin luonnostella en yhtä, en kahta vaan kolmea esseetä, laitoin kahta eri ruokaa, leivoin kaura-suklaakeksejä ja kävin pitkällä sunnuntaikävelyllä Budan kukkuloilla.

Johan vauhdin oli aikakin tasoittua.

IMG_7044
IMG_7043
IMG_7047

Tämä sopeutumisen vaihe voi olla joko tuskaa tai ihana hengähdystauko: riippuu, miten on viihtynyt uudessa ympäristössään. Kurssikaverit ovat käyneet jo sen verran tutuiksi, että neljä meistä mahtuu kolmen hengen sohvalle teekupit kätösissä katsomaan surkeaa teinileffaa perjantai-iltana. Osaan liikkua kämpässä pimeälläkin niin, etten paukauta isovarvasta kynnykseen vedenhakumatkalla keskellä yötä.

Rutiinit alkavat muotoutua. Hätäisen metroasemalta napatun pizzapalapäivällisen sijaan ehdin kokkailla sunnuntai-iltana alkuviikon lounaiksi hirssi-avokado-salaattia ja pyöräyttää vielä pikkuleipiä jälkiruoaksi. Liikunnan määrä alkaa lisääntyä: kiipeilyä, pitkiä kävelylenkkejä, joogaa, jopa varovainen juoksulenkki jalkahaverin jälkimainingeissa. Enää ei tarvitse merkata kalenteriin päivää, jolloin pitää muistaa soitella koti-Suomeen. Olen ehtinyt katsoa puolta tuntia pidempiä ohjelmia Netflixistä ja seurata sanomalehtiä.

Vaalit Baijerissa, vaalit Brasiliassa, vaalit Yhdysvalloissa.

En ole pitkäkestoisten, junnaavien rutiinien ystävä, mutta tuntuu muikealta olla taas oman arkensa rouva. On monta esseetä väkerreltävänä, esitelmää harjoiteltavana ja lehtijuttua kirjoitettavana, mutta ne voi pätkiä palasiksi, ripotella kalenteriin ja tietää, että kaikki tulee kyllä tehdyksi. Kunhan saan sopivassa suhteessa kirjastossa kykkimistä, Budapestin syysaurinkoa, jasmiiniteetä ja uusien katujen tallailua, hyvä tästä tulee.

IMG_7035
IMG_7051
IMG_7049

Viikko numero seitsemän pyörähtää nyt käyntiin Budapestissä. Jotkin pikkuasiat ovat alkaneet risoa, kuten kierrätyksen puuttuminen, ja toiset taas hurmaavat kerta toisensa jälkeen (hiljalleen Gellert-kukkukalle hiipivä ruska ja feministinen kv-politiikan teoria ja tähteiden lämmittäminen päivälliseksi kämppiksen kanssa). Olen vieläkin matkalla Budapestissä, mutta samalla tavalla kuin haluan olla kaikkialla, minne päädyn – yksityiskohtia ihaillen, vastaanottavaisempana kuin osasin olla vielä Suomessa asustellessani. (Tosin jos muuttaisin nyt takaisin Suomeen, arvostaisin pikkuasioita yhtä lailla siellä kuin täälläkin. Seikkailu on valinta!)

En tiedä, onko tämä kulttuurishokkia, sopeutumista vai mitä, mutta just nyt linssisopan keittäminen maanantai-iltana, Hollannin yliopistokokemusten vaihtaminen teetauolla ja auringonlaskun ihailu ratikasta kotimatkalla tuntuvat mutkattomilta ja oikeilta.

Vaikka se soundtrackina pyörivä Madventuresin tunnari liikuttaakin ja nostaa nukahtaessa silmien eteen kuvia Himalajasta tai Andeista.

Onko sinulla kokemusta tästä maahanmuuton tasoittumisvaiheesta? Onko se sinulle helpotus vai ahdistus?

Yleinen

Ihan vaan paras syyskuu

4.10.2018

Tämä syyskuu on ollut elämäni paras. Pam!

On ollut siitä hetkestä lähtien, kun raahasin rinkan kaatosateessa pimeitä ulkorappusia pitkin sotkuisen kotoisaan kaksioon, jossa tuleva kämppikseni/unkarilainen bestikseni lappasi lautaselle kikherne-riisisössöä kuin reipas keittolantäti 15 vuotta sitten.

IMG_4725

Kelluskelen nyt tunteessa, joka ei ole aiemmin käynyt kovin tutuksi: minä kuulun tänne.

Olen saanut kulkukortin yliopistolle, jonka professorit väittelevät mielellään Gramscista ja käyttävät vaaleanpunaisia kauluspaitoja, kilistelevät luentojen jälkeen iltaisin opiskelijoiden kanssa rauniokapakoissa. Joka kerta, kun onnun (jalkavammasta ehkä lisää joskus toiste) viisikerroksisen kirjaston ylimpään lukusaliin, henki on salpautua. Uusi rakennus tuoksuu lakatulta puulta, aurinko laskee Tonavan taakse, tekonahkapenkeillä selaillaan Uni Wien -meemejä ja pölyisiä kv-politiikkalehtiä. Aina joku nuokkuu nahkasohvan nurkassa tai puoliksi pehmoiselle lattiamatolle valahtaneena.

Kotikadullani on sekä kylpylä että ympäri vuorokauden avoinna oleva Spar, josta haemme kämppiksen kanssa Oreoita puolenyön aikaan, keitämme kammottavaa kirsikkateetä ja naureskelemme Youtuben kokkausvideoille. Asun taas pinkissä jugend-talossa. Täällä on kaikki, mitä voin tarvita: pakastin, tarpeeksi henkareita, pesukone ja lämmintä vettä suihkussa.

Eniten koen kuitenkin kuuluvani niiden neljänkymmenen tyypin joukkoon, jotka seulottiin aloittamaan kansainvälisten suhteiden opinnot tänä syksynä. Huhun mukaan seitsemän prosenttia pääsi sisään! Sen jälkeen, kun meidät dumpattiin ryhmäytymään unkarilaiseen pikkukylään päiväksi, meitä ei olekaan saanut erilleen edes sunnuntai-iltoina. Jokainen on lähtenyt tähän uuteen alkuun niin avoimin sydämin, että hirvittää; jokainen kokee minun laillani olevansa oikeassa paikassa, oikeaan aikaan, oikeassa seurassa. Siispä olemme jo puhuneet särkyneistä sydämistä, heittäneet kilpaa löylyä 1600-lukulaisessa kylpylässä, lypsäneet vuohta ja mutustaneet pizzaa aamuneljältä. Small talkit on jauhettu, ja olemme päässeet siihen parhaaseen vaiheeseen: orastavaan ystävyyteen.

Viime torstain minä ja toinen onnesta soikea tyttö kävelimme ketjusillan yli Budasta Pestiin massut täynnä kakkua ja tunnustimme molemmat itkeneemme hartaasti Call me by your namen loppukohtaukselle.

IMG_4709

Syyskuu osoitti, että Budapest (oikeastaan CEU) on minulle yhtä aikaa maaliviiva ja lähtöruutu.

Tie tänne oli täynnä serpentiinimutkia. CEU on elämäni neljäs yliopisto, ja vasta nyt minua oikeasti kiinnostaa se, mitä opiskelen. Olen haahuillut sesonkiduunista toiseen, suhmuroinut järjestöissä, nuokkunut yöbusseissa ympäri Eurooppaa ja Amerikkoja. En varmasti osaisi iloita kaikesta nykyisestä, ellen tietäisi, missä kaikkialla muualla voisin olla. Ei tarvitse pohdiskella, millaista olisi yhteenmuuttaminen (liian) nuorena äkkirakkauden luo yksiöön, ihmisoikeuksien pänttääminen Hollannin kevätsateissa tai ministerikokouksissa politiikkaan pettyminen.

Olen lakannut pelkäämästä ja haahuilemasta: olennaista sen kannalta, että tästä ruudusta pääsisi eteenpäin, kun aika on.

Muutama vuosi sitten olisi istuskellut ahdistuneena koulun lehden toimittajakokouksen nurkkapenkillä ja miettinyt hiljaa, että rimaa voisi nostaa. Nyt, kun etsittiin päätoimittajaa, nostin tassun ylös, ja opettelen iltaisin taitto-ohjelman käyttöä saman tyypin kanssa, josta on tullut kiipeilyparini. Etsiskelin pitkään järjestöpuuhailua, johon voisi ulkomailla asuessa kaataa ylimääräistä energiaa. Mikäs parempaa kuin vihervassaroida pikkuista julkaisua, jonka suurin saavutus voi olla lakkautuskäsky Unkarin viranomaisilta?

Ja jos kerran uskallan leikkiä toimittajaa siviilissä, niin miksipä ei lähettää juttuideoita suomalaisille lehdille ja saada jo muutamalta vihreää valoa. Ehkä tästä tulee työ, ehkä ei.

IMG_4729

Ajattelin, että voisin ostaa CEU:sta kaksi vuotta lisäaikaa hermoiluun ja peterpaneiluun, mutta pelkän aikalisän sijaan täältä taitaakin saada luottoa tulevaisuuteen – ja tietty raudanlujaa tietotaitoa kv-politiikasta vääntämiseen. Meiltä lähtee väikkärintekijöitä Harvardiin ja tutkimusharjoittelijoita UNICEF:lle.

Uskon, että enimmäkseen tämä onnellisuus ja merkityksellisyys kumpuaa kuitenkin siitä, että paskojen aikojen jälkeen osaan iloita asioista, jotka eivät mene pieleen. Talosta, joka ei ole vielä palanut poroksi, ja iloisista perheenjäsenistä, joista jokaisella on omia kirkkaita haaveita. Velikin pääsee kohta armeijasta nautiskelemaan pitkistä aamuista ja joulukonvehdeista. Eikä graduakaan tarvitse ajatella vielä melkein vuoteen!

Kuten jo sanoin, enää ei pahemmin ahdista tai pelota. Englannissani on edelleen suomalainen aksentti ja suhauttelen ässää liikaa, mutta tulen ymmärretyksi. En ole enää se, joka lähtee viini- ja juustoillasta ensimmäisenä, koska toisten iloinen rupattelu vetää mielialan matalaksi. Pyrin pläräämään lukulistan materiaalit läpi jo ennen luentoa enkä välttele vastuuta siihen pisteeseen asti, että joudun kököttämään keittiönpöydän äärellä itku kurkussa koko viikonlopun ajan. Ei pelota, etten koskaan saisi töitä, löytäisi ystäviä tai rakkautta tai vaikka uskaltaisi kokeilemaan ulkokiipeilyä. Ostin valjaatkin, harjoitellaan nyt vaikka sitten hallissa vielä toisen talven yli.

En tiedä yhtään, mitä lokakuu tuo tullessaan, mutta voin vain arvailla. Lisää kirjastolla könöttämistä – mielenkiintoisten teoria-artikkeleiden ja kattoterassitaukojen vauhdittamaa. Pääsen törkkäämään yliopiston lehtiständeihin julkaisua, jonka jokainen artikkeli ja kuva kulkevat minun ja tutkaparini Macbookien kautta. Illat kylmenevät, siirrymme beer gardeneista ja linnanmuureilta vanhoihin teollisuushalleihin, ja ehkä jonain torstai-iltana katseet kohtaavat vaikkapa ruskeasilmäisen ympäristötieteilijän kanssa.

Melkein pahoittelen tätä naiivia myönteisyyttä mielenhäiriöksi, mutta jospa laiffi nyt vaan voikin olla hyvää.

PS Innostuin kirjoittamaan tästä onnen ja tarkoituksen yhdistelmästä Salamatkustaja-Satun tarkoitusmerkityshehkutuksen innoittamana. Takk fyrir, vielä on matkaa kaltaiseksesi bossladyksi, mutta onhan sulla toisaalta yli kymmenen vuotta etumatkaa.

PPS Kyllä, kuvat ovat viime maaliskuulta. Beibi-kamera tuittuilee eikä suostu syömään muistikortteja totutulla tavalla. Unkarilainen teknologialekuri pääsee kurkistamaan hänen suuhunsa tällä viikolla.

 

Yleinen

Budapestiinmuuttorunoja

25.9.2018

IMG_7021

Muutto Budapestiin on herättänyt valtavasti tuntemuksia – iloisia, hämmentyneitä, kutkuttavia sellaisia. Uuteen totuttelevat, sotkuiset aivot eivät ole saaneet jäsenneltyä niitä kunnon tekstipötköiksi, mutta tällaiset suikaleetkin kyllä kelpaavat.

***

Lentoemäntä toivottaa
Have a wonderful day
Entä jos tästä tuleekin elämäni paras päivä?
Parempi kuin 17-vuotiaana bileissä,
joihin leivoin autokakun
Parempi kuin Bocas del Torossa,
jossa löin saksalaisen kanssa vetoa uimahypystä ja voitin
Parempi kuin sushibuffetin ja hölmöjen valokuvien helteessä

***

Ihmetys
Hanat auki!
oransseja valopisteitä
pikkuruisia pilvilaivoja
kone värisee ja särisee
laskeudumme ihan toiseen maailmaan,
kellarikerrokseen

kun korva aukeaa, sattuu varmasti

***

Lähijunan ovet louskahtivat kiinni voimalla
joka puristaisi väliin jäävältä
suolet ulos

***

miksi minun piti tavata sinut
sinä ainoana iltana, kun olin joku muu
joka osasi letittää hiukset
meikata nude-silmät
tanssia eikä ahdistua

Yleinen

Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän?

3.9.2018

Olen pohtinut otsikon kysymystä sekä pään sisällä että ääneen viime päivinä. Joskus olen kuullut huhuja siitä, että pitää nipistää itseään tajutakseen, ettei eläkään unta tai unelmaa, vaan on hereillä.

Tänään nipistin reittäni iltakävelyllä.

Matkalla Budapestiin sen sijaan vaikeroin sisäisesti – mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän? Eindhovenin kenttä, jolta kaikki Hollannin halpalennot lähtevät, oli niin täynnä, että turvatarkastusjono luikerteli ulko-oville asti. Olin kalastellut kai Helsingin kentältä ärhäkän flunssan, joten yritin olla pyörtymättä kuumeessa väkijoukossa. Myös koneeseen piti jonottaa yli tunti.

En koskaan tule unohtumaan laskeutumista. Tukkoinen nenä kiskaisi korvatkin täystukkoon, ja tuntui, kuin aivoni olisivat yrittäneet tökkiä silmiä puhki pääkopan sisäpuolelta ruuvimeisselillä. Kone sukelsi kohti Unkarin pääkaupunkia ukkospilvien läpi, ja salamat värjäsivät tummanharmaan taivaan joka puolelta vaaleanvioletiksi. Siivet taipuivat, vauvat parkuivat ja aikuiset odottivat kauhuista kankeina kuolettavaa sähköiskua. Syöksyimme liian reipasta vauhtia kiitoradalle, ja kone pomppi ja jarrutteli niin, että lähes kaikki lähellä istuneet taipuivat hätälaskuasentoon.

Kun kone pysähtyi, lentäjä sai varmasti uransa äänekkäimmät (ei-lomalento-)aplodit.

IMG_7001
IMG_7000
IMG_6996
IMG_6997

Tunnen melkein huonoa omaatuntoa siitä, miten upeita käänteitä olen saanut näiden kahden päivän aikana todistaa – kahden vain!

Kannoin tavarani vaaleanpunaisen, komean, varmaan satavuotisen kivitalon yläkertaan, vaaleanpunaiseen huoneeseen, josta aukeaa näkymä sisäpihan kuusiin, naapuritalon variksiin ja auringonlaskuun. Minulla on ollut kaikenkarvaisia kämppiksiä, mutta tämä nykyinen vaikuttaa sangen täysjärkiseltä. Ja on opiskellut kv-oikeutta ja työskennellyt toimittajana. Vastapäisessä rapussa asustelee karkeakarvainen mäyräkoira.

Kotikadulla on sangen mukava, opiskelijabudjettiystävällinen kylpylä, ja katu johtaa lopulta Tonavan rantaan. Wienissäkin näin Tonavan rappukäytävän ikkunoista. Tuntuu kodilta tavalla, jota en ihan ymmärrä.

Minne tahansa olenkin kulkenut ulkona, olen vain toljottanut ympärilleni suu auki. Käännellyt päätä kuin pöllö, ympäri ympäri. En tajua yhtään, että se Budapest, jossa olen turisteillut moneen kertaan enkä koskaan saanut kyllikseni, on nyt kotikaupunkini. Voisin mennä lillumaan kylpylään, kiertää paprikakojuja ulkomarkkinoilla, mussuttaa aamiaista siinä söpössä kahvilassa. Eikä minun ole kiire kokea yhtään mitään, minulla on kaksi vuotta aikaa.

IMG_7006
IMG_7003
IMG_7004

Yliopisto on vielä asia erikseen. Sen jälkeen, kun pääsin lukiosta suoraan Turkuun valtsikkaan, hautasin heiveröiset haaveeni vaativista opinnoista huippuyliopistossa ulkomailla.

En tainnut ymmärtää tänne hakiessa, miten hyvä Central European University oikeastaan on. En ymmärrä vieläkään. Mutta tänään tunsin olevani ihan väärässä huoneessa, kun me kansainvälisen politiikan opiskelijat tapasimme toisemme ja opettajat ensimmäistä kertaa. Kiertelimme ympäri kuusikerroksista kirjastoa, haukkailimme yliopiston tarjoamaa aamupalaa ja kuuntelimme professorin vapaamuotoisia jorinoita esimerkiksi siitä, miten häntä tulee puhutella sähköpostitse.

Vaikuttaa siltä, että täällä on eväät siihen, minne vain jaksaa itse taapertaa. Haluan olla saamani tilaisuuden arvoinen. Hassua, vähän pelottavaakin myöntää, mutta kuin minun olisi ollut tarkoituskin päätyä tänne. Enkä usko yhtään minkäänlaiseen johdatukseen.

Mitä olen tehnyt ansaitakseni asua suloisessa pinkissä talossa, seisoskella Budapestin metron tuplanopeutta pyörivissä rullaportaissa ja istua samassa luokassa maidensa tulevaisuuden toivojen kanssa? Georgia, Kazakstan, Kanada, Kolumbia, Ukraina.

Tietty arveluttaa, että uskomaton alkuvaikutelma vettyy kasaan kuin ne sikspäkit, jotka Hollanti-kämppikseni unohtivat takapihalle. Mutta pidän silti kiinni siitä, että pettyä ehtii marraskuun rännässä.