Browsing Tag

Budapest

Yleinen

Lähijunalla lepolomalle Szentendreen

20.3.2019

Olen jo viime vuonna selittänyt pitkällisesti, miksi haluan asua ulkomailla. Viikonloppuna se taas nähtiin, kun päätin paeta parin kaverin kanssa esseiden dediksiä etelän aurinkoon. Tai no, pelkästään aurinkoon: puksuttelimme 40 minuutin ajan lähijunalla Budapestin naapurikaupunki Szentendreen.

Parasta ulkomailla asumisessa on se, että seikkailu ja tuntematon odottavat kaikkein arkisimpien rutiinien ulkopuolella. Jos en viitsikään mennä kirjastoon viidentenä päivän putkeen kirjoittamaan, voin lähteä etsiskelemään (minulle) uutta kuppilaa muutaman minuutin kävelymatkan päässä kotiovelta. Ja jos sunnuntaina eivät opiskelukiireet paina ja taskussa kilisee muutamana kahdensadan forintin kolikko, voi tunkea ne lähiliikenteen lippuautomaattiin ja antautua kolisevien raiteiden vietäväksi.

Minulla oli sunnuntaille yksi ainoa tavoite: nähdä kana. Se toteutui jo ennen Szentendreen saapumista. Siispä pystyimmekin pyhittämään päivän silkalle lekottelulle, käveleskelylle ja kuvaamiselle.

Samalla missiolla näkyivät olevan muutkin, sillä vuoden ensimmäisenä lämpimänä sunnuntaina Szentendren mukulakivikatuja tallasi monituhatpäinen vierailijalauma. Suurin osa kävijöistä vaikutti olevan rikkaita budapestiläisiä pariskuntia ulkoiluttamassa fifejään ja nauttimassa terassilla huurteisia. Lapset potkulautailivat rantapromenadilla ja harvat ulkomaalaiset turistit tutkailivat museotarjontaa.

Kuten usein aiemmin, tekisi hyvää perehtyä historiaan ennen kuin raahaa maallisen tomumajansa paikan päälle. Szentendre, englanniksi Saint Andrew, poikkesi väestörakenteeltaan viime vuosisatoina suuresti muusta Unkarista, sillä lähes puolet sen asukkaista oli ottomaanivaltaa Belgradista paenneita serbejä. 1900-luvun alusta lähtien pikkukaupungissa toimi aktiivisia taiteilijaryhmiä, minkä vuoksi sieltä löytyykin nykyaikana museoita joka lähtöön. Jos huhtikuussa opiskelu ei tule liiaksi elämästä nauttimisen edelle, voisin napata kirjastosta Unkarin historiaa käsittelevän opuksen ja mennä lueskelemaan sitä jokirantaan limun kera.

Serbihistoriaa kunnioittaaksemme (ja rakkaudenosoituksena balkanilaiselle ruoalle) istahdimme serbialaiseen ravintolaan lounaalle. Emme suinkaan ulkogrillin lihankäryn houkuttelemina, vaan shopska-salaatin kuvat silmissämme välkkyen. Shopskassa yhdistyy suolainen, pehmoinen juusto, kypsät tomaatit, punasipuli sekä kuoritut kurkut tavalla, joka tekee herkusta enemmän kuin osiensa summan – vähän kuin kaura-omenapaistos! Lounas tuli yllättävän kalliiksi, sillä siinä paistatellessamme ja shopskaa maiskutellessamme päätimme lähteä ensi kuussa bussiretkelle Kroatiaan.

Itse ruoat ja juomat maksoivat kuutisen euroa per nuppi. Serbialaiskeidasta lukuunottamatta Szentendressä on tosin jopa hieman kalliimpaa kuin Budapestissä, sillä se on lähes täysiverinen turistirysä. Kevät yllätti Szentendren, sillä sunnuntain väestöryntäys aiheutti kiemurtelevat jonot jäätelökioskeille ja lángos-luukulle. Turhautuneet autoilijat tööttäilivät kapeilla kaduilla, kun selfienottajat tukkivat kulkuväylät.

En ole ihan varma, onko Szentendressä sinänsä mitään muuta nähtävää kuin eurooppalaiselle vanhallekaupungille ominaiset pastellimaalatut talot ja risuja ja linnunpesiä notkuvat katot. Ilma oli raikkaampaa kuin Budapestissä, metrot ja ratikat eivät kolisseet yllä, vieressä ja alla eivätkä ambulanssit ja rakennustyömaat möykänneet. Siinäpä Szentendren kyseenalainen taika.

Istahdimme lähes jokaisen kadun koluttuamme erään kulmakuppilan puoliaurinkoiselle terassille ja haimme tiskiltä viinilasilliset. Minä vihervassari punaista, hiuksensa kihartanut roséta ja Itävallassa pitkään asunut valkoista. Naureskelimme stereotypioille ja vieressä pörränneelle lastenkarusellin psykedeelisille aaseille, josta en laita kuvaa, sillä se veisi yöunet. Aurinko laski, kultainen utu laskeutui hattaratalojen katoille. Keväinen lämpö katosi heti, kun alkoi hämärtää, joten kiskaisimme takit kiinni ja lähdimme takaisin junalle. Samaan lopputulokseen olivat päätyneet ilmeisesti kaikki kaupungin päivävierailijat, sillä lippuautomaatille luikerteli melkoinen jono. Jäimme suosiolla seuraavaan junaan, jossa rapsutimme suloista koiraa ja hämmennyimme tämän rakkaudenosoituksesta niin, että jäimme Budapestissä kyydistä aivan väärällä asemalla.

Szentendre-speksit

Mikä: 20 000 asukkaan kaupunki 20 kilometriä Budapestistä pohjoiseen

Miten: Lähijuna H5 lähtee Batthyany térin asemalta Budan puolelta, matka kestää noin 40 minuuttia.

Mitä maksaa: Ilman Budapestin sisäistä matkakorttia 500 forinttia, kortilla 310, ja opiskelijalle kumpikin puoleen hintaan.

Mitä tehdä: Kirkkoja, pikku museoita, Tonavan sivuhaara, slaavihistoriaa – ja paljon koiria!

Mitä välttää: kesäviikonloppuina kylä on tukossa

Yleinen

Yllätysmuutto eli tutkimusretkiä

11.2.2019

Olen asunut uudessa osoitteessa nyt kahdeksan päivää. Muutto tuli aivan puskista.

Kuin olisin jumissa Groundhog day -tyylisessä elokuvassa, jossa olen tuomittu tallaamaan samaa ympyrää kerta toisensa jälkeen kuin Roope Ankka rahasäiliössään. Viime vuonna näihin aikoihin punkkasin kaverin sohvalla ja taistelin peiton herruudesta kissan kanssa. Etsin kämppää, sillä edellinen paloi.

Jos viime kerta oli kodittomuuslarppi, nyt sain evakkolarpin. Kutsuin hätiin viikko sitten sunnuntai-iltana kaverini, ja karhuryhmämme pakkasi elämäni muutamaan matkalaukkuun ja Ikea-kassiin noin tunnissa. Siivous, viime hetken tarkistuskerrat, avainten palautus, ciao. Taksimatka uuteen osoitteeseen maksoi alle neljä euroa, kuljettaja kertoi kylpylälomastaan.

Tekisi mieli sanoa, että parasta kämpänvaihdossa on kaikki. Sisäpihalla kasvit on istutettua nätisti ruukkuihin, minulla on oma vessa ja lavuaari ja satiiniverhot. Ikkunan ohi vilisee johtobusseja (joita haluan kyllä kutsua trollibusseiksi), huonekorkeus lähentelee neljää metriä eikä patja enää kiristä hartioita ikijumiin. Kämppikset siivoavat jälkensä, juttelevat keittiössä mukavia ja yksi heistä on ammattimuusikko, joten nukahdan toisinaan klassisen kitaran hiljaiseen näppäilyyn.

Kuin asuisin ihan toisessa Budapestissä, vähän lähempänä ydintä, jonkinlaista pravdaa. Tällä viikolla olen muistanut paremmin, miten tämä pääkaupunki värisee.

Uskon, että silmät ovat aukinaisimmillaan ensimmäisen aamun kävelyllä uudessa naapurustossa. Samannäköinen baari kuin kaikki muutkin kehätiellä, nepalilais-thaimaalainen hierontaluolan näköinen ravintola, kadunmies talvenkuivan suihkulähteen vieressä maanantaioluella.

Näin ja näen kuvattavaa kaikkialla. Voisin vain istuskella passissa läheisen autiotalon edustalla ja ikuistaa millintarkasti jokaisen lastulevyn ja rikotun ikkunaruudun ja graffitin.

Kuin joku ylempi taho olisi kuullut toiveeni, säätiedotus näyttää aina vain lämpenevää ja aurinkoisempaa. Kohta ei tarvita enää pipoa ja hansikkaita siihen, että kuljailee pitkin katuja ja kuvia metallinkylmä (tai -lämmin) Canon kourassa, ja voi kellahtaa myös penkille tai nurmikolle katselemaan lehtipuiden oksistoa ja pilvien juoksua.

On helpompaa pitää silmät (ja sydän) auki, kun peruspalikat ovat kohdillaan. Lepoa, rauhaa, ruokaa ja jotain, mitä odottaa seuraavalta päivältä.

Uskon myös kävelyn parantavaan voimaan. Silloin, kun ei ole kiire – eikä ihmisellä pitäisi aina niin kiire ollakaan – vedän vasta sisäänajetut vansit jalkaan ja taitan koulumatkan apostolinkyydillä. Näen autiotalon, tummat kevättä kohti kurottelevat oksat, kävelytettävät koirat ja blogiinsa kuvia räpsivät tyylikkäät tytöt. Muistan, että jaamme saman Budapestin.

Mietin monta päivää, miksi asumme hassussa välikerroksessa, seitsemän askelmaa katutasosta ylöspäin. Kunnes mysteeri sitten selvisi: alakerrassa on neljänsadan neliömetrin jättimäinen gay-saunamaailma, koko Unkarin suurin. Ei sillä, että valinnanvaikeus varmaankaan huimaisi päätä täällä orbanilaisen homofobian levinneisyysalueella. Ainoa, mistä tämän keitaan huomaa ulkoapäin, on huomaamaton kyltti julkisivussa ja vieno, aromatisoitu höyry, jota tupruaa pikkupakkasella ilmanvaihtoventtiilistä.

Tälläkin hetkellä huoneeni lattian alla joidenkin katseet, huulet, paljaat hikiset kehot kohtaavat, ja minä vain kuuntelen Bon Iveriä ja suunnittelen viikkaavani pyykit.

Muuttokehä tulee pyörimään vielä pari kierrosta, mutta sen ei näköjään tarvitse aiheuttaa yhtään enempää stressiä kuin on pakko. Se voi olla muutaman tunnin helpottava homma, josta saa palkinnoksi sellaisen huoneen, josta lapsena haaveili: on sunnanistuttava ikkunalauta ja valkoiset ikkunanpuitteet.

Yleinen

Uusiin ja vanhoihin uomiin

30.1.2019

Minulla on ollut aina kaksi vaihdetta: joko lököttelen saamattomana tai ymppään päiväni aivan liian täyteen. Jonkinasteisena perfektionistina olen taipuvainen painumaan jälkimmäisen taakan alle. Kuormitin itseäni kohtuuttomasti koko syksyn ja erityisesti joulukuussa, kun yritin venyä kellon ympäri kestäviin työpäiviin, opintojen hoitamiseen niiden ohella ja vieläpä vähintään kolmella eri kielellä päivässä.

Elelen nyt jälkeistä aikaa. Burnoutin? Uupumuksen? Ihan vaan ison, ison väsymyksen? En tiedä, mutta hitaasti on pitänyt ottaa – tai ainakin olisi pitänyt. CEU:ssa opiskeleva ei voi antautua ihan täyden lusmuilun varaan, sillä kirjallisuuskatsaukset ja esitelmät vaanivat laatijaansa joka ikinen viikko.

Raapustelin Saksassa paljon ajatuksia tukkurin toimituksen päälle antamaan muistioon. Tunsin olevani kerrostaloasuntoon lukittu husky: päivät jumissa lähes ikkunattomassa kopissa, ja aamuisin ja iltaisin puolestaan kävelytin itse itseni vain kämpiltä tai kämpille. Viiden minuutin vajavaisen lenkin ulkopuolella loisti kaupunki, ja kun sen valot loppuisivat, alkaisi itäsaksalainen pusikko. Joulukuun loskassa harmaa, mutta kesäisin näyttämönä laittomille teknoreiveille tai nakurannoilla kirmaamiselle.

Listasin asioita, joita haluaisin tehdä, kun taas saisin vapaa-aikaa. Vaikka eihän sitä saada, se hankitaan. Minä olen itse vastuussa siitä, että pääsen tekemään sitä, mitä tahdon. Listojen mukaan juoksemaan portaita niin, että kurkkua korventaa. Etsimään kirjakahviloita Budapestissä ja istahtamaan kaakaon äärelle selailemaan jotain odottamatonta, kuten Tatsachen über Deutschland -liparetta, jonka ystäväni antoi vitsinä. Kävelemään joskus yliopistolta kotiin. Kirjoittamaan niin paljon kuin haluan, ja vähän enemmän.

Sen jälkeen, kun on nipistänyt yöunista puolet tärkeämmälle toiminnalle ja koittanut tehdä töissä kahta työtä yhtä aikaa (kirjoittanut siis rahanlaskennan ohessa lehtijuttuja) ja syönyt pelkkää puisevaa pastaa ja sosekeittoa viikkotolkulla, on vaikeaa totutella nauttimaankin. Ja juuri siksi minun on nyt pakotettava itseni rentoutumaan, sillä en voi syöstä itseäni 24-vuotiaana vaikeaan uupumukseen osa-aikaduunien, opintojen ja järjestöhommien takia. Ei ole sen arvoista.

Siispä olen viime viikkoina jättänyt tekemättä kaiken, mitä ei ole pakko. Olen aloittanut muutaman uuden Netflix-sarjan (Sex Education on parasta, mitä suoratoistopalvelu tarjoaa!), käynyt pizzalla kolmesti viikon sisään, makoillut sängyssä aamuisin tuntitolkulla ja viihtynyt Budapestin uudella kiipeilysalilla enemmän saunassa kuin seinällä.

Tätä postaustakin olen nakertanut pikku hiljaa: kirjoittanut rivin silloin, toisen tällöin, poistanut ne molemmat ja pistänyt kaiken uusiksi. Kiirekös tällä.


En voi sanoa, että arki Budapestissä rullaisi nyt nätisti. Elän valehtelematta elämäni tähän mennessä parasta aikaa, joten ei tätä arjeksi voi kutsua.

Hassu seikkailun ja kiireilyn sekoitus: tulenpalavaa ihastumista ja 1800-luvun rauhansopimusten tulkintaa, syvää ystävystymistä ja Photoshopin opettelua. Kirjastossa voi tuijottaa joko auringonlaskua Budan kukkuloiden taakse tai International Organizationin numeroa vuodelta 1995.

Kiinnitänkin ekstrapaljon huomiota siihen, että muistan ottaa rennosti. Turhaa pilata elämänsä kevättä siihen, että hioo yliopiston lehden keskiaukeaman layoutia keskellä yötä, kun voisi vaikka paistaa vohveleita tyttöjen kanssa. Kilpailuhenkiset luokkalaiset istuskelevat usein kirjastossa kaikki viikonloput läpeensä, ja asenne uhkaa tarttua. Siispä tekisi hyvää jättää joskus Budapestin metroverkostolla saavutettavat paikat taakseen ja lähteä vaikka tarpomaan mutaista mäenrinnettä ylös. Kaveri on luvannut lähteä esittelemään kotikaupunkinsa Esztergomin 500 vuotta vanhoja graffiteja viikonloppuna, ja voisipa silloin vaikkapa kuokkia hallintotieteiden opiskelijoiden talvirientoihinkin.

Pointti taisi hukkua, mutta se on tämä: vapaa-aika on hurjan tärkeää. Varsinkin, kun on tähänastisen elämänsä onnellisimmalla kukkulalla.

Yleinen

Suomesta takaisin kotiin

5.1.2019

Olen viime aikoina harkinnut juttujen julkaisemista pitkään. Usein niin pitkään, että julkaisematta jäävät. Tämänkin kohdalla puntaroin tarkkaan, mitä teen. Ehkä lievä ammattimaistuminen on tekemässä minusta ylivarovaisen.

Lennän huomenna takaisin Budapestiin. Kotiin. Ja minulla on siitä hieman syyllinen olo.

Olenhan viettänyt päältäpäin täydellisen Suomi-loman. Oli pastellinväristä taivasta hiihtolenkillä ja vastapainoksi tuimaa pohjoistuulta ja polveen asti kinostunutta tuiskulunta kotimatkalla. Mätin ruisleipää kitaani joka aamu, sanoin joka toinen päivä, pesin hiukset järvivedellä ja tervashampoolle. Pelasin kaikkia lapsuuden lautapelejä perheen kanssa melkein yhtä sydämellisesti säännöistä vääntäen glögilasi kourassa. Ihastelin revontulia ja tähtitaivasta ja tänään vielä Helsingissä vaakasuorassa auringonpaisteessa tanssahtelevia, pulskia lumihiutaleita.

IMG_8092
IMG_8097

Silti koti kutsuu jo.

Vuosikausiin en tiennyt, missä koti oli. Ehkä se ei ollut tarpeellinen käsite rinkkaelämässä: tuntematon oli tärkeämpää kuin tuttu, ja aina saattoi lähteä Inariin keräilemään voimia ja nuuskimaan tuttua suopursuntuoksua muutamaksi viikoksi, juurtumaan uudelleen. Se ajanjakso on kuitenkin nyt ohi: minulla on koti, ja se on Budapestissä. Kadulla, jonka varrella on Unicum-tehdas ja piskuinen, nuhjuinen kansankylpylä.

En ole määritellyt vielä kotia sen kummemmin, kuin että se on paikka, jonne ikävöi ja jonne on mukava pesiytyä. Budapestistä tekee nyt kuitenkin eniten kodin yliopistomme CEU ja sen ympärille muodostunut yhteisö. Kun CEU näillä näkymin muuttaa Budapestistä Wieniin ensi syksynä, kotini taitaa siirtyä luonnollisesti luentosalien ja kirjaston kirjojen mukana myös Sacher-Torten kotikaupunkiin.

Vaikka lomalla on ollut ihan tavattoman mukavaa, kaipailen jo lähes seitsemän viikon poissaolon jälkeen takaisin omaan lokerooni. Siihen kuuluu aamupuuroa taloyhtiön yhteiskissan roskiksenkaivuuta katsellen, ratikalla kouluun kolistelua ja Tonavan rannan elämän seurailua ja liian suolaista kikhernepataa kouluruokalassa. Kaipaan iltoihin, jolloin joogaillaan yliopiston autotallissa, katsotaan leffoja luokkahuoneissa tai herkutellaan halvalla, makealla unkarilaisviinillä ja savujuustolla opiskelijakämpän lattialla Oktogonissa. Tahdon uudelle boulder-hallille, Olive Treen hummuslautasen ääreen tai auringonlaskulle Margit-saarelle. Ideoimaan kirjoitusprojekteja kirjaston vitoskerroksen medialuokkaan. Räpsimään kuvia mielenosoituksista.

Lähden huomenna Helsinki-Vantaalle kenties päällispuolisesti tuskasta irvistellen, sillä raahaan mukanani kaikkia vaellus- ja ulkoilukamoja kevään ja kesän seikkailuihin. Tämä tavaramääräkin kertoo, että jotain on naksahtanut päässä: jos hamstraan kaiken omaisuuteni yhteen paikkaan, se tarkoittaa, että siitä paikasta on tullut vähintään päätukikohta.

Hymyilen sisäisesti (ja ulkoisestikin sitten, kun turbokassi on liikahtanut hihnaa pitkin pois vaivoiltani). Ai että, olla kotimatkalla.

Ei enää kotonaan matkalla. Tässä hetkessä koti on muutakin kuin mielentila.

IMG_8165
IMG_8088
IMG_8084

Usein kysytään, kaipaanko jo takaisin Suomeen. Suvun kanssa puhelimessa: joko valmistun, joko menen töihin, joko on löytynyt mies ja milloin oikein muutan takaisin Suomeen.

Suomi, lottovoittosyntymä napapiirin tuntumaan. Suomiarjessa voisi tehdä munatonta nyhtis-munakasta, käydä räppikeikoilla Kalliossa ja juoksennella poluilla kesät talvet.

Se kuulostaa kuitenkin utopialta, jota en osaa maalailla eläväksi edes mielikuvituksessa. Minulla oli tällä joululomalla sama olo kuin viikon pakettimatkalla: ihailen, elämystelen, mutta minulla ei ole aikomustakaan jäädä. Olisin voinut laittaa kengät telineeseen ja vaatteet kaappiin, mutta ne olisi kuitenkin pitänyt kiskoa alas ja pakata uudelleen.

Suomi voisi herättää jonkinlaisia isänmaallisia tuntoja, mutta kun ei tällä hetkellä herätä. Pelkkää vähäistä syyllisyyttä siitä, etten koe sukulaisten ja kielen lisäksi kodinomaista sidettä tänne enää – tai vielä. Vuodet rajojen ulkopuolella ovat tehneet tehtävänsä. Itse asiassa tämä kotiinpaluuintoilu ei ole mitään uutta, vaan jo Hollannista vanhempien luoda kyläillessä tuli samanlainen vieraantunut olo Suomessa. Olen kuulostellut ja tutkaillut tätä ristiriitaista olotilaa: toisaalta olen kaivautunut mukavasti sinne, missä arkeni on, ja toisaalta kipuilen sitä, ettei koti ole siellä, missä läheiset kenties toivoisivat sen olevan.

Toisaalta en haluaisi pyöriskellä identiteettikriisimudissa liikaa. Jos kerran koti on, niin kai siitä voi iloita. Huomenna avaan tutun, raskaan oven, keitän teetä ja vaihdan pitkälliset, muttei tarpeeksi pitkälliset kuulumiset kämppiksen kanssa. Tuijottelen illalla sängynpäätyä ja mietin, millaisen valonauhan virittäisin sen päälle.

Toiset Suomesta vieraantuneet – mitä tunteita heräsi, kun tajusit, että senhetkinen kotisi onkin muualla kuin siinä maassa, jonka passi teillä on? 

Kuvat kodista, mutta ei minun. 

Yleinen

Kahden kaupungin onnea

29.11.2018

Tästä piti tulla sellainen hauskan analyyttinen teksti siitä, miten onnekas olenkaan. Sain läksiä mahtavasta Budapest-arjesta huikealle Leipzig-keikalle. Ajatella: laskea surkeana päiviä siihen, että joutuu lähtemään ja jättämään mitä riemastuttavimman todellisuuden taakseen, ja samalla päiviä siihen, että pääsee entisen DDR:n helmeen juoksentelemaan vaellushousut jalassa toimistokonttien väliä ja yrittämään olla hauska kielellä, jota osaa kapulatasolla.

Mutta sitten laitoin  Sufjan Stevensiä soimaan ja ryhdyin miettimään, mitä oikein onkaan meneillään. Tunnen jotain suurta, ja siitä on kiittäminen näitä kahta kaupunkia. Eniten niiden asukkaita.

Olen ehtinyt jo sen verran kypsään (tai vähemmän raakaan ikään), että muistelen lukioaikoja lämmöllä. Vaikka olenkin nyt paljon onnellisempi kuin silloin. Kun teininä lähti perjantai-iltana keinumaan ala-asteen pihalle sen surffitukkaisen basistipojan kanssa, vatsanpohjaa kutitti ja tuntui, että oli matkalla kohti suurta tuntematonta, avaamassa malttamattomattana ovea johonkin isompaan kuin mikään oli ollut ennen sitä hetkeä.

Ajattelen rakkautta, tietysti. En vain ihmisiä, vaan kaikkea todellisuudessa vastaan lipuvaa kohtaan.

Tuntuu olevan todella vaikeaa tunnustaa, että vitsit, tämä ihminen tai asia merkitsee minulle valtavasti, päräyttelee sydämen munaleikkuria sellaisella taajuudella, että se resonoi. Kitaran huiluääniä. On paljon helpompaa vain leikkiä kiireistä ja välinpitämätöntä.

Pelkäämme tietty nolaavamme itsemme – jospa kukaan muu ei koekaan tätä näin tärkeäksi? Jospa se ilta, jolloin satuin hostellin keittiöön kokkailemaan gallo pintoa amerikkalaisen seikkailijapojan kanssa, olikin koko kolmekuukautisen reissun paras vain minulle, eikä hän muista siitä kenties muuta kuin vyötiäisen?

(Aulaan eksynyttä vyötiäistä ei voi ihan heti unohtaa.)

IMG_20181129_104741_320

Mutta kun sillä ei ole väliä, mitä jokin merkitsee muille. Sillä on, mitä se merkitsee itselle.

Minun elämäntarinassani Budapest ja Leipzig ja niiden taitekohta saattavat olla parhaita aikoja, ja minulla, vain minulla, on oikeus sanoa niin.

Tuntui vatsanpohjassa, kun istuin lukukauden viimeisellä luennolla. Analysoimme poliittisia runoja. Mainostin luokkalaisille Everything Everythingin Get to Heaven -levyä ja erityisesti tätä biisiä, joka kertoo vihaisen nuoren miehen matkasta kohti ääriliikkeitä, pettymystä ja radikalisoitumista. Tunteita, joita olen tunnistanut itsessäni ja ilmastokeskustelussa viime aikoina. Joku luki ääneen ensimmäisen maailmansodan muistoja. Rintakehäni alkoi täristä, eikä ollut kaukana, että poskelle olisi valunut noro. Luokassa, toisten keskellä, oli turvallista liikuttua.

Tuntui vatsanpohjassa, kun köröttelin Berliinissä S-Bahnilla lentokentältä juna-asemalle. Minä ja rinkka, sama paineentunne ja orastavat mustelmat liian kireän lantiovyön alla. Söin juustopretzelin. Kirjoitin konstruktivismin epistemologiasta esseetä, siitä tulee historiallisen huono, mikä ei haittaa kyllä pätkääkään.

Tuntui vatsanpohjassa tänään töissä, kun viime vuoden Saksa-kaverit saapuivat viimein torille. Oikein kiersi suolissa jännityksessä, hymyilytti, puhuin typeriä. Sain heidät hymyilemään, ja he minut. Istuskelin heidän kanssaan kimppakämpän lattialla viime vuonna litkien teetä Marx-t-paidassa ja eksyin Leipzigin ei-niin-kattavassa ratikkaverkostossa.

Olen yrittänyt opetella tunnustamaan, milloin jokin on minulle tärkeää, välillä ääneen kanssaihmisille. Tässä nyt se julkinen tunnustus ja varovainen suositus: voi olla, että sattumalta eksyy paikkaan tai tilanteeseen, joka kasvaa itseään suuremmaksi, merkitykselliseksi itsessään. Jos voisin, purkaisin Leipzigin osiksi ja rekonstruoisin mielessäni, mikä siitä tekee sellaisen, että ne munaleikkurin metallikielet humisevat. Harmaat tennissukat vanhoissa Kappan kengissä? Höyryävässä pakkasilmassa pyöräilevät opiskelijat itse neulotut pannat päässään? Niin monta vegaania töissä, että härkiskeitto loppui hetkessä ja possukeitto jäi kattilaan haalentumaan?

Voisihan tätä tunnettakin alkaa preparoida. Olenko avoimempi kuin ennen? Vai heittääkö kaaos nyt vain naamaan pelkkiä myönteisiä elementtejä? Mutta mitäpä turhia. Aion vain nauttia. Ja tehdä töitä. Enimmäkseen tehdä töitä ja nauttia siinä ohessa: kaksi pitkää esseetä odottaa kirjoittajaansa ja monta kassaa laskijaansa. En tiennyt, että on mahdollista olla kiireinen ja pitää siitä, mitä tekee, missä on ja kenen kanssa.

Mikä paikka tai aika on soitellut sinun sisimmässäsi niitä kitaran kaunoisia huiluääniä?