Browsing Tag

Budapest

Yleinen

Yllätysmuutto eli tutkimusretkiä

11.2.2019

Olen asunut uudessa osoitteessa nyt kahdeksan päivää. Muutto tuli aivan puskista.

Kuin olisin jumissa Groundhog day -tyylisessä elokuvassa, jossa olen tuomittu tallaamaan samaa ympyrää kerta toisensa jälkeen kuin Roope Ankka rahasäiliössään. Viime vuonna näihin aikoihin punkkasin kaverin sohvalla ja taistelin peiton herruudesta kissan kanssa. Etsin kämppää, sillä edellinen paloi.

Jos viime kerta oli kodittomuuslarppi, nyt sain evakkolarpin. Kutsuin hätiin viikko sitten sunnuntai-iltana kaverini, ja karhuryhmämme pakkasi elämäni muutamaan matkalaukkuun ja Ikea-kassiin noin tunnissa. Siivous, viime hetken tarkistuskerrat, avainten palautus, ciao. Taksimatka uuteen osoitteeseen maksoi alle neljä euroa, kuljettaja kertoi kylpylälomastaan.

Tekisi mieli sanoa, että parasta kämpänvaihdossa on kaikki. Sisäpihalla kasvit on istutettua nätisti ruukkuihin, minulla on oma vessa ja lavuaari ja satiiniverhot. Ikkunan ohi vilisee johtobusseja (joita haluan kyllä kutsua trollibusseiksi), huonekorkeus lähentelee neljää metriä eikä patja enää kiristä hartioita ikijumiin. Kämppikset siivoavat jälkensä, juttelevat keittiössä mukavia ja yksi heistä on ammattimuusikko, joten nukahdan toisinaan klassisen kitaran hiljaiseen näppäilyyn.

Kuin asuisin ihan toisessa Budapestissä, vähän lähempänä ydintä, jonkinlaista pravdaa. Tällä viikolla olen muistanut paremmin, miten tämä pääkaupunki värisee.

Uskon, että silmät ovat aukinaisimmillaan ensimmäisen aamun kävelyllä uudessa naapurustossa. Samannäköinen baari kuin kaikki muutkin kehätiellä, nepalilais-thaimaalainen hierontaluolan näköinen ravintola, kadunmies talvenkuivan suihkulähteen vieressä maanantaioluella.

Näin ja näen kuvattavaa kaikkialla. Voisin vain istuskella passissa läheisen autiotalon edustalla ja ikuistaa millintarkasti jokaisen lastulevyn ja rikotun ikkunaruudun ja graffitin.

Kuin joku ylempi taho olisi kuullut toiveeni, säätiedotus näyttää aina vain lämpenevää ja aurinkoisempaa. Kohta ei tarvita enää pipoa ja hansikkaita siihen, että kuljailee pitkin katuja ja kuvia metallinkylmä (tai -lämmin) Canon kourassa, ja voi kellahtaa myös penkille tai nurmikolle katselemaan lehtipuiden oksistoa ja pilvien juoksua.

On helpompaa pitää silmät (ja sydän) auki, kun peruspalikat ovat kohdillaan. Lepoa, rauhaa, ruokaa ja jotain, mitä odottaa seuraavalta päivältä.

Uskon myös kävelyn parantavaan voimaan. Silloin, kun ei ole kiire – eikä ihmisellä pitäisi aina niin kiire ollakaan – vedän vasta sisäänajetut vansit jalkaan ja taitan koulumatkan apostolinkyydillä. Näen autiotalon, tummat kevättä kohti kurottelevat oksat, kävelytettävät koirat ja blogiinsa kuvia räpsivät tyylikkäät tytöt. Muistan, että jaamme saman Budapestin.

Mietin monta päivää, miksi asumme hassussa välikerroksessa, seitsemän askelmaa katutasosta ylöspäin. Kunnes mysteeri sitten selvisi: alakerrassa on neljänsadan neliömetrin jättimäinen gay-saunamaailma, koko Unkarin suurin. Ei sillä, että valinnanvaikeus varmaankaan huimaisi päätä täällä orbanilaisen homofobian levinneisyysalueella. Ainoa, mistä tämän keitaan huomaa ulkoapäin, on huomaamaton kyltti julkisivussa ja vieno, aromatisoitu höyry, jota tupruaa pikkupakkasella ilmanvaihtoventtiilistä.

Tälläkin hetkellä huoneeni lattian alla joidenkin katseet, huulet, paljaat hikiset kehot kohtaavat, ja minä vain kuuntelen Bon Iveriä ja suunnittelen viikkaavani pyykit.

Muuttokehä tulee pyörimään vielä pari kierrosta, mutta sen ei näköjään tarvitse aiheuttaa yhtään enempää stressiä kuin on pakko. Se voi olla muutaman tunnin helpottava homma, josta saa palkinnoksi sellaisen huoneen, josta lapsena haaveili: on sunnanistuttava ikkunalauta ja valkoiset ikkunanpuitteet.

Yleinen

Uusiin ja vanhoihin uomiin

30.1.2019

Minulla on ollut aina kaksi vaihdetta: joko lököttelen saamattomana tai ymppään päiväni aivan liian täyteen. Jonkinasteisena perfektionistina olen taipuvainen painumaan jälkimmäisen taakan alle. Kuormitin itseäni kohtuuttomasti koko syksyn ja erityisesti joulukuussa, kun yritin venyä kellon ympäri kestäviin työpäiviin, opintojen hoitamiseen niiden ohella ja vieläpä vähintään kolmella eri kielellä päivässä.

Elelen nyt jälkeistä aikaa. Burnoutin? Uupumuksen? Ihan vaan ison, ison väsymyksen? En tiedä, mutta hitaasti on pitänyt ottaa – tai ainakin olisi pitänyt. CEU:ssa opiskeleva ei voi antautua ihan täyden lusmuilun varaan, sillä kirjallisuuskatsaukset ja esitelmät vaanivat laatijaansa joka ikinen viikko.

Raapustelin Saksassa paljon ajatuksia tukkurin toimituksen päälle antamaan muistioon. Tunsin olevani kerrostaloasuntoon lukittu husky: päivät jumissa lähes ikkunattomassa kopissa, ja aamuisin ja iltaisin puolestaan kävelytin itse itseni vain kämpiltä tai kämpille. Viiden minuutin vajavaisen lenkin ulkopuolella loisti kaupunki, ja kun sen valot loppuisivat, alkaisi itäsaksalainen pusikko. Joulukuun loskassa harmaa, mutta kesäisin näyttämönä laittomille teknoreiveille tai nakurannoilla kirmaamiselle.

Listasin asioita, joita haluaisin tehdä, kun taas saisin vapaa-aikaa. Vaikka eihän sitä saada, se hankitaan. Minä olen itse vastuussa siitä, että pääsen tekemään sitä, mitä tahdon. Listojen mukaan juoksemaan portaita niin, että kurkkua korventaa. Etsimään kirjakahviloita Budapestissä ja istahtamaan kaakaon äärelle selailemaan jotain odottamatonta, kuten Tatsachen über Deutschland -liparetta, jonka ystäväni antoi vitsinä. Kävelemään joskus yliopistolta kotiin. Kirjoittamaan niin paljon kuin haluan, ja vähän enemmän.

Sen jälkeen, kun on nipistänyt yöunista puolet tärkeämmälle toiminnalle ja koittanut tehdä töissä kahta työtä yhtä aikaa (kirjoittanut siis rahanlaskennan ohessa lehtijuttuja) ja syönyt pelkkää puisevaa pastaa ja sosekeittoa viikkotolkulla, on vaikeaa totutella nauttimaankin. Ja juuri siksi minun on nyt pakotettava itseni rentoutumaan, sillä en voi syöstä itseäni 24-vuotiaana vaikeaan uupumukseen osa-aikaduunien, opintojen ja järjestöhommien takia. Ei ole sen arvoista.

Siispä olen viime viikkoina jättänyt tekemättä kaiken, mitä ei ole pakko. Olen aloittanut muutaman uuden Netflix-sarjan (Sex Education on parasta, mitä suoratoistopalvelu tarjoaa!), käynyt pizzalla kolmesti viikon sisään, makoillut sängyssä aamuisin tuntitolkulla ja viihtynyt Budapestin uudella kiipeilysalilla enemmän saunassa kuin seinällä.

Tätä postaustakin olen nakertanut pikku hiljaa: kirjoittanut rivin silloin, toisen tällöin, poistanut ne molemmat ja pistänyt kaiken uusiksi. Kiirekös tällä.


En voi sanoa, että arki Budapestissä rullaisi nyt nätisti. Elän valehtelematta elämäni tähän mennessä parasta aikaa, joten ei tätä arjeksi voi kutsua.

Hassu seikkailun ja kiireilyn sekoitus: tulenpalavaa ihastumista ja 1800-luvun rauhansopimusten tulkintaa, syvää ystävystymistä ja Photoshopin opettelua. Kirjastossa voi tuijottaa joko auringonlaskua Budan kukkuloiden taakse tai International Organizationin numeroa vuodelta 1995.

Kiinnitänkin ekstrapaljon huomiota siihen, että muistan ottaa rennosti. Turhaa pilata elämänsä kevättä siihen, että hioo yliopiston lehden keskiaukeaman layoutia keskellä yötä, kun voisi vaikka paistaa vohveleita tyttöjen kanssa. Kilpailuhenkiset luokkalaiset istuskelevat usein kirjastossa kaikki viikonloput läpeensä, ja asenne uhkaa tarttua. Siispä tekisi hyvää jättää joskus Budapestin metroverkostolla saavutettavat paikat taakseen ja lähteä vaikka tarpomaan mutaista mäenrinnettä ylös. Kaveri on luvannut lähteä esittelemään kotikaupunkinsa Esztergomin 500 vuotta vanhoja graffiteja viikonloppuna, ja voisipa silloin vaikkapa kuokkia hallintotieteiden opiskelijoiden talvirientoihinkin.

Pointti taisi hukkua, mutta se on tämä: vapaa-aika on hurjan tärkeää. Varsinkin, kun on tähänastisen elämänsä onnellisimmalla kukkulalla.

Yleinen

Suomesta takaisin kotiin

5.1.2019

Olen viime aikoina harkinnut juttujen julkaisemista pitkään. Usein niin pitkään, että julkaisematta jäävät. Tämänkin kohdalla puntaroin tarkkaan, mitä teen. Ehkä lievä ammattimaistuminen on tekemässä minusta ylivarovaisen.

Lennän huomenna takaisin Budapestiin. Kotiin. Ja minulla on siitä hieman syyllinen olo.

Olenhan viettänyt päältäpäin täydellisen Suomi-loman. Oli pastellinväristä taivasta hiihtolenkillä ja vastapainoksi tuimaa pohjoistuulta ja polveen asti kinostunutta tuiskulunta kotimatkalla. Mätin ruisleipää kitaani joka aamu, sanoin joka toinen päivä, pesin hiukset järvivedellä ja tervashampoolle. Pelasin kaikkia lapsuuden lautapelejä perheen kanssa melkein yhtä sydämellisesti säännöistä vääntäen glögilasi kourassa. Ihastelin revontulia ja tähtitaivasta ja tänään vielä Helsingissä vaakasuorassa auringonpaisteessa tanssahtelevia, pulskia lumihiutaleita.

IMG_8092
IMG_8097

Silti koti kutsuu jo.

Vuosikausiin en tiennyt, missä koti oli. Ehkä se ei ollut tarpeellinen käsite rinkkaelämässä: tuntematon oli tärkeämpää kuin tuttu, ja aina saattoi lähteä Inariin keräilemään voimia ja nuuskimaan tuttua suopursuntuoksua muutamaksi viikoksi, juurtumaan uudelleen. Se ajanjakso on kuitenkin nyt ohi: minulla on koti, ja se on Budapestissä. Kadulla, jonka varrella on Unicum-tehdas ja piskuinen, nuhjuinen kansankylpylä.

En ole määritellyt vielä kotia sen kummemmin, kuin että se on paikka, jonne ikävöi ja jonne on mukava pesiytyä. Budapestistä tekee nyt kuitenkin eniten kodin yliopistomme CEU ja sen ympärille muodostunut yhteisö. Kun CEU näillä näkymin muuttaa Budapestistä Wieniin ensi syksynä, kotini taitaa siirtyä luonnollisesti luentosalien ja kirjaston kirjojen mukana myös Sacher-Torten kotikaupunkiin.

Vaikka lomalla on ollut ihan tavattoman mukavaa, kaipailen jo lähes seitsemän viikon poissaolon jälkeen takaisin omaan lokerooni. Siihen kuuluu aamupuuroa taloyhtiön yhteiskissan roskiksenkaivuuta katsellen, ratikalla kouluun kolistelua ja Tonavan rannan elämän seurailua ja liian suolaista kikhernepataa kouluruokalassa. Kaipaan iltoihin, jolloin joogaillaan yliopiston autotallissa, katsotaan leffoja luokkahuoneissa tai herkutellaan halvalla, makealla unkarilaisviinillä ja savujuustolla opiskelijakämpän lattialla Oktogonissa. Tahdon uudelle boulder-hallille, Olive Treen hummuslautasen ääreen tai auringonlaskulle Margit-saarelle. Ideoimaan kirjoitusprojekteja kirjaston vitoskerroksen medialuokkaan. Räpsimään kuvia mielenosoituksista.

Lähden huomenna Helsinki-Vantaalle kenties päällispuolisesti tuskasta irvistellen, sillä raahaan mukanani kaikkia vaellus- ja ulkoilukamoja kevään ja kesän seikkailuihin. Tämä tavaramääräkin kertoo, että jotain on naksahtanut päässä: jos hamstraan kaiken omaisuuteni yhteen paikkaan, se tarkoittaa, että siitä paikasta on tullut vähintään päätukikohta.

Hymyilen sisäisesti (ja ulkoisestikin sitten, kun turbokassi on liikahtanut hihnaa pitkin pois vaivoiltani). Ai että, olla kotimatkalla.

Ei enää kotonaan matkalla. Tässä hetkessä koti on muutakin kuin mielentila.

IMG_8165
IMG_8088
IMG_8084

Usein kysytään, kaipaanko jo takaisin Suomeen. Suvun kanssa puhelimessa: joko valmistun, joko menen töihin, joko on löytynyt mies ja milloin oikein muutan takaisin Suomeen.

Suomi, lottovoittosyntymä napapiirin tuntumaan. Suomiarjessa voisi tehdä munatonta nyhtis-munakasta, käydä räppikeikoilla Kalliossa ja juoksennella poluilla kesät talvet.

Se kuulostaa kuitenkin utopialta, jota en osaa maalailla eläväksi edes mielikuvituksessa. Minulla oli tällä joululomalla sama olo kuin viikon pakettimatkalla: ihailen, elämystelen, mutta minulla ei ole aikomustakaan jäädä. Olisin voinut laittaa kengät telineeseen ja vaatteet kaappiin, mutta ne olisi kuitenkin pitänyt kiskoa alas ja pakata uudelleen.

Suomi voisi herättää jonkinlaisia isänmaallisia tuntoja, mutta kun ei tällä hetkellä herätä. Pelkkää vähäistä syyllisyyttä siitä, etten koe sukulaisten ja kielen lisäksi kodinomaista sidettä tänne enää – tai vielä. Vuodet rajojen ulkopuolella ovat tehneet tehtävänsä. Itse asiassa tämä kotiinpaluuintoilu ei ole mitään uutta, vaan jo Hollannista vanhempien luoda kyläillessä tuli samanlainen vieraantunut olo Suomessa. Olen kuulostellut ja tutkaillut tätä ristiriitaista olotilaa: toisaalta olen kaivautunut mukavasti sinne, missä arkeni on, ja toisaalta kipuilen sitä, ettei koti ole siellä, missä läheiset kenties toivoisivat sen olevan.

Toisaalta en haluaisi pyöriskellä identiteettikriisimudissa liikaa. Jos kerran koti on, niin kai siitä voi iloita. Huomenna avaan tutun, raskaan oven, keitän teetä ja vaihdan pitkälliset, muttei tarpeeksi pitkälliset kuulumiset kämppiksen kanssa. Tuijottelen illalla sängynpäätyä ja mietin, millaisen valonauhan virittäisin sen päälle.

Toiset Suomesta vieraantuneet – mitä tunteita heräsi, kun tajusit, että senhetkinen kotisi onkin muualla kuin siinä maassa, jonka passi teillä on? 

Kuvat kodista, mutta ei minun. 

Yleinen

Kahden kaupungin onnea

29.11.2018

Tästä piti tulla sellainen hauskan analyyttinen teksti siitä, miten onnekas olenkaan. Sain läksiä mahtavasta Budapest-arjesta huikealle Leipzig-keikalle. Ajatella: laskea surkeana päiviä siihen, että joutuu lähtemään ja jättämään mitä riemastuttavimman todellisuuden taakseen, ja samalla päiviä siihen, että pääsee entisen DDR:n helmeen juoksentelemaan vaellushousut jalassa toimistokonttien väliä ja yrittämään olla hauska kielellä, jota osaa kapulatasolla.

Mutta sitten laitoin  Sufjan Stevensiä soimaan ja ryhdyin miettimään, mitä oikein onkaan meneillään. Tunnen jotain suurta, ja siitä on kiittäminen näitä kahta kaupunkia. Eniten niiden asukkaita.

Olen ehtinyt jo sen verran kypsään (tai vähemmän raakaan ikään), että muistelen lukioaikoja lämmöllä. Vaikka olenkin nyt paljon onnellisempi kuin silloin. Kun teininä lähti perjantai-iltana keinumaan ala-asteen pihalle sen surffitukkaisen basistipojan kanssa, vatsanpohjaa kutitti ja tuntui, että oli matkalla kohti suurta tuntematonta, avaamassa malttamattomattana ovea johonkin isompaan kuin mikään oli ollut ennen sitä hetkeä.

Ajattelen rakkautta, tietysti. En vain ihmisiä, vaan kaikkea todellisuudessa vastaan lipuvaa kohtaan.

Tuntuu olevan todella vaikeaa tunnustaa, että vitsit, tämä ihminen tai asia merkitsee minulle valtavasti, päräyttelee sydämen munaleikkuria sellaisella taajuudella, että se resonoi. Kitaran huiluääniä. On paljon helpompaa vain leikkiä kiireistä ja välinpitämätöntä.

Pelkäämme tietty nolaavamme itsemme – jospa kukaan muu ei koekaan tätä näin tärkeäksi? Jospa se ilta, jolloin satuin hostellin keittiöön kokkailemaan gallo pintoa amerikkalaisen seikkailijapojan kanssa, olikin koko kolmekuukautisen reissun paras vain minulle, eikä hän muista siitä kenties muuta kuin vyötiäisen?

(Aulaan eksynyttä vyötiäistä ei voi ihan heti unohtaa.)

IMG_20181129_104741_320

Mutta kun sillä ei ole väliä, mitä jokin merkitsee muille. Sillä on, mitä se merkitsee itselle.

Minun elämäntarinassani Budapest ja Leipzig ja niiden taitekohta saattavat olla parhaita aikoja, ja minulla, vain minulla, on oikeus sanoa niin.

Tuntui vatsanpohjassa, kun istuin lukukauden viimeisellä luennolla. Analysoimme poliittisia runoja. Mainostin luokkalaisille Everything Everythingin Get to Heaven -levyä ja erityisesti tätä biisiä, joka kertoo vihaisen nuoren miehen matkasta kohti ääriliikkeitä, pettymystä ja radikalisoitumista. Tunteita, joita olen tunnistanut itsessäni ja ilmastokeskustelussa viime aikoina. Joku luki ääneen ensimmäisen maailmansodan muistoja. Rintakehäni alkoi täristä, eikä ollut kaukana, että poskelle olisi valunut noro. Luokassa, toisten keskellä, oli turvallista liikuttua.

Tuntui vatsanpohjassa, kun köröttelin Berliinissä S-Bahnilla lentokentältä juna-asemalle. Minä ja rinkka, sama paineentunne ja orastavat mustelmat liian kireän lantiovyön alla. Söin juustopretzelin. Kirjoitin konstruktivismin epistemologiasta esseetä, siitä tulee historiallisen huono, mikä ei haittaa kyllä pätkääkään.

Tuntui vatsanpohjassa tänään töissä, kun viime vuoden Saksa-kaverit saapuivat viimein torille. Oikein kiersi suolissa jännityksessä, hymyilytti, puhuin typeriä. Sain heidät hymyilemään, ja he minut. Istuskelin heidän kanssaan kimppakämpän lattialla viime vuonna litkien teetä Marx-t-paidassa ja eksyin Leipzigin ei-niin-kattavassa ratikkaverkostossa.

Olen yrittänyt opetella tunnustamaan, milloin jokin on minulle tärkeää, välillä ääneen kanssaihmisille. Tässä nyt se julkinen tunnustus ja varovainen suositus: voi olla, että sattumalta eksyy paikkaan tai tilanteeseen, joka kasvaa itseään suuremmaksi, merkitykselliseksi itsessään. Jos voisin, purkaisin Leipzigin osiksi ja rekonstruoisin mielessäni, mikä siitä tekee sellaisen, että ne munaleikkurin metallikielet humisevat. Harmaat tennissukat vanhoissa Kappan kengissä? Höyryävässä pakkasilmassa pyöräilevät opiskelijat itse neulotut pannat päässään? Niin monta vegaania töissä, että härkiskeitto loppui hetkessä ja possukeitto jäi kattilaan haalentumaan?

Voisihan tätä tunnettakin alkaa preparoida. Olenko avoimempi kuin ennen? Vai heittääkö kaaos nyt vain naamaan pelkkiä myönteisiä elementtejä? Mutta mitäpä turhia. Aion vain nauttia. Ja tehdä töitä. Enimmäkseen tehdä töitä ja nauttia siinä ohessa: kaksi pitkää esseetä odottaa kirjoittajaansa ja monta kassaa laskijaansa. En tiennyt, että on mahdollista olla kiireinen ja pitää siitä, mitä tekee, missä on ja kenen kanssa.

Mikä paikka tai aika on soitellut sinun sisimmässäsi niitä kitaran kaunoisia huiluääniä? 

Yleinen

Tervetuloa, arki ja tylsyys

15.10.2018

Minulla oli aivan uskomattoman tylsä viikonloppu, koska lähes kaikki luokkalaiseni tärkeilivät urasuunnittelukoulutuksessa. En pysty osallistumaan siihen, sillä olen töissä toisen koulutusviikonlopun aikana – ironista.

Niin tylsä, että aloin luonnostella en yhtä, en kahta vaan kolmea esseetä, laitoin kahta eri ruokaa, leivoin kaura-suklaakeksejä ja kävin pitkällä sunnuntaikävelyllä Budan kukkuloilla.

Johan vauhdin oli aikakin tasoittua.

IMG_7044
IMG_7043
IMG_7047

Tämä sopeutumisen vaihe voi olla joko tuskaa tai ihana hengähdystauko: riippuu, miten on viihtynyt uudessa ympäristössään. Kurssikaverit ovat käyneet jo sen verran tutuiksi, että neljä meistä mahtuu kolmen hengen sohvalle teekupit kätösissä katsomaan surkeaa teinileffaa perjantai-iltana. Osaan liikkua kämpässä pimeälläkin niin, etten paukauta isovarvasta kynnykseen vedenhakumatkalla keskellä yötä.

Rutiinit alkavat muotoutua. Hätäisen metroasemalta napatun pizzapalapäivällisen sijaan ehdin kokkailla sunnuntai-iltana alkuviikon lounaiksi hirssi-avokado-salaattia ja pyöräyttää vielä pikkuleipiä jälkiruoaksi. Liikunnan määrä alkaa lisääntyä: kiipeilyä, pitkiä kävelylenkkejä, joogaa, jopa varovainen juoksulenkki jalkahaverin jälkimainingeissa. Enää ei tarvitse merkata kalenteriin päivää, jolloin pitää muistaa soitella koti-Suomeen. Olen ehtinyt katsoa puolta tuntia pidempiä ohjelmia Netflixistä ja seurata sanomalehtiä.

Vaalit Baijerissa, vaalit Brasiliassa, vaalit Yhdysvalloissa.

En ole pitkäkestoisten, junnaavien rutiinien ystävä, mutta tuntuu muikealta olla taas oman arkensa rouva. On monta esseetä väkerreltävänä, esitelmää harjoiteltavana ja lehtijuttua kirjoitettavana, mutta ne voi pätkiä palasiksi, ripotella kalenteriin ja tietää, että kaikki tulee kyllä tehdyksi. Kunhan saan sopivassa suhteessa kirjastossa kykkimistä, Budapestin syysaurinkoa, jasmiiniteetä ja uusien katujen tallailua, hyvä tästä tulee.

IMG_7035
IMG_7051
IMG_7049

Viikko numero seitsemän pyörähtää nyt käyntiin Budapestissä. Jotkin pikkuasiat ovat alkaneet risoa, kuten kierrätyksen puuttuminen, ja toiset taas hurmaavat kerta toisensa jälkeen (hiljalleen Gellert-kukkukalle hiipivä ruska ja feministinen kv-politiikan teoria ja tähteiden lämmittäminen päivälliseksi kämppiksen kanssa). Olen vieläkin matkalla Budapestissä, mutta samalla tavalla kuin haluan olla kaikkialla, minne päädyn – yksityiskohtia ihaillen, vastaanottavaisempana kuin osasin olla vielä Suomessa asustellessani. (Tosin jos muuttaisin nyt takaisin Suomeen, arvostaisin pikkuasioita yhtä lailla siellä kuin täälläkin. Seikkailu on valinta!)

En tiedä, onko tämä kulttuurishokkia, sopeutumista vai mitä, mutta just nyt linssisopan keittäminen maanantai-iltana, Hollannin yliopistokokemusten vaihtaminen teetauolla ja auringonlaskun ihailu ratikasta kotimatkalla tuntuvat mutkattomilta ja oikeilta.

Vaikka se soundtrackina pyörivä Madventuresin tunnari liikuttaakin ja nostaa nukahtaessa silmien eteen kuvia Himalajasta tai Andeista.

Onko sinulla kokemusta tästä maahanmuuton tasoittumisvaiheesta? Onko se sinulle helpotus vai ahdistus?