Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Tag

Budapest

Yleinen

Maata pitkin Inarista Budapestiin

21.10.2019

Hei ja terveisiä Wienistä! Ihanaa olla hetki paikallaan. Vietin kesän viimeiset hetket lähinnä autoissa, busseissa ja junissa, sillä palasin Pohjois-Lapista Budapestiin maata pitkin madellen. Se oli kokemus, joka avasi silmäni niin matkustamisen, ulkomailla asumisen kuin elämäni eri palasten käsittämisen suhteen enemmän kuin mikään koskaan ennen. Vau, mitä superlatiiveja.

Vanhempieni kotiovelta on Budapestiin lyhimmillään 3 128 kilometrin matka. Järjettömän reittivalintani takia mukaan tuli ainakin tuhannen kilometrin mutka. Oma elämä pitää järjestellä niin, että siinä on eniten järkeä itselle, ei välttämättä kenellekään muulle. Matkani kulki seuraavanlaista reittiä pitkin:

  1. etappi: Inari-Tampere-Turku-Helsinki (henkilöauto ja bussi) 1 viikko
  2. etappi: Helsinki-Tallinna (EST) -Varsova (PL) (laiva ja bussi) 2 päivää
  3. Varsova-Zakopane (PL) (bussi) 5 päivää
  4. Zakopane-Berliini-Leipzig (DE) (bussi) 10 päivää
  5. Leipzig-Berliini-Budapest (HU) (juna, yöjuna) 1 yö

Projekti Budapestille oli useita syitä. Ilmastovaikutuksista nyt tuskin tarvitsee edes mainita, mutta halusin myös nähdä ystäviä ja sukulaisia matkan varrella Suomessa ja toisaalta poikaystävää Saksassa ennen paluuta seminaarihuoneiden hämärään (oikeastaan valoon, koska syysaurinko räköttää vaakasuoraan kaihtimien välistä). Inhimillinen uteliaisuus myös vaivasi minua: kuinka pitkä matka reilu 4000 kilometriä oikein on maata pitkin? Millaisia latvialaiset bussit ovat? Missä vaiheessa alkaa tuntua siltä, että on kaukana kotoa, ja missä vaiheessa taas siltä, että lähestyy Unkarin kotia? Saavutanko Flixbus-nirvanan, jossa ikkunasta katsellessa aika menettää merkityksensä, vai vannonko pysyväni aloillani seuraavat kuusi kuukautta?

Lentäminen on tuntunut minusta jo pitkään vastenmieliseltä. Äitini jakoi vanhaa (mutta kuitenkin modernia) viisautta: lentäessä sielu tai sydän tai ehkä koko henkinen setti seuraa perässä vasta kolmen päivän kuluttua siitä, kun on laskeutunut vieraan maan kamaralle. Sydän on kaikista tärkein käsimatkatavara. En tahtoisi jättää sitä ei-kenenkään maalle limboon pyörimään lähtöporttien ja Burger Kingien väliin, ellei ole pakko. Se natustaa mieluummin Kaunasin bussiasemalla aprikoosiviineriä.

Sain tältä reissulta sellaisia tunnelmia, etten oikein vieläkään osaa käsitellä ajatuksiani. Päällimmäiseksi jäi kaikenkattava ihmetyksen tunne: minun Eurooppani on sittenkin yksi kokonaisuus Inarin tunturikoivikoista Unkarin pustalle. Olen aina kokenut todellisuuden ja jopa minuuteni muuttuvan sen mukaan, missä olen. Inarissa kalastelen Siesta-nimisestä soutuveneestä käsin mutaisesta vuopajasta ahvenia ja haukia. Helsingissä yritän jakautua viiteen osaan, että ehtisin näkemään kaikkia sinne ajautuneita tai hinkuneita kavereita. Tallinnassa kuljin kauniina kesäisenä iltana mukulakivikatuja, joita viimeksi tallailin entisen poikaystäväni kanssa umpirakastuneena vuosia sitten. Leipzigissa ja Berliinissä bongaan puistoissa suloisia koiria ja istuskelen kevyen liikenteen sillalla auringonlaskun aikaan viinipullon kera. Ja Budapestissa olen ollut kiireinen opiskelija ja yliopiston lehden päätoimittaja, joka on tapellut iltamyöhään taitto-ohjelman kanssa medialuokassa.

Inarissa tuoksuu suopursu. Leipzigissa luomutupakan röpöt (sellaistakin siis on). Budapestissa kusi tai vasta jynssätty asfaltti, riippuen päivästä ja kellonajasta.

Inarissa puhun suomea ja joskus saamea. Saksassa paskaa saksaa. Budapestissa englantia.

Inarissa nukun lapsuudenhuoneessani, jossa seinältä kurkkivat Kultaleijonat vuosimallia 2011. Leipzigissa sietämättömän kuumassa vitoskerroksen kämpässä, jossa ei ilma kierrä mutta jossa on pehmoinen, upottava, taivaallinen patja. Budapestissa ihan omassa tilassa, jonka seinillä on postikortteja höpöistä pienistä museoista.

Se Sunna, joka junttaa Siestan pohjaan tappia Inarijärvellä ja joka räpsii muotokuvia Central European Universityn prameassa aulatilassa on täysin sama ihminen. Ja se Eurooppa, joka alkaa Jäämereltä ja päättyy johonkin mereen tai vuoriin jossain (Eurooppaa ei ole kovin helppoa määritellä), on samaa mannerlaattaa.

Todella tajusin Eurooppani kuroutuneen lopullisesti yhteen, kun patikoin Puolan Tatra-vuorilla ylös Slovakian ja Puolan väliselle harjanteelle 2 000 metriin. Sieltä näki lähes Popradiin asti, jossa olin ollut huhtikuussa viikonloppureissulla vanhempieni kanssa. Istahdin rajapyykille banaaninmussutustauolle ja ajattelin, että mitä helvettiä. Olin matkannut Inarista Puolaan, sen vielä jotenkin ymmärsin, mutta että ihan muutaman kymmenen kilometrin matkan päässä oli kaupunki, jossa olin käynyt aivan toisesta suunnasta käsin. Olisin voinut körötellä autolla Budapestiin muutamassa tunnissa. Mutta en tehnyt niin, vaan käännyin takaisin kohti länttä vielä reiluksi viikoksi: Saksaa ja vääjäämättä lähestyviä syyssateita.

Se, että Euroopan pirstaleet ovat kuroutuneet mielessäni kokonaisuudeksi, ei silti tarkoita, että Inari ja Budapest tai mitkään paikat niiden välillä muistuttaisivat toisiaan enempää kuin ennen. Kun kontrasti lähtöpisteen ja maalin välillä ei olekaan enää niin valtava, matkan varrella huomaa pieniä muutoksia vähän väliä. Jo Sodankylässä kasvaa kuusia, Inarissa ei. Tallinnan jälkeen sain heittää hyvästit aamupuurolle. Varsovassa hintataso romahti niin, että riemastuin ja söin ensi töikseni maitobaarissa kolmen ruokalajin lounaan: kolme euroa. Krakovaan asti maisema oli lättänä, mutta sitten Tatrojen neulanterävät huiput piirtyivät esiin horisontissa. Leipzigin kaduilla kuulee kymmeniä kieliä, Unkarissa turistikeskustan ulkopuolella pelkkää unkaria.

Tästä tekstistä jotenkin korostuvat maiden väliset rajat, mutta haluan korostaa, että kokemukseni oli päinvastainen. Itä-Euroopassa bussiasemat näyttävät samalta: ukkoja aamuoluella, mammoja kaupittelemassa matkaeväitä. Puolaa ja Saksaa täplittävät samat pelto- ja metsäalueet, ja Baltian hiekkarannat ja havupuut ovat samasta muotista veistettyjä. Helsingin ja Tallinnan väliä seilaavat samat röyhkeät, kekseliäät harmaalokit. Berliinin ja Budapestin yöjunan matkustajia yhdisti rakkaus junan kolinaan ja itäblokin mallin vaunuihin.

Sinänsä tämä retki tuli paljon kalliimmaksi kuin halvin lento Helsingistä Budapestiin, mutta sain kyllä vastinetta käyttämilleni euroille, zlotyille ja forinteille: monta kesälomamatkaa samassa sekä sisäistä rauhaa siitä, etten olekaan niin kaukana kotoa kuin olen luullut. Välissä on tuhansia kilometrejä puuta, puskaa ja peltoa, mutta pallomme pintaa pitkin sinnekin pääsee. Natustin munkkia Pyynikin näkötornin juurella, kuuntelin itku kurkussa toisen maailmansodan hirveästä loppunäytöksestä Varsovassa ja kirmasin ylös alas vuorenrinteitä savujuuston voimalla Zakopanessa.

Tippa tuli linssiin silloinkin, kun sunnuntaiaamuna syyskuun 15. Berliinistä lähtenyt yöjuna lipui kohti Budapestin itäistä rautatieasemaa. Pitkien katujen välistä vilkkuivat Budan kukkulat. Hoipuin matkalaukkuni kanssa alas jyrkkiä portaita, laskin laukun läikikkäälle laiturinpäällysteelle ja nostin katseeni katon rauta- ja lasirakenteisiin. En ollut koskaan aiemmin tuntenut olleeni niin perillä. Kaivelin lompakon pohjalta unkarilaisen opiskelijakorttini ja lähdin ostamaan kuukausikorttia julkisiin.

PS Jos haluat lukea erinomaisia maata pitkin matkanneiden päiväkirjoja, tässä parin muun bloggaajan paljon suurempia seikkailuja:

Jaani Länsiö junaili Singaporeen – Vauhdilla maailmalle

Markus Kauhanen polkaisi Uuteen-Seelantiin – Polkupyörällä Uuteen-Seelantiin

 

Yleinen

Lähijunalla lepolomalle Szentendreen

20.3.2019

Olen jo viime vuonna selittänyt pitkällisesti, miksi haluan asua ulkomailla. Viikonloppuna se taas nähtiin, kun päätin paeta parin kaverin kanssa esseiden dediksiä etelän aurinkoon. Tai no, pelkästään aurinkoon: puksuttelimme 40 minuutin ajan lähijunalla Budapestin naapurikaupunki Szentendreen.

Parasta ulkomailla asumisessa on se, että seikkailu ja tuntematon odottavat kaikkein arkisimpien rutiinien ulkopuolella. Jos en viitsikään mennä kirjastoon viidentenä päivän putkeen kirjoittamaan, voin lähteä etsiskelemään (minulle) uutta kuppilaa muutaman minuutin kävelymatkan päässä kotiovelta. Ja jos sunnuntaina eivät opiskelukiireet paina ja taskussa kilisee muutamana kahdensadan forintin kolikko, voi tunkea ne lähiliikenteen lippuautomaattiin ja antautua kolisevien raiteiden vietäväksi.

Minulla oli sunnuntaille yksi ainoa tavoite: nähdä kana. Se toteutui jo ennen Szentendreen saapumista. Siispä pystyimmekin pyhittämään päivän silkalle lekottelulle, käveleskelylle ja kuvaamiselle.

Samalla missiolla näkyivät olevan muutkin, sillä vuoden ensimmäisenä lämpimänä sunnuntaina Szentendren mukulakivikatuja tallasi monituhatpäinen vierailijalauma. Suurin osa kävijöistä vaikutti olevan rikkaita budapestiläisiä pariskuntia ulkoiluttamassa fifejään ja nauttimassa terassilla huurteisia. Lapset potkulautailivat rantapromenadilla ja harvat ulkomaalaiset turistit tutkailivat museotarjontaa.

Kuten usein aiemmin, tekisi hyvää perehtyä historiaan ennen kuin raahaa maallisen tomumajansa paikan päälle. Szentendre, englanniksi Saint Andrew, poikkesi väestörakenteeltaan viime vuosisatoina suuresti muusta Unkarista, sillä lähes puolet sen asukkaista oli ottomaanivaltaa Belgradista paenneita serbejä. 1900-luvun alusta lähtien pikkukaupungissa toimi aktiivisia taiteilijaryhmiä, minkä vuoksi sieltä löytyykin nykyaikana museoita joka lähtöön. Jos huhtikuussa opiskelu ei tule liiaksi elämästä nauttimisen edelle, voisin napata kirjastosta Unkarin historiaa käsittelevän opuksen ja mennä lueskelemaan sitä jokirantaan limun kera.

Serbihistoriaa kunnioittaaksemme (ja rakkaudenosoituksena balkanilaiselle ruoalle) istahdimme serbialaiseen ravintolaan lounaalle. Emme suinkaan ulkogrillin lihankäryn houkuttelemina, vaan shopska-salaatin kuvat silmissämme välkkyen. Shopskassa yhdistyy suolainen, pehmoinen juusto, kypsät tomaatit, punasipuli sekä kuoritut kurkut tavalla, joka tekee herkusta enemmän kuin osiensa summan – vähän kuin kaura-omenapaistos! Lounas tuli yllättävän kalliiksi, sillä siinä paistatellessamme ja shopskaa maiskutellessamme päätimme lähteä ensi kuussa bussiretkelle Kroatiaan.

Itse ruoat ja juomat maksoivat kuutisen euroa per nuppi. Serbialaiskeidasta lukuunottamatta Szentendressä on tosin jopa hieman kalliimpaa kuin Budapestissä, sillä se on lähes täysiverinen turistirysä. Kevät yllätti Szentendren, sillä sunnuntain väestöryntäys aiheutti kiemurtelevat jonot jäätelökioskeille ja lángos-luukulle. Turhautuneet autoilijat tööttäilivät kapeilla kaduilla, kun selfienottajat tukkivat kulkuväylät.

En ole ihan varma, onko Szentendressä sinänsä mitään muuta nähtävää kuin eurooppalaiselle vanhallekaupungille ominaiset pastellimaalatut talot ja risuja ja linnunpesiä notkuvat katot. Ilma oli raikkaampaa kuin Budapestissä, metrot ja ratikat eivät kolisseet yllä, vieressä ja alla eivätkä ambulanssit ja rakennustyömaat möykänneet. Siinäpä Szentendren kyseenalainen taika.

Istahdimme lähes jokaisen kadun koluttuamme erään kulmakuppilan puoliaurinkoiselle terassille ja haimme tiskiltä viinilasilliset. Minä vihervassari punaista, hiuksensa kihartanut roséta ja Itävallassa pitkään asunut valkoista. Naureskelimme stereotypioille ja vieressä pörränneelle lastenkarusellin psykedeelisille aaseille, josta en laita kuvaa, sillä se veisi yöunet. Aurinko laski, kultainen utu laskeutui hattaratalojen katoille. Keväinen lämpö katosi heti, kun alkoi hämärtää, joten kiskaisimme takit kiinni ja lähdimme takaisin junalle. Samaan lopputulokseen olivat päätyneet ilmeisesti kaikki kaupungin päivävierailijat, sillä lippuautomaatille luikerteli melkoinen jono. Jäimme suosiolla seuraavaan junaan, jossa rapsutimme suloista koiraa ja hämmennyimme tämän rakkaudenosoituksesta niin, että jäimme Budapestissä kyydistä aivan väärällä asemalla.

Szentendre-speksit

Mikä: 20 000 asukkaan kaupunki 20 kilometriä Budapestistä pohjoiseen

Miten: Lähijuna H5 lähtee Batthyany térin asemalta Budan puolelta, matka kestää noin 40 minuuttia.

Mitä maksaa: Ilman Budapestin sisäistä matkakorttia 500 forinttia, kortilla 310, ja opiskelijalle kumpikin puoleen hintaan.

Mitä tehdä: Kirkkoja, pikku museoita, Tonavan sivuhaara, slaavihistoriaa – ja paljon koiria!

Mitä välttää: kesäviikonloppuina kylä on tukossa

Yleinen

Yllätysmuutto eli tutkimusretkiä

11.2.2019

Olen asunut uudessa osoitteessa nyt kahdeksan päivää. Muutto tuli aivan puskista.

Kuin olisin jumissa Groundhog day -tyylisessä elokuvassa, jossa olen tuomittu tallaamaan samaa ympyrää kerta toisensa jälkeen kuin Roope Ankka rahasäiliössään. Viime vuonna näihin aikoihin punkkasin kaverin sohvalla ja taistelin peiton herruudesta kissan kanssa. Etsin kämppää, sillä edellinen paloi.

Jos viime kerta oli kodittomuuslarppi, nyt sain evakkolarpin. Kutsuin hätiin viikko sitten sunnuntai-iltana kaverini, ja karhuryhmämme pakkasi elämäni muutamaan matkalaukkuun ja Ikea-kassiin noin tunnissa. Siivous, viime hetken tarkistuskerrat, avainten palautus, ciao. Taksimatka uuteen osoitteeseen maksoi alle neljä euroa, kuljettaja kertoi kylpylälomastaan.

Tekisi mieli sanoa, että parasta kämpänvaihdossa on kaikki. Sisäpihalla kasvit on istutettua nätisti ruukkuihin, minulla on oma vessa ja lavuaari ja satiiniverhot. Ikkunan ohi vilisee johtobusseja (joita haluan kyllä kutsua trollibusseiksi), huonekorkeus lähentelee neljää metriä eikä patja enää kiristä hartioita ikijumiin. Kämppikset siivoavat jälkensä, juttelevat keittiössä mukavia ja yksi heistä on ammattimuusikko, joten nukahdan toisinaan klassisen kitaran hiljaiseen näppäilyyn.

Kuin asuisin ihan toisessa Budapestissä, vähän lähempänä ydintä, jonkinlaista pravdaa. Tällä viikolla olen muistanut paremmin, miten tämä pääkaupunki värisee.

Uskon, että silmät ovat aukinaisimmillaan ensimmäisen aamun kävelyllä uudessa naapurustossa. Samannäköinen baari kuin kaikki muutkin kehätiellä, nepalilais-thaimaalainen hierontaluolan näköinen ravintola, kadunmies talvenkuivan suihkulähteen vieressä maanantaioluella.

Näin ja näen kuvattavaa kaikkialla. Voisin vain istuskella passissa läheisen autiotalon edustalla ja ikuistaa millintarkasti jokaisen lastulevyn ja rikotun ikkunaruudun ja graffitin.

Kuin joku ylempi taho olisi kuullut toiveeni, säätiedotus näyttää aina vain lämpenevää ja aurinkoisempaa. Kohta ei tarvita enää pipoa ja hansikkaita siihen, että kuljailee pitkin katuja ja kuvia metallinkylmä (tai -lämmin) Canon kourassa, ja voi kellahtaa myös penkille tai nurmikolle katselemaan lehtipuiden oksistoa ja pilvien juoksua.

On helpompaa pitää silmät (ja sydän) auki, kun peruspalikat ovat kohdillaan. Lepoa, rauhaa, ruokaa ja jotain, mitä odottaa seuraavalta päivältä.

Uskon myös kävelyn parantavaan voimaan. Silloin, kun ei ole kiire – eikä ihmisellä pitäisi aina niin kiire ollakaan – vedän vasta sisäänajetut vansit jalkaan ja taitan koulumatkan apostolinkyydillä. Näen autiotalon, tummat kevättä kohti kurottelevat oksat, kävelytettävät koirat ja blogiinsa kuvia räpsivät tyylikkäät tytöt. Muistan, että jaamme saman Budapestin.

Mietin monta päivää, miksi asumme hassussa välikerroksessa, seitsemän askelmaa katutasosta ylöspäin. Kunnes mysteeri sitten selvisi: alakerrassa on neljänsadan neliömetrin jättimäinen gay-saunamaailma, koko Unkarin suurin. Ei sillä, että valinnanvaikeus varmaankaan huimaisi päätä täällä orbanilaisen homofobian levinneisyysalueella. Ainoa, mistä tämän keitaan huomaa ulkoapäin, on huomaamaton kyltti julkisivussa ja vieno, aromatisoitu höyry, jota tupruaa pikkupakkasella ilmanvaihtoventtiilistä.

Tälläkin hetkellä huoneeni lattian alla joidenkin katseet, huulet, paljaat hikiset kehot kohtaavat, ja minä vain kuuntelen Bon Iveriä ja suunnittelen viikkaavani pyykit.

Muuttokehä tulee pyörimään vielä pari kierrosta, mutta sen ei näköjään tarvitse aiheuttaa yhtään enempää stressiä kuin on pakko. Se voi olla muutaman tunnin helpottava homma, josta saa palkinnoksi sellaisen huoneen, josta lapsena haaveili: on sunnanistuttava ikkunalauta ja valkoiset ikkunanpuitteet.

Yleinen

Uusiin ja vanhoihin uomiin

30.1.2019

Minulla on ollut aina kaksi vaihdetta: joko lököttelen saamattomana tai ymppään päiväni aivan liian täyteen. Jonkinasteisena perfektionistina olen taipuvainen painumaan jälkimmäisen taakan alle. Kuormitin itseäni kohtuuttomasti koko syksyn ja erityisesti joulukuussa, kun yritin venyä kellon ympäri kestäviin työpäiviin, opintojen hoitamiseen niiden ohella ja vieläpä vähintään kolmella eri kielellä päivässä.

Elelen nyt jälkeistä aikaa. Burnoutin? Uupumuksen? Ihan vaan ison, ison väsymyksen? En tiedä, mutta hitaasti on pitänyt ottaa – tai ainakin olisi pitänyt. CEU:ssa opiskeleva ei voi antautua ihan täyden lusmuilun varaan, sillä kirjallisuuskatsaukset ja esitelmät vaanivat laatijaansa joka ikinen viikko.

Raapustelin Saksassa paljon ajatuksia tukkurin toimituksen päälle antamaan muistioon. Tunsin olevani kerrostaloasuntoon lukittu husky: päivät jumissa lähes ikkunattomassa kopissa, ja aamuisin ja iltaisin puolestaan kävelytin itse itseni vain kämpiltä tai kämpille. Viiden minuutin vajavaisen lenkin ulkopuolella loisti kaupunki, ja kun sen valot loppuisivat, alkaisi itäsaksalainen pusikko. Joulukuun loskassa harmaa, mutta kesäisin näyttämönä laittomille teknoreiveille tai nakurannoilla kirmaamiselle.

Listasin asioita, joita haluaisin tehdä, kun taas saisin vapaa-aikaa. Vaikka eihän sitä saada, se hankitaan. Minä olen itse vastuussa siitä, että pääsen tekemään sitä, mitä tahdon. Listojen mukaan juoksemaan portaita niin, että kurkkua korventaa. Etsimään kirjakahviloita Budapestissä ja istahtamaan kaakaon äärelle selailemaan jotain odottamatonta, kuten Tatsachen über Deutschland -liparetta, jonka ystäväni antoi vitsinä. Kävelemään joskus yliopistolta kotiin. Kirjoittamaan niin paljon kuin haluan, ja vähän enemmän.

Sen jälkeen, kun on nipistänyt yöunista puolet tärkeämmälle toiminnalle ja koittanut tehdä töissä kahta työtä yhtä aikaa (kirjoittanut siis rahanlaskennan ohessa lehtijuttuja) ja syönyt pelkkää puisevaa pastaa ja sosekeittoa viikkotolkulla, on vaikeaa totutella nauttimaankin. Ja juuri siksi minun on nyt pakotettava itseni rentoutumaan, sillä en voi syöstä itseäni 24-vuotiaana vaikeaan uupumukseen osa-aikaduunien, opintojen ja järjestöhommien takia. Ei ole sen arvoista.

Siispä olen viime viikkoina jättänyt tekemättä kaiken, mitä ei ole pakko. Olen aloittanut muutaman uuden Netflix-sarjan (Sex Education on parasta, mitä suoratoistopalvelu tarjoaa!), käynyt pizzalla kolmesti viikon sisään, makoillut sängyssä aamuisin tuntitolkulla ja viihtynyt Budapestin uudella kiipeilysalilla enemmän saunassa kuin seinällä.

Tätä postaustakin olen nakertanut pikku hiljaa: kirjoittanut rivin silloin, toisen tällöin, poistanut ne molemmat ja pistänyt kaiken uusiksi. Kiirekös tällä.


En voi sanoa, että arki Budapestissä rullaisi nyt nätisti. Elän valehtelematta elämäni tähän mennessä parasta aikaa, joten ei tätä arjeksi voi kutsua.

Hassu seikkailun ja kiireilyn sekoitus: tulenpalavaa ihastumista ja 1800-luvun rauhansopimusten tulkintaa, syvää ystävystymistä ja Photoshopin opettelua. Kirjastossa voi tuijottaa joko auringonlaskua Budan kukkuloiden taakse tai International Organizationin numeroa vuodelta 1995.

Kiinnitänkin ekstrapaljon huomiota siihen, että muistan ottaa rennosti. Turhaa pilata elämänsä kevättä siihen, että hioo yliopiston lehden keskiaukeaman layoutia keskellä yötä, kun voisi vaikka paistaa vohveleita tyttöjen kanssa. Kilpailuhenkiset luokkalaiset istuskelevat usein kirjastossa kaikki viikonloput läpeensä, ja asenne uhkaa tarttua. Siispä tekisi hyvää jättää joskus Budapestin metroverkostolla saavutettavat paikat taakseen ja lähteä vaikka tarpomaan mutaista mäenrinnettä ylös. Kaveri on luvannut lähteä esittelemään kotikaupunkinsa Esztergomin 500 vuotta vanhoja graffiteja viikonloppuna, ja voisipa silloin vaikkapa kuokkia hallintotieteiden opiskelijoiden talvirientoihinkin.

Pointti taisi hukkua, mutta se on tämä: vapaa-aika on hurjan tärkeää. Varsinkin, kun on tähänastisen elämänsä onnellisimmalla kukkulalla.

Yleinen

Suomesta takaisin kotiin

5.1.2019

Olen viime aikoina harkinnut juttujen julkaisemista pitkään. Usein niin pitkään, että julkaisematta jäävät. Tämänkin kohdalla puntaroin tarkkaan, mitä teen. Ehkä lievä ammattimaistuminen on tekemässä minusta ylivarovaisen.

Lennän huomenna takaisin Budapestiin. Kotiin. Ja minulla on siitä hieman syyllinen olo.

Olenhan viettänyt päältäpäin täydellisen Suomi-loman. Oli pastellinväristä taivasta hiihtolenkillä ja vastapainoksi tuimaa pohjoistuulta ja polveen asti kinostunutta tuiskulunta kotimatkalla. Mätin ruisleipää kitaani joka aamu, sanoin joka toinen päivä, pesin hiukset järvivedellä ja tervashampoolle. Pelasin kaikkia lapsuuden lautapelejä perheen kanssa melkein yhtä sydämellisesti säännöistä vääntäen glögilasi kourassa. Ihastelin revontulia ja tähtitaivasta ja tänään vielä Helsingissä vaakasuorassa auringonpaisteessa tanssahtelevia, pulskia lumihiutaleita.

IMG_8092
IMG_8097

Silti koti kutsuu jo.

Vuosikausiin en tiennyt, missä koti oli. Ehkä se ei ollut tarpeellinen käsite rinkkaelämässä: tuntematon oli tärkeämpää kuin tuttu, ja aina saattoi lähteä Inariin keräilemään voimia ja nuuskimaan tuttua suopursuntuoksua muutamaksi viikoksi, juurtumaan uudelleen. Se ajanjakso on kuitenkin nyt ohi: minulla on koti, ja se on Budapestissä. Kadulla, jonka varrella on Unicum-tehdas ja piskuinen, nuhjuinen kansankylpylä.

En ole määritellyt vielä kotia sen kummemmin, kuin että se on paikka, jonne ikävöi ja jonne on mukava pesiytyä. Budapestistä tekee nyt kuitenkin eniten kodin yliopistomme CEU ja sen ympärille muodostunut yhteisö. Kun CEU näillä näkymin muuttaa Budapestistä Wieniin ensi syksynä, kotini taitaa siirtyä luonnollisesti luentosalien ja kirjaston kirjojen mukana myös Sacher-Torten kotikaupunkiin.

Vaikka lomalla on ollut ihan tavattoman mukavaa, kaipailen jo lähes seitsemän viikon poissaolon jälkeen takaisin omaan lokerooni. Siihen kuuluu aamupuuroa taloyhtiön yhteiskissan roskiksenkaivuuta katsellen, ratikalla kouluun kolistelua ja Tonavan rannan elämän seurailua ja liian suolaista kikhernepataa kouluruokalassa. Kaipaan iltoihin, jolloin joogaillaan yliopiston autotallissa, katsotaan leffoja luokkahuoneissa tai herkutellaan halvalla, makealla unkarilaisviinillä ja savujuustolla opiskelijakämpän lattialla Oktogonissa. Tahdon uudelle boulder-hallille, Olive Treen hummuslautasen ääreen tai auringonlaskulle Margit-saarelle. Ideoimaan kirjoitusprojekteja kirjaston vitoskerroksen medialuokkaan. Räpsimään kuvia mielenosoituksista.

Lähden huomenna Helsinki-Vantaalle kenties päällispuolisesti tuskasta irvistellen, sillä raahaan mukanani kaikkia vaellus- ja ulkoilukamoja kevään ja kesän seikkailuihin. Tämä tavaramääräkin kertoo, että jotain on naksahtanut päässä: jos hamstraan kaiken omaisuuteni yhteen paikkaan, se tarkoittaa, että siitä paikasta on tullut vähintään päätukikohta.

Hymyilen sisäisesti (ja ulkoisestikin sitten, kun turbokassi on liikahtanut hihnaa pitkin pois vaivoiltani). Ai että, olla kotimatkalla.

Ei enää kotonaan matkalla. Tässä hetkessä koti on muutakin kuin mielentila.

IMG_8165
IMG_8088
IMG_8084

Usein kysytään, kaipaanko jo takaisin Suomeen. Suvun kanssa puhelimessa: joko valmistun, joko menen töihin, joko on löytynyt mies ja milloin oikein muutan takaisin Suomeen.

Suomi, lottovoittosyntymä napapiirin tuntumaan. Suomiarjessa voisi tehdä munatonta nyhtis-munakasta, käydä räppikeikoilla Kalliossa ja juoksennella poluilla kesät talvet.

Se kuulostaa kuitenkin utopialta, jota en osaa maalailla eläväksi edes mielikuvituksessa. Minulla oli tällä joululomalla sama olo kuin viikon pakettimatkalla: ihailen, elämystelen, mutta minulla ei ole aikomustakaan jäädä. Olisin voinut laittaa kengät telineeseen ja vaatteet kaappiin, mutta ne olisi kuitenkin pitänyt kiskoa alas ja pakata uudelleen.

Suomi voisi herättää jonkinlaisia isänmaallisia tuntoja, mutta kun ei tällä hetkellä herätä. Pelkkää vähäistä syyllisyyttä siitä, etten koe sukulaisten ja kielen lisäksi kodinomaista sidettä tänne enää – tai vielä. Vuodet rajojen ulkopuolella ovat tehneet tehtävänsä. Itse asiassa tämä kotiinpaluuintoilu ei ole mitään uutta, vaan jo Hollannista vanhempien luoda kyläillessä tuli samanlainen vieraantunut olo Suomessa. Olen kuulostellut ja tutkaillut tätä ristiriitaista olotilaa: toisaalta olen kaivautunut mukavasti sinne, missä arkeni on, ja toisaalta kipuilen sitä, ettei koti ole siellä, missä läheiset kenties toivoisivat sen olevan.

Toisaalta en haluaisi pyöriskellä identiteettikriisimudissa liikaa. Jos kerran koti on, niin kai siitä voi iloita. Huomenna avaan tutun, raskaan oven, keitän teetä ja vaihdan pitkälliset, muttei tarpeeksi pitkälliset kuulumiset kämppiksen kanssa. Tuijottelen illalla sängynpäätyä ja mietin, millaisen valonauhan virittäisin sen päälle.

Toiset Suomesta vieraantuneet – mitä tunteita heräsi, kun tajusit, että senhetkinen kotisi onkin muualla kuin siinä maassa, jonka passi teillä on? 

Kuvat kodista, mutta ei minun.