Hei ja terveisiä Wienistä! Ihanaa olla hetki paikallaan. Vietin kesän viimeiset hetket lähinnä autoissa, busseissa ja junissa, sillä palasin Pohjois-Lapista Budapestiin maata pitkin madellen. Se oli kokemus, joka avasi silmäni niin matkustamisen, ulkomailla asumisen kuin elämäni eri palasten käsittämisen suhteen enemmän kuin mikään koskaan ennen. Vau, mitä superlatiiveja.
Vanhempieni kotiovelta on Budapestiin lyhimmillään 3 128 kilometrin matka. Järjettömän reittivalintani takia mukaan tuli ainakin tuhannen kilometrin mutka. Oma elämä pitää järjestellä niin, että siinä on eniten järkeä itselle, ei välttämättä kenellekään muulle. Matkani kulki seuraavanlaista reittiä pitkin:
- etappi: Inari-Tampere-Turku-Helsinki (henkilöauto ja bussi) 1 viikko
- etappi: Helsinki-Tallinna (EST) -Varsova (PL) (laiva ja bussi) 2 päivää
- Varsova-Zakopane (PL) (bussi) 5 päivää
- Zakopane-Berliini-Leipzig (DE) (bussi) 10 päivää
- Leipzig-Berliini-Budapest (HU) (juna, yöjuna) 1 yö
Projekti Budapestille oli useita syitä. Ilmastovaikutuksista nyt tuskin tarvitsee edes mainita, mutta halusin myös nähdä ystäviä ja sukulaisia matkan varrella Suomessa ja toisaalta poikaystävää Saksassa ennen paluuta seminaarihuoneiden hämärään (oikeastaan valoon, koska syysaurinko räköttää vaakasuoraan kaihtimien välistä). Inhimillinen uteliaisuus myös vaivasi minua: kuinka pitkä matka reilu 4000 kilometriä oikein on maata pitkin? Millaisia latvialaiset bussit ovat? Missä vaiheessa alkaa tuntua siltä, että on kaukana kotoa, ja missä vaiheessa taas siltä, että lähestyy Unkarin kotia? Saavutanko Flixbus-nirvanan, jossa ikkunasta katsellessa aika menettää merkityksensä, vai vannonko pysyväni aloillani seuraavat kuusi kuukautta?
Lentäminen on tuntunut minusta jo pitkään vastenmieliseltä. Äitini jakoi vanhaa (mutta kuitenkin modernia) viisautta: lentäessä sielu tai sydän tai ehkä koko henkinen setti seuraa perässä vasta kolmen päivän kuluttua siitä, kun on laskeutunut vieraan maan kamaralle. Sydän on kaikista tärkein käsimatkatavara. En tahtoisi jättää sitä ei-kenenkään maalle limboon pyörimään lähtöporttien ja Burger Kingien väliin, ellei ole pakko. Se natustaa mieluummin Kaunasin bussiasemalla aprikoosiviineriä.
Sain tältä reissulta sellaisia tunnelmia, etten oikein vieläkään osaa käsitellä ajatuksiani. Päällimmäiseksi jäi kaikenkattava ihmetyksen tunne: minun Eurooppani on sittenkin yksi kokonaisuus Inarin tunturikoivikoista Unkarin pustalle. Olen aina kokenut todellisuuden ja jopa minuuteni muuttuvan sen mukaan, missä olen. Inarissa kalastelen Siesta-nimisestä soutuveneestä käsin mutaisesta vuopajasta ahvenia ja haukia. Helsingissä yritän jakautua viiteen osaan, että ehtisin näkemään kaikkia sinne ajautuneita tai hinkuneita kavereita. Tallinnassa kuljin kauniina kesäisenä iltana mukulakivikatuja, joita viimeksi tallailin entisen poikaystäväni kanssa umpirakastuneena vuosia sitten. Leipzigissa ja Berliinissä bongaan puistoissa suloisia koiria ja istuskelen kevyen liikenteen sillalla auringonlaskun aikaan viinipullon kera. Ja Budapestissa olen ollut kiireinen opiskelija ja yliopiston lehden päätoimittaja, joka on tapellut iltamyöhään taitto-ohjelman kanssa medialuokassa.
Inarissa tuoksuu suopursu. Leipzigissa luomutupakan röpöt (sellaistakin siis on). Budapestissa kusi tai vasta jynssätty asfaltti, riippuen päivästä ja kellonajasta.
Inarissa puhun suomea ja joskus saamea. Saksassa paskaa saksaa. Budapestissa englantia.
Inarissa nukun lapsuudenhuoneessani, jossa seinältä kurkkivat Kultaleijonat vuosimallia 2011. Leipzigissa sietämättömän kuumassa vitoskerroksen kämpässä, jossa ei ilma kierrä mutta jossa on pehmoinen, upottava, taivaallinen patja. Budapestissa ihan omassa tilassa, jonka seinillä on postikortteja höpöistä pienistä museoista.
Se Sunna, joka junttaa Siestan pohjaan tappia Inarijärvellä ja joka räpsii muotokuvia Central European Universityn prameassa aulatilassa on täysin sama ihminen. Ja se Eurooppa, joka alkaa Jäämereltä ja päättyy johonkin mereen tai vuoriin jossain (Eurooppaa ei ole kovin helppoa määritellä), on samaa mannerlaattaa.
Todella tajusin Eurooppani kuroutuneen lopullisesti yhteen, kun patikoin Puolan Tatra-vuorilla ylös Slovakian ja Puolan väliselle harjanteelle 2 000 metriin. Sieltä näki lähes Popradiin asti, jossa olin ollut huhtikuussa viikonloppureissulla vanhempieni kanssa. Istahdin rajapyykille banaaninmussutustauolle ja ajattelin, että mitä helvettiä. Olin matkannut Inarista Puolaan, sen vielä jotenkin ymmärsin, mutta että ihan muutaman kymmenen kilometrin matkan päässä oli kaupunki, jossa olin käynyt aivan toisesta suunnasta käsin. Olisin voinut körötellä autolla Budapestiin muutamassa tunnissa. Mutta en tehnyt niin, vaan käännyin takaisin kohti länttä vielä reiluksi viikoksi: Saksaa ja vääjäämättä lähestyviä syyssateita.
Se, että Euroopan pirstaleet ovat kuroutuneet mielessäni kokonaisuudeksi, ei silti tarkoita, että Inari ja Budapest tai mitkään paikat niiden välillä muistuttaisivat toisiaan enempää kuin ennen. Kun kontrasti lähtöpisteen ja maalin välillä ei olekaan enää niin valtava, matkan varrella huomaa pieniä muutoksia vähän väliä. Jo Sodankylässä kasvaa kuusia, Inarissa ei. Tallinnan jälkeen sain heittää hyvästit aamupuurolle. Varsovassa hintataso romahti niin, että riemastuin ja söin ensi töikseni maitobaarissa kolmen ruokalajin lounaan: kolme euroa. Krakovaan asti maisema oli lättänä, mutta sitten Tatrojen neulanterävät huiput piirtyivät esiin horisontissa. Leipzigin kaduilla kuulee kymmeniä kieliä, Unkarissa turistikeskustan ulkopuolella pelkkää unkaria.
Tästä tekstistä jotenkin korostuvat maiden väliset rajat, mutta haluan korostaa, että kokemukseni oli päinvastainen. Itä-Euroopassa bussiasemat näyttävät samalta: ukkoja aamuoluella, mammoja kaupittelemassa matkaeväitä. Puolaa ja Saksaa täplittävät samat pelto- ja metsäalueet, ja Baltian hiekkarannat ja havupuut ovat samasta muotista veistettyjä. Helsingin ja Tallinnan väliä seilaavat samat röyhkeät, kekseliäät harmaalokit. Berliinin ja Budapestin yöjunan matkustajia yhdisti rakkaus junan kolinaan ja itäblokin mallin vaunuihin.
Sinänsä tämä retki tuli paljon kalliimmaksi kuin halvin lento Helsingistä Budapestiin, mutta sain kyllä vastinetta käyttämilleni euroille, zlotyille ja forinteille: monta kesälomamatkaa samassa sekä sisäistä rauhaa siitä, etten olekaan niin kaukana kotoa kuin olen luullut. Välissä on tuhansia kilometrejä puuta, puskaa ja peltoa, mutta pallomme pintaa pitkin sinnekin pääsee. Natustin munkkia Pyynikin näkötornin juurella, kuuntelin itku kurkussa toisen maailmansodan hirveästä loppunäytöksestä Varsovassa ja kirmasin ylös alas vuorenrinteitä savujuuston voimalla Zakopanessa.
Tippa tuli linssiin silloinkin, kun sunnuntaiaamuna syyskuun 15. Berliinistä lähtenyt yöjuna lipui kohti Budapestin itäistä rautatieasemaa. Pitkien katujen välistä vilkkuivat Budan kukkulat. Hoipuin matkalaukkuni kanssa alas jyrkkiä portaita, laskin laukun läikikkäälle laiturinpäällysteelle ja nostin katseeni katon rauta- ja lasirakenteisiin. En ollut koskaan aiemmin tuntenut olleeni niin perillä. Kaivelin lompakon pohjalta unkarilaisen opiskelijakorttini ja lähdin ostamaan kuukausikorttia julkisiin.
PS Jos haluat lukea erinomaisia maata pitkin matkanneiden päiväkirjoja, tässä parin muun bloggaajan paljon suurempia seikkailuja:
Jaani Länsiö junaili Singaporeen – Vauhdilla maailmalle
Markus Kauhanen polkaisi Uuteen-Seelantiin – Polkupyörällä Uuteen-Seelantiin
