Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Tag

barents love

Yleinen

Välähdyksiä Komin tasavallasta

7.1.2017

Missä se edes on? oli ensimmäinen kysymykseni. Luulin muistavani Uralin länsipuoleiset Venäjän provinssit, vaan ei.

Ural, avainsana. Siinä vieressä siis.

Olen järjestänyt pari isoa Barents-nuorten leiriä, jonne ”jostain Venäjältä” karskeimmat sankarit ovat joutuneet matkustamaan kolme kokonaista päivää suuntaansa. Minkä jälkeen he ovat saapuneet perille hymyilevinä, ryhtyneet pelaamaan korttia ja ystävystymään. Tuoneet auringon mukanaan. Ehkä myös vähän muitakin paikallisherkkuja.

Tällä kertaa me kaikki muut saimme reissata. Onneksi Syktyvkarin lennot eivät sentään vieneet järjestöä vararikkoon, joten matka-aika lyheni dramaattisesti. Yli vuorokauden junailu Pietarista muuttui kahden tunnin pyrähdykseksi Rossiya-yhtiön hieman elämää nähneellä veteraanikoneella.

Takaisin tullessa unettoman yön jälkeen tosin bussi-lento-taksi-juna-juna-maraton ei tuntunutkaan enää niin kevyeltä.

(Postauksen kuvat/Photos: Katya Konevskaya)

IMG_9359
IMG_9373
IMG_9403

Kun kaivelin muistiani (eli yhdistelin Ville Haapasalolta ja Barents-tietokannasta opittuja murusia) ja nautiskelin tarpeeksi hillalikööriä paikallisen kaverini kanssa, jonkinlainen mielikuva Komista alkoi muodostua. Kappale kauneinta Venäjää.

Tunsin välittömästi selittämätöntä yhteenkuuluvuutta komien kanssa. He eivät hätkähdä pakkasta, ovat asuneet hirsimökeissä ja komin kieltä melkein ymmärtää suomen pohjalta. Monilla on samanlaiset lievästi aasialaismalliset silmät kuin meilläkin.

Tasavallan suosituimman vodkamerkin nimi on Finno-Ugric, ja pääkaupunki Syktyvkarin vaakunassa komeilee karhu valtakuntansa metsän keskellä. Metsää riittääkin: majapaikkamme kukkulalta siinsi silmänkantamattomiin puita. Havumetsää, koivumetsää, metsää laaksoissa, metsää rinteillä, metsää jokirannoilla. Siristin silmiä viimassa ja vaakasuorassa talviauringossa, mutta kaukainen, mystinen Ural ei pilkottanut horisontissa. Ei tietenkään.

Mikäli on samanlainen Ville Haapasalon Venäjä-ohjelmien fani kuin mie, Komista löytyy useita nähtävyyksiä, joita Ville on kiertänyt. Kalliomuodostelma seitsemän veljestä Uralin rinteillä ja hassu hirvifarmi ainakin alkajaisiksi. Saimme viimeisenä iltana mukaamme Komi-aiheisen korruptiomatkamuistopakkauksen, josta löytyi läjä hauskasti photoshopattuja postikortteja – sekä sisaret että sarvipäät koristivat kortteja.

Syktyvkarissa oli venäläismallisen leveät kadut ja alhaalta valkoisiksi maalatut puistopuiden rungot. Vauraita monumentteja, muttei kovin nuhjuista esikaupunkia. Siistejä toimistoja, turkispuuhkia ja taivaisiin kurkottavia kultakupoleita. Kenties tasaisempaa vaurautta kuin muissa pohjoisen provinsseissa, kuka tietää. Pohjois-Komissa ruplia vasta olisikin, sillä siellä asuvat saavat kovien elinolosuhteiden lisää – palkan tuplana tai triplana. Yksi kavereistani ei päässyt tämän vuoden leirille, sillä hän oli mennyt vasta naimisiin pohjoiskomilaisen jääkiekkoilijan kanssa.

Eräs ystäväni myös kertoi, että Komi on Luoteis-Venäjän sateenkaarikansan mekka, josta ei seura lopu.

IMG_9621
IMG_9738
IMG_9872

Kuudestakymmenestä osanottajasta muutamalle kahdenkympin pakkaset, rämät bussit, netittömyys ja outo ruoka oli liikaa. Ohjelmaakin riitti aamukahdeksasta iltakymmeneen. Näimme kyyneliä, piilotettuja ja avoimia, arkailua ja uusia askeleita tuntemattomaan. Jokainen saa näistä leireistä aina jotain irti, ihan jokainen. Sekin, joka mököttää päivän huoneessaan, kun trooppisen lämpimän hotellihuoneen ulkopuolella avautuu liian erilainen maailma.

Minun huonekaverini oli 16-vuotias norjalainen, joka oli juuri alkanut opetella venäjää. Hänen samanikäisten ystäviensä laukut eivät saapuneet kohteeseen, mutta ei se näitä pahemmin hidastanut. Legginssiä supermarketista ja joogaamaan! Tyttö puhui yhtä hyvää englantia kuin minä (pieni kateuspistos tähän väliin), virnisteli säteilevästi kaikille, maisteli kohteliaasti kaikkia ruokia (ja herkutteli suklaalla ja pähkinöillä huoneessa ihan kuin me kaikki muutkin, jotka emme saaneet vatsaa täyteen) ja soitteli wifin hyvinä hetkinä vanhemmilleen: kaikki ihan mahtavasti, tosi ihania ihmisiä.

Olin niin ylpeä hänestä, vaikka ei minulle siihen ehkä mitään oikeutta ollutkaan. Ja tunsin itseni onnekkaaksi: ajatella, sain olla vieressä ja heittää Milky wayn, kun toinen avasi silmänsä maailmalle ja rakastui siihen, mitä näki.

Tunsin minä itseni vanhaksikin. Hän ihasteli järjestäjien kykyjä ja ystävyyttä, ja hämmästyi, kun tajusi, että minähän olen vanha kettu ja kunnon sisäpiiriläinen. Haaveet, joista minä olen (järki- ja järkevöitymissyistä) luopunut tai vaihtoehtoisesti jo toteuttanut uiskentelivat hänen ajatuksiinsa. Jospa minusta tulisikin diplomaatti. Haluaisin opiskella ulkomailla. Kansainvälinen politiikka – onko se kivaa? Miten opitaan noin monta kieltä?

Minulle tämä Barents-leiri oli todennäköisesti viimeinen monista. Maat kierretty, roolit näytelty, ympyrä kiinni. Olen jo saanut niin monta kokemusta, ystävää (ja krapulaa ja mustelmaa), että aika antaa lava näiden uusien unelmoijien haltuun. Kylläpä lämmittää, että heitä riittää.

Mutta Komiin voisin kyllä palata. Ajella korkeiden puiden reunustamia kuoppateitä sinne saakelin Uralille asti. Koska minua kiinnostaisi tietää, onko maailma erilainen alle kahden kilometrin korkuisen vuoriston toisella puolen.


Seuraa Alpenglowia Facebookissa, Instagramissa ja Snapchatissa @sunnamailmmis – 2 päivää loputtomaan reissuun!

Yleinen

Matkoja napapiirin ylitse ja takaisin

23.9.2016

Kun sain ensimmäisen puhelinsoiton melkein varmasta harjoittelupaikasta, pomo varmisti epäilevällä äänensävyllä, olisinko valmis matkustamaan niin paljon ja niin omituisiin paikkoihin. Käveleskelin silloisen työpaikkani lastauslaiturilla ja yritin olla loikkimatta ilmaan riemusta – olihan minulla superlenkkaritkin jalassa! Kyllä, selviäisin varmasti maailmalla. Hyvä, pomo naurahti, edelleen epäuskoisena, laitetaanpa sinulle siis bisnesviisumikutsu menemään. Kun puhelu loppui, saatoin ehkä tehdä muutaman (schmidt-tyylisen) parkourponnahduksen lavojen päällä. Omituiset paikat, täältä tullaan!

Koska pohjoiset (venäläiset) oblast-pääkaupungit eivät riitä minulle työmatkoina, kaksi näistä reissuista on oikeastaan sittenkin vapaa-aikaa. Uralille hermolomalle, anyone?

Kaikista jännittävin kohde on siis joulukuinen Syktyvkar, Komin autonomisen tasavallan pääkaupunki. En tiedä Komista oikein muuta kuin sen, että komit ovat ehkä Pohjolan hauskinta porukkaa, rakastavat pelata yatzya ja pukeutuvat hiton hyvin. Komin lipussa on karhu, vieressä Ural ja kaupungin poikki virtaa ilmeisesti iso joki. Komiin minut vie Barentsin nuorisoneuvoston vuosittainen leiri, jonka olen orkestroinut rahoituksen hakemisesta itse leirin johtamisen kautta raportointiin viimeiset kaksi vuotta, mutta josta minun ei enää universumille kiitos tarvitse olla vetovastuussa. Tämän vuoden nakki on järjestää muutaman päivän työpaja leiriläisille – jippii! En voisi olla enää enempää innoissani pestistä, koska a) saan palkkaa ja b) töitä ei ole kuin muutama tunti päivässä. Ehdin siis tutustua leiriläisiin, paikkaan ja kuvailla niin paljon kuin sielu sietää. Ja hei, jos maksetaan siitä, että puhuu politiikkaa ja muutenkin pehmoisia, niin on ihmislapsella asiat aika hyvin.

Tosin matka Syktyvkariin hirvittää. Bussia en edes harkitse! Toivottavasti ei tarvitse junaillakaan. Toisaalta Venäjän lentoyhtiöistä uskaltaisin korkeintaan Aeroflotin kyytiin, joten en oikein tiedä, mikä huonoista on paras. Ehkä talla pohjaan Jeesus ohjaa?

Toiseksi riemastuttavin keikka koittaa jo kahden viikon päästä, kun lähden tupla-agentiksi Arctic Circle -konferenssiin Reykjavikiin. Pääsin hyppelehtimään pitkin hienon Harpa-rakennuksen käytäviä ja halleja viimeksi kaksi vuotta sitten, kun edustin samaisessa konferenssissa Barentsin nuorisoneuvostoa. Reissu oli merkityksellinen monella tapaa: rakastuin Islantiin ja sain kaksi todella hyvää ystävää, joista toinen kirjoittaa Pää pilvissä -blogia ja toinen johtaa Youth Arctic Coalitionia. Oikeastaan olen tehnyt Barentsin nuorisoneuvostolle temput ja siirtänyt kirjani arktisten nuorten kelkkaan, mitä ei olisi ikinä tapahtunut, jos en olisi ollut Islannissa konferenssimatkalla pari vuotta sitten. Yhden toimiston, yhden järjestön ja yhden lehden edustamisen lisäksi ajattelin syöpötellä Skyriä, ostaa niin paljon lankoja kuin käsimatkatavaroihin vain mahtuu ja lojua kavereiden kanssa geotermisissä kylpylöissä. Islantiin tarvii ehdottomasti pakata kaksi asiaa: vedenpitävät ulkoiluvaatteet ja uimapuku! Harmi vain, että ehdin viettämään Reykjavikissa vain kolme päivää. Joku kaunis päivä palaan vielä Islantiin, ajelen koko saaren ympäri ja haikkaan niin monta vuorta ja nyppylää, että jopa minun mystisen rakkoresistentit kantapääni hiertyvät puhki.

Oijoi, ja sitten Murmansk. Sielläkin olen jo saanut ilon ja kunnian vierailla keskitalven tulipalopakkasilla. Muistan ihmetelleeni, miksei missään ole jouluvaloja. Kavereita hakattiin, laukauksia kuului ja joka paikassa haisi tupakka. Olin siis selkesti liian viaton Venäjälle. Vaan ajat ovat muuttuneet, itänaapuriin on reissattu jo monta kertaa tämän ensikosketuksen jälkeen ja nyt lähden sinne aivan täysin vapaaehtoisesti, kunhan vain saisin viisumini. Yksi parhaista ystävistäni asuu Murmanskissa (ja on murmanskilainen, tärkeä huomio), ja kyrrään sinne bussilla heti, kun vain viisumi kättäni koskettaa. Pääsen näkemään Murmanskia inhimillisempään vuodenaikaan paikallisoppaan kanssa – mikäs sen parempaa hei! Voi olla, että linnoittaudumme vain katsomaan Netflixiä suklaalevyn ja shampanskaja-pullon kanssa, mutta elämää se on sekin. Murmansk kutsuu vielä toistekin marraskuussa, kun siellä järjestetään International Business Week, jonne menen töihin. Todennäköisesti vain tönötän bleiseri päällä luentosaleissa tai kissanristiäisissä, näytän nätiltä enkä ymmärrä mistään mitään, mutta työmatkajee! Ja onhan tässä monta viikkoa aikaa opetella ne aakkoset, vihdoin ja viimein.

Barents-yhteistyöhön kasvaneena poliittisena broilerina yksi elämäni kummallisimpia iloja on Barents-bingo. Alue koostuu 13 maakunnasta, joista kahdeksassa olen nyt vieraillut. Tämä syksy tuo yhden maakunnan ja kaksi pääkaupunkia lisää: Luleå on jäänyt reissuilla aina välistä, mutta menen sinne setvimään työryhmäsotkua alueneuvoston kokoukseen marraskuussa. Jippijee ja hitosti ruotsalaisia sipsejä matkalaukkuun! Listaltani puuttuvat siis joulukuun jälkeen enää Arkangeli, Nenets, Västerbotten ja Norjan Nordland.

Missä ei-lainkaan-turistisissa maailmankolkissa sinä olet pyörinyt ja mikä siinä viehättää?

 

Yleinen

Ensimmäisen illan rakkaus

11.9.2016

Puolisen vuotta sitten helmikuussa laskeuduin Schwechatin kentälle Wienissä. Kaikki meni vähän keljusti, ja kirjoitin siitä tämän postauksen. Olen jutellut jonkin verran samanlaisten maailmallaliehujien kanssa, enkä ole ainoa, joka potee alkumelankoliaa. Niitä kysymyksiä ja pelkoja, jotka pyörivät korvien välissä. Miksi taas piti lähteä? Mitä jos tästä tulee kamalaa? Jos en pidäkään mistään, en tutustu kehenkään enkä keksi mitään mukavaa tekemistä? Entä jos epäonnistun kokonaan? Kämppikset vaikuttavat pelottavilta, talossa ja asuinalueessa näkee yksinomaan vikoja eikä uni meinaa tulla silmään, kun yrittää löytää hyvää asentoa uudessa sängyssä.

Kun muutin Espanjaan, en saanut yhtään järkevää sanaa espanjaksi suustani. Väsytti ja pelotti niin, että vain tuijotin tuppisuuna maisemia ja jyrsin kohteliaisuuden vuoksi suolatikkuja, vaikka inhoan niitä. Kun muutin Sveitsiin, host-perheeni oli nukahtanut, ja seisoin puoli tuntia sateessa oven takana miettien, miten pääsisin takaisin kotiin Turkuun, kun ei minua tänne haluttu. Kun muutin Itävaltaan, vuokraemäntä avasi oven ja alkoi polottaa ihan pilvessä. Ikkunastani aukeava näkymä oli vähintäänkin ankea loputtomine lähiöparvekkeineen.

Kun muutin tänään Norjaan, kaikki tuntui oikealta.

P1570754
P1570755
P1570756

Lähtökohtani oli, ettei tässä varmaan mitään yllätyksiä puskisi eteen. Tylsä vanha Kirkenes, ketä kiinnostaa? Ikävystyisin varmaan kuoliaaksi. Jakaisin jonkun rotanloukun kämppisten kanssa. Toivoisin, että tulisi jo tammikuu ja pääsisin lämpimään pois Pohjoismaiden raadollisesta talvesta. Pakkasin autoon Inarissa kaikenlaista ryönää bleisereistä keitettyihin kuningasravunjalkoihin ja kahvakuulasta vaelluskenkiin, yritin säätää radiota (enpä saanut korjattua) ja hyppäsin rattiin. Ajelin vajaat parisataa kilometriä tänne, ja jokin lämmin ja huikea kasvoi rinnassa. Jotain, mitä en ollut osannut odottaa lainkaan. Laitoin Paperi T:tä soimaan. Ylitin rajan, ja pian laskettelinkin Fiatilla jo ensimmäiselle vuonolle. Upeat harsopilvet tanssivat hitaasti tunturien rinteillä ja verhosivat lopulta ujot huiput piiloon. Hämärä hiippaili kivisille rannoille, ja jouduin laittamaan pitkät päälle. Puikkelehdin Kirkenesin uusissa liikennejärjestelyissä hämmentyneenä, löysin pomon hotellin parkkipaikalta ja menimme katsomaan asuntoa.

Ihana kolmikerroksinen puutalo pikkukaupungin keskustassa! Ovella tuli vastaan krapulainen saksalainen kämppis, joka työskentelee kuvaajana paikallisessa taideprojektissa. Kysyin, missä muut kämppikset olivat. Ei olemassa, vastasi saksalainen, me ollaan täällä kahdestaan. Kolmikerroksisessa paritalossa! Sain valita huoneen kolmesta, ja etsiydyin lämpöiseen ruusutapetoituun kulmahuoneeseen, jonka ikkuna tarjosi melkoiset näkymät pimeässäkin. Tuntureita, lämpöisiä omakotitaloja puutarhoineen, puolet kaupungin valoista. Ehkä vilaus mertakin, se selviää huomenna. Iso keittiö, vielä isompi olohuone ja kaksi parveketta! Työkaveri sanoi, että ihan sama, mihin aikaan jaksan huomenna tulla toimistolle, ei siellä kovin paljon hommia huomenna vielä olisi. Kannoin tavarani yläkertaan, huikkasin miehelle hade ja hymyilin jo kuin hullu. Saksalainen vetäytyi nukkumaan kohti parempaa huomista.

P1570759
P1570760
P1570764
P1570765

Kippasin matkalaukkujen sisällöt lattialle ja aloin laittaa niitä kaappeihin. Vein meikit kylpyhuoneeseen, ruoat keittiöön ja ihailin hennonvaaleanpunaisia, vanhoja seiniä. Ai että tästä tulee hyvä.

Minulla ei ole koskaan ollut näin hyvää tunnetta mistään, mihin olen rynnännyt. Jo autossa, kun avasin ikkunan, liikutuin aika lailla kyyneliin merituulen tuoksuta: rakkolevää, suolaa, lokin kirkunaa. Olen aivan yllättynyt ja sydän aika lailla raasteena siitä, miten joku voikin olla heti alkuun näin kaunista. Vaikea selittää, mikä tässä on – tuntuu vain niin oikealta! Kuin olisin tietämättäni haaveillut tästä talosta ja kaupungista koko ikäni. Vielä kun huominen ensimmäinen harjoittelupäivä maistuisi makealle, niin olisin ehkä löytänyt jotain upeaa tälle syksylle.

Huikeaa yllättää itsensä näin positiivisesti. Viime aikoina tällaisia uskomattomia yllätyksiä on ihan sadellut. En tiedä, onko se sattumaa, vai onko pitkäaikainen pyristelyni vihdoin johtanut siihen, että olen oppinut uimaan. Viime vuonna tähän aikana olin selkeästi onneton ja kaipasin elämääni kaikkea sitä, mitä siinä ei ollut, ja halusin eroon siitä, mitä minulla oli. Nyt kaikki vain jokseenkin loksahtelee itsekseen paikalleen. Huomenna pitäisi selvitä, saanko vielä ylimääräistä harjoitteluapurahaa (ja kaiken todennäköisyyden mukaan näin tulisi tapahtua), ja jos näin on, niin käytän sen konferenssimatkaan Islantiin kuukauden päästä. Tammikuussa minua odottaa elämäni seikkailu, ja olen tutustunut viime aikoina melkoisiin persooniin, ennestään tuttuihin tai täysin uusiin.

Kuten saksalainen kämppikseni, minäkin nukahdan nyt kohti parempaa huomista. Toivottavasti. Vaikka tämäkin päivä on kyllä vienyt kyynelvarastot silmistä, puhdin naisesta ja sanat suusta.

PS En malta odottaa, että pääsen huomenna hakemaan pakastimen täyteen norjalaista jäätelöä…

Yleinen

Norjaan(paluu)muuttofiiliksiä

18.8.2016

Kuukauden päästä asustelen Kirkenes-nimisessä pikkukaupungissa Pohjois-Norjassa. Siellä on kalliota, vain metrin mittaisia koivupuskia, iso kaivos ja paljon venäläisiä. Suuria risteilyaluksia, kirkkain värein maalattuja taloja ja kaikkialla pauhaava Jäämeri. Tiedän tämän kaiken, koska olen käynyt pikkulapsesta asti shoppailemassa tuolla. Koomista, eikö? Ostosmatkalle kämäiseen käpykylään toisesta vielä kämäisemmästä käpykylästä. Kirkenes, suomalaisittain Kirkkoniemi, oli minulle jotain isoa ja mahtavaa – siellähän oli liikennevaloja ja kahviloitakin! Ja iso lelukauppa!

Kirkenes kuulostaa todella eksoottiselta (saako tuollaista termiä edes tässä häijyn kulttuurisen appropriaation maailmassa käyttää?): se on kaukana pohjoisessa, lähellä mystistä Venäjää, ihan maailman laita. Tai sitten se on lähes takapiha. Kirkenesiin ajaa vanhempieni kotoa puolitoista tuntia. En olisi ikipäivänä lukiolaisena, pois hinkuvana teininä arvannut, että päätyisin muutamaa vuotta myöhemmin työharjoitteluun Kirkenesiin. Miten sellaisessa takapajulassa voi edes olla oman alan työpaikkoja? No, kuitenkin siellä on International Barents Secretariat, jonka toimintaan pääsen tutustumaan harjoittelijana syyskuusta eteenpäin.

P1570532
P1570535
P1570514
P1570518

Norjaan muuttaminen ei hetkauta minua oikeastaan pätkääkään. Olen opetellut (kassa-)norskia töissä koko kesän, ja pystyn jo pitämään yllä ruotsinsekaista small talkia. Sitä paitsi töissä puhun varmaan enimmäkseen englantia, ainakin toivottavasti. Ihan virkamiestasoista norjani ei tosiaankaan ole! Kirkenesin maisemat eivät paljon poikkea Näätämöstä, ja tiedän Kirkenesistä jo yhtä sun toista kirjaston sijainnista latujen pituuteen ja harrastusmahdollisuuksiin. Uimahallikin on jo testattu.

Itse asiassa Norjaan muutto ei ole minulle uusi maa, vaan paluumuutto. Asustelin Varanginvuonon toisella puolella siintävässä, ihan yhtä pikkuisessa kaupungissa Vadsössä päiväkoti-ikäisenä. Sinne juontaa taustani norjalaisten herkkujen kuolaamisessa, Jäämeren ihastelusta, turskankalastuksessa ja ikke så nöjen hokemisessa. Äitini ja isäni lähtivät kokeilemaan korkeampaa palkkatasoa ja muita naapurimaan tarjoamia iloja vuodeksi, kun olin neljä, ja palasivat vuotta myöhemmin takaisin. Joskus nuorempana haikailin, että olisimmepa jääneet Norjaan, niin minulla olisi ehkä kaksi kansallisuutta ja osaisin kolmea kieltä ihan ilman opettelua. Norjasta on peräisin rakkauteni vuoriin ja veteen ja kenties urheilullisiin seikkailijapoikiini. Onneksi en sentään nuuskaa tai polta Petteröesiä. Joku raja!

Syksyn harjoitteluni onkin aika vinkeä ihmiskoe. Olen halunnut uskotella itselleni, että oppisin norjan helpommin siksi, että lapsena sitä jonkin verran päiväkodissa sössötin. Meillä on niin paljon norjalaisia perhetuttuja, että monet sikäläiset tavat tuntuvat ihan yhtä kotoisilta kuin suomalaisetkin. Paahtoleivän päälle sotketaan sekä hilloa että voita, ja kun mennään ulos reippailemaan (ja sitä tehdään usein), niin sanotaan, että mennään på tur. Metsissä mönkiminen on koko perheen juttu, eikä kauniita kelejä saa haaskata. Lisäksi olen järjestöhommissa ystävystynyt monien norjalaisten kanssa ja viettänyt heidän kanssaan pitkiä viikonloppuja ja leiriviikkoja. Voivatko Norja ja norjalaiset enää yllättää tämän kaiken jälkeen? Ihan varmasti opin uutta, ainakin niin toivon! Voinko saada kulttuurishokkia? Tiedän myös monta piirrettä, joista en maassa ja sen asukkaissa pidä. Opinko suhtautumaan niihinkin myönteisemmin?

P1570529
P1570516
P1570538

Pohjois-Norja on minulle aluetta, joka tuntuu paljon tutummalta ja helpommin lähestyttävältä kuin Etelä-Suomi. Olenkin monesti sanonut, että haluan jatkaa maallista eloani joko Napapiirin pohjoispuolella Pohjoismaissa tai sitten kokonaan Suomen ulkopuolella. Saas nähdä, miten jaksan Kirkenesiä. En siis odota syyskuuta pelkällä innostuksella, koska Kirkenes saattaa olla minulla liian tylsä vaihtoehto. Jos pitäisi päättää, minne muutan Norjassa pysyvästi, saattaisin hyvinkin hypähtää Tromssaan. Siellä on yliopisto, enemmän ihmisiä ja isommat ja komiammat vuoret. Ja huikea fantasiakirjadivari! Toivottavasti se on vielä pystyssä.

Olen ehkä vielä liian nuori ja levoton jämähtämään pohjoiseen. Nämä pari kuukautta ovat olleet täynnä upeaa luontoa, rentoja saunailtoja ja raikasta, onnellisen pysähtynyttä ilmaa. Mutta kyllä ikävä totuus on, että täällä pitkästyy. Haluan tutustua uusiin ihmisiin, olla hetken tuntematon, vaihtaa paikkaa ja kokea uutta. Kirkenes ei näitä ehkä oikein tarjoa, mutta yritän kyllä viihdyttää itseäni uusilla maisemilla parhaani mukaan. Näätämöstä olen tosiaankin saanut jo tarpeekseni. Edessä on siis toivottavasti uuden upean taidon opettelu (siitä kohta lisää, sen sanon, että se on vain kehityksen seuraava askel), iloista kokkailua ja toivottavasti paljon työmatkoja. Ruskalenkkejä, talven tulo Jäämeren satamaan ja toivon mukaan uusia tuttavuuksiakin. Ehkä olen vain negatiivinen nurisija, kun pelkään, etten saa Kirkenesistä ystäviä. Ehkä siellä on muitakin nuuskamuikkusia jumissa?

Vielä kolme ja puoli viikkoa, ja sitten nähdään, miltä Kirkenes-elämä maistuu. Yksi asia on varma: blogi tulee pursuamaan syksyn arktisia tuulia!


Kuule postauksista ensimmäisenä – tykkää Alpenglowin Facebook-sivusta!

Yleinen

Iltauinnille Jäämereen

24.7.2016

Keikkatyöläisen päivät niin kuin varisparvi raahautuu hienoa, hienoa Marraskuuta lainaten. Perjantaisin ja lauantaisin myydään kaljaa, sunnuntaisin limsaa ja muina päivinä kaikkea, mitä ihmiskunta muuten tarvitsee. Haaveillaan ruokatauosta ja teetauosta ja työpäivän loppumisesta ja seuraavista vapaista. Kesäesailun tarkoitus on kai nostattaa opiskelumotivaatiota.

Tänne Lappiinkin on rantautunut kelpo helleaalto, ja kaverini ja minä rantauduimme tänään puolestaan Jäämereen biitsille. Kenelläpä ei tulisi mieleen lähteä Norjaan biitsille?
P1570223
P1570224
P1570227
P1570229
P1570222

Uskomatonta, että tämä vuonomaisema aukeaa vain vajaan parinkymmenen kilometrin päässä kesäkämpältäni. Ajelimme mutkaista hiekkateitä, väistelimme norjalaisia maastureita ja popitimme hämärätä räppiä. Vihdoin ja viimein sain myöskin aux-johdon kesäkiesiin! Parkkeerasimme (isän) auton, pinkaisimme rannalle halki kaislikon ja oi miten kaunista!  Samettisen pehmeää, vaaleaa hiekkaa, raikas meren ja levän tuoksu ja oma rauha. Vain perhokalastajien ja vapojen hahmot piirtyivät satojen metrien päässä kohti aurinkoa. Ja tämä yöttömän yön aurinko, joka räköttää vielä yhdeksältäkin häpeämättömästi harsopilvien välistä… ihan täydellistä!

Puputimme hunajamelonia, juttelimme vuoden aikana juttelematta jääneet juorut ja pohdimme, miten paljon sitä ihminen päätyy teini-iän jälkeen muuttumaan. Hassua, miten parin tapahtumarikkaan vuoden jälkeen elämät ovat vetäytyneet ihan eri kursseille, mutta yhteinen sävel säilyy. Siinä me istuimme, kahdestaan maailman laidalla.

P1570231
P1570240
P1570245
P1570254

Kun kerran oltiin hiekalle asti päästy, niin pitihän sitä pulahtaa. Kaveri oli käynyt kahlaamassa laskuveden aikaan, ja se oli ollut lämpöistä kuin linnunmaito. Vaan nytpä oli nousuvesi ja Jäämeren hyinen kylmyys kangisti jo nilkat kylmiksi. Ei kai helvetti tässä kukaan ui! Olin uhonnut, että polskisin, eli oli pakko kahlata syvälle ja syöksyä veteen. Hyi! Nyt voin sanoa uineeni Jäämeressä – eikä tosiaan tarvi uida toiste.

Toisaalta kahlailu oli kylmettymisen arvoista, sillä näimme kampelavauvoja, kalanpoikasia ja kaksi hyljettä ihan sadan metrin säteellä biitsiltä!

Harvoin arktinen tarjoaa tällaista: hellettä, lämpöistä tuulta ja lempeät pikku laineet hellimässä rantaa. Siksi ilta tuntuikin suunnattoman arvokkaalta lahjalta, kerran sadassa vuodessa -tavaralta. Kiitos, että sain kokea tämän!

Ja hei, aika siistiä on sekin, että vähän reilun kuukauden päästä muutan loppuvuodeksi rajan tuolle puolen. Saan nuuskia merituulta joka päivä, murtaa palasia haikaroin kuvioidusta suklaalevystä ja, no, varmaan varustautua sateenkestävillä vaatteilla arkisin töihin. Kovin monta hellepäivää ei Varangin kesään mahdu!