Browsing Tag

au pair

Yleinen

Grüezi aus der Schweiz!

2.5.2015

Ei hallo, vaan grüezi! Nyt loikoilen kahden peiton välissä uutta Pariisin kevättä kuunnellen, ipanat varmaan huutavat omassa huoneessaan, mutta haluan kuulla tälle päivälle hieman muutakin. On ollut pitkä päivä ja väsyttää, mutta mieliala on ihme kyllä kovinkin korkealla! Nämä 24 tuntia ovat kyllä näyttäneet minulle oikeastaan kaikkea muuta kuin unia, lähinnä ihmetystä, ihailua ja orastavaa kiintymystä noita tuholaisia kohtaan.kraa

Eilen pakkailin aika onnistuneesti alle kahdessa tunnissa kaiken tarvittavan, tiskasin ainakin Matterhornin kokoisen kasan puurokattiloita ja muita vappuviikon aikana kertyneitä tiskejä ja koomasin sen vähän, minkä ehdin, koska vietin edellisenä päivänä vappua suurella ilolla. Sitten raahasin yllättävän painavan laukun junaan ja luukutin Nightwishin Alpenglowia puolet matkasta, koska Alpit. Ja reissumieli.

Helsingissä pidin intialaisen buffetin ja jätskiannoksen mittaisen tauon. Poikaystävän jättäminen itku kurkussa pysäkille ei ole maailman paras tunne, mutta onneksi hän oli menossa jatkamaan kavereineen vappujuhlintaa, eli saatoin lähes hyvillä mielillä jatkaa omaa matkaani. Ja millainen matka tämä yksikin vuorokausi on ollut! Ensimmäinen uskomattoman hieno juttu oli se, kun törmäsin lentokentällä ikäiseeni suomityttöön, joka oli menossa takaisin Zurichiin töihin – miksipä muuksikaan kuin au pairiksi!
kraa
kraa
kraa
Suomi levisi kauniina siipien alle sen muutaman minuutin ajan, kuin sen katselemista kesti. Sitten tuli meri ja tajusin silloin vasta ensimmäisen kerran, että mitä hittoa, näin juuri Suomen todennäköisesti viimeistä kertaa moneen kuukauteen. En vain ollut ehtinyt sisäistää tätä aiemmin! Enkä ehtinyt kovin paljon mietiskellä muutenkaan reilu parituntisen lennon aikana. Yhtäkkiä olin yllättävän siistillä lentokentällä, jossa oli mainoksia kelloista ja suklaasta. Hei come on, särkekää nyt edes joku ennakkoluulo!

Suomityttö heitti minut lähimmälle juna-asemalle, jossa odottelin hyvin märässä tihkussa bussia puolisen tuntia. Sateesta nauttiminen ei suinkaan loppunut siihen, vaan perheen isä, jonka oli ollut määrä odottaa minua, olikin kai nukahtanut. Rinkutin ovikelloa vartin, ja lopulta naapurin täti tuli avaamaan… pääsin kuin pääsinkin joskus yhden aikaan, mutta uni tuli vasta kahden jälkeen. Onneksi lapset sentään herättivät ennen seitsemää…

kraa
kraa
kraa

Aamulla täällä oli kunnon show heti alusta. Ihanan kotoisa oikeastaan! Perheessäni on siis 6-, 8- ja 10-vuotiaat lapset (kahdella vanhimmalla on pian synttärit), ja meno on railakas, mutta rakastava. Kävimme heti aamusta tutustumassa lähiseutuun pyöräily/juoksulenkillä, jonka aikana jokainen lapsi kaatui naarmun veroisesti ainakin kerran, keskimäärin varmaan kaksi. Mutta jokainen jaksoi reippaasti loppuun asti! Tunnin mittaiseksi kaavailtu pyrähdys venyi kolmeen, mutta lounaan ja lyhyen paussin jälkeen lähdimme vielä keskustaan. Ostimme minulle kuukausikortin, kävimme järvellä pikku laivamatkalla sekä ostimme ruokaa viikonlopuksi. Ja kävimme leikkipuistossa ja kaivoimme roskiksesta täytetyn teeren… se nimettiin Blackieksi ja sen ylvään katseen voi kohdata lastenhuoneessa käydessään.
kraa
kraa

Nyt olen vetäytynyt omaan huoneeseen sulattelemaan tätä kaikkea ja vaan lojumaan. Kyllä mie ehdin noita huomenna halia lisää! Tämä ensimmäinen viikko on aika rankka, koska perheen äiti on konferenssimatkalla Kanadassa ja isä käy kuitenkin normaalisti töissä. Lisäksi minulla on vielä kauheasti opeteltavaa tässä kaikessa, mutta enköhän solahda pian porukkaan. Toistaiseksi ainoa asia, joka hiukan harmittaa, on kielikysymys: vanhemmat haluavat minun puhuvan lapsille vain englantia, kun taas minä haluaisin myös treenata saksaakin. Mutta eiköhän me tässä ymmärrykseen päästä! Minä olen tässä se, jolle palkkaa maksetaan, eli eiköhän ne laulamani laulut sitten ole sangen engelsmannisia. Voinhan opetella saksaa esimerkiksi Coopin Alpentiere -korteista, joita sain 8-vuotiaalta tytöltä jo vinon pinon…

Päällimmäinen tunne on väsymys lumoutuminen tästä kauniista maasta! Otan joskus alkuviikosta kameran matkaan esimerkiksi noille lenkkipoluille. Oikeasti jessas, miten jossain voi olla näin vihreää ja keväistä ja vaan yksinkertaisen upeaa. Eikä tämä sveitsiläinen rakentamistyylikään kauheasti silmää riko rumuudellaan, aika idyllistä ja siistiä on kaikkialla. En malta odottaa, että pääsen seikkailemaan täällä enemmänkin! Eli siis intopiukeat mutta rättiväsyneet ensiterkut täältä vuorten ja murmelien maasta ;)

Yleinen

Au pairit Los Angelesissa

10.4.2015

 photo Screenshot 2015-04-01 19.52.50.png

Kiitos, Yle, kun laitoit matkakuumeeni ihan uuteen nosteeseen au pair -sarjan myötä! Ulkona paistaisi aurinko ja sukset odottavat hiihtäjäänsä, mutta mie vaan löhöän sohvalla ja itkeskelen tyttöjen tarinoille ja seikkailuille. En nyt enempää ruodi sarjan ideaa tai siihen valittuja henkilöitä, sanonpahan vain, että kannattaa katsoa! Näin lämmintä ja mukavaa tosi-tv:tä harvoin näkee. Katsojalukujen perusteella sarjaan saadaan jatkoa, jaksot ovat olleen Areenassa nyt reilun viikon ja niitä on katsottu pian 100 000 kertaa jokaista.

Yle on onnistunut välttämään kaikki mustamaalaamiset, puolen valitsemiset ja sudenkuopat. Tyttöjen arkea kuvataan aika objektiivisesti, eikä kenestäkään henkilöstä haluta antaa negatiivista kuvaa. Jokaisella on omat syynsä, taustansa, ongelmansa ja hyvät puolensa, ja ne näkyvät tietysti käytöksessä. Osa tytöistä on paljon kypsempiä, osa vielä lapsellisempia, mutta jokainen oppii todella paljon sarjan edetessä.

Oikeastaan ainoa, joka esitetään hiukan kriittisessä valossa, on osa host-perheistä – ja syystä! Henna-raukan ensimmäinen perhe on aivan kammottava, he leikkivät niin ihanaa ja vastuuntuntoista työnantajaa kameroiden edessä, mutta niiden sammuttua pompottavat au pairia. Reipas ja oma-aloitteinen tyttö muuttuu itkuiseksi ja väsyneeksi. Minun kävi Hennaa todella sääliksi, koska olen ollut samassa tilanteessa. Vaihtariaikainen host-äitini oli samanlainen kaksinaamainen teeskentelijä, joka tyrannisoi kotia ja näytteli ulospäin, että kaikki on mahtavasti. Siinä tilanteessa on todellista rohkeutta tajuta, ettei vika ole itsessä (mikä on teininä TODELLA vaikeaa) ja luottaa itseensä vielä huonon kokemuksen jälkeenkin. Minulla meni valehtelematta ainakin vuosi, ellei kaksikin, toipua pettymyksestä ja uskaltaa hypätä tuntemattomaan uudelleen yksinään. Henna on vasta 18, mutta hoitaa tilanteen niin hyvin kuin tuollaisen nyt ylipäätään voi.

Muutenkin sarjasta saa enemmän irti, kun on kosketuspintaa siitä, mitä au pairit käyvät läpi. Totta kai on hauska naureskella puskaan yökkimiselle ja tönköille treffeille, mutta jokainen yksin vieraassa maassa/tilanteessa pärjäämään joutunut ymmärtää, miten rankkaa se oikeasti on. Sarja kuvaa au paireilun aika lailla sellaisena, kuin se todella on: auktoriteettiongelmaa, ristiriitoja perheen kanssa, mutta myös niitä ihania hetkiä, jotka tekevät reissusta lähtemisen arvoisen. En ole ollut au pair – vielä. Eikä kokemukseni todennäköisesti muistuta tyttöjen Amerikan-keikkaa, sillä Euroopassa au pairit tekevät vähemmän työtunteja eikä täällä pidetä toisia eurooppalaisia jonain köyhinä tyttöressuina, jotka pääsevät maistamaan parempaa elämää rapakon takana.

Harmi, ettei sarjassa ole enempää jaksoja. Olisi ollut mukavaa seurata Losiin jääneiden kahden tytön (häähää enpäs spoilannut) jatkoajan sujumista tai nähdä, millaista arkea tytöt pyörittivät. Toki heitä kuvattiin lasten kanssa, mutta päiväohjelma olisi ollut hauska nähdä.

Iso kiitos siis Ylelle tämänlaisen ohjelman tuottamisesta! Olin todella positiivisesti yllättynyt kahdesta asiasta:

a) Nuorten naisten elämän kuvaaminen.(Sori, piti käyttää feministikortti.) Hyvin monet asiallisetkin tosi-tv:t ja dokumentit keskittyvät joko parinvalintaan tai miesten elämään. Iholla oli ihan jees, mutta ehkä vähän tunteellista retostelua ja ulinaa. Tällä kertaa nuoret naiset näytettiin juuri sellaisina, kuin he (me?) ovat: naiiveina, kypsinä, rohkeina, pelokkaina, reippaina, laiskoina, älykkäinä, tyhminä… mutta ennen kaikkea ihmisinä, ei pelkkinä naispuolisina ihmisinä. Au pairiksi lähtemistä pidetään monesti tyttöjen juttuna ja sikäli vähän tylsänä ja helppona, mutta sitä se ei todellakaan ole. Minusta sarjan hienointa antia oli osallistujien tulevaisuuspohdinta ja itseluottamuksen kertyminen.

b) Nuoria lähellä oleva ja kiinnostava aihe. Nuoriin katsojiin on selkeästi panostettu! Jaksot ovat nähtävillä Areenassa syyskuulle asti, ja niitä on katsottu todella ahkerasti. Nuoret ovat selvästi löytäneet sarjan ja pitäneet siitä. Eivät tädit, sedät ja mummelit katso sarjoja netistä tuolla innolla. Yle on ollut aika hukassa nuoren katsojakunnan kanssa, mutta nyt on osuttu kultasuoneen (ja siis varmasti jo ekalla kaudella, tämähän on toinen tuotantokausi). Juuri tällaista haluaisinkin, että verorahoillani tehdään (voi mikä suuri potti minulta vuosittain valtiolle tuleekaan, varmaan sata euroa ainakin!): uutta, kiinnostavaa, objektiivista ja ihmisläheistä ohjelmaa, joka parhaassa tapauksessa rohkaisee nuoria tekemään, mitä he haluavat.

Oletteko katsoneet Au paireja? Oliko sarja teistä kehujeni arvoinen vai tylsää sontaa?

PSST! TJ 21!

Yleinen

TJ 25: Alkupaniikista innostumiseen

6.4.2015

Viime viikolla tähän aikaa elättelin toiveita kesän viettämisestä Inarissa samassa museossa, missä olen aiemminkin pehmoporoja hinnoitellut kesällä. Mutta kun hyväksymissähköpostia ei tullutkaan, alkoi, pardonmyfrech, vituttaa niin suunnattomasti, että laitoin toteutukseen plan Ö:n – profiilin tekemisen AupairWorldiin! Alun perin halusin Espanjaan, mutta sitten rastitin Switzerlandinkin. En yhtään tiedä miksi. Kai halusin enemmän vaihtoehtoja. Laitoin viestiä vain espanjalaisille perheille, ja sainkin varovaisen positiivisia vastauksia esimerkiksi Navarrasta ja Barcelonasta.

Seuraavana aamuna inboxissa oli tuhottoman pitkä viesti zurichläiseltä lääkäripariskunnalta, joka tarvitsisi jo toukokuun alussa au pairia, koska edellisen oli lähdettävä pikapikaa kotimaahansa takaisin. Kaikki näytti ihan loistavalta (varsinkin palkka verrattuna Espanjaan, hehheh): kolme 7-11-vuotiasta ipanaa, töitä vain neljänä päivänä viikossa, selkeät työajat ja -ehdot sekä perheen harrastukset, eli luonnossa liikkuminen, musiikki ja kielet. Perheen äiti ehdotti Skype-haastattelua, ja vaikka olin loputtoman väsynyt edellisen yön surkeiden unien takia, niin suostuin. Ei siinä mitään häviä! Juttelimme niitä näitä puolisen tuntia, ja lopulta kummankin kasvoilla paistoi ilahtunut hymy.

Eipä siinä. Ostin lentolipun ja panikoin yhden ainoan yön verran sitä, että mitäs hittoa tässä nyt on päivän aikana tullut luvattua.

https://travellearnlaugh.files.wordpress.com/2014/11/zurich_switzerland.jpg

Ensimmäisen yön vietin pikku panikoinnin parissa: apua, miten pärjään ilman poikaystävää ja toisin päin? Entä jos perhe on yhtä paska kuin muutama vuosi sitten lukiovaihtarina Espanjassa (siitä voisin kertoa joskus lisää)? Jos ne eivät olekaan tyytyväisiä minuun? Onko koko juttu huijausta? Miten saan opiskelut järjestykseen kuukaudessa? Aamulla ensimmäinen ajatus oli: ei hitto miten siistiä, siitä tulee mahtavaa! Ja se tunne on jäänyt. Ei se ole kuin 4-5 kuukautta toisessa maassa, olen kokenut tämän ennenkin, osaan molempia kieliä, mitä töissä tarvitsee. Ja opin varmasti paljon lisää. Jos kerran saa mahdollisuuden, niin kyllä se pitää käyttää!

En tietysti hypi enää lapsellisesti seinille kuten aikanaan Espanjaan lähtiessäni. Ei tämä enää tunnu niin isolta jutulta. Mutta hienoa ja erilaista varmasti! Minua pelottaa eniten jämähtäminen, ja tämän kaltainen ex tempore -Sveitsiinmuutto tappaa jämähtämisen elämästä hyvin tehokkasti. Voi olla, etten saa kevään kursseja läpi, ja voi käydä niin, ettei parisuhde kestä, ja ehkä perheen molemmat vanhemmat ovat orjapiiskureita ja lapset lellittyjä kusipäitä, mutta todennäköisesti tulen vain viettämään mahtavan kesän ja oppimaan valtavasti enemmän uutta kuin Suomessa ehtisin muutamassa kuukaudessa. Uudenvuodenlupaukseni oli, että tänä vuonna uskallan tehdä, mitä todella haluan, vaikka se olisi odottamatonta ja yllättävää. Niin että nyt sitä sitten mennään!

Lähtöön on tänään 25 päivää, itse asiassa laskin ne ensimmäistä kertaa vasta pari minuuttia sitten. Siihen pitää mahduttaa älyttömästi asioita: kurssit loppuun, kandin aloittamisen sopiminen uudelleen, järjestöhommien sumpliminen poissaolon ajaksi, poikaystävän haliminen varastoon, kaikkien tarvittavien kamppeiden hankkiminen (urheilujuttuja ainakin! En aio vaeltaa kämäisissä lenkkareissa, joiden irvistävistä kärjistä sojottaa ruohoa), kavereiden näkeminen, vappu (ja tätä ei jätetä todellakaan väliin)… tekeminen ei lopu kesken!

Ja sen lopun ajan, mikä vuorokaudesta jää, voi käyttää haaveiluun! Voi seikkailla Google Mapsissa ja vakoilla, mitä kaikkea tulevien kotikulmien lähistöltä löytyy. Suunnitella viikonloppuvaelluksia tai retkiä naapurimaihin. En ole koskana käynyt Ranskassa tai Liechtensteinissa, joten ne on varmaan ainakin katsastettava. On vaan niin loputtoman ihana ajatus, että saan viettää koko kesän paikassa, jossa on luontoa, kaupunkia, järvi ja vuoria. Mitä voisi enää toivoa? Sen verran naiivia haahuilijaa minussa on, että maalailen itselleni aamulenkkejä keväisessä lähimetsässä, iltauintia Zürich-järvessä, museoissa palloilua ja auringonottoa kotiterassilla. Uusiin ihmisiin tutustumista ja sitä tunnetta, kun tajuaa kielitaitonsa ottaneen hurjan harppauksen eteenpäin. Muistan, kun Espanjassa olin host-äidin kanssa autossa, kuuntelimme radiota ja juttelimme. Sitten ymmärsin yhtäkkiä, että ei oo todellista, osaan molemmat imperfektimuodot. En ollut edes kuullut niitä ennen Espanjaan muuttamistani. Se on ihan mahtava olo, kun tajuaa, että pärjää, että se ovi toisenkieliseen maailmaan on raottunut taas hiukan lisää.

Onko mitään loistavia vinkkejä Sveitsiin, erityisesti Zürichiin? Kehukaa nyt sitä paikkaa, että voin innostua vielä lisää? Tämä onnellisuuden määrä voi vielä kasvaa, ich weiss das!

Yleinen

Kukamitähä ja terveisiä yöjunasta

3.4.2015

Virkamiehen oppityttö aamujunassa Helssinkiin! #barentsyouth #veryofficial #muchdocuments #suchministerialmeeting

Hallo!

Sunna täällä! Nyt sen sitten tein – taas – pistin blogin pystyyn yöjunayön (upea sana) tympeinä tunteina. Yllä oleva kuva on napattu kylläkin eräältä kokousmatkalta parin viikon takaa, mutta VR:n kyydistä kuitenkin. Tällä hetkellä nassu ei ole ihan noin innokas ja kuulas parin tunnin unien jälkeen. Olen menossa kotiin Inariin pääsiäiseksi ja ehkäpä vielä viikoksi lisää, koska kesällä en sitten kotiin pääsekään.

Menen Sveitsiin kesäksi töihin. Sain kuulla asiasta kaksi päivää sitten. Hämmennys on suuri! Minä, joka kuvittelin jääneeni aivan vaille töitä. Olisinhan toki voinut mennä siivoamaan Inarin seurakuntataloa tai pesulaan, mutta ehkä on antoisampaa kaitsea lapsia kesäisessä Zurichissä (sori, ei jaksa Umlautia tähän aikaan aamusta!). Lähden vappuna, mutta paluusta ei ole tietoakaan. Syksyllä pitäisi mennä runttaamaan kandintutkinto kasaan, eli pakko on kuitenkin jossain vaiheessa tulla takaisin. Onneksi mieltä lämmittää myös kevätlukukausi 2016, jonka viettelen Wienissä. Eli alppimaita pukkaa! Jee!

Äyh, mitähän sitä nyt itsestään ja tästä blogista sanoisi? Olen 20, kotoisin Inarin takamettistä, mutta opiskelen tällä hetkellä Turussa kansainvälisiä suhteita (ja kv-lakia ja espanjaa ja ja ja). Vapaa-ajalla (ja sitähän valtsikalaisella riittää) kirjoittelen tarinoita, juoksentelen, sivistän itseäni kirjoin ja elokuvin, politikoin ja suihkin ympäri Eurooppaa. Kerran poliittinen broileri, aina poliittinen broileri: viherpesen ihmisiä ViNO:ssa ja koluan kälyisiä pikkukaupunkeja Barents-yhteistyön merkeissä. En siis höpöttele vain matkoista, vaikka niitä nyt tähän vuoteen (ja varmasti sen jälkeiseenkin aikaan) sisältyy runsaasti.

Pikkuasioista parhaita on mielestäni muun muassa kuunnella eeppistä powermetallia ja katsoa maisemia junan ikkunasta, yöuinnit, salaperäisen oven paljastuminen museoksi ja lapsellinen usko hyvään. Tervetuloa mukaan Alppien hohteeseen! (Onko tässä kohdassa okei myöntää, että blogin nimi on Nightwishin biisistä? Woopsie.)