Browsing Tag

Alppien ylitys

Yleinen

Luotu kävelemään

14.2.2019

Viime kesästä meni kolme viikkoa vaeltaessa, eli kävellessä ja rämpiessä vuorenrinteitä ylös alas Alpeilla.

Se oli tavallaan iso virhe. Nyt en enää haluaisi muuta tehdäkään.

Minulla ei ole pelkästään ikävä luontoon täältä reikäisen asfaltin ja pakokaasujen keskeltä, vaan kaipaan myös jatkuvaa liikettä, väsyneitä lihaksia iltaisin ja sitä iloa, mitä itse itsensä kulkupelinä toimiminen tuottaa.

Näin alkuun on pakko sanoa, että ymmärrän kyllä, ettei kaikilla ole mahdollisuutta pitkiin vaelluksiin. Ei ole aikaa, fyysiset seikat estävät tai ajatus tuntuu pelottavalta tai vaativalta. Tiedän, että toimiva, perusterve parikymppisen kroppa on etuoikeus ja lahja. Siksi juuri haluankin pitää siitä huolta ja käyttää ja kehittää sitä. En takuulla pysty enää neljänkymmenen vuoden päästä läpsimään samanlaisia päivämatkoja kuin nyt, ja voi olla, että onnettomuus tai sairaus vie liikuntakyvyn jo aiemmin.

Tallaisin varmaan tyytyväisenä tasaista hiekkatietäkin, mutta erityisesti reitin haastavuus teki vaelluksesta tavattoman vaihtelevaa ja mielekästä. Välillä sai höpötellä metsäautotiellä katsomatta jalkoihinsa, kun taas hankalimmissa kohdissa piti tukeutua kaksin käsin vaijereihin ja taiteilla vaelluskenkänsä seinämään niin, ettei lipsahtanut monen sadan metrin pudotusta alas. Enimmäkseen vaellus oli kuitenkin näiden ääripäiden välimuotoa: tasaista ylämäkeä, liukusorakkoalamäkeä, puronvieren kivikkoa tai vaikka kuusenjuurien välttelyä. Joka väittää, että vaelluksella on tylsää tai ettei kävely käy liikunnasta, on kyllä väärässä. Hauskin etappimme oli ironisesti musta laskettelurinne, jonka kävelimme (tai no, pyörimme, kompuroimme ja liukastelimme) alas muka säästääksemme aikaa.

Jo kolmessa viikossa huomasin, miten sekä kunto että koordinaatiokyky kasvoivat. Lihaksia juili vain kolmen ensimmäisen päivän jälkeen – tosin varoitettakoon, että alkujumi oli aivan kammottava! Tosin nautin myös siitä, miten väsyneen ja maitohapoille värähtäneen kropan saa aamulla houkuteltua taas liikkeelle. Jo muutamassa päivässä opin mukavan nousutahdin, jolla keuhkoihin ja pohkeisiin ei koskenut liikaa eikä tullut kovin hiki. Jos hikoilee paitansa märäksi, saa hytistä taukopaikalla, vaikka laittaisikin ekstratakin päälle. Erityisesti laskeutuessa vauhti kasvoi kokemuksen karttuessa, kun lihasmuisti imi tietoa siitä, miten kehon paino ja tasapaino pidetään hallinnassa painovoiman kiskoessa kohti laaksoa.

Kukapa nyt tykkäisi sanasta voimaannuttava, mutta vaikea keksiä tästä tutkimusmatkasta mitään muutakaan osuvaa. Tuntuu jollain alkukantaisella tavalla oikealta liikkua paikasta toiseen kävellen ja vieläpä kantaa itse mukanaan kaikki, mitä tarvitsee. Hivuttaa välillä kehoaan äärirajoille  ja toisaalta sitten laiskotella antaumuksella seuraavana päivänä laaksossa lueskellen kirjaa aurinkotuolissa.

Kumma kyllä, minulle ei tullut reissusta mitään kremppoja, ei edes yhden yhtä rakkoa. Keho tottuu rasitukseen, kunhan muistaa ottaa rauhassa ja levätä riittävästi, eikä se oikeastaan vain totu, vaan parantaa koko ajan juoksuaan. Hassua kyllä, en kokenut vaelluksen vaikuttavan millään lailla ulkomuotooni. Jalkojen lihakset näyttivät samalta kuin ne olivat koko kevään näyttäneet, enkä pahemmin päässyt laihtumaankaan. Italialainen ja itävaltalainen herkkuruoka pitivät siitä huolen, ja hyvä niin! Liikkumiseen tarvitaan energiaa. Mikä tärkeintä, liikun siksi, että nautin liikkumisesta – en siksi, että muokkaisin kehostani kauniimpaa jonkun toisen silmissä. Saan iloa siitä, että pakarat jaksavat painaa kahdeksan tuntia ylämäkeen, ja se siitä.

IMG_6777 (kopio)

Mitä väliä visuaalisella bikinikunnolla on, kun nämä jalat ovat juuri ylittäneet Alpit?

Näkymätömiä muutoksia kuitenkin tapahtui: rinkan raahaamisesta huolimatta hartiajumi unohtui sinne, minne sen pitikin, eli graduluola-kirjastoon, ryhti koheni ja alavartalo vahvistui. Myös mieli rauhoittui. En ole kokeillut meditaatiota muuten kuin joogan muodossa, mitä tuskin lasketaan, mutta uskoisin, että luonnossa tallaamisen luoma flow käy sellaisesta.

Pääkoppa puhdistui kaikenlaisesta modernin elämän kuonasta. Vaelluspäivänä heräsimme aamulla kuuden aikaan, söimme aamiaista, pakkasimme rinkat ja suuntasimme polulle, ja laitoimme jalkaa toisen eteen päivästä vaihdellen kuudesta yhdeksään tuntia. Pidimme maisemapaussia silloin kun siltä tuntui, kuvasimme maisemia, makoilimme nurmikossa, bongasimme murmeleita. Iltapäivällä saavuimme majalle, veimme rinkat punkkien viereen, peseydyimme vähän, söimme välipalaa, söimme illallista ja painuimme unille. Jokaisella päivällä oli päämäärä, mutta vain yksi: kävellä seuraavalle majalle. Ja kun se oli saavutettu, saattoi huokaista ja ottaa rennosti, selailla saksankielisiä kiipeilylehtiä puupenkillä. Ei kalentereita, ei luennonjälkeistä pikajuoksulenkkiä, ei iltaohjelmaa. Ei mitään väliä sillä, mikä päivämäärä tai lämpötila tai muu numeroarvo määrittelee ympäristöä. Jos oli kylmä, saattoi laittaa pitkähihaisen päälle. Jos aurinko näytti laskevan, majalle pitäisi varmaan ehtiä piakkoin.

Minulle luonnossa nollaaminen on todennäköisesti vielä vapauttavampaa kuin kaupungissa kasvaneille, sillä minulle pusikossa rämpiminen on oletustila, johon on pakko päästä takaisin mieluummin useammin kuin harvemmin. Vaellus, etenkin mykistävän kauniiden huippujen keskellä, laittaa itsekeskeisen ihmisen takaisin paikalleen. Omilla aikatauluilla tai toiveilla ei ole kummempaa väliä, koska  ukkoskuuro voi estää suunnitelmat.

Aiheesta on rustattu noin viisitoistatuhatta hyllymetriä romanttista ja ekologista kirjallisuutta, joten en ala ylistämään sitä, miten pieneksi ja mitättömäksi vuoret ihmisen viskaavat. Niin se vain menee, ja se vapauttaa. Olen pikku muurahainen, eikä minun tarvitse kasvaa mitenkään tätä suuremmaksi. Kunhan vain kipittelen polkuja ylös ja alas maailman mittakaavassa täysin merkityksettömällä missiolla.

Budapestissä on vallinnut viimeisen viikon ajan kutkuttava valekevät, joka on sulattanut kaikki lumen ja jään. Jokohan vaelluskausi voisi kohta alkaa?

Yleinen

Passo di Antermoia – vaelluksen kauhein ja kaunein etappi

15.11.2018

Kesän turbovaellusta oli ehtinyt kulua jo reippaasti yli kaksi viikkoa ja luulimme nähneemme niin paljon, että ikimuistoisimmat hetket olisivat jo takanapäin.

Olin ikuisena Itävalta-fanina vakuuttunut siitä, että parhaat maisemat ja ärtsyimmät reittiosuudet oli tullut ylitettyä jo saksankielisillä alueilla. Ötzin löytöpaikan läheisyydessä, josta löytyi jäätiköitä vaan ei sitä oikeaa, ja Karwendeltalin tummien pilvien ja lempeäsilmäisten lehmien katseen alla.

Vaan ei, vuoristoradan korkeimmat nousut ja häijyimmät tarjoili opaskirjassa neljän tunnin matkaksi kuvailtu, mutta yhdeksäntuntiseksi seikkailuksi venähtänyt etappi Italian Dolomiiteilla. Passo di Antermoia, koko kesän katharsis!

IMG_6664 2
IMG_6659 2
IMG_6616

Päivä seurasi nätisti klassista draaman kaarta. Kuten kunnon Disney-leffa, se alkoi päivänpaisteella ja kukkasilla. Bongasimme vihdoin edelweissin, alppitähden, jota olin tähyillyt kivikosta jo viikkokausia. Muut linnut eivät laulaneet kuin alppinaakat, mutta niiden viserrys todella lämmittää sydäntä yli kahdentuhannen metrin korkeudessa.

Sitten näimme lentävän lehmän. Todella.

Helikopteri kiikutti ilmeisesti tautiin menehtyneen kantturan ruumiin alas korkeuksista, ettei se saastuttaisi muita. Kuvasimme etääntyvää pistettä snapchattiin kuten kunnon milleniaalien kuuluukin.

Reitti oli lähes tasainen, mutta näkymä viereiseen Rosengartenin huipuille sanoinkuvaamaton. Rosoinen, tylyn harmaa peikonhammasjono kurotteli kohti kirkasta sinitaivasta niin lähellä, että siihen olisi voinut melkein heittää kivenmurikan.

Kävelimme noin tunnin ihmemaassa tallustelun läpi portista, jonka jälkeen reitti muuttui kapeaksi ja jyrkäksi – mutta ei niin vaikeaksi, etteivätkö naureskelevat teiniporukat koirineen olisi uskaltaneet juoksennella sillä. Rosengarten läheni ja läheni, vihreät niityt ja karut, pystysuorat seinämät vuorottelivat.

”Kaunein maisema, jonka olen ikinä nähnyt”, sanoi kaverini.

Aivan totta.

Kokkailimme feikki-Primuksella mehevää juustopastaa keskipäivän auringossa, ystävällinen saksalaisnainen tarjosi meille keksejä ja kyseli matkastamme. Hän totesi, että haluaisi myös itse lähteä yhtä pitkälle patikalle, muttei enää uskalla. Sanoin, että aloitin matkan äitini kanssa, joka oli suunnilleen samanikäinen kuin hän. Ja että äidillä oli niin hauskaa, ettei häntä meinannut saada viikon lopuksi alas viimeiseltä vuoristomajalta.

IMG_1518

IMG_1534

Jo helpotti!

Dolomiittien taika katosi aivan yhtä nopeasti kuin se oli meidät hurmannutkin. Puuskutimme rajua ylämäkeä kohti Passo di Antermoia -solan huippua, josta pitäisi avautua näkymä Rosengarten-huippujen sisuksiin.

Olen kiipeilyn myötä kehittänyt ihan uudenlaisen korkeanpaikankammon: jyrkillä tai paljailla jyrkänteillä keikkumisen ilman köysivarmistusta. En tahdo kestää ajatusta siitä, että jos nyt jalka lipsahtaa, niin olen vaarassa pudota satoja metrejä kohti murskautumiskuolemaa. Jalat alkavat täristä, sydän hakkaa ja huimaa.

Passo di Antermoia aukesi kilometrien mittaisena jäätikkösorakkona, jonka halki kiemurteli polku keskellä rinnettä. Ainakin kaksi tuntia vapinaa ja kauhua. Eikä meillä ollut edes vaellussauvoja. Sola koostui kolmesta osuudesta: 500 metrin laskusta, noin kilometrin mittaisesta tasaisesta pätkästä keskellä rinnetta ja noin 600 metrin äkkijyrkästä noususta.

Kanadalaista kuolemanvaarassa keikkuminen ei näyttänyt pelottavan, ja joka kerta, kun hänen vaelluskenkänsä lipsahtivat soralla, uikahdin. Pakotin koipea toisen eteen, pikkiriikkisiä askelia kuin mummolla pääkallokelillä lähikaupan hiekoittamattomalla pihalla. Nyyhkytin ja tarrasin kallionseinämään aina kun pystyin. Halusin vain istahtaa vaaleaan, jättimäiseen sorakasaan ja teleportata itseni horisontissa siintävään majaan – joka sekin osoittautui välietapiksi. Meillä tuhraantui alamäkisiksakkiin reilusti yli tunti, ja värisin ja kyynelehdin koko matkan. Olin varma, että jokainen askel olisi voinut vetäistä jalat alta ja olisin kierinyt rinkan kanssa kymmenien kuperkeikkojen ryydittämänä märäksi mytyksi laaksonpohjan puroon.

Solan päältä pahimmalta näyttänyt tasainen osuus osoittautuikin siedettäväksi, ja ennen majaa ponnistimme vielä loputtomalta näyttäneen ylämäen alle tunnissa. Ylämäkeen mennessä jyrkkyys ja irtosora haittaavat vähemmän, sillä ei näe alas, vaan ylös, eikä tasapaino petä niin herkästi. Molempien mahat murisivat jo, mutta emme voineet pitää pidempää kuin puolen omenan mittaita taukoa, sillä majalle oli vielä toisen solan ja melkein yhtä ikävän alastulon matka.

IMG_6670

Dramaattinen osuus huipentui siihen, kun ihailimme ensin turkoosia jäätikköjärveä. Kanadalainen oli haaveillut sellaiseen pulahtamisesta jo Itävallasta asti. Vaikka tuuli puhalsikin kylmästi, nakkasimme rinkat ja ylimääräiset maisemat kivennokkaan odottamaan ja sukelsimme mutapohjaan asti. Majakin näkyi jo, ei mitään hätää siis. En jaksanut laittaa urheiluliivejä päälle tai hiuksia kiinni.

Astuimme majaan sisään. Kysyimme kohteliaisuudesta, olisiko heillä tilaa (ainahan niissä oli ollut), ja saimme kieltävän vastauksen.

”Ai ei ollenkaan?”

”Ei.”

”Eikö edes patjoja lattialla.”

”Ei. Menkää seuraavalle.”

Kello oli jo viisi, vaeltajan illallisaika siis. Varjot olivat pidentyneet, järvikään ei enää kimallellut auringonvalossa.

Kaikki kortit kehiin. Anelimme isäntää soittamaan seuraavaan majoitusmahdollisuuteen ja varaamaan meille paikat. Hän teki niin, mutta hänen elekielensä puhui puolestaan. Typerät nuoret ulkomaalaiset, eivät osaa edes hoitaa varauksia etukäteen. Hän sanoi, että majalla oli tilaa ja että meillä olisi jäljellä kolmen vartin matka.

No, kolme varttia kesti lopulta kaksi tuntia, ja luulimme jo juosseemme väärään suuntaan. Auringonlasku houkutteli uteliaat murmelit viipottamaan vehreillä niityillä, mutta emme ehtineet jäädä katsomaan niitä. Toivoin, että murmelihavaintoja riittäisi vielä lähitulevaisuudessa (ja toive toteutui jo seuraavana päivänä).

Unohtumaton Antermoia-päivä päättyi valtavan pastalautasellisen ääreen piskuisessa, vain 15 henkeä vetävässä vuoristomajassa, jota pyöritti vanhan koulun italialainen alppihiihtäjä poikansa kanssa. Mutta se on jo toinen tarina.

 

Yleinen

Itävallan Karwendeltal – kovan luokan vuoripornoa

30.9.2018

Ihan kauhea otsikko. Pahoittelen.

Muuta kamalaa Karwendel-laaksosta ei voi keksiäkään. Täysin objektiivisen mielipiteeni mukaan Itävalta on Euroopan uljain matkailumaa, vaellus on harrasteista jaloin ja vuorilla vietetty aika aina erinomaisesti käytettyä. Karwendelissa sai nautiskella näistä kaikista ilahduttavassa luonnonrauhassa, sillä enimmäkseen yli 1200 metrissä huitelevaan laaksoon ei pääse muulla moottoroidulla pelillä kuin jeepillä – vain jos on hieman itsetuhoinen ja suuruudenhullu oman elämänsä Top Gear -kuski.

Hipsuttelimme Karwendelin luonnonpuistoon Scharnitzin kautta. Karwendelin porteiksi kutsuttu pikkukylä sijaitsee Itävallan ja Saksan rajalla. Olisimme halunneet ostaa vielä viimeiset pullat Scharnitzin leipomosta, mutta sunnuntaina kaikki puukaiverruksin koristellut putiikkienovet pysyivät säpissä. Pussikeiton voimalla kohti vuoria siis!

IMG_6202 2
IMG_6239 2

Karwendel jakaa salojaan vain jonkin verran eräjormailuun vihkiytyneille, sillä sen läpi paarustamiseen menee ainakin kolme päivää, eikä matkalla ole mahdollisuutta päästä julkisilla pois luonnon helmasta. Siksipä siellä ei tarvinnutkaan törmäillä sunnuntaikävelijöihin, leirikoululaisiin tai selfiekeppituristeihin. Näiden sijaan juttelimme iltaisin kiipeilijöiden ja pitkänmatkanvaeltajien kanssa.

Majojen tunnelma kohoaa erityiseksi, kun ruokasaliin valuu nälkäsiä vanhan koulukunnan kiipeilijöitä, jotka tilaavat kaksi annosta pastaa ja kiskaisevat ne peräkanaa alkupalaksi. He piirtelivät tarkkoihin karttoihin lyijykynällä ja laittoivat herätyskellon pirisemään aamuneljältä. Tuuli oli tuivertanut uurteita heidän kasvoilleen ja heidän käsivartensa olivat kuin antiikin anatomian oppikirjasta.

Me taapersimme pitkin laaksonpohjaa ja ihailimme vuorenrinteitä alhaaltapäin. He kurottelivat kohti rosoisia huippuja, joita ei edes erota alhaalta laakson vihreydestä.

Kun ajokoiranlaihat miehet ja naiset kerivät köysiä näteiksi nipuiksi pihamaalla ja testailivat varmistuslaitteiden toimintaa, ihailin heitä samalla innolla kuin pikkulapsi paloautoa kouluvierailulla. Jonain päivänä vielä minäkin, mutten vielä.

IMG_6169 2
IMG_6150 2
IMG_6145 2

Jos opin jotain neljän vaellusviikon aikana, niin sen, että vuoret eivät totta tosiaan näytä samalta kaikkialla. Jokaisella on oma luonteensa: flora, fauna, kivilajit, mutta myös sielu. Karwendelin huiput pistivät suumme suppuun ja katseen hartaasti korkeuksiin. Vaaleanharmaat möhkäleet heijastivat taivaan väriä kuin Suomen järvet: myrskypilvissä terästä, keskipäivän auringossa villalankaa.

Siinä missä Suomessa voi helposti vaellella neljä päivää (tai vaikka viikkoa) törmäämättä asutukseen, Itävallassa se on harvinaista. Karwendelissa on vain yksi pikkukylä ja muutama maatalo, joista suurin osa näytti olevan tyhjillään. Scharnitzista lähtiessä ensimmäiset 15 kilometriä tallataan metsäautotien pohjaa, joka muuttuu jyrkässä ylämäessä kinttupoluksi. Seuraavat kolme päivää kävelimmekin halki menneisyyden Itävallan, jossa ihmisestä muistuttivat vain ylälaitumille tuodut lehmät sekä muutaman kerran päivässä ohi suhahtavat maastopyöräilijät.

Keittelimme trangialla nuudeleita kivenlohkareella, tankkasimme vesipullot maitomaisena pulputtavasta jäätikköpurosta. Alppinaakat lentelivät pelottomina majan terassin yllä iltaisin.

Ennen kuin laskeuduimme etapin viimeisenä päivänä Inn-joen laaksoon, kohti kaupunkia, tarkkailimme aamukaffella/teellä vuorikauriiden ateriointia yksinkertaisen lasin toisella puolella. Oli niin hiljaista, että kuulimme niiden karhean kielen kiskovan ruohoa irti kivikosta.

IMG_6136 2
IMG_6139 2

Karwendelissa ei ole yhtään maailmankuulua vuorta, ei arkeologisia löytöjä, ei valtavia vesiputouksia tai laskettelukeskusta. Sen huiput eivät yllä Alpeiksi erityisen korkealle, eikä laakso itsekään kurkottele taivaita, vaikka se ympäröivää maastoa ylempänä onkin.

Silti, ja ehkä juuri tavanomaisuutensa vuoksi, Karwendel onkin Alpit sellaisena, kuin ne haluan kuvitella ja muistaa. Yksinkertaisia, lämpöisiä kesäpäiviä: herätä nyt majan harjakaton juurelta, mutustaa kuminasämpylää aamiaiseksi, tallailla kalkkikivipolkua jättiläiskuusten varjossa. Kuvata kukkaniittyjä ja niillä leikkiviä pikkuvasikoita.

Puuttomat ja pensaattomat ylärinteet tuijottivat meitä ihmismuurahaisia niin tiiviisti, että Karwendelissa haluaa käyttäytyä siivosti. Kulkea ihmeellisen halkeaman läpi kuin raamatullisen meren, joka aukesi ihmiskunnalle vain kerran.

Missä: Karwendel-laakson läpivaellus Itävallassa, esimerkiksi Scharnitzista Schwabiin

Kesto: Noin 50 km, 3-5 päivää riippuen reitistä ja päivämatkoista (meillä meni 4,5, koska jäimme Eng Almin laaksoon lusmuamaan päiväksi)

Vaativuus: Itävallan asteikolla punainen eli keskivaikea

Yleinen

Mitä kaipasin vuorilla kaupunkiarjesta ja toisinpäin

19.9.2018

On jo melkein kaksi kuukautta siitä, kun liftasimme romanialaisen gynekologin kyydissä Dolomiittien korkeuksista Garda-järven rantaan. Autonrämä oli varusteltu puoli metriä korkealla Tipin kuvalla, muttei ilmastoinnilla. Siinä hetkessä, matkapahoinvoinnin pyörteissä, kaipasin yhtä aikaa takaisin sekä vuoristomajalle että sivistyksen pariin.

Viikkokausien vuorilla hikoilussa ja kaupunkiasulla elelyssä on kummallakin oma charminsa – ja oikkunsa. En kirjoittanut tätä tekstiä vikinäksi, vaan enemmänkin oodiksi kummallekin tavalle olla ja elellä. Se, että ikävöi jotain, kertoo ennen kaikkea merkityksellisyydestä.

IMG_6624
IMG_6614
IMG_6613

Vuorilla kaipasin…

… monipuolista ruokaa. Nurinkurista kyllä, vaikeinta oli Italiassa, sillä masuparkani ei oikein arvosta pasta- ja pizzalähetyksiä tai valkoista leipää. Tuoreita hedelmiä tai vihanneksiakaan ei useimmiten majojen aamupaloilta löytynyt, eikä niitä kannattanut raahata ylös korkeuksiin vähäisen ravintoarvon ja painavuuden takia. Aina, kun pääsin laaksossa ruokakauppaan, mätin kitusiini pari banaania ja persikkaa. Teimme Gardalla varmaan kahden hengen aprikoosinsyöntiennätyksen vuorokauden aikana.

… kevyitä kenkiä. Ja ihme kyllä juoksua! Vuorenvalloituskengissä pitää olla tukeva pohja ja vankka varsi, ja vaikka Salomonini ovatkin muka kevyimmästä päästä, painavat ne silti enemmän kuin tennarit tai lenkkarit. Kivikossa ei auttanut ottaa juoksuaskelia, joten heti Suomi-lomalle läksittyäni aloitin taas reippailun. Myös juoksukunnon heikkous yllätti: vauhti oli pudonnut kuukaudessa reippaasti, vaikka kävelin kahdeksan tuntia päivässä. Ihmeelliset ovat kestävyyskunnon tiet.

… kirjoittamista. Oli aikaa pohdiskella, pysähtyä kannonnokkaan vain katselemaan muurahaisia puunrungolla tai tähtien syttymistä sinisen pimeässä illassa. Mutta 2000-lukulaisen heikoilla ranteilla ei pystynyt ikuistamaan jälkipolville paria sivua enempää, koska särky alkoi, ennen kuin pääkoppa ehti edes vauhtiin.

… kunnon tyynyä. Olen aina ollut luttanatyynyjen ystävä, ja nukkunut lapsena paljon ilmankin tyynyä. Mutta majojen 25×25-senttiset luirut aiheuttivat lähinnä huvitusta ja pahaa mieltä: villapaita ajoi asian paljon paremmin. Myös silkkimakuupussin ja 2-4 villapeiton yhdistelmä toimi parhaimmillaankin välttävästi, sillä peitot luisuivat aina sivuun, ja aamuneljältä iski horkka. Tyyny, lämmin peitto pussilakanoineen ja vähintään 80 senttiä elintilaa. Enempää en nukkumakololta vaadi, mutta vähempi alkaa pitkässä juoksussa kyrsiä.

… laittautumista. En tarkoita tällä pelkkää meikin tai hiusten puljaamista, vaan myös sitä, että kasvojen iho tykkäsi kyttyrää ulkoilmasta, auringosta, liian pitkistä pesuväleistä ja hikoilusta. Näppyjä ilmestyi niin paljon, että teini-ikä jäi kirkkaasti kakkoseksi. Sääret ja kämmenet täyttyivät pikkunaarmuista, ja kaikki vaatteet alkoivat haista muutaman päivän rinkassa hautumisen jälkeen tympeälle. Minulla oli mukana kulmakynä, mutta hukkasin sen puolimatkassa. Nyt, kun voin puhdistaa nassun iltaisin muullakin kuin käsidesillä ja sutia siihen aamuisin ihan mitä pakkelia haluan, arvostan purkkeja ja purnukoita ihan eri lailla. Toisaalta tiedän, että ilmankin selviää oikein hyvin.

Omituista kyllä, mutta en kyllästynyt ollenkaan muutamaan vaelluselämän olennaisimpaan osa-alueeseen. Käveleminen itsessään tympi vain nälkäisenä, ja sen epäotollisen olotilan pystyi korjaamaan parilla kourallisella pähkinöitä. Jalkoihinkaan ei sattunut ennen kuin vasta aivan viimeisinä päivinä, eikä minulle ilmaantunut kolmessa viikossa yhden yhtään rakkoa! Myöskään tylsyys ei vaivannut, vaan nautin jokaisesta lytkeästä hetkestä. Olin suunnitellut selailevani saksankielisiä kiipeilylehtiä majoilla iltaisin, mutta yleensä vain istuskelin kirjoittamassa laiskasti päiväkirjaa, kuvaamassa auringonlaskua tai turisemassa niiden kanssa, joiden kanssa päädyimme jakamaan illallispöydän. Toisin kuin pari vuotta sitten Väli-Amerikassa, rinkkakaan ei roihauttanut käpyä käryämään. Itse asiassa se tuntui kevenevän päivä päivältä, sillä opin säätämään sitä paremmin. Aarnin rinkoille siis megaturbosuositus, varsinkin haastavaan maastoon ja/tai kiipeilyyn!

IMG_6662
IMG_6644
IMG_6663

Vuorilta kaipaan

… päivän missiota. Sen jälkeen, kun aamuaurinko alkoi sarastaa verhottomien ikkunoiden läpi majalla, päivän marssijärjestys oli selvä. Ylös, pesulle, aamupalalle, päivän varustuksen säätö ja matkaan! Välillä saattoi kyllä pitää kuvaus-, herkuttelu- ja maisemienkatselutaukoja, mutta etappi oli saatava loppuun ennen pimeäntuloa – tai vielä pahempaa, illalliselta myöhästymistä. Mutta kun päivän kilometrit oli tarvottu, missio oli suoritettu, eikä iltaisin tarvinnut enää murehtia keskenjääneitä askareita.

… keskittymistä. Ilman läppäriä ja nettiä pystyin irtautumaan jatkuvasta virikkeiden tulvasta. Majoilla ei yleensä ollut kenttääkään, joten kotiin soittelunkin sai unohtaa. Olin gradukevään jälkeen niin väsynyt, etten huomannutkaan tarvitsevani iltojen ratoksi luettavaa tai ristikoita. Kirjoitin yleensä iltaisin sivun tai pari reissulokiin, mutta muuten aika vain jolkotteli ohi nauttiessa ja ollessa läsnä. Juttelimme kaverin kanssa haaveista, peloista, politiikasta ja vaikka kivilajeista, vakoilimme toisia vaeltajia, bongasimme murmeleita ja menimme yhdeksältä nukkumaan.

… eläinystäviä. Moni alppieläin ei osaa pelätä ihmistä, joten sain ihailla vuorikauriita ja salamantereita lähietäisyydeltä. Toisinaan huomionkipeä lehmä kerjäsi rapsutuksia tai aamiaismajoituksen koira istahti syliin iltateellä. Selailin Bolzanossa museossa kirjaa Dolomiittien florasta ja faunasta, ja bongailinkin innolla alppinaakkoja ja kotkia viimeisellä viikolla. Täällä Budapestissä kyllä riittää hauvoja ja variksia, ja arvostan niiden seurailua, mutta betoniviidakon yleisin laji on ihminen. (Paitsi että se taitaa kyllä olla rotta.)

… väsymystä. Sisäinen kelloni on enemmän kukkuu kuin käkikellon nimikkotähti, ja joudun usein arki-iltoina odottelemaan nukkumattia liian kauan. Päässä hyrräävät kaikki päivän aikana opitut asiat, käydyt keskustelut ja tulevat työt, ja rauhoittumiseen menee joskus tuntitolkulla. Vaelluksella oli toisin: raitis ilma ja reipas fyysinen rasitus vetivät lihakset makaroniksi heti illallisen jälkeen, eikä aivoilla ollut huikeiden maisemien lisäksi mitään jauhettavaa. Jäätikköjärvien ja edelweissien kuviin nukahti kuin itsestään.

… syömistä. Vaikka vaellusmuona ei aina hivellytkään makunystyröitä, määrä korvasi usein laadun. Jos kävelee rinnettä ylös alas vähintään puolet päivästä, voi syödä ihan mitä lystää, eikä kaloreita kerry siltikään riittävästi. Juustomakaronia, itsetehtyjä limsoja, sacher-kakkua, hilloleipää, suklaapatukoita, gelatoa… vaeltajan nälkä on loputon. Saatoin upottaa kitusiini aamiaisella kolme leipäpalaa eri juustoilla ja hilloilla, muutaman kananmunan, croissantin, hedelmän tai kaksi, kolme kuppia teetä ja jogurttia suklaamyslillä. Nyt minulla ei ole edes aamuisin nälkä, ja surautan usein vain smoothien reppuun kirjastoevääksi.

***

Vaikka Euroopan katolle onkin ikävä, ei siellä kuitenkaan voisi viettää montaa kuukautta pitempää aikaa. Kuukaudessa en ehtinyt vielä päästä pitkille reissuille tyypilliselle maailmantuskatasolle – miten minä voin vain lekotella riippumatossa, kun niin moni asia menee pallollamme päin helvettiä?

En olisi tällä hetkellä missään mieluummin täällä Budapestissä, en tekisi mitään mieluummin kuin väsäisin esitelmiä kv-politiikan konstruktivismin alkuvaiheista tai opettelisi taitto-ohjelma InDesignin saloja iltaisin kirjastolla muiden toimittajanalkujen kanssa. Yritän kuitenkin muistaa kesän opit: nauttia auringosta silloin kun se paistaa, vähentää kännykännäpläystä ja rapsuttaa kiipeilysalin koirakaveria aina, kun hän sitä itsekin haluaa.

Ja tietty suunnitella vaellusviikonloppua Slovakiassa! Mäennyppylät eivät Keski-Euroopasta lopu.

Yleinen

Kolme viikkoa Alpeilla – reitti ja paikat

27.8.2018

Tervehdys uuteen viikkoon! Minulle se alkaa Suomesta ja kulkee Hollannin kautta Unkariin, huh.

Ennen kuin antaudun fiilistelemään kesän reipasta jalkamarssia Euroopan katolla, siitä olisi syytä kuitenkin latoa faktat tiskiin. Kenties inspiraatioksi, kenties neuvoiksi, kenties ihan vaan huvitukseksi. Vielä ehtii Alpeille vaeltamaan, kiipeilemään ja pyöräilemään – itse asiassa rinteet ovat sulimmat syys-lokakuussa, kun kaikki lumet ovat jo sulaneet, eikä uusia ole vielä ropissut. (Paitsi eilen Itävallassa.)

Reittivalinta: Garmisch-Partenkirchen (Saksa) – Cortina d´Ampezzo (Italia)

Alpeilla risteilee loputon polkuviidakko, ja pitkänmatkareittejäkin on satoja. Minulla oli käytettävissä projektiin muutama viikko, ja halusin viettää ainakin osan ajasta saksankielisellä alueella. Puhun kieltä, tunnen paikalliset vaellustavat ja ikävöin kovasti tirolilaisia vuoristoherkkuja. Päätimme lähteä matkaan Saksan puolelta, sillä ensimmäisen viikon reissuseurani – äiti! – lensi Müncheniin.

Pläräsin viikkotolkulla eri reittivaihtoehtoja, eikä mikään pitkä reitti tuntunut sinällään sopivalta. Halusin budjetti- ja maisemasyistä yöpyä enimmäkseen vuoristomajoilla enkä motelleissa laaksossa. Mahdollisimman paljon luontoa mukaan, kiitos! Lopulta päädyimme seuraamaan Via Alpinan punaisen reitin etappeja ensimmäiset kuusi päivää, ja loput yksitoista Via Alpinan keltaista reittiä päinvastaiseen suuntaan kuin oppaassa.

Halusin kokea mahdollisimman monipuolisia luontokohteita ja elämyksiä, joten toisinaan skippasimme laaksossa tamppaamisen ja menimme pari siirtymää bussilla tai junalla. Thru hike -mentaliteetilla voi vaeltaa toiste, ja todennäköisesti aionkin. Tällä kertaa tahdoin kuitenkin lomailun valokeilaan, en suorittamista. Käytimme ihmistä nopeampaa kulkupeliä siirtyessämme punaiselta reitiltä keltaiselle ja keltaisen reitin Italian pätkällä parin päivämatkan verran suuren laakson halki.

Seitsemäntoista vaelluspäivän varrelle mahtui niin maidonvaaleita vuoristopuroja, jäätiköitä kolmen tuhannen metrin korkeudessa kuin suloisia laaksokyliä lehmineen ja kilipukkeineen. Se oli tarkoituskin: korkeus vaihteli 700 metristä yli 3000:een, ja pohjoisesta etelään käppäillessä kivi-, kasvi- ja eläinlajit ehtivät myös vaihtua moneenkin kertaan.

etappi1
IMG_6240
IMG_6265

1. viikko: Garmisch-Partenkirchen (Saksa) – Schwaz (Itävalta)

Pitkän matka polkaistiin käyntiin Garmisch-Partenkirchenin kuuluisan lentomäen kupeesta rankkasateessa. Heti ensimmäisenä päivänä pääsimme tutustumaan uuteen ja omituiseen eliölajiin, alppisalamanteriin, joka kömpii esille vain ilmankosteuden lähennellessä sataa prosenttia.

Ylitimme heti toisena päivänä Saksan ja Itävallan rajan, ja suuntasimme yöksi laaksoon Scharnitziin. Seuraavat neljä päivää vietimme Karwendeltalin luonnonpuistossa, autoteiden ulottumattomissa. Korskeat, vaaleanharmaat rosohuiput reunustivat polkuja, jotka kulkivat enimmäkseen havumetsien ja alppiniittyjen läpi. Eristyneen sijainnin lisäksi vaahteralaaksot ovat Karwendeltalin kuuluisa erikoisuus, ja suosittelen Karwendelissa liikkuvia yöpymään Eng Almin pikkiriikkisessä kylässä. Siellä voi syöpötellä luomutilan kakkuja ja juustoja, käveleskellä kirpsakassa vuoristoilmassa jättivaahteroiden keskellä ja kömpiä mukavasti saunan kautta nukkumaan vaellushotelli Engissä.

Karwendeltalin läpivaellusta ei ehkä kannata harkita ensimmäiseksi alppimatkaksi, sillä leikkiä ei voi jättää kesken. Maitojunia sivistyksen pariin ei yksinkertaisesti kulje, ellei saa lahjottua paikallista maajussia heittämään lähimmälle asemalle tuntien rytkyttelyn päähän jeepillään. Vähän kokeneemmalle kulkijalle Karwendel on puolestaan paratiisi, sillä siellä saa nauttia luonnon rauhasta vain muutaman kanssavaeltajan kanssa kesäsesongin korkeimpinakin hetkinä. Esimerkiksi Karwendelhausissa ja Lamsenjochhüttellä sai nauttia todella autenttisesta alppimajakokemuksesta, kun majanpitäjät kuuluttivat säätiedotusta kaikille vieraille olohuoneen takan edustalla ja baarissa tarjoiltiin paikan päällä väännettyä käpysnapsia.

Etappi päättyi hopeakaupunki Schwatziin, jossa leijui vähemmän ylellinen tuoksu: lehmänlanta. Puksuttelimme Schwatzista pariksi päiväksi ihastelemaan Innsbruckia, mutta punainen reitti olisi jatkunut syvemmälle kohti Pohjois-Tirolin sydäntä.

etappi2
IMG_6415
IMG_6438

2. viikko: Mittelberg (Itävalta) – Merano (Italia) 

Kuuden ja puolen päivän puristus Alppien vedenjakajan yli oli rankka, mutta tuhottoman monipuolinen. Keltainen reitti vei meidät heti kättelyssä 2800 metrin korkeuteen Pitztaler-jäätikön kupeeseen, jossa bongasimme niin leivää vuoristotautia kuin vuorikauriitakin. Ylitimme solan kolmen tonnin korkeudessa ja kipittelimme alas Söldeniin laskettelurinteiden reunoja pitkin. Olisipa mahtavaa päästä Söldeniin lautailemaan talvisaikaan! Rinnettä ja rinneravintolaa riitti, ja lumet pysyvät siellä pitkään korkean sijainnin vuoksi.

Matka jatkui kohti Ötziä ja Italian rajaa. Similaunhütte valtakunnanrajalla tarjoilee sekä näkymät kahteen maahan että neljän ruokalajin taivaallisia illallisia. Vaelsimme Mittelbergistä Similaunhüttelle melkein yhtä matkaa berliiniläisen perheen kanssa, ja viimeisellä yhteisellä majapaikalla pelailimme jo saksalaisia korttipelejä ja solvasimme toisiamme hitaiksi pitkin päivää.

Similaunhütteltä on hirmuinen, kivinen alamäki kohti Schnals/Senales-laaksoa. Jos harkitset nousevasi joskus Similaunhüttelle Italian puolelta, mieti uudelleen. Korkeuseroa kertyy 1400 metriä muutamaan tuntiin, ja loppunousu on sekä pelottava että todella jyrkkä. Itävallan puolelta se oli lähes miellyttävä! Laaksoon päästyämme liityimme muutamaksi päiväksi Meraner Höhenweg -reitille, joka kiertää Texel/Tessa-kansallispuiston noin viikossa. Reitti näytti kartalta aika tasaiselta, mutta osoittautui reissun tuskaisimmaksi: punkit, helteet ja jatkuvat ylösalas-sahaaminen veivät meiltä mehut. Onneksi majoitus hoitui ihanilla retkeilymajojen ja maatilojen risteymillä, joissa sai rapsutella possuja, herkutella vastaleivotulla aprikoosikakulla ja lueskella kirjaa kukkasten keskellä Italian auringossa.

etappi3
IMG_6532
IMG_6558
IMG_6687

3. viikko San Cipriano (Italia) – Sassolungo (Italia) 

Voi Dolomiitit! Viimeisellä viikolla oli tarkoitus päätyä Cortinaan, James Bondeista ja alppihiihdon MM-kisoista tuttuun luksuskohteeseen, mutta majoihin ei mahtunut tai ne olivat niin kalliita, että rahakirstun pohja tuli vastaan. Siispä kiersimme vähän hölmöä siksakkia Dolomiittien upeimpien huippujen väliä.

Turha valittaa, koska näimme kuitenkin Dolomiittien kauneimmin kiiltävät helmet: Rosengartenin, Sassolungon ja Marmoladan. Ikonisten huippujen ja täydellisen sään yhdistelmä sai hengen salpautumaan varsinkin iltaisin, kun ryystimme teetä. Auringonlasku värjäsi vaaleat kallioseinämät ruusunpunaisiksi, ja ne loistivat omaa valoaan hämärtyvää yötaivasta vasten.

Dolomiiteilla maasto oli todella kaksijakoista: joko hyppelimme helppoja alppiniittyjä pitkin kuin keväiset alppikauriit tai huohotimme ja kiroilimme tiukoissa ylä- ja alamäissä. Dolomiiteilla on todella monen tason reittejä, joten kartat kannattaa tavata tarkkaan. Me emme eräänä päivänä niin tehneet, ja lastenleikiltä näyttänyt kolmen solan päivä muuttuikin lähes kymmenen tunnin taisteluksi omia pelkoja ja luonnonvoimia vastaan. Myöhemmin huomasimmekin, että polku oli merkattu todella katkonaisin viivoin: kaikkein vaikeimman tason reitti, siis.

Ainutlaatuisten maisemien perässä myös tuhannet muut turistit jakoivat Dolomiitit kanssamme, ja ensimmäistä kertaa väkimäärä alkoi ahdistaa. Hissejä oli vedetty lähes jokaiselle rinteelle ja jopa muutamalle huipulle, ja näköalaravintolat tönöttivät jyrkänteillä pilaamassa näköaloja. Toisaalta tuotteistetulle Sassolungolle oli mukavaa päättää vaellus, sillä halusin jo päästä eläkeläismummojen reviiriltä omaan rauhaan Lappiin.

(Minusta on hienoa, että jokaisen pääsy vuorille on turvattu. Kaikkien pitää päästä nauttimaan luonnosta! Mutta koska olen vetreäjalkainen ja vähän erakko, välttelen mielelläni väkimassoja. Niiden keskelle päätyminen oli siis oma moka, ei kanssamatkustajien.)

* * *

Palaan varsinaisiin vaellusvinkkeihin, parhaisiin kohteisiin ja majaetikettiin toisella kertaa – nyt on aika keittää linssisoppaa. Vuorten kuvia ensi yön uniin!