Yleinen

Mitä kuuluu?

26.5.2019

Meni viisi viikkoa julkaisematta mitään.

Samasta syystä kuin en kaiva kameraa esille vuoren huipulla tai keikan parhaan biisin aikana. Silloin pitää imeä näkymä ja tunnelma itseensä, ja muistoja voi sitten myöhemmin käsitellä ja ymmärtää.

Näiden viikkojen aikana olen käynyt Slovakiassa ja Kroatiassa autoilemassa (perheen tai ystävien kanssa), pistänyt helvetin rankan kevätlukukauden pakettiin (ja saanut parempia arvosanoja kuin koskaan vielä yliopistossa), telttaillut Balatonilla viikonlopun verran ihan junaradan vieressä, heittänyt hyvästit Budapestissä asumiselle ja ihanalle kämpälle, viettänyt suloiset 11 päivää Leipzigissa kuherrellen (ja jättänyt Leipzigin taakse niin vastentahtoisesti kuin vain voi) ja lopulta päätynyt Tromssaan kesäksi.

Ihan hitosti kohinaa, eikös.

Olen matkannut fyysisesti monia kiharaisia mutkia pitkin takaisin pohjoiseen. Tahti kuulostaa hengästyttävältä, mutta oli nautittavaa oikeastaan ihan tänne Tromssaan asti. En ollut käynyt melkein vuoteen missään ilman perheentapaamis- tai työntekotarkoitusta, joten tuntui ihanalta vain hypätä vuokra-auton pelkääjän tai kuskin paikalle ja navigoida pitkin Slovakian hämmästyttävän kuoppaisia ja Kroatian yllättävän hyvälaatuista tieverkostoa. Oli jo aikakin päästä nuuskimaan niin Tatrojen, Balatonin kuin Välimerenkin tuulia.

Vaikka olen saanut siirrettyä puolet omaisuudestani kesäteloille Budapestiin ja toisen puoliskon mukaani tänne Tromssaan, ja vaikka olen aloittanut työharjoittelun omasta mielestäni ihan mukavasti, sydän ei ikävä kyllä sattunut mukaan Berliini-Tromssa-lennolle.

En ole vieläkään ihan täysillä tässä Norja-kesässä mukana, ja meni hetki tajuta, miksi. Loppukesästä alkaen edessä on niin hienoja juttuja, että haluaisin hypätä madonreikään ja pyrähtää vanhempien kotipihaan auto täynnä ulkoiluromua polkupyörästä lähtien. Edessä on vaikka mitä mahtavaa, takana on vaikka mitä mahtavaa (mutta myös liikaa opiskelua), ja tässä hetkessä on puolikiinnostava työharjoittelu kaupungissa, jossa en tunne juuri ketään.

Kun tietää, mistä lievä epämukavuus johtuu, siitä voi myös oppia ja opetella sietämään sitä. Jopa ehkä pitämään siitä.

Päällimmäisenä mielessä on iltaisin ikävä. Budapestin ja Leipzigin välimatka ei ollut kummoinen, ja kumpikin sai opiskelijana otettua reiluja viikon lemmenlomia toisen luo vähintään kerran kuussa. Nyt meitä kumpaakin vaivaavat 8 tunnin toimistopäivät ja rahapula, joten pääsemme seuraavan kerran nukahtamaan toisen kättä puristaen ehkä heinäkuussa. Tämä kokemus taitaa opettaa meille molemmille, että nyt ei ole hyvä olla erossa, ja vauhdittaa motivaatiota muuttaa samaan paikkaan niin nopeasti kuin mahdollista.

Kaipaan myös kurssikavereita. Hitsauduimme todella tiiviiksi porukaksi kirjastossa ryhmätöitä vääntäessä ja halpaa unkarilaista viiniä latkiessa, ja nyt melkein kaikki lähtivät kesäksi työharjoitteluun kuka minnekin: Puolaan, Saksaan, Viroon, jopa Hong Kongiin. Ensi vuonna meidät jaetaan kahteen ryhmään, joista toinen suuntaa Wieniin ja toinen New Yorkiin, joten pelkäsin, että yhteytemme katkeaisi saman tien. Näköjään muutkin olivat huolissaan samasta asiasta, ja olemme tekstanneet joka päivä. Kesän jälkeen kurssinpuolikkaamme jälleennäkeminen on varmaankin naurunkyyneliä ja huonoja vitsejä täynnä. Toivon todella, että nämä tyypit ovat se kaveriporukka, jonka kanssa voi vielä vuosikymmenten päästäkin viettää pitkiä viikonloppuja jossain Keski-Euroopan pääkaupungissa ja sössöttää sosialismin oikeasta luonteesta.

On myös todella outoa olla samalla leveyspiirillä perheen ja lapsuudenystävien kanssa, mutta silti 9 tunnin ajomatkan päässä. Niin lähellä, mutta niin kaukana. Inarista ei voi lähteä tänne kahden päivän vapailla, eikä täältä sinne. Päällemme saattaa ropista räntää samasta matalapaineen rintamasta, mutta emme voi piilotella siltä samassa kivenkolossa päiväpatikalla. En ole käynyt kotikotona sitten tammikuun, enkä malta odottaa niitä elokuun viikkoja, kun pääsen lämmittämään rantasaunaa ja paistamaan lättyjä Inarijärven saaressa.

Sitä paitsi jonkun toisen kirjoittamien raporttien oikolukeminen kesäkaudella tyhjentyvällä toimistolla on aika tylsää. Itse asiassa suunnittelisin mieluummin gradua. Ehkä minun pitäisi sittenkin harkita sitä väikkäriä.

Suomi-lomaa ja Wienin syksyä odotellessa aion siis lenkkeillä merenrannassa, opetella käyttämään Squarespacea ja tekemään ei-akateemista tutkimusta, valloittaa vuoria uusien patikointikaverien kanssa ja kutsua Tromssaan kylään perhettä ja ystäviä. Vaikka tämä ei olekaan se aika ja paikka, jossa ehdottomasti tahtoisin olla, täällä on aivan viihtyisää ja ennen kaikkea opettavaista.

Kuvat huhtikuisesta Zagrebista, jossa tuoksui alkukesä ja jossa alkoi sataa heti, kun saimme jäätelötötteröt kouraan. 

Yleinen

Kun yritin pysyä yhdessä maassa

11.4.2019

Olen ollut viimeisen neljän vuoden aikana kirjoilla kuudessa eri maassa (Suomi, Norja, Sveitsi, Itävalta, Hollanti ja Unkari), minkä lisäksi olen viettänyt muutaman viikon tai kuukauden Costa Ricassa ja Kanadassa. Näiden päälle olen vielä viettänyt viisi kuukautta reppureissulla.

Kun lähdin ensimmäistä kertaa ulkomaille kesätöihin – Sveitsiin nelisen vuotta sitten – lupasin itselleni, että reissailisin ja riekkuisin niin kauan kuin tämänmuotoinen seikkailu sykähdyttää. Hauskaa on ollut, enkä vaihtaisi yhtään kokemusta pois. Noh, olen kuitenkin nyt Tilburg Universitystä valmistuttuani ollut vankasti sitä mieltä, että osittainen matkalaukkuelämä saisi jo riittää.

Hain CEU:hun osittain siksi, että voisin viettää kaksi vuotta samassa kaupungissa. Halusin ystäviä, joiden kanssa tiet eivät erkanisi vähään aikaan; ostaa pyörän ja hyvän paistinpannun ja moikkailla kiipeilysalilla ja lenkkipolulla tuttuja kasvoja. Ja jos lähtisinkin reissuun, voisin palata tuttuun kouluun, tuttuun asuntoon.

Aika ironista, että CEU:n pyörremyrsky voimistui juuri sinä vuonna, kun minun piti asettua pikkuisen aloilleni, antaa ensimmäisten vesijuurten tunkea esiin. Unkarin autokraattinen hallitus on kammennut yhdysvaltalaisomisteista yliopistoamme ulos maasta jo parin vuoden ajan, ja ensi syksystä lähtien CEU:n kampus hivuttautuu pikku hiljaa Wieniin. Jokainen opetusohjelma sai itse päättää, kummassa kaupungissa jatkavat maisteriopiskelijat kuluttaisivat luentosalien penkkejä. Kv-politiikan kahden vuoden ohjelma, jossa siis opiskelen, päätti heivata meidät ensi syyslukukaudeksi Wieniin ja kevääksi takaisin Budapestiin.

Eikä siinä vielä läheskään kaikki. Menen kesäksi työharjoitteluun Norjaan, ja kenties talvisen Budapestiin paluun sijaan lähdenkin vaihtariksi Saksaan. Olen jo saanut hyväksynnän vaihto-opiskelulle, mutta CEU:n tilanne on niin sekava, etten uskalla vannoa Saksan-keikkaa varmaksi. Sekavia ovat omatkin aikatauluni, sillä voi olla, ettei vaihto sovi omaankaan elämäntilanteeseen.

Suunta on silti todennäköisesti kohti Saksaa viimeistään gradunkirjoittelua varten – siihenkään ei ole enää kuin vuosi.

Seesteisen Budapestiin jämähtämisen sijaan luvassa onkin seuraavanlainen sekava pomppiminen:

1-4/2019: Budapest, Unkari

5-8/2019: Tromssa, Norja

9/2019: Budapest, Unkari

10-12/2019: Wien, Itävalta

2020: Budapest ja/tai Saksa vielä tuntemattomassa järjestyksessä

Tämän puliveivauksen logistiikka kuulostaa hirveältä, mutta ei itse asiassa varmaankaan ole kovin vaikeaa. Voin jättää suurimman osan maallisesta mammonastani tänne Budapestiin jonkin paikallisen kaverin häkkivarastoon, ja ne on suht helppo kärrätä Unkarista Itävaltaan. Itävallassa meille tarjoillaan ilmaista majoitusta, koska kun otimme opiskelupaikan vastaan, sijoituspaikkana luki koko kahdeksi vuodeksi Budapest. Ja kun näin ei olekaan, on yliopiston vastuulla hankkia tällaisille koulutuspakolaisille majoitus ja kuljettaa meidät maasta toiseen.

Ehkä minun ei ollut tarkoituskaan asettua vielä lainkaan aloilleni. Pääsen kokemaan kesän Norjan vuorilla ja ilmastoraportteja kaivellen, syksyn wieniläisessä opiskelija-asuntolassa sacher-kakun ja rieslingin äärellä ja kenties sitten päätyä jo suunniteltua nopeammin sinne, minne todella haluan päätyä ja jonne todennäköisesti juutun pitemmäksi aikaa.

Tai mistä sitä tietää. Ehkä muutankin seikkailupakuun sen sachsenilaisen kiipeilijän kanssa, jonka kanssa yritän päästä saman postiluukun taakse. En usko, että tärkeintä on tällä hetkellä pysyvä osoite, vaan pysyvät ihmissuhteet, joita ei tarvitsisi hoitaa enimmäkseen Skypen kautta.

Yleinen

Tutustumassa unkarilaiseen ekokylään

2.4.2019

On kyllä kiirettä pidellyt loppuesseiden kanssa, joten en ihan hihkunut riemusta, kun kestävän kehityksen kurssin kenttäviikonlopun ajankohta selvisi: kahden kaikkein kiireisimmän viikon välissä.

Ei kait siinä muu auta kuin lyödä läppäri kiinni kolmeksi päiväksi ja yrittää avata mielensä oravanpyörästä hypänneiden utopioille. Suuntasimme Gyürüfün Etelä-Unkariin viikonlopuksi tutustumaan ekokylän ajatukseen ja toteutukseen sekä teoriassa että käytännössä.

Puhuimme paljon siitä, mikä erottaa tavallisen kylän ekokylästä. Juu, ekokylissä ollaan ympäristöystävällisiä ja tehdään yhteisönä tasa-arvoisia päätöksiä. Päällimmäiseksi jäi kuitenkin tunne siitä, että ekokylässä eläminen on pakoa kaupungista ja oravanpyörästä, mutta Nuorgamissa syntynyt ja sinne jäänyt poromies on vain tavallinen kyläläinen.

Kapitalistisen kulutusyhteiskunnan kritisoiminen ja siitä irtisanoutuminen eivät missään nimessä ole huonoja juttuja. On paljon vaikeampaa muuttaa Kalliosta Nuorgamiin ja opetella poronhoitoa kuin syntyä perheeseen, jossa voi kulkea vanhempien mukana poroaidoilla taaperosta asti. Samalla lailla nostan hattua Gyürüfüün muuttaneille oman elämänsä pioneereille, jotka ovat vaihtaneet vaikkapa toimittajan työn vuohien kaitsemiseen ja insinöörinuran majatalon pyörittämiseen ja hevosten kouluttamiseen. Suurin osa kylän asukkaista on muuttanut sinne jo 90-luvun lopulla, joten he todella ovat sitoutuneet piskuisen ekokylän elämäntapaan.

Gyürüfü tyhjeni kokonaan 60-luvulla, kun Unkarin sosialistinen hallitus tuomitsi kylän tuottamattomaksi yhteiskunnalle. Talot hajosivat ja pellot metsittyivät. 90-luvun lopulla neljä hipihtävää perhettä päätti elvyttää hylätyn kylän. Vuonna 2019 Gyürüfüssä perinteisen mallisissa taloissa on katolla aurinkopaneelit ja vankat antennit wifiä varten.

Jos esseiden paine ei olisi kolkutellut takaraivossa ja ohjelma olisi ollut vähän löysempi, Gyürüfü olisi voinut tarjota mahtavaa rentoutumista lukukauden lopuksi. Kevät oli saapunut Pécsin kukkuloille, joten ruoho vihersi, linnut lurittelivat puissa raivoisasti ja aurinko kärvensi kaikkien meidän kirjastonkalpeat naamat uuteen uskoon.

Kissat ja koirat kuljeskelivat isäntäperheemme pihapiirissä ja kerjäsivät kesken luentojen rapsutuksia. Eikä luentoja voisi oikein mukavammin pitää: istuimme ringissä nurmikolla, nautiskelimme aamupäivän auringonsäteistä ja ryystimme teetä termarista. Tauoilla opettelimme jousiammuntaa ja savitiilien tekemistä (siihen sisältyy esimerkiksi tasajalkaa hyppimistä).

Saimme maistella paikallista hunajaa, vastapaistettuja donitseja ruusunmarjahillolla ja vuohenjuustoa naapuritalosta. Iltaisin pihavajasssa lämpeni vastarakennettu puusauna, jonka löylyissä kuuntelin proffan kertomusta hänen 27 Kanadassa vietetystä vuodestaan. Iltaisin pesin hampaita jurttamme vieressä ja ihailin tähtitaivasta. Sitä kun ei Budapestin valosaasteissa koskaan oikein näe. Tuntui kuin olisi ulkosaunamme terassilla tammikuussa, vain revontulet puuttuivat.

Äiti Maata ei pelasteta ilmastonmuutoksella sillä, että jokainen meistä pakkaa kimpsunsa ja kampsunsa ja muuttaa maaseudulle. Opin kuitenkin jurttaviikonlopun aikana sen, että jokainen voi tehdä paljonkin hiilijalanjälkensä pienentämiseksi ja yhteisöllisyyden lisäämiseksi. Ei ole pakko muuttaa hiekkatien päähän kasvattamaan hevosia, jotta voisi ottaa lungimmin ja olla vähemmän haitaksi ympäristölle: kaupungissa voi vaikka kierrättää tehokkaasti, asua vähän kompaktimmin ja osallistua kaikenlaiseen järjestötoimintaan.

Isäntämme István kertoi leikitelleensä maallemuuttoajatuksella opiskeluajoistaan lähtien. Unelma piinasi häntä päivin ja öin, ja lopulta hänen oli tehtävä valinta: haudatako haaveet vai muuttaa elämän suuntaa perustavanlaatuisesti?

Samanlaisia pienimuotoisia pakkomielteitä lienee meistä jokaisella. Yhteiskunnan asettamat paineet ohjailevat käyttäytymistämme laumaeläiminä. Toivottavasti Istvánin tarina rohkaisee vielä monia tekemään sitä, mikä tuntuu oikealta. Kunhan esseet on taputeltu, hyppään varmasti syvällisten pohdintojen pariin ja muistan Gyürüfün öisen hiljaisuuden.

Oletko koskaan halunnut heittää hanskoja tiskiin ja muuttaa pikkukylään silittelemään kissoja (ja raatamaan niska hiessä)? 

Istvánin perheen luona voi majoittua mukavasti vierastuvassa noin 15 euron hintaan per nuppi, jos haluaa lähteä tuijottamaan kukkuloita ja tähtiä ja ennen kaikkea rentoutumaan. Täältä löytyy runsaasti infoa unkariksi ja yhteystiedot.

PS. Valtava hatunnosto vanhemmilleni, joiden takia tämä ekokylävierailu ei tuntunut kovinkaan erikoiselta. Olen nimittäin tottunut kantamaan ulkosaunalle vedet avannosta, kuokkimaan pottuja syyskuussa, ripustamaan poronsydämiä kuivaamaan kevättalvella ja kääntämään kompostia. Eikä sen parempaa lapsuutta olisi voinut olla.

Yleinen

Voi kun olisi kesä ja Norja

23.3.2019

Tihkusateisia päiviä, pisaroita saniaisenoksilla. Harmaansinisenä vellova Jäämeri ja sen yllä kaartelevat lokit, niin voimakas merilevänlöyhkä, että pikku hietakärpäset tuntuvat vain hajun jatkeelta. Liukkaat rantakivikot, vesikasveihin juuttunut uistin ja termospullossa viimeinen teetippa. Loputtomat ylämäet ja pikkukiviä vaelluskenkien pohjat täynnä.

Yritän tässä vakuuttaa itselleni, että Norjassa on ne huonotkin puolensa. Mutta kun nekin kuulostavat tällä hetkellä kauniilta.

Olen havahtunut jo useampana päivänä putkeen muistelemaan Norjan kesää. Tai Norjassa punkkaamista ylipäätään. Vuorten siluetteja, joita katsella iltateellä ja mussuttaa vielä pari Gjende-keksiä lämpimän juoman kaveriksi. Piiskaavaa sadetta paljaita olkavarsia vasten lenkillä, etanoiden ylitse hyppimistä.

Budapestissä on sinänsä kaikki hyvin (mitä nyt lukukausi voisi jo loppua). Nautin päälle pukkaavasta keväästä täysillä, sillä nyt voi palata Tonavan rannalle paistattelemaan päivää ja hengittelemään hieman saasteista yöilmaa. Beer gardenit avaavat jälleen ovensa ja turistit täyttävät aukiot. Keväässä on kuitenkin se puoli lappilaiselle, että tulee armoton kaipuu luontoon. Jos olisin Inarissa, loikoilisin makuualustalla jonkin pikkujärven jäällä, heiluttelisin laiskasti pilkkivapaa ja söisin suklaamunia. Paistaisin nuotiolla soijanakkia ja hiihtelisin illan tullen hankia pitkin kotisaunaan.

Luonto. Vesi ja maa. Paskahkot kelit. Eli siis Lapin lisäksi myös Norja. Maa, jossa voisi rämistellä polkupyörällä töiden jälkeen yöaurinkopatikalle tai narraamaan kampelaa laiturilta dyykatuilla kananugeteilla (toimii muuten!).

Norja-höpinäni ei kumpua ihan tyhjästä, sillä olen itse asiassa menossa Tromssaan kesäksi työharjoitteluun. Kolme kuukautta kaksoiselämää: arkipäivisin viestintää ja ilmastonmuutosta, iltaisin ja viikonloppuisin maastossa rypemistä ja kaveeraamista sesonkityöläisten kanssa.

En vain alkuun ollut ajatuksesta lainkaan innoissani. Olisin mieluummin jäänyt työttömäksi eli siis lähtenyt Itä-Saksaan toteuttamaan höperöitä kirjoitus- ja dokkariprojekteja toisen höperön kanssa. Olisi tullut helleaalto, futishuligaaneista kirjoittelua ja pingiksenpeluuta puistossa.

Kieltäydyin jo yhdestä harjoittelupaikasta Argentiinassa, koska se nyt ainakin on liian kaukana. En viitsinyt perua enää toista, jotta voisin viettää rappiollisen kesän paikassa, jonne varmaan päädyn muutenkin.

Alun mökötyksen jälkeen Norja-aiheiset ajatukset alkoivatkin hipsiä uniin ja päiväuniin. Olisipa Nugattia keksin päälle. Pääsisipä kokeilemaan ulkokiipeilyä Jäämeren graniitilla. Heräisipä meren loiskuntaan ja lokkien juorukerhoon. Asuisinpa puutalossa. Voisipa katsella toimiston ikkunasta lumihuippuja ja istuskella kahvipaussilla melkein tunnin.

Kohta on, kohta pääsee ja voi.

Kun Budapest jää vappuna taakse, olen pakannut rinkkaan ihan toisenlaista tavaraa kuin täällä tarvitsee. Vaellussauvat, kiipeilyvaljaat ja teltta pääsevät jälleen arvoon arvaamattomaan. Lyngenin Alpeilla on niin paljon nähtävää: valaita, kukkaloistoa, hiekkarantoja ja jäätiköitä.

Tästä ei tule rakkauden kesää 2019 (vaan kaukorakkauden kärsimys jatkuu), mutta seikkailukesä tästä voi tulla. Onpahan ainakin maailmanluokan leikkikenttä ja raikasta suolaista tuulta.

Jos olet Tromssan seudulla kesällä tai haluat jakaa jonkin huippuvinkin, ilmianna ihmeessä itsesi!

Kuvat Geirangerista, jossa kokeilin sesonkiduunia kesänä 2017, mutta ei oikein napannut. Vuoret kyllä nappaavat aina. 

Yleinen

Lähijunalla lepolomalle Szentendreen

20.3.2019

Olen jo viime vuonna selittänyt pitkällisesti, miksi haluan asua ulkomailla. Viikonloppuna se taas nähtiin, kun päätin paeta parin kaverin kanssa esseiden dediksiä etelän aurinkoon. Tai no, pelkästään aurinkoon: puksuttelimme 40 minuutin ajan lähijunalla Budapestin naapurikaupunki Szentendreen.

Parasta ulkomailla asumisessa on se, että seikkailu ja tuntematon odottavat kaikkein arkisimpien rutiinien ulkopuolella. Jos en viitsikään mennä kirjastoon viidentenä päivän putkeen kirjoittamaan, voin lähteä etsiskelemään (minulle) uutta kuppilaa muutaman minuutin kävelymatkan päässä kotiovelta. Ja jos sunnuntaina eivät opiskelukiireet paina ja taskussa kilisee muutamana kahdensadan forintin kolikko, voi tunkea ne lähiliikenteen lippuautomaattiin ja antautua kolisevien raiteiden vietäväksi.

Minulla oli sunnuntaille yksi ainoa tavoite: nähdä kana. Se toteutui jo ennen Szentendreen saapumista. Siispä pystyimmekin pyhittämään päivän silkalle lekottelulle, käveleskelylle ja kuvaamiselle.

Samalla missiolla näkyivät olevan muutkin, sillä vuoden ensimmäisenä lämpimänä sunnuntaina Szentendren mukulakivikatuja tallasi monituhatpäinen vierailijalauma. Suurin osa kävijöistä vaikutti olevan rikkaita budapestiläisiä pariskuntia ulkoiluttamassa fifejään ja nauttimassa terassilla huurteisia. Lapset potkulautailivat rantapromenadilla ja harvat ulkomaalaiset turistit tutkailivat museotarjontaa.

Kuten usein aiemmin, tekisi hyvää perehtyä historiaan ennen kuin raahaa maallisen tomumajansa paikan päälle. Szentendre, englanniksi Saint Andrew, poikkesi väestörakenteeltaan viime vuosisatoina suuresti muusta Unkarista, sillä lähes puolet sen asukkaista oli ottomaanivaltaa Belgradista paenneita serbejä. 1900-luvun alusta lähtien pikkukaupungissa toimi aktiivisia taiteilijaryhmiä, minkä vuoksi sieltä löytyykin nykyaikana museoita joka lähtöön. Jos huhtikuussa opiskelu ei tule liiaksi elämästä nauttimisen edelle, voisin napata kirjastosta Unkarin historiaa käsittelevän opuksen ja mennä lueskelemaan sitä jokirantaan limun kera.

Serbihistoriaa kunnioittaaksemme (ja rakkaudenosoituksena balkanilaiselle ruoalle) istahdimme serbialaiseen ravintolaan lounaalle. Emme suinkaan ulkogrillin lihankäryn houkuttelemina, vaan shopska-salaatin kuvat silmissämme välkkyen. Shopskassa yhdistyy suolainen, pehmoinen juusto, kypsät tomaatit, punasipuli sekä kuoritut kurkut tavalla, joka tekee herkusta enemmän kuin osiensa summan – vähän kuin kaura-omenapaistos! Lounas tuli yllättävän kalliiksi, sillä siinä paistatellessamme ja shopskaa maiskutellessamme päätimme lähteä ensi kuussa bussiretkelle Kroatiaan.

Itse ruoat ja juomat maksoivat kuutisen euroa per nuppi. Serbialaiskeidasta lukuunottamatta Szentendressä on tosin jopa hieman kalliimpaa kuin Budapestissä, sillä se on lähes täysiverinen turistirysä. Kevät yllätti Szentendren, sillä sunnuntain väestöryntäys aiheutti kiemurtelevat jonot jäätelökioskeille ja lángos-luukulle. Turhautuneet autoilijat tööttäilivät kapeilla kaduilla, kun selfienottajat tukkivat kulkuväylät.

En ole ihan varma, onko Szentendressä sinänsä mitään muuta nähtävää kuin eurooppalaiselle vanhallekaupungille ominaiset pastellimaalatut talot ja risuja ja linnunpesiä notkuvat katot. Ilma oli raikkaampaa kuin Budapestissä, metrot ja ratikat eivät kolisseet yllä, vieressä ja alla eivätkä ambulanssit ja rakennustyömaat möykänneet. Siinäpä Szentendren kyseenalainen taika.

Istahdimme lähes jokaisen kadun koluttuamme erään kulmakuppilan puoliaurinkoiselle terassille ja haimme tiskiltä viinilasilliset. Minä vihervassari punaista, hiuksensa kihartanut roséta ja Itävallassa pitkään asunut valkoista. Naureskelimme stereotypioille ja vieressä pörränneelle lastenkarusellin psykedeelisille aaseille, josta en laita kuvaa, sillä se veisi yöunet. Aurinko laski, kultainen utu laskeutui hattaratalojen katoille. Keväinen lämpö katosi heti, kun alkoi hämärtää, joten kiskaisimme takit kiinni ja lähdimme takaisin junalle. Samaan lopputulokseen olivat päätyneet ilmeisesti kaikki kaupungin päivävierailijat, sillä lippuautomaatille luikerteli melkoinen jono. Jäimme suosiolla seuraavaan junaan, jossa rapsutimme suloista koiraa ja hämmennyimme tämän rakkaudenosoituksesta niin, että jäimme Budapestissä kyydistä aivan väärällä asemalla.

Szentendre-speksit

Mikä: 20 000 asukkaan kaupunki 20 kilometriä Budapestistä pohjoiseen

Miten: Lähijuna H5 lähtee Batthyany térin asemalta Budan puolelta, matka kestää noin 40 minuuttia.

Mitä maksaa: Ilman Budapestin sisäistä matkakorttia 500 forinttia, kortilla 310, ja opiskelijalle kumpikin puoleen hintaan.

Mitä tehdä: Kirkkoja, pikku museoita, Tonavan sivuhaara, slaavihistoriaa – ja paljon koiria!

Mitä välttää: kesäviikonloppuina kylä on tukossa