Browsing Category

Yleinen

Yleinen

Suomesta takaisin kotiin

5.1.2019

Olen viime aikoina harkinnut juttujen julkaisemista pitkään. Usein niin pitkään, että julkaisematta jäävät. Tämänkin kohdalla puntaroin tarkkaan, mitä teen. Ehkä lievä ammattimaistuminen on tekemässä minusta ylivarovaisen.

Lennän huomenna takaisin Budapestiin. Kotiin. Ja minulla on siitä hieman syyllinen olo.

Olenhan viettänyt päältäpäin täydellisen Suomi-loman. Oli pastellinväristä taivasta hiihtolenkillä ja vastapainoksi tuimaa pohjoistuulta ja polveen asti kinostunutta tuiskulunta kotimatkalla. Mätin ruisleipää kitaani joka aamu, sanoin joka toinen päivä, pesin hiukset järvivedellä ja tervashampoolle. Pelasin kaikkia lapsuuden lautapelejä perheen kanssa melkein yhtä sydämellisesti säännöistä vääntäen glögilasi kourassa. Ihastelin revontulia ja tähtitaivasta ja tänään vielä Helsingissä vaakasuorassa auringonpaisteessa tanssahtelevia, pulskia lumihiutaleita.

IMG_8092
IMG_8097

Silti koti kutsuu jo.

Vuosikausiin en tiennyt, missä koti oli. Ehkä se ei ollut tarpeellinen käsite rinkkaelämässä: tuntematon oli tärkeämpää kuin tuttu, ja aina saattoi lähteä Inariin keräilemään voimia ja nuuskimaan tuttua suopursuntuoksua muutamaksi viikoksi, juurtumaan uudelleen. Se ajanjakso on kuitenkin nyt ohi: minulla on koti, ja se on Budapestissä. Kadulla, jonka varrella on Unicum-tehdas ja piskuinen, nuhjuinen kansankylpylä.

En ole määritellyt vielä kotia sen kummemmin, kuin että se on paikka, jonne ikävöi ja jonne on mukava pesiytyä. Budapestistä tekee nyt kuitenkin eniten kodin yliopistomme CEU ja sen ympärille muodostunut yhteisö. Kun CEU näillä näkymin muuttaa Budapestistä Wieniin ensi syksynä, kotini taitaa siirtyä luonnollisesti luentosalien ja kirjaston kirjojen mukana myös Sacher-Torten kotikaupunkiin.

Vaikka lomalla on ollut ihan tavattoman mukavaa, kaipailen jo lähes seitsemän viikon poissaolon jälkeen takaisin omaan lokerooni. Siihen kuuluu aamupuuroa taloyhtiön yhteiskissan roskiksenkaivuuta katsellen, ratikalla kouluun kolistelua ja Tonavan rannan elämän seurailua ja liian suolaista kikhernepataa kouluruokalassa. Kaipaan iltoihin, jolloin joogaillaan yliopiston autotallissa, katsotaan leffoja luokkahuoneissa tai herkutellaan halvalla, makealla unkarilaisviinillä ja savujuustolla opiskelijakämpän lattialla Oktogonissa. Tahdon uudelle boulder-hallille, Olive Treen hummuslautasen ääreen tai auringonlaskulle Margit-saarelle. Ideoimaan kirjoitusprojekteja kirjaston vitoskerroksen medialuokkaan. Räpsimään kuvia mielenosoituksista.

Lähden huomenna Helsinki-Vantaalle kenties päällispuolisesti tuskasta irvistellen, sillä raahaan mukanani kaikkia vaellus- ja ulkoilukamoja kevään ja kesän seikkailuihin. Tämä tavaramääräkin kertoo, että jotain on naksahtanut päässä: jos hamstraan kaiken omaisuuteni yhteen paikkaan, se tarkoittaa, että siitä paikasta on tullut vähintään päätukikohta.

Hymyilen sisäisesti (ja ulkoisestikin sitten, kun turbokassi on liikahtanut hihnaa pitkin pois vaivoiltani). Ai että, olla kotimatkalla.

Ei enää kotonaan matkalla. Tässä hetkessä koti on muutakin kuin mielentila.

IMG_8165
IMG_8088
IMG_8084

Usein kysytään, kaipaanko jo takaisin Suomeen. Suvun kanssa puhelimessa: joko valmistun, joko menen töihin, joko on löytynyt mies ja milloin oikein muutan takaisin Suomeen.

Suomi, lottovoittosyntymä napapiirin tuntumaan. Suomiarjessa voisi tehdä munatonta nyhtis-munakasta, käydä räppikeikoilla Kalliossa ja juoksennella poluilla kesät talvet.

Se kuulostaa kuitenkin utopialta, jota en osaa maalailla eläväksi edes mielikuvituksessa. Minulla oli tällä joululomalla sama olo kuin viikon pakettimatkalla: ihailen, elämystelen, mutta minulla ei ole aikomustakaan jäädä. Olisin voinut laittaa kengät telineeseen ja vaatteet kaappiin, mutta ne olisi kuitenkin pitänyt kiskoa alas ja pakata uudelleen.

Suomi voisi herättää jonkinlaisia isänmaallisia tuntoja, mutta kun ei tällä hetkellä herätä. Pelkkää vähäistä syyllisyyttä siitä, etten koe sukulaisten ja kielen lisäksi kodinomaista sidettä tänne enää – tai vielä. Vuodet rajojen ulkopuolella ovat tehneet tehtävänsä. Itse asiassa tämä kotiinpaluuintoilu ei ole mitään uutta, vaan jo Hollannista vanhempien luoda kyläillessä tuli samanlainen vieraantunut olo Suomessa. Olen kuulostellut ja tutkaillut tätä ristiriitaista olotilaa: toisaalta olen kaivautunut mukavasti sinne, missä arkeni on, ja toisaalta kipuilen sitä, ettei koti ole siellä, missä läheiset kenties toivoisivat sen olevan.

Toisaalta en haluaisi pyöriskellä identiteettikriisimudissa liikaa. Jos kerran koti on, niin kai siitä voi iloita. Huomenna avaan tutun, raskaan oven, keitän teetä ja vaihdan pitkälliset, muttei tarpeeksi pitkälliset kuulumiset kämppiksen kanssa. Tuijottelen illalla sängynpäätyä ja mietin, millaisen valonauhan virittäisin sen päälle.

Toiset Suomesta vieraantuneet – mitä tunteita heräsi, kun tajusit, että senhetkinen kotisi onkin muualla kuin siinä maassa, jonka passi teillä on? 

Kuvat kodista, mutta ei minun. 

Yleinen

Kyllästymisellä ja konvehdeilla kyllästetty

1.1.2019

On pitänyt kirjoittaa jo monet kerran. Aloitin postauksen jouluaiheisista reissusekoiluista, mutta joulu meni jo. Sitten lentämisen päästöjen kuvauksesta mediassa, mutten halunnut räntätä loma-aikaan. Vuoden muistelutekstiä en halunnut vääntää, sillä niitä ei taida enää kukaan jaksaa lukea.

Haluan katsoa ennemmin tulevaan kuin menneeseen. Tai vaikka lymytä tässä hetkessä, tunnustella sitä, mikä juuri nyt tuntuu. Hyvältä, huonolta, lievästi epämukavalta.

Lököttelen nyt pikkuveljeni huoneessa, hän lähti leikkimään matikanopea lukiolle, josta valmistui alle vuosi sitten. Sisko virittelee munatotikokeiluja keittiössä, vanhemmat syövät suklaamoussea suoraan leivontakulhosta. Saatamme illalla lätkiä korttia tai sitten emme. Vielä olisi muutama konvehtirasiallinen syömättä ja kenties yksi hiihtolenkki heittämättä.

IMG_7935

Laskeuduin joulupäivänä Ivalon kentälle aika lailla tyhjiin pumpattuna. Kylkiluut paistoivat, silmien alla komeili muutaman ekstravuoden edestä tummaa pussia ja ryppyjä ja silmäluomet pysyivät hädin tuskin auki. Olin ainakin viikon jouluruokien mättämisen, kaamoksenpimeässä huoneessa nukkumisen ja iltaruskon kävelylenkkien tarpeessa.

Nyt, noin 80 tuntia unta ja muutamaa kerrytettyä porkkanalaatikkokiloa myöhemmin, olen valmis kohtaamaan tämän vuoden katseen. Olen sitä mieltä, että toisinaan pitää lomailla niin, että siihen kerta kaikkiaan kyllästyy. Ei jaksa enää tuijotella Hugh Grantin pärstää (vaikka Perienglantilainen skandaali olikin herran virkistävimpiä suorituksia) ja saunominen alkaa tuntua luksuksen sijaan arjelta. Siinä vaiheessa, kun huomaa selaavansa alitajuisesti Moodlesta kevään kurssien materiaaleja ja luonnostella lehtijuttuaiheita, taitaa olla aika lasketella takaisin Budapest-laiffiin.

Koska se nyt vaan on niin, että elän Budapestissä tavattoman onnellista elämää, jonne tunnen kuuluvani. Kunhan muistaisin pitää vapaapäiviä.

IMG_7937
IMG_7940

Vuonna 2018 mietin usein, onko maailma itseäänkorjaava järjestelmä, vähän kuin North Facen takkini, joka aina välillä likaantuu, ja sitten seuraava sadekuuro huuhtelee pihkat mennessään hylkivästä tekokuitukankaasta. Tammikuussa 2018 halusin jättää oikiksen kesken, asuin kaverini sohvalla ja sain suru-uutisia suru-uutisten perään koti-Suomesta. En ollut saanut palkkaa moneen kuukauteen, koska yliopiston lehden maksujärjestelmässä oli jokin iso häiriö. Pohdin, löytääkö kukaan Tilburgista minkäänlaista romantiikkaa. Korjasin pyörää kaverilta lainatuilla nippusiteillä.

Joulukuussa 2018 olin rikkaampi kuin koskaan ennen, tein kahta työtä plus kouluhommia saman päivän aikana (en kyllä mene suosittelemaan), olin pesiytynyt Budapestiin ja CEU:hun tiukasti kuin loiskala hain kylkeen ja kaipasin takaisin ällöttävän pinkkiin huoneeseen, jossa lempeä kaasulämmitin hohkaa talvi-iltoina ja kämppis tyrkyttää roséta tai chia-siemeniä. Olin ensimmäistä kertaa vuosikausiin ihastunut sillä tavalla, että jo vilahdus punaisesta piposta toimiston ovella sai minut virnuilemaan vitosnippuja laskiessa.

Kun heräsin vuoden ensimmäiseen aamuun ranskisten ja ketsupin maku suussa, pläräsin instagramia. Ihan kuin melkein jokaisena muunakin aamuna. Tuli vastaan seuraava lause: have a gift? Use it.

Sen sijaan, että tuijoittaisin tyhjää ruutua ja pyöriskelisin itsesäälissä siitä, miten vaikeaa kirjoittaminen on, voisin vain kirjoittaa. Oli lopputulos sitten hienoa tai ei. Toisinaan voisi olla vertaamatta itseään kehenkään – edes omiin tavoitteisiin – ja vain tehdä. Asioita, joita haluaisin vain alkaa tehdä, on vaikkapa vegaanihaaste, Budapestin uudella boulderhallilla ramppaaminen sekä toisinaan yliopistolle juokseminen. Luentokaljat useammin ja suklaakakkua. Telttailu Balatonilla entisestä DDR:stä kertovien sarjojen innoittamana.

Parasta näissä jutuissa on se, ettei tarvitse pahemmin yrittää. Haluan ja osaan, ja ellen osaa, niin opin.

Tylsyydessä iti inspiraation siemen. Voi miten kliseistä. Toivottavasti tekin olette löystyneet lomalla niin, että motivaatiota pirskahtelee tänään kuin eilen skumpassa kuplia!

Kuvissa isäni suuri ylpeys, itse väsätty ja kebab-letkulla valaistu jääveistos. 

Yleinen

Luukku 18: Töissä Leipzigin joulutorilla

18.12.2018

Tämä postaus on osa ulkosuomalaisten bloggaajien joulukalenteria. Postauksen lopussa löytyy lista kaikista osallistuvista blogeista, käy kurkkaamassa!

Monille joulukalenterin luukun avaaminen tarkoittaa sitä, että jouluherkut ovat taas päivää lähempänä. Minulle se taas on tj-laskuri, sillä aatonaatto on viimeinen työpäiväni Leipzigin joulutorin Suomi-kylässä Saksassa. Hauskaa, koska pikkuveljeni laskee parhaillaan viimeisiä aamuja kasarmilla.

Lennähdin Budapestistä tänne työkeikalle marraskuun toiseksi viimeisellä viikolla, ja kun jouluaatto koittaa, lähden Lapin ihmemaahan lapsuuden maisemiin – en aktiivilomailemaan, vaan makaamaan puolikuolleena sohvalla näpit konvehtirasiassa.

IMG_7775
IMG_7805

Suomalaisfirma Kalevala Spirit pystyttää suomalaiset joulukylät joka vuosi kolmeen saksalaiskaupunkiin, joista yksi (ja paras) Leipzig tietysti on. Tänä vuonna yhtiö on laajentanut myös Ranskan Strasbourgiin ja Belgian Brysseliin. Kaikki kylät toimivat samalla kaavalla: ulkosalla loimutetaan lohta, josta tehtyjä sämpylöitä ja annoksia myydään ruokakojussa. Glögikojusta saa suomalaista ”marjaglühweinia” ja eväät voi nautiskella laavuissa, joissa iloinen nuotio palaa. Kaiken kukkuraksi keskelle toria on pystytetty suomalainen hirsimökki, jossa kaupitellaan lahjatavaroita.

Rakennelmaa pyörittää täällä Leipzigissa noin 15 suomalaisen ja 70 saksalaisen tiimi. Kuulostaa isolta, mutta työntekijöitä voisi olla vaikka tuplasti, eivätkä nakit silloinkaan loppuisi kesken.

Vietän täällä nyt toista joulunalussesonkia. Viime vuonna häärin hirsimökkivastaavana, mutta nyt minut on siirretty vetoisasta kopperosta tunkkaiseen toimistokonttiin. Tällä kertaa siis avustan toripäällikköjä milloin missäkin paperihommassa, autan laskemaan rahaa ja teen tilauksia. Toimin tavallaan siltana kahden maailman välillä, sillä suomennan saksaa suomalaistyöntekijöille ja toisin päin saksalaisille. Pääsen siis mukaan molempien ryhmien tehtäviin, mutta toisaalta myös joka ainoaan ristiriitaan, mikä täällä stressistä ja sattumista sikiää.

Joulutorin tonttuilu on todella kaksijakoinen minitodellisuus: toisaalta kellon ympäri venyvät päivät ja jatkuvat epäonniset sattumukset lannistava ja uuvuttavat, mutta toisaalta taas kuukausi kirjaimellisesti karsinassa vietettynä keskellä kaupunkia hitsaa yhteen todella rakastavan työporukan. Tulin takaisin ehkä muutaman prosentin verran hyvän palkan takia, mutta enimmäkseen viime vuonna hankkimieni saksalaisten ystävien vuoksi. Olemme viettäneet teeseremoniaa ikkunattomassa parakissa, syöneet riisikakkuja väsykyyneleet poskilla pöydän alla ja keksineet hihitellen Napue-ginipohjaisia cocktaileja kuormalavoista väsätyssä baarinurkassa.

IMG_7809
IMG_7794

Leipzigilla taitaa olla vähän hurja maine, mutta tänä vuonna meillä ei ole ollut pelkkää tavallista epäonnea, vaan ihan katastrofaalista sellaista. Alkutalven myrsky esimerkiksi katkaisi eräänä Ronja Ryövärintyttären syntymäyö -luokan iltana torilta sähköt, eikä siinä vielä kaikki, vaan kastuneiden johtojen maadoitus petti, ja puolet kassojen kaapeleista kärähti. Konttailimme sitten kojujen lattioilla vikoja etsien ja tulipaloja peläten. Lisäksi terveystarkastaja uhkasi sulkea koko puljun, koska esimerkiksi glögikoju olisi pitänyt maalata tietynlaisella laivamaalilla ja salmiakkikossun etiketissä pitäisi lukea Likör eikä Liqueur, sillä jälkimmäinen ei ole kunnon saksaa. Yksi kokki poltti sormensa pahasti tiskivedessä, toimistokoira puraisi minua jalkaan ja kaikki kuittitulostimemme juuttuivat DHL:n hellään huomaan kahdeksi viikoksi.

Olenkin esseiden, kirjoitustyönantojen ja 12 tunnin työpäivien ristitulessa päättänyt, että tämä joulutorikalenteri saa luvan jäädä viimeiseksi. Ensi vuonna joku muu sitten tilailee ginibaariin kymmeniä litroja omenamehua ja tiskailee kiireisinä hetkinä glögimukeja. Monille muillekin torilla työskentely on vaihe, ja kun opinnot on saatu kasaan, laitetaan joulunpunainen Kalevala-huppari naulaan ja saavutaan vain moikkaamaan kavereita ilmaisen glögin kuvat silmissä kiireisenä lauantai-iltana. Toivottavasti 12 kuukauden päästä olen täällä taas, mutta lomalla.

Silloin voisin ehkä arvostaa joulutorin tungosta, kaikkeen tarttuvaa loimulohen käryä ja iloisesti juopuneita porukoita, jotka kilistelevät glühwein-kupeillaan ja laulavat Ein Prositia täysin rinnoin.

Näin tonttuhommissa nuutuneena toivon, että joulu tulla jollottaisi jo nopeasti. Todistetusti aika kuluu nopeammin blogeja lukien (mieluiten torttu toisessa ja glögimuki toisessa kädessä), joten tässä lista muihin joulukalenteriin osallistuvista blogeista.

Luukku 1: Anniinan kulma / Italia

Luukku 2: H niin kuin Hausfrau / Saksa

Luukku 3: Viinilaakson viemää / USA

Luukku 4: Maurelita / Ranska

Luukku 5: Hollanninhippiäinen / Hollanti

Luukku 6: Suomalainen im Allgäu / Saksa

Luukku 7: Alla kaalipuun / Uusi-Seelanti

Luukku 8: Kappelikukkulan kuulumisia / USA

Luukku 9: Viisi kymppiä lasissa / Luxemburg

Luukku 10: Viherjuuria / Saksa

Luukku 11: Hollanninsuomalainen / Hollanti

Luukku 12: Tahdon Asiat / USA

Luukku 13: Matkani tuntemattomaan / Ruotsi

Luukku 14: Melkein tropiikissa / Espanja

Luukku 15: Vihreän saaren emäntä / Irlanti

Luukku 16: Oh, wie nordisch! / Saksa sekä Nordic Days / Saksa

Luukku 17: The Unknown And Beyond / USA

Luukku 18: One with Alpenglow / Saksa ja Unkari

Luukku 19: Ruovesi blogi / Itävalta ja Unkari

Luukku 20: Wonderworld of Noora / Viro

Luukku 21: Heidin Italia / Italia

Luukku 22: À la Helvetia / Sveitsi

Luukku 23: One glass of milk, please / USA

Luukku 24: Life in English / Australia sekä Konalla / Hawaii, USA

Yleinen

Kuvahaaste: 2018 kuvina

11.12.2018

Hallöchen!

Leipzigiin kuuluu kiireistä ja kuraista. Taas kerran olen paikassa ja tilanteessa, jossa tekisi vain mieli mennä kuvaamaan joulukuista betonibrutalismia ja ruotsinvärisiä ratikoita, mutta jossa ensisijaisesti pitää kuitenkin laskea rahaa ja naputella esseitä.

Onneksi vanhoja kuvia sentään löytyy. Kopioin haasteen Annan Muuttolintu-blogista, ja ohjeet kuuluvat näin:

Minkälainen vuosi teillä on ollut? Kerro se kuvin! Kuviesi ei tarvitse välttämättä olla matkoilta, kunhan ne sopivat annettuihin otsikoihin. Linkkaa Muuttolintu kuvahaasteen lähteeksi, kopioi nämä ohjeet loppuun ja jos haluat, linkkaa juttusi Muuttolintu -blogin kommenteihin!

Olen löytänyt tänä vuonna itsestäni uuden puolen: sepittelyn lisäksi olen oikeasti alkanut tykätä kameralla leikkimisestä, kuvakulmien hakemisesta ja noviisimaisesta asetuksilla räpläämisestä. Että ehkä sitten universumin vuonna 2019 hankintaan tulevat ne kuntosalijäsenyys ja persujen jäsenkirja.

  1. Vuoden suosikkikuva

Ei teknisesti paras (muttei huonoinkaan), vaan merkityksellinen: yritimme löytää jäämies-Ötzin viimeistä leposijaa Italian ja Itävallan rajalla kolmen tuhannen metrin korkeudessa. Sataa tihuutti, jalat upposivat jäätikkömutaan, joka on kuin juoksuhiekkaa. Olin läsnä jokaisella aistilla: tuuli humisi korvissa, nälkä kurni vatsassa viimeisen eväsbanaanin jo kadottua, karu ympäristö oli kuin mustavalkokuvasta ja jalkoja juili kahdeksan tunnin nousun jälkeen. Olisin halunnut jäädä jäätikölle, lukea aina iltaisin saksankielisiä kiipeilylehtiä 2000-luvun alusta.

IMG_6398

2. Arjen luksusta

Hollannin gradukevät oli niin häijy, etten oikein muistanut katsoa ympärilleni. Mutta kun muistin, niin joka puolella oli rönsyileviä alppiruusuja ja niin vankka kevään tuoksu, että sen makeus tuntui tarttuvan sieraimiin. Nämä kukkaset ovat trappistiluostarin puutarhasta, jossa kävin sytyttämässä kynttilän.

IMG_5277

3. Kesäkuva

Kun gradu oli palautettu, häivyin kaverin kanssa viikoksi Kreikkaan snorklaamaan ja syömään aprikooseja. Ei paljon enää lakiartiklat painaneet meitä kumpaakaan. Silitimme kissoja ja joimme kaljaa puutarhassa auringonlaskun aikaan.

IMG_5280

4. Ihana majapaikka

Minuutti sen jälkeen, kun otin tämän kuvan Schlernhaus-majasta Italian Dolomiiteilla, minua pisti ampiainen olkapäähän. Majalla sain jääpussin pistokohtaa varten ja kakkua vitutukseen. Maja oli unelmien majoitus, koska se oli siinä, eikä tarvinnut raahautua turvonneen käden kanssa montaa tuntia lepopaikkaan.

alppimaja2

5. Hauska muisto

Elokuun alussa Gardalla oli tolkuttoman kuuma. Auringossa jaksoi makoilla muutaman minuutin kerrallaan, ja sitten piti pulahtaa järveen. Helteessä ei tehnyt mieli syödä, joten syötimme murentuneet eväskeksit uteliaalle sorsapoikueelle.

IMG_2134

6. Herkullinen hetki

Unkari ei ole kasvissyöjän paratiisi, vaan kysyy enemmänkin mielikuvitusta ja sitkeyttä keksiä itselleen ravitsevaa, helposti saatavaa ja edullista murkinaa. Tukholmassa sen sijaan vegehippiä hellittiin sekä upealla näköalalla että niin vankalla buffetilla, etten millään jaksanut syödä niin paljon pinaattilasagnea kuin olisin halunnut.

IMG_4519

7. Se ei-niin-hohdokas muisto

Nyt tälle voi jo nauraa, mutta minun ja Kanadan vahvistuksen Alppien ylityksen toinen etappi ei alkanut mitenkään mairittelevasti. Kaverini ei saanut syötyä juuri mitään jet lagin takia ja hänen kauramoottorinsa hyytyi heti ensimmäiseen tiukkaan nousuun. Minä taas podin kammottavaa matkapahoinvointia postibussissa, joka vei meidät reitin aloituspisteeseen. Kuvassa olemme juuri kompuroineet ulos bussista, ja yritän kasailla itseäni ja estää aamupalan uimisen vastavirtaan. Hehkeää.

IMG_0600

8. Rakkaassa seurassa

Turku-toverini Tiina on ottanut missiokseen vierailla kaikissa maissa, joissa asun, ja toukokuussa koitti Hollannin vuoro. Maistelimme oluita, pizzaa ja juustoa ja kikatimme.

IMG_5222

9. Suosikkikuva itsestä

Yritettiin ottaa cv-kuvia. Eihän siitä mitään tullut. Ensin aioin laittaa tähän bikinikuvan Garda-järven auringonlaskusta, mutta pah.

IMG_4431

10. Unohtumaton maisema

Auringonlaskua ja alpenglowia Dolomiiteilla, say no more.

dolomiitit1

+1: Eläinystävä

Nopean pläräämisen perusteella minua kiinnostavaa kolme asiaa: vuoriluonto, rapistuneet rakennukset ja haittalinnut. Tässä meluhaittojen perhepotretti Baarle-Hertogin idyllisestä kylästä, jossa kanaset tepastelivat pyörätiellä.

IMG_5325

Oli aivan ihanaa kuunnella lötköä indietä, lojua sohvalla villahousuissa ja selata vuotta kuvina. 2018 oli kunnon vuoristorata, tai ehkä vain vuoristo: huippuja ja rotkoja, maitohappoja ja syvästä unesta virkeänä heräämistä. Muistot valosta ja seikkailuista piristävät, ja niiden voimin jaksaa excelöidä ja juoksennella sohjoisella toriaukiolla vielä 11 päivää.

Yleinen

Kahden kaupungin onnea

29.11.2018

Tästä piti tulla sellainen hauskan analyyttinen teksti siitä, miten onnekas olenkaan. Sain läksiä mahtavasta Budapest-arjesta huikealle Leipzig-keikalle. Ajatella: laskea surkeana päiviä siihen, että joutuu lähtemään ja jättämään mitä riemastuttavimman todellisuuden taakseen, ja samalla päiviä siihen, että pääsee entisen DDR:n helmeen juoksentelemaan vaellushousut jalassa toimistokonttien väliä ja yrittämään olla hauska kielellä, jota osaa kapulatasolla.

Mutta sitten laitoin  Sufjan Stevensiä soimaan ja ryhdyin miettimään, mitä oikein onkaan meneillään. Tunnen jotain suurta, ja siitä on kiittäminen näitä kahta kaupunkia. Eniten niiden asukkaita.

Olen ehtinyt jo sen verran kypsään (tai vähemmän raakaan ikään), että muistelen lukioaikoja lämmöllä. Vaikka olenkin nyt paljon onnellisempi kuin silloin. Kun teininä lähti perjantai-iltana keinumaan ala-asteen pihalle sen surffitukkaisen basistipojan kanssa, vatsanpohjaa kutitti ja tuntui, että oli matkalla kohti suurta tuntematonta, avaamassa malttamattomattana ovea johonkin isompaan kuin mikään oli ollut ennen sitä hetkeä.

Ajattelen rakkautta, tietysti. En vain ihmisiä, vaan kaikkea todellisuudessa vastaan lipuvaa kohtaan.

Tuntuu olevan todella vaikeaa tunnustaa, että vitsit, tämä ihminen tai asia merkitsee minulle valtavasti, päräyttelee sydämen munaleikkuria sellaisella taajuudella, että se resonoi. Kitaran huiluääniä. On paljon helpompaa vain leikkiä kiireistä ja välinpitämätöntä.

Pelkäämme tietty nolaavamme itsemme – jospa kukaan muu ei koekaan tätä näin tärkeäksi? Jospa se ilta, jolloin satuin hostellin keittiöön kokkailemaan gallo pintoa amerikkalaisen seikkailijapojan kanssa, olikin koko kolmekuukautisen reissun paras vain minulle, eikä hän muista siitä kenties muuta kuin vyötiäisen?

(Aulaan eksynyttä vyötiäistä ei voi ihan heti unohtaa.)

IMG_20181129_104741_320

Mutta kun sillä ei ole väliä, mitä jokin merkitsee muille. Sillä on, mitä se merkitsee itselle.

Minun elämäntarinassani Budapest ja Leipzig ja niiden taitekohta saattavat olla parhaita aikoja, ja minulla, vain minulla, on oikeus sanoa niin.

Tuntui vatsanpohjassa, kun istuin lukukauden viimeisellä luennolla. Analysoimme poliittisia runoja. Mainostin luokkalaisille Everything Everythingin Get to Heaven -levyä ja erityisesti tätä biisiä, joka kertoo vihaisen nuoren miehen matkasta kohti ääriliikkeitä, pettymystä ja radikalisoitumista. Tunteita, joita olen tunnistanut itsessäni ja ilmastokeskustelussa viime aikoina. Joku luki ääneen ensimmäisen maailmansodan muistoja. Rintakehäni alkoi täristä, eikä ollut kaukana, että poskelle olisi valunut noro. Luokassa, toisten keskellä, oli turvallista liikuttua.

Tuntui vatsanpohjassa, kun köröttelin Berliinissä S-Bahnilla lentokentältä juna-asemalle. Minä ja rinkka, sama paineentunne ja orastavat mustelmat liian kireän lantiovyön alla. Söin juustopretzelin. Kirjoitin konstruktivismin epistemologiasta esseetä, siitä tulee historiallisen huono, mikä ei haittaa kyllä pätkääkään.

Tuntui vatsanpohjassa tänään töissä, kun viime vuoden Saksa-kaverit saapuivat viimein torille. Oikein kiersi suolissa jännityksessä, hymyilytti, puhuin typeriä. Sain heidät hymyilemään, ja he minut. Istuskelin heidän kanssaan kimppakämpän lattialla viime vuonna litkien teetä Marx-t-paidassa ja eksyin Leipzigin ei-niin-kattavassa ratikkaverkostossa.

Olen yrittänyt opetella tunnustamaan, milloin jokin on minulle tärkeää, välillä ääneen kanssaihmisille. Tässä nyt se julkinen tunnustus ja varovainen suositus: voi olla, että sattumalta eksyy paikkaan tai tilanteeseen, joka kasvaa itseään suuremmaksi, merkitykselliseksi itsessään. Jos voisin, purkaisin Leipzigin osiksi ja rekonstruoisin mielessäni, mikä siitä tekee sellaisen, että ne munaleikkurin metallikielet humisevat. Harmaat tennissukat vanhoissa Kappan kengissä? Höyryävässä pakkasilmassa pyöräilevät opiskelijat itse neulotut pannat päässään? Niin monta vegaania töissä, että härkiskeitto loppui hetkessä ja possukeitto jäi kattilaan haalentumaan?

Voisihan tätä tunnettakin alkaa preparoida. Olenko avoimempi kuin ennen? Vai heittääkö kaaos nyt vain naamaan pelkkiä myönteisiä elementtejä? Mutta mitäpä turhia. Aion vain nauttia. Ja tehdä töitä. Enimmäkseen tehdä töitä ja nauttia siinä ohessa: kaksi pitkää esseetä odottaa kirjoittajaansa ja monta kassaa laskijaansa. En tiennyt, että on mahdollista olla kiireinen ja pitää siitä, mitä tekee, missä on ja kenen kanssa.

Mikä paikka tai aika on soitellut sinun sisimmässäsi niitä kitaran kaunoisia huiluääniä?