Browsing Category

Yleinen

Yleinen

Irtolaisvuosi jatkuu

12.7.2019

Jotkut syyttävät kaikesta huonoa karmaa tai että jumala on heidät hylännyt. Minä tänä vuonna pitkälti Unkarin pääministeri Viktor Orbánia.

Minulla oli erinomainen suunnitelma siitä, missä viettäisin vuoden 2019. Budapestissä. Opiskelisin kesäkuulle asti (loppukeväästä ekstrakurssina dokumentintekoa), löytäisin osa-aikatöitä tai harkkapaikan ja muuttaisin opintojen viimeiseksi vuodeksi kaverilta vapautuvaan yksiöön. Emännöisin vuosikurssini juusto- ja viinikerhoa ja pystyisin kävelemään kouluun. Ostaisin taulun virkaa jo vuosikausia toimittaneille postikorteille kehyksiä ja vihdoinkin oman monitoimikoneen.

Vaan ei. Huhtikuun jälkeen olen taas siirtynyt matkalaukkuelämän iloihin ja suruihin.

Teen nyt siis työharjoittelua etänä sekä kaikenlaista pientä paikkariippumatonta silppuhommaa syyskuulle asti. Lukukausi alkaa Budapestissä syyskuun puolivälissä ja sitten koittaa vuoden odotetuin ja myös naurettavin keikka: loppulukukausi lusitaankin Wienissä. Kun esseet on kirjoitettu loppuun marras-joulukuun taitteessa, saatan istahtaa taas Leipzigin joulutorin konttitoimiston penkkiin tai sitten en.

Huhtikuun jälkeistä elämääni yhdistää se, etten maksa vuokraa sinne, missä oikeastaan asun. Kesän vietän truu-irtolaisena vanhempien, ystävien ja poikaystävän nurkissa. Syyskuussa Budapestissä meidät jatkavat opiskelijat laitetaan koulun neukkutyyliseen asuntolaan, joka toimi muinoin tietääkseni sairaalana. Pääsen siis kokemaan ainakin muutaman viikon college-larpin, kun meidät, jo vuosikausia omillaan asuneet nuuskamuikkuset, majoitetaan kahden hengen huoneisiin. Mutta hei, asuntolassa on sauna, uima-allas ja tenniskenttä, mitä nyt niiden tyylilaji lienee enemmän brutalistinen kuin moderni.

Wienissäkin saamme myös asua ilmaiseksi, mutta kukaan ei tiedä, millainen majoitus on ja missä se sijaitsee. Katto on kuitenkin luvattu pään päälle, ja muistelisin Wienin Erasmus-ajoilta, että ÖAD:n opiskelijakämpissä oli toisinaan jopa kattoterassi, kalja-automaatti tai salakapakka kellarissa. En ole koskaan asunut perinteisessä opiskelija-asuntolassa – Turussa majailin Ylioppilaskylän surullisenkuuluisten itsemurhayksiöiden sijaan silloisen poikaystävän kanssa porvarillisesti yksiössä lääkiksen kulmilla, Hollannissa jaoin talon kämppisten kanssa samoin kuin Unkarissakin.

25 vuoden iässä tulee siis nähtyä kerroskeittiön kaaos, beer pongin pelailua viikonloppuisin, käytävillä juoksemista ja yhteiskokkailua kavereiden kanssa. Olen aika täpinöissäni siitä, että saan kokea tämä opiskelijaelämän olennaisen osan vielä ihan valmistumisen kynnyksellä – enpä olisi osannut odottaa tätä!

Onhan tämä nyt hassu tilanne, joka tulee varmasti välillä turhauttamaan, mutta enimmäkseen tuomaan seikkailua arkeen. Yleensä matkalaukkuelämä kuuluu niille, jotka ovat pitkällä reissulla tai valinneet työn, joka ei edellytä paikallaanoloa. Ennen kaikkea tällainen irtolaisuus on valinta.

Minulla on pysyvä opiskelupaikka (tai niin luulin, ennen kuin kävi käsky siirtyä Wieniin), enkä ole suurella seikkailulla, paitsi ehkä oman tulevaisuuden suhteen. Olosuhteet nyt vain ovat sellaiset, että suhailen ainakin tammikuuhun asti Leipzig-Wien-Budapest-väliä rinkkoineni ja läppäreineni, ja pistäydyn käymään Suomessakin elokuussa. Onneksi Keski-Euroopassa junat, kimppakyydit ja Flixbus kulkevat eikä mihinkään ole ennen syyskuuta kiire. Eikä välttämättä silloinkaan: palaan tuttujen kavereiden kanssa tuttujen proffien luennoille. Samaa hommaa se on, oltiin sitten luokkahuoneessa Budapestissä tai muutaman tunnin matkan päässä rajan takana.

Tuntuu oikeastaan puhdistavalta, ettei voi itse päättää sijainnistaan tai kaikesta arjen osa-alueista. Pääsen näkemään lähes yhtä aikaa elämää kolmessa kaupungissa pelkkää pintaraapaisua syvemmältä, mikä ei ole opintojen loppuvaiheessa lainkaan huono juttu: työverkot vaan vesille kaikkialle! Elän päättymätöntä puoliarkea, jossa tulee lähdettyä useammin pitkille iltakävelyille tai ulkoilmakonserttiin. En voi tietää, tulisiko vastaavaa tilaisuutta enää uudestaan, joten parempi olla vähän tavallista aktiivisempi.

Kuvat ensimmäiseltä päivältä, jonka vietin Wienissä vaihtarina 2016. Ihastusta myrskypilvilasien läpi. 

Yleinen

Alppimaja-FAQ

26.6.2019

Viimeisetkin lumet ovat sulamassa Alppien vaellusreiteiltä Keski-Euroopan helleaallon kärventäminä, joten moni on suuntaamassa poluille tallaamaan (tai kallioille kiipimään) tänäkin kesänä. Tässä siis tarjolla tietopaketti Alpeilla liikkujan kätevimmästä majoitusmuodosta – retkeilymajoista. Esittelen ensin alppimajakonseptin ja miksi niitä on lähes pakko käyttää, kerron majojen säännöistä ja palvelutasosta ja lopuksi on luvassa vielä lista tavaroista, joita majavaeltaja tarvitsee – ja myös niistä, jotka voi jättää kotiin.

 

Mitä ja miksi?

DAV eli Saksan Alppiyhdistys alkoi rakentaa Alpeille majoja turismin edistämiseksi 1800-luvulla, aluksi Saksaan ja Itävaltaan, mutta nykyisin yhdistysten omistamia retkeilymajoja löytyy myös Italiasta, Sveitsistä ja Ranskastakin. Vaatimattomasta nimestään huolimatta majat ovat yleensä todella suuria, ja niihin voi majoittua yli sata henkeä yhtä aikaa. Saksaksi maja on (Berg)hütte, italiaksi rifugio ja ranskaksi refuge. Suurin osa Itävallan majoista kuuluu edelleen saksalaisille yhdistyksille, ja Ranskassa, Sveitsissä, Italiassa ja Itävallassa on myös omat alppiklubit, jotka huoltavat majoja. Majat muodostavat verkoston, joka on suunniteltu niin, että voi vaeltaa jopa kuukausien mittaisia reittejä majoilla yöpyen. Tämä toimii etenkin Saksassa, Itävallassa ja Sveitsissä.

Majoja on siis kahdenlaisia: näitä yhdistysten omistamia varsinaisia old school -majoja, ja yksityisten omistamia. Yksityiset majat saattavat olla yhtä edullisia kuin alppiklubienkin, mutta myös reilusti kalliimpia ja hienompia. Tämä teksti käsittelee lähinnä yhdistysmajoja, sillä niiden ympärille on rakentuntut omintakeinen kulttuuri. Reittiä suunnitellessa kannattaa tarkistaa majoitusten hinnat ja saatavuus, sillä erityisesti yksityiset majat saattavat olla loppuunmyytyjä. Alppikerhojen majoilla on velvoite tarjota katto pään päälle vaeltajille, joten ne eivät käännytä ketään pois – myöhään saapuja saattaa tosin joutua nukkumaan ohuella pajalla ruokasalin lattialla.

Alpeilla telttailu on enimmäkseen kiellettyä. Vuorilla kulkijoita on niin paljon, että laajamittainen telttailu aiheuttaisi ympäristötuhoja ja paloturvallisuusriskejä. Telttailun laillisuus vaihtelee maittain, mutta esimerkiksi Itävallassa ja osassa Sveitsiä se on kerta kaikkiaan laitonta, ja telttailijoita voidaan sakottaa todella rajusti. Mikäli välttämättä haluaa telttailla eikä yöpyä majassa, voi kysyä esimerkiksi paikalliselta maajussilta, voisiko hänen laitumensa reunalle pystyttää teltan.

Falkenhütte, Itävalta

Hinnat

Majojen ensisijainen tarkoitus ei ole tuottaa voittoa, vaan tarjota vuorilla liikkujille ruokaa ja majoitusta sekä majan työntekijöille riittävästi palkkaa työstään. Majoitusta on usein tarjolla kahden hengen huoneissa (varataan hetkessä loppuun), hostelleista tutuissa dormeissa ja isoilla lavereilla (Bettenlager), ja hinnat vaihtelevat 20-35 euron välillä per henki. Tavaroiden ja työntekijöiden kuljettaminen monen tuhannen metrin korkeuteen on kuitenkin työlästä, joten ruuista ja juomista pitää maksaa ainakin maan tavanomaisen hintatason mukaan.

Esimerkkejä hinnoista Saksan ja Itävallan majoissa:

Puolihoito: 50e/henki

A la carte -annos illallisella, esim. spaghetti bolognese: 10e

Keitto: 5e

Aamiainen: 8e

Olut: 4e

Snapsi: 3e

Vinkki: Jos lähtee viikkoa pidemmälle majalta majalle -vaellukselle, kannattaa liittyä esimerkiksi Austrian Alpine Clubin UK-jaoston jäseneksi. Tällöin majoituksen ja muiden majojen palveluiden hinnat tipahtavat jopa puoleen: laveriyön hinnaksi tulee noin 11e, ja jäsenet saavat myös edullisempia ruokailuvaihtoehtoja ja litran kuumaa vettä aina kahdella eurolla. Kuuma vesi on hyvää paitsi teen tai kahvien värkkäämiseen, myös kuppinuudeleille tai pussipuuroille. Näin voi säästää ruokakuluissa pitkän pennin! Alppiklubin jäsenyys maksaa noin 65e vuodessa, ja siihen sisältyy lisäksi kattava onnettomuusvakuutus vuorille. Vankka suositus!

Martin Busch Hütte, Itävalta

Palvelut 

Alppimaja ei ole mikään hotelli, ei edes hostelli. Sen tarkoitus on majoittaa ja ruokkia vaeltajia. Nyrkkisääntönä voi pitää sitä, että mitä korkeampi sijainti, sitä karummat fasiliteetit. Ehdottomasti suurin osa petipaikoista löytyy laverilta, ja usein laverit sijaitsevat ylimmässä kerroksessa tai jopa ulkorakennuksessa, ja samassa kerroksessa saattaa nukkua jopa 50 väsynyttä vaeltajaa. Yleensä vain ravintolapuolta lämmitetään, ja majoitushuoneissa lämpötila voi laskea öisin jopa nollaan – tosin silloin viltitkin ovat oikein paksuja ja lämpöisiä.

Sen, minkä gourmet-aterioissa ja nukkumismukavuudessa menettää, voittaa aivan täysin maisemissa ja tunnelmassa. Kun on rämpinyt päivän kaatosateessa, tuntuu taivaalliselta ripustaa vettä tippuvat takit ja kengät kuivaushuoneeseen, pestä kasvot ja niska ja istahtaa lämpimään pirttiin, jossa tirolilaisiskelmä raikaa radiosta ja vaeltajaporukat lätkivät Unoa nauraen. Vaeltajan ruoissa ei voita, kermaa ja makua säästellä, ja mikäli jaksaa, valtavan annoksen jälkeen voi vielä maistella kotitekoisia snapseja tai vaikka aprikoosikakkua. Illalla ei tarvitse väsyneenä odotella unta, ja mikäli jaksaa valvoa, voi ihailla yöllä kirkasta tähtitaivasta ja vuorten siluetteja. Aamukahvilla voi katsella suurista ikkunoista vuorikauriita tai suunnitella päivän seikkailua seinänkokoisia karttoja silmäillen.

Nämä palvelut saattavat löytyä majoilta (tai sitten eivät, kannattaa selvittää etukäteen):

  • Kuivaushuone (joko lämmitetty tai sitten pelkkä huone alakerrassa)
  • Lämmintä vettä peseytymiseen (suihkut ovat maksullisia, mutta hanavesi ei, eli kannattaa opetella reissulassen lavuaaripesu)
  • Juomavettä
  • Matkapuhelinverkko
  • Kirjoja, outdoor-lehtiä ja lautapelejä illanviettoja varten
  • Lounaspaketteja mukaan ostettavaksi

Meilerhütte, Saksa/Itävalta

Majaetiketti

Ensiyöpyminen alppimajalla voi tuntua jopa pelottavalta, jos ei tiedä etukäteen, millaiset kirjoittamattomat säännöt niillä vallitsevat. Näillä neuvoilla pääsee alkuun suututtamatta majan isäntää tai emäntää.

  • Jätä vaelluskengät ja rinkka niille osoitetuille paikoille eteiseen tai hyvässä lykyssä kuivaushuoneeseen. Majoitustilaan ei saa tuoda mitään märkiä ja likaisia vaatteita tai isoja rinkkoja, sillä ne levittävät hajua ja vievät tilaa, jota on muutenkin niukasti.
  • Omat makuupussilakanat ja pyyhkeet tulee ottaa mukaan – mutta ei missään nimessä tavallista makuupussia.
  • Pidä majalla aina sisäkengät jalassa. Tämä lähinnä siksi, ettei sisätiloissa ole välttämättä niin puhdasta, että kannattaisi liata sukkiaan.
  • Ilmoittaudu saapuessasi palvelutiskillä, joka on yleensä myös baaritiski. Mikäli sinulla on alppikerhon jäsenyys, muista esittää jäsenkorttisi. Varaa samalla aamiainen, ellei toisin neuvota.
  • Noudata ruoka-aikoja. Joskus illallinen saatetaan tarjota tiettyyn, tarkkaan kellonaikaan, jolloin jokaisen ruokaa haluavan on oltava ruokasalissa valmiina tilaamaan.
  • Yleensä kaikki majoittuvat syövät majan tarjoamia aterioita. Jos haluat kokkailla itse, kannattaa joko kysyä henkilökunnalta, onko omien eväiden syöminen sallittua, tai mennä laittamaan ruokaa ulos vähän matkan päähän.
  • Lämmin vesi ja kuivaushuone ovat luksusta, jota käytetään säästellen.
  • Majoilla on oma aikataulunsa, jossa kannattaa pitäytyä ja joka on suunnilleen tämä:
    • 5-7 herätys
    • 7-8 aamiainen ja pakkaus
    • 14 eteenpäin: saapuminen majalle
    • 18-20: illallinen
    • 22: hiljaisuus

 

Schlernhaus/Rifugio Bolzano, Italia

Lamsenjochhütte, Itävalta

Tarvittavat ja tarpeettomat varusteet

Majoissa yöpyjän rinkka on paljon kevyempi kuin telttailijan, koska silloin ei tarvitse kantaa majoitusvälineitä tai valtavia ruokamääriä. Nämä tavarat kannattaa tai on pakko ottaa kuitenkin majoille mukaan:

  • Makuupussilakana – ilman lakanaa tai sitten muunlaisesssa makuupussissa nukkuminen on kielletty hygieniasyistä. EHDOTON!
  • Käteistä – korkeuksissa eivät korttimaksut yleensä toimi. EHDOTON!
  • Termospullo – majoilta voi ostaa edullisesti keitettyä vettä mukaan lounasta tai kuumia juomia varten
  • Villasukat/sisäkengät – majat tarjoavat kyllä toisinaan crocseja tai muita taukokenkiä, mutta niitä ei välttämättä riitä kaikille
  • Virtapankki – mitä korkeammalla maja sijaitsee, sitä varmempi saa olla siitä, ettei sieltä löydy pistorasioita
  • Shampoo, saippua ja pyyhe – kaikilla majoilla ei ole peseytymismahdollisuutta, mutta jos on, pitää ottaa omat pesuvälineet mukaan
  • Peruslääkkeet – ihan kuin mille tahansa muullekin vaellukselle
  • Korvatulpat ja unimaski – melutasoa ja valaistusta ei voi säätää mitenkään muuten

Näitä ei reissussa tule tarvitsemaan:

  • Makuupussi, -alusta ja teltta
  • Tuhottomasti ruokaa, sillä majoista saa lämmintä ruokaa, ja laaksoissa voi käydä kaupassa muutaman päivän välein
  • Peitto ja tyyny  – löytyvät kyllä majalta (ja kuka näitä vuorille raahaisikaan)
  • Retkikeitin, ellei välttämättä halua kokata itse
  • Litratolkulla juomavettä, majoilta saa lisää

Karwendelhaus, Itävalta

Lempimajani

Olen yöpynyt noin 30 majassa, lähinnä Itävallassa, joten satoja on vielä jäljellä testattavaksi. Tässä kuitenkin pari suosikkia:

Karwendelhaus

Tämä kiipeilijöiden ja vaeltajien klassikko sijaitsee Itävallan ja Saksan rajan tuntumassa, noin 15 kilometrin päässä Scharnitzin kylästä, josta vaellusreitit alkavat. Karwendelhausissa on todella perinteinen alpinistitunnelma: iltasella kiipeilijät selvittelevät pihamaalla köysiään, lehmät ammuvat laitumella ja majan isäntä julistaa juhlallisesti illallisen aikana seuraavan päivän sään.

Meilerhütte

Tästä eivät maisemat parane! Maja tönöttää korkeassa solassa aivan Itävallan ja Saksan rajalla, ja siellä on takuulla yksi maailman korskeimmista wc-tiloista. Anna tuulen kutitella takapuolta ja tarkkaile kotkia.

Schlernhaus/Rifugio Bolzano

Schlernhaus on yksi harvoja Dolomiittien yhteisomistusmajoja, ja se onkin usein tupaten täynnä. Maja muistuttaa enemmänkin kivilinnaa, joka on pystytetty äkkijyrkän harjanteen päälle. Schlernhaus tarjoilee mykistyttäviä näkymiä jokaiseen ilmansuuntaan – sekä herkullista pastaa, Italiassa kun ollaan!

Alppimajoilla on lyömätön, lähes harras tunnelma, jota suosittelen lämpimästi kaikille vuorten ystäville. Majoilla ei toimi netti, joten siellä on oltava läsnä: tutustuttava pöydän umpiruskettuneisiin kiipeilijäpappoihin, kilisteltävä oman matkakumppanin kanssa talon viinillä tai kirjoitettava päivän vaelluksella koetuista seikkailuista liikuttuneena päiväkirjaan.

Mikäli majoilla yöpymisestä jäi jotain epäselväksi, ei kun kysymään kommenttilaatikossa!

PS. Jos haluat käyttää näitä tietoja omaa artikkeliasi varten, kysythän ensin minulta luvan.

Yleinen

Tarinoita Tatra-vuorilta

20.6.2019

Blogin pitäminen on osa omaehtoista kirjoittamisen korkeakouluani, samoin kuin esseiden ja lehtijuttujen väsääminen. Etenkin tänä vuonna on tuntunut siltä, että kirjoittaminen on hirmuisen vastuullista ja pelottavaa. Onko minulla oikeus esittää mielipiteitä? Nostaa esiin tietty haastateltava kaikkien mahdollisten joukosta? Juuri tämä teoria kaikista mahdollisista vaihtoehdoista? Juuri tämä vaellusreitti?

Senpä takia olen kirjoittanut vähemmän, varovaisemmin, enemmillä ajatuksilla. Varmistanut, että nippelitiedot ja tilastot on koluttu huolella ennen näpyttelyä. Silti jokainen teksti on haparointia, epätäydellistä opettelua. Ehkä se pitäisikin ottaa merkkinä kehittymisestä.

Olen miettinyt, mistä haluan kertoa ja miksi. Tatra-vuoret on sellainen paikka, joka ansaitsee pari mainintaa.

Jo silloin, kun vietin kevään vaihtarina Wienissä, haaveilin pääseväni Slovakian ja Puolan rajavuoristoon. Lautailisimme kavereiden kanssa Jasnan rinteillä, kulauttelisimme after skissä Tatra Tealla höystettyä, no, teetä, ja herkuttelisimme iltaisin paistetulla juustolla. Silloin en Puolan ja Slovakian rajavuorille ehtinyt, mutta huhtikuun alussa vanhempani tulivat käymään Budapestissa ja vuokrasimme pikkuauton.

Mutkaisia ja kuoppaisia vuoristoteitä lukuunottamatta Slovakia kohteli meitä tavattoman hellästi. Auton ikkunoista aukeni näkymä laitumille, joilla laamat paistattelivat päivää, ja lehtimetsän peittämille Matalille Tatroille. Pysähdyimme Popradissa syömään, ja annokseni kuulosti listalla kamalalta: keitettyä perunaa ja uppopaistettuja sieniä. Sainkin eteeni täydellisen rapsakoita ja mehukkaita herkkusienenpalleroita ja maukkaita kevyesti paistettuja pottuja. Vegenä törmää toisinaan Itä-Euroopassa tiiliseinään ja toisinaan taas odottamattomiin makuelämyksiin. Joskus jopa muuhunkin kuin uppopaistettuun juustoon.

Reissun päätarkoituksena oli päästä vuorille käppäilemään, mutta ylle vyörynyt saderintama päätti toisin. Missä ei sataisi?

Maan alla.

Lähdimmekin isän kanssa kierrokselle Belianskan tippukiviluolaan. Sisään pääsee vain oppaan seurassa, ja myöhästyimme yhdeltätoista alkavalta kierrokselta muutamalla minuutilla. Siispä odottelimme puolitoista tuntia tihkusateessa paikallista kasvistoa ja eläimistöä tutkaillen. Oli koppakuoriaisia, kastetta kaljuilla lehtikuusilla ja puolalaisporukka, joka kierrätti mustanpuhuvaa pulloa ringissä. Monia tippukiviluolia olen päässyt koluamaan, mutta kyllä Belianska säväytti: loputtomasti portaita, jopa 50 metrin korkuisia saleja ja uhkaavia, unenomaisia pylväitä ja patsaita. Kesken kierroksen luolasta sammuivat kaikki valot, ja jopa moponpärinää matkiville teiniviiksiveikoille tuli pupu pöksyyn. Kyseessä ei kuitenkaan ollut sähkökatkos vaan loppushow, josta en kerro sen enempää – mikä tapahtuu luolassa, jää luolaan.

Majoituksemme oli kerta kaikkiaan loistava: muutama vuosi sitten valmistunut pikkuinen B&B, jota luotsasi slovakialainen pariskunta koirineen ja kissoineen. Iltaisin istuskelimme alakerran kuppilassa, ja isäntä kaatoi meille päärynäviinaa ja kertoili tarinoita kylästä. Muutaman sadan metrin päässä oli ennen ollut yksityinen eläintarha, jossa oli pidetty leijonia ja tiikereitä konteissa. Bisnes oli kuitenkin kaatunut – ei siihen, ettei heillä olisi ollut lupia pitää suurpetoja, vaan siksi, että naapurit valittivat melu- ja hajuhaitoista.

Matka vei ylös vuorenrinnettä vasta lähtöpäivänä. Ehdimme vain pyörähtämään puolimatkan krouvissa eli äreän äijän pitämässä hirsimökkikaffelassa. Siellä iloiset paikalliset kilistelivät snapseja desin laseissa ja jatkoivat matkaansa – tai jäivät röyhyttelemään sikaria kevätauringossa. Ehkä ensi kerralla jatkan vuoristomajalle, jonne työukot kanniskelivat lautaviritelmässä selässään nestekaasupulloja.

Eipä Tatroille ole niin pitkä matka Saksa-Itävalta-Unkari-akselilta, jolla enimmäkseen majailen, ettenkö eksyisi sinne vielä uudelleen. Toivottavasti silloin täysin sulan maan aikaan ja kiipeilyvaljaat repussa.

Oletko käynyt Tatra-vuorilla tai haluaisitko lähteä? 

Yleinen

27 / 25

9.6.2019

27 päivää siitä, kun minä kipusin aamuseitsemältä bussiin ja hän jäi nyyhkyttämään betonilaiturille. 25 päivää siihen, kun kipuan bussista ja hän seisoo betonilaiturilla odottamassa.

(Totuuden nimissä hän kyllä varmaan on vielä ratikassa puolimatkalla asemalle. Emme kumpikaan ole kovin hyviä olemaan ajoissa.)

Silloin neljä viikkoa sitten olin lähdössä Leipzigista kohti työharjoittelua Norjassa. Bussi oli myöhässä, olisin voinut olla hermostunut siitä, ehdinkö Berliiniin ja siten lennolle ajoissa. En ollut. Aika menetti merkityksensä täysin. Ainoa, mitä tunsin, oli musertava varmuus siitä, että lähteminen oli väärin. Jokainen soluni halusi jäädä, tarrauduin hänen syliinsä kuin apinanpoikanen emon selkään. Jos päästäisin irti, putoaisin kymmeniä metrejä alas viidakon pohjakerrokseen.

Hoimme samoja lauseita kymmeniä kertoja. I’ll miss you so much. I love you. I’ll be back soon. Travel safe. I love you. 

En tiennyt, että ihmisellä riittää niin paljon kyyneleitä. Eivätkö kanavat tukkiudu tai kuivu missään vaiheessa? Miten kyynelnestettä muodostuu aina vain lisää, lisää ja lisää?

Kun kaksikerroksinen, vihreä Flixbus kaartoi laiturille, jalat kulkivat sitä kohti ja kädet kuljettivat ylipainoista matkalaukkua. Minä en ollut mukana, halusin vain jäädä. En voisi lähteä. Lähdin kumminkin. Olin pyytänyt, ettei hän jäisi katsomaan, vaan lähtisi itsekin kohti kotia. Niin hän teki, ei edes katsonut taakseen. Miten hän pystyi siihen, ihmettelin. Minä istahdin bussin takaosaan nukkuvien teinien sekaan. Ehkä he olivat menossa luokkaretkelle Berliiniin. Yritin pakottaa eväsleipää kurkusta alas ja katsella maisemia. Jokainen metri, jonka renkaat rullasivat kohti Saksan pääkaupunkia, oli metri väärään suuntaan.

En voi sanoa, että erityisemmin pitäisin lähtemisestä, koska silloin pitää hyvästellä. Mutta yleensä, kun suunta on kohti tulevaa, ajatuksetkin kääntyvät kohti sitä, mikä on tulossa; pois siitä, mistä on lähdössä. Toukokuun 13. oli ensimmäinen lähtöpäivä, jolloin en olisi halunnut lähteä eikä olisi pitänyt lähteä. Nyt olen kokenut sen pisteen, jossa lähtemällä menettää enemmän kuin jäämällä, ja se on yksi elämäni suurimmista käännekohdista.

Se, mitä hänellä ja minulla on, on arvokkaampaa kuin hienot merkinnät cv:ssä, verkostoituminen, norjan petraaminen ja uudet tuttavuudet. Hänen kanssaan iltapalan kokkaaminen on tärkeämpää kuin pohjoisnorjalaisille vuorenhuipuille kapuaminen.

Ja siksi olen päättänyt, että kun 25 päivän päästä taas näemme, en lähde pois moneen viikkoon. Mikään työkokemus ei voi vetää vertoja yhdessäololle. Olen saanut järjestettyä työkuvioni niin, että voin tehdä osa-aikaisesti hommia pariinkin eri suuntaan etänä mistä vain.

Sitä paitsi en pystyisi fyysisesti enää siihen, mitä tein 27 päivää sitten: päästämään irti sylistä ja nousemaan vapaaehtoisesti metallilaatikkoon, joka vie minut pois kuukausiksi. Olen lähtenyt jo kahdesti, kun olisin voinut jäädä, mutten uskaltanut perua suunnitelmia: ensimmäisen kerran jouluaattona 2018, kun lähdin jouluksi Suomeen, ja toisen kerran nyt toukokuussa. Kaukosuhde opettaa hyvin raa’asti, että yhdessäolo on valinta. Ihminen tekee valintoja oman tärkeysjärjestyksensä perusteella. 27 päivää sitten opin kantapään kautta, mikä minun tärkeysjärjestykseni on.

Pupu: Du bist mir das wichtigste. Wenn du in ein Paar Jahren Finnisch kannst, bitte lies diesen Text. 

Yleinen

Kaksi Unkaria

2.6.2019

(Suosittelen tätä The Atlanticin perinpohjaisesti tutkittua juttua lisä- tai taustatiedoksi.)

Kun muutin Unkariin opiskelemaan CEU:ssa, tiesin kyllä, että luvassa olisi poliittista turbulenssia, ja että opinahjon tulevaisuus oli jokseenkin uhattu. Muistin myös sen, miten herkullisia falafelejä juutalaiskorttelin kuppiloista saa ja miten komeasti keskustan historialliset, vähän jo ränsistyneet rakennukset valaistaan iltaisin.

Sitä en tiennyt, miten suuri kuilu näiden kahden Unkarin välille on revennyt.

Ensimmäinen, se helpommin lähestyttävä, on pintapuolinen Unkari, joka toivottaa vierailijan tervetulleeksi opiskelijabaarien ilmaisilla jazz-konserteilla ja eriparisilla tuoleilla, pustan punaisilla auringonlaskuilla ja niin keisariajan rakennusten rappioromanttisilla julkisivuilla, joita kuvaillessa voisi hukata loputtomia iltapäiviä.

Se toinen Unkari paljastuu omasta poliittisesta mielenkiinnosta ja taloudellisesta tilanteesta riippuen joko parissa viikossa tai sitten vuosissa. Siinä Unkarissa kodittomia passitetaan vankilaan Budapestin kaduilta, homobaariin menijät peittävät kasvonsa hupulla ja valtion yliopistoissa opinnoille lätkäistään sellainen hintalappu, ettei koulutukseen ole enää varaa kuin kaikkein hyvätuloisimmilla.

Ja niin, savustetaan maan ehdottomasti korkeatasoisin yliopisto maanpakoon entisen Itävalta-Unkarin keisarikunnan pääkaupunkiin. Siitä lisää vähän myöhemmin.

Budapestissa asuessa tuntui kuin olisin Matrixin Neo, mutta sillä erotuksella, että pystyin valitsemaan punaisen ja sinisen pillerin välillä ihan milloin vain. Saatoin käydä treffeillä hämyisessä teehuoneessa ja jutella paikallisen miekkosen kanssa True Detectivestä, ja jatkaa siitä suoraan juttukeikalle haastattelemaan vasemmistoaktivisteja, jotka jakelevat ilmaista ruokaa kodittomille ja turvapaikanhakijoille, ja joiden toimintaa poliisi yrittää estää. Tai lillua iltapäivällä satoja vuosia vanhassa turkkilaiskylpylässä ja heiluttaa illalla kylttiä akateemista vapautta vaativassa mielenosoituksessa. Budapest on kaupunki, jossa tien toisella puolella länsieurooppalaiset turistitytöt ottavat toisistaan blogikelpoisia kuvia uuden, komean veistoksen edessä, ja toisella puolella valtapuolue Fideszin propagandajulisterivi kehottaa kansalaisia vihaamaan EU:ta.

Mitä kauemmin vietin Unkarissa, sitä vaikeampaa turistimoodiin oli kivuta. Korskean parlamenttirakennuksen sijaan näin ratikan ikkunasta autoritäärisen hallinnon päämajan. Historiaa kuvaavat museot korostivat etnisten unkarilaisten kärsimyksiä ja jättivät mainitsematta vaikkapa sen, että Unkari osallistui aktiivisesti juutalaisten kansanmurhaan. Ei-länsimaisen näköisille kavereille heitettiin ruokakaupan jonossa rasistisia kommentteja. Unkarilainen kurssikaverini alkoi opetella raivokkaasti saksaa, jotta voisi muuttaa heti valmistuttuaan rajan toiselle puolelle ja viedä poikaystävänsä ja vanhempansa mukanaan.

Nyt, vuonna 2019, Unkari on edelleen EU-maa, muttei demokratia. Toivon, että mahdollisimman moni täällä käyvä ja käynyt ymmärtää sen. Unkari on maa, jossa holokaustista selvinnyt ja maahan valtavasti omaa rahaansa satsannut miljardööri George Soros on leimattu valtion viholliseksi; jossa ei ole yhtään riippumatonta mediaa; jossa yliopistojen tutkimusrahoitus riippuu siitä, miellyttääkö tutkimuksen aihe valtapuolueen johtoporrasta.

Mitä tällä tiedolla sitten pitäisi tehdä?

Minulla ei ole vastausta. Mitä minä, vain vuoden verran Budapestissä asunut ja kieltä osaamaton eliittiyliopiston kasvatti, voin edes sanoa?

Minun vanhempani eivät ole vaarassa menettää työtään siksi, että vastustavat julkisesti hallituksen linjauksia. Minun mahdollisesti tulevat lapseni eivät joudu käymään koulua järjestelmässä, jossa Viktor Orbán on nostettu historiankirjoissa kansallissankariksi. Minun työurani kotimaassa ei ole jo valmiiksi pilalla siksi, että olen valmistunut ”Soros-yliopistosta”. (Se voi hyvinkin olla pilalla vaikka siksi, etten asu Suomessa tai tunne sieltä paljon oman alani ihmisiä.)

Silti minuakin suututtaa, miten voimattomaksi ja hyödyttömäksi kouluttautuneet ja tarmokkaat vaipuvat, kun hallitus on juntannut ideologiansa tarpeeksi syvälle valtion rakenteisiin. Kukaan politiikasta tai yhteiskunnasta kiinnostunut tuntemani unkarilainen ei usko, että asiat nitkahtaisivat heidän kotimaassaan parempaan suuntaan seuraavaan kymmeneen vuoteen.  Valtapuolue on ainoa, jolla on varaa tehdä suuria vaalikampanjoita, ja vaalipiiritkin on vedetty heidän kannaltaan edullisesti. Fidesziä äänesti eurovaaleissa yli puolet unkarilaisista äänioikeutetuista. Fideszin valta murenee jonain päivänä, kenties, mutta siihen tarvitaan ärhäkkä kansanliike ja Orbánin kaatuminen.

Kai haluan, että Unkarista tiedetään halvan kaljan ja kylpylöiden lisäksi myös kaikki edellä mainitut.

En sano, etteikö siitä loma-Unkarista pitäisi nauttia. Balatonilla on ihanaa pyöräillä auringonpaisteessa ja pysähtyä rantabaariin alle euron viinilasilliselle, ja Budapestissä voi antaa kameran laulaa ilta-auringon kultaisten säteiden hivellessä uusklassisia julkisivuja. Kunhan vain muistaa, että se toinen puoli on olemassa: sen näkee kyllä, kun nostaa lomalaseja nenältä. Ei tarvitse kuin skannata metrotunnelien propagandakylttejä Google Kääntäjällä.

Unkarissa kannattaa ehdottomasti käydä, ja Budapest on yksi Euroopan hurmaavimpia kaupunkeja patsaineen, puutarhoineen ja ränsistyneine sisäpihoineen. Minua kiehtoi Unkarissa aluksi tunnelma, ja kiehtoo edelleen. Kuulostaa kliseiseltä, mutta Budapestissä on sielua ja syvyyttä: ehkä sen takia, että Unkarin historia on sortoa ja säpinää täynnä. Ottomaaneja, Itävalta-Unkarin keisarikuntaa, Neuvostoliiton satelliittivaltiota… Unkaria on koeteltu. Unkarilaisiin on myös mukavaa tutustua: heillä on usein musta huumorintaju ja suorat mielipiteet.

Olen siis ihan muina Neoina valinnut pillerien väliltä monta kertaa päivässä. Se on raskasta. Vaikka vuosi Budapestissä olikin aivan uskomaton, en tahtoisi viettää siellä välttämättä enää toista. CEU:n muutto Wieniin tuntuu helpotukselta (vaikka itävaltalaisetkin poliitikot ovat rypeneet viime aikoina skandaaleissa): ei tarvitse mennä kuvaamaan mielenosoituksia peläten kyynelkaasua tai sitä, että kaveri vangitaan. Ehkä nyt yliopistomme voi toipua ja jatkaa Unkarin ja muiden Itä-Euroopan korruptoituneiden valtioiden tutkimista ja tukemista ilman lakkauttamisen uhkaa.

Palaan varmasti Unkariin, ihan vain siksikin, että meillä on siellä vielä jonkin verran opetusta. Haluan myös pysyä kärryillä Unkarin tilanteesta ja kertoa siitä: blogissa, kirjoittamissani artikkeleissa, kasvotusten. Melkein mille tahansa Euroopan maalle voisi käydä unkarit: jos lakataan täysin välittämästä siitä, kuka tekee päätöksiä, parlamenttiin voi päätyä vallanjanoisia opportunisteja, jotka nappaavat median, oikeuslaitoksen ja koulutuksen hallintaansa.

PS. Yritin olla sisällyttämättä tähän liikaa analyysiä Orbánin politiikan ideologiasta ja sisällöstä. Jos haluat kuulla siitä lisää, niin kysy, linkkaan hyvää luettavaa. Lyhyesti: Fidesz ei ole äärioikeistopuolue. Se on kameleonttipuolue, joka käyttää ihan mitä tahansa olkinukkea, kuten pakolaisia, varmistaakseen kannatuksensa. Fideszille tärkeintä on pysyä vallassa, ei ajaa kansan asiaa.