Browsing Category

Yleinen

Yleinen

Maata pitkin Inarista Budapestiin

21.10.2019

Hei ja terveisiä Wienistä! Ihanaa olla hetki paikallaan. Vietin kesän viimeiset hetket lähinnä autoissa, busseissa ja junissa, sillä palasin Pohjois-Lapista Budapestiin maata pitkin madellen. Se oli kokemus, joka avasi silmäni niin matkustamisen, ulkomailla asumisen kuin elämäni eri palasten käsittämisen suhteen enemmän kuin mikään koskaan ennen. Vau, mitä superlatiiveja.

Vanhempieni kotiovelta on Budapestiin lyhimmillään 3 128 kilometrin matka. Järjettömän reittivalintani takia mukaan tuli ainakin tuhannen kilometrin mutka. Oma elämä pitää järjestellä niin, että siinä on eniten järkeä itselle, ei välttämättä kenellekään muulle. Matkani kulki seuraavanlaista reittiä pitkin:

  1. etappi: Inari-Tampere-Turku-Helsinki (henkilöauto ja bussi) 1 viikko
  2. etappi: Helsinki-Tallinna (EST) -Varsova (PL) (laiva ja bussi) 2 päivää
  3. Varsova-Zakopane (PL) (bussi) 5 päivää
  4. Zakopane-Berliini-Leipzig (DE) (bussi) 10 päivää
  5. Leipzig-Berliini-Budapest (HU) (juna, yöjuna) 1 yö

Projekti Budapestille oli useita syitä. Ilmastovaikutuksista nyt tuskin tarvitsee edes mainita, mutta halusin myös nähdä ystäviä ja sukulaisia matkan varrella Suomessa ja toisaalta poikaystävää Saksassa ennen paluuta seminaarihuoneiden hämärään (oikeastaan valoon, koska syysaurinko räköttää vaakasuoraan kaihtimien välistä). Inhimillinen uteliaisuus myös vaivasi minua: kuinka pitkä matka reilu 4000 kilometriä oikein on maata pitkin? Millaisia latvialaiset bussit ovat? Missä vaiheessa alkaa tuntua siltä, että on kaukana kotoa, ja missä vaiheessa taas siltä, että lähestyy Unkarin kotia? Saavutanko Flixbus-nirvanan, jossa ikkunasta katsellessa aika menettää merkityksensä, vai vannonko pysyväni aloillani seuraavat kuusi kuukautta?

Lentäminen on tuntunut minusta jo pitkään vastenmieliseltä. Äitini jakoi vanhaa (mutta kuitenkin modernia) viisautta: lentäessä sielu tai sydän tai ehkä koko henkinen setti seuraa perässä vasta kolmen päivän kuluttua siitä, kun on laskeutunut vieraan maan kamaralle. Sydän on kaikista tärkein käsimatkatavara. En tahtoisi jättää sitä ei-kenenkään maalle limboon pyörimään lähtöporttien ja Burger Kingien väliin, ellei ole pakko. Se natustaa mieluummin Kaunasin bussiasemalla aprikoosiviineriä.

Sain tältä reissulta sellaisia tunnelmia, etten oikein vieläkään osaa käsitellä ajatuksiani. Päällimmäiseksi jäi kaikenkattava ihmetyksen tunne: minun Eurooppani on sittenkin yksi kokonaisuus Inarin tunturikoivikoista Unkarin pustalle. Olen aina kokenut todellisuuden ja jopa minuuteni muuttuvan sen mukaan, missä olen. Inarissa kalastelen Siesta-nimisestä soutuveneestä käsin mutaisesta vuopajasta ahvenia ja haukia. Helsingissä yritän jakautua viiteen osaan, että ehtisin näkemään kaikkia sinne ajautuneita tai hinkuneita kavereita. Tallinnassa kuljin kauniina kesäisenä iltana mukulakivikatuja, joita viimeksi tallailin entisen poikaystäväni kanssa umpirakastuneena vuosia sitten. Leipzigissa ja Berliinissä bongaan puistoissa suloisia koiria ja istuskelen kevyen liikenteen sillalla auringonlaskun aikaan viinipullon kera. Ja Budapestissa olen ollut kiireinen opiskelija ja yliopiston lehden päätoimittaja, joka on tapellut iltamyöhään taitto-ohjelman kanssa medialuokassa.

Inarissa tuoksuu suopursu. Leipzigissa luomutupakan röpöt (sellaistakin siis on). Budapestissa kusi tai vasta jynssätty asfaltti, riippuen päivästä ja kellonajasta.

Inarissa puhun suomea ja joskus saamea. Saksassa paskaa saksaa. Budapestissa englantia.

Inarissa nukun lapsuudenhuoneessani, jossa seinältä kurkkivat Kultaleijonat vuosimallia 2011. Leipzigissa sietämättömän kuumassa vitoskerroksen kämpässä, jossa ei ilma kierrä mutta jossa on pehmoinen, upottava, taivaallinen patja. Budapestissa ihan omassa tilassa, jonka seinillä on postikortteja höpöistä pienistä museoista.

Se Sunna, joka junttaa Siestan pohjaan tappia Inarijärvellä ja joka räpsii muotokuvia Central European Universityn prameassa aulatilassa on täysin sama ihminen. Ja se Eurooppa, joka alkaa Jäämereltä ja päättyy johonkin mereen tai vuoriin jossain (Eurooppaa ei ole kovin helppoa määritellä), on samaa mannerlaattaa.

Todella tajusin Eurooppani kuroutuneen lopullisesti yhteen, kun patikoin Puolan Tatra-vuorilla ylös Slovakian ja Puolan väliselle harjanteelle 2 000 metriin. Sieltä näki lähes Popradiin asti, jossa olin ollut huhtikuussa viikonloppureissulla vanhempieni kanssa. Istahdin rajapyykille banaaninmussutustauolle ja ajattelin, että mitä helvettiä. Olin matkannut Inarista Puolaan, sen vielä jotenkin ymmärsin, mutta että ihan muutaman kymmenen kilometrin matkan päässä oli kaupunki, jossa olin käynyt aivan toisesta suunnasta käsin. Olisin voinut körötellä autolla Budapestiin muutamassa tunnissa. Mutta en tehnyt niin, vaan käännyin takaisin kohti länttä vielä reiluksi viikoksi: Saksaa ja vääjäämättä lähestyviä syyssateita.

Se, että Euroopan pirstaleet ovat kuroutuneet mielessäni kokonaisuudeksi, ei silti tarkoita, että Inari ja Budapest tai mitkään paikat niiden välillä muistuttaisivat toisiaan enempää kuin ennen. Kun kontrasti lähtöpisteen ja maalin välillä ei olekaan enää niin valtava, matkan varrella huomaa pieniä muutoksia vähän väliä. Jo Sodankylässä kasvaa kuusia, Inarissa ei. Tallinnan jälkeen sain heittää hyvästit aamupuurolle. Varsovassa hintataso romahti niin, että riemastuin ja söin ensi töikseni maitobaarissa kolmen ruokalajin lounaan: kolme euroa. Krakovaan asti maisema oli lättänä, mutta sitten Tatrojen neulanterävät huiput piirtyivät esiin horisontissa. Leipzigin kaduilla kuulee kymmeniä kieliä, Unkarissa turistikeskustan ulkopuolella pelkkää unkaria.

Tästä tekstistä jotenkin korostuvat maiden väliset rajat, mutta haluan korostaa, että kokemukseni oli päinvastainen. Itä-Euroopassa bussiasemat näyttävät samalta: ukkoja aamuoluella, mammoja kaupittelemassa matkaeväitä. Puolaa ja Saksaa täplittävät samat pelto- ja metsäalueet, ja Baltian hiekkarannat ja havupuut ovat samasta muotista veistettyjä. Helsingin ja Tallinnan väliä seilaavat samat röyhkeät, kekseliäät harmaalokit. Berliinin ja Budapestin yöjunan matkustajia yhdisti rakkaus junan kolinaan ja itäblokin mallin vaunuihin.

Sinänsä tämä retki tuli paljon kalliimmaksi kuin halvin lento Helsingistä Budapestiin, mutta sain kyllä vastinetta käyttämilleni euroille, zlotyille ja forinteille: monta kesälomamatkaa samassa sekä sisäistä rauhaa siitä, etten olekaan niin kaukana kotoa kuin olen luullut. Välissä on tuhansia kilometrejä puuta, puskaa ja peltoa, mutta pallomme pintaa pitkin sinnekin pääsee. Natustin munkkia Pyynikin näkötornin juurella, kuuntelin itku kurkussa toisen maailmansodan hirveästä loppunäytöksestä Varsovassa ja kirmasin ylös alas vuorenrinteitä savujuuston voimalla Zakopanessa.

Tippa tuli linssiin silloinkin, kun sunnuntaiaamuna syyskuun 15. Berliinistä lähtenyt yöjuna lipui kohti Budapestin itäistä rautatieasemaa. Pitkien katujen välistä vilkkuivat Budan kukkulat. Hoipuin matkalaukkuni kanssa alas jyrkkiä portaita, laskin laukun läikikkäälle laiturinpäällysteelle ja nostin katseeni katon rauta- ja lasirakenteisiin. En ollut koskaan aiemmin tuntenut olleeni niin perillä. Kaivelin lompakon pohjalta unkarilaisen opiskelijakorttini ja lähdin ostamaan kuukausikorttia julkisiin.

PS Jos haluat lukea erinomaisia maata pitkin matkanneiden päiväkirjoja, tässä parin muun bloggaajan paljon suurempia seikkailuja:

Jaani Länsiö junaili Singaporeen – Vauhdilla maailmalle

Markus Kauhanen polkaisi Uuteen-Seelantiin – Polkupyörällä Uuteen-Seelantiin

 

Yleinen

Wien, rakastettuni

27.9.2019

P1560043

Olen kerännyt tarinoita, rohkeutta ja intoa kirjoittaa jälleen. Paljon on muuttunut kesän aikana, ja paljoa aion muuttaa.

Aloitetaan nyt vaikka siitä, että huomenna muutan Wieniin ainakin seuraavaksi 10 viikoksi. En ole käynyt siellä sen jälkeen, kun kesäkuun 2016 lopulla raahauduin maailmanlopun darrassa Finnairin koneeseen. Tärisin ja itkin, kun kone pyörähti kunniakierroksen keskustan yllä. Elämäni siihenastiset parhaat kuukaudet olivat ohi, ja joutuisin loppukesäksi rajamarketin kassalle katkomaan aamukamman väkäsiä.

Olen pysynyt poissa, sillä olen pelännyt ja odottanut jälleennäkemistä niin kauan ja niin hartaasti. Vieläkö Praterissa soitetaan vaahteroiden keskellä ukulelea? Vieläkö Donauinselillä näkee auringonlaskun aikaan harmaahaikaroita? Vieläkö Wien on maailman kaunein kaupunki?

Samalla tavalla kuin lykkään kirjoitusprojektien lähettämistä ammattilaisten arvioitaviksi olen vältellyt Itävallan pääkaupunkiin astumista. Niin kauan kun ei tiedä vastausta, on olemassa onnistumisen/onnen mahdollisuus jossain hamassa tulevaisuudessa.

Uskon, että olen tallannut näiden kolmen ja puolen vuoden aikana lähes täyden ympyrän. Wienissä opin, kuka olen ilman poikaystävää ja paluulippua Suomeen. Siellä opin kävelemään kaduilla hitaammin ja katsomaan ympärilleni, pysähtymään ottamaan kuvia tai syömään jäätelöä suihkulähteen reunalla. Opin, että tuntemattomiin luottaminen on yksi maanvaihtajan tärkeimmistä taidoista. Istuin saksankurssilla teddytakkisen tytön viereen, jonka kanssa jaoimme kaikki vaihdon ilot, surut ja hämmennykset. Donaukanalin varrella istuessa suunnittelimme tulevaisuuttamme kohta aikuisina naisina maailmassa, jossa voisi suunnata minne vain, ja opimme avaamaan lasisia kaljapulloja sytkärillä ja betoniportaissa. Opin olemaan myös itsekseni: katselin iltaisin rappukäytävän ikkunasta Tonavan toisella puolella tuikkivia tuulimyllyjen varoitusvaloja ja raapustelin ideoita käsikirjoitukseen ruskeakantiseen vihkoon.

Wienissä minulle tuli vahva tunne siitä, että nyt on aika levittää siivet ja lähteä selvittämään, mitä kaikkea tästä maailmasta pitäisi tietää. Alkoi oppivuosien ajanjakso, jolloin en halunnut oikein sitoutua mihinkään tai kehenkään, vaan hypähtää kerta toisensa jälkeen tuntemattomaan. Vietin aikaa Norjassa, Amerikoissa, Hollannissa, Saksassa ja Unkarissa. Keskityin imemään kokemuksia ja raastavia tunteita itseeni kuin sieni enkä niinkään antamaan itsestäni paljoa ulkomaailmalle. Toivoin, että jonain päivänä kokisin olevani sen verran fiksu, että uskaltaisin puhaltaa osan koetusta myös ulos.

Ja huomenna saavun takaisin Wieniin. Olen saanut seikkailla paljon, ja nyt oikeastaan haluaisin jämähtää hetkeksi hengittelemään. Ennen ensi kesää se ei kuitenkaan ole mahdollista. Hassua, miten paljon sitä voikaan muuttua muutamassa vuodessa. Pari kesää sitten olisin kauhistunut ajatusta poikaystävästä, pysyvästä osa-aikaduunista ja niin läheisten ystävyyssuhteiden solmimisesta, että valmistuminen ja väistämätön hajaannus kauhistuttaa jo nyt. Nyt olen tyytyväinen juuri näin.

Olen ihan tavattoman onnekas, kun saan kulkea pian tuttuja katuja, joilla on eri döner-kojuja mutta samat nimikyltit. Tällä kertaa ei tarvitse lähteä etsimään kavereita laskettelurymyreissuilta tai kielikursseilta, vaan kaikki kv-politiikanopiskelijat majoitetaan samaan asuntolaan kaupungin laitamille. Samat professorit vetävät samoja seminaareja, eri maassa ja luokkahuoneessa vain. Saman gradukirjallisuuden selaaminen jatkuu.

Wien, rakastettuni, en ole kestänyt kohdata sinua yhtään aiemmin, mutta huomenna toivon näkeväni tutut tuulimyllyjen silmät välkkymässä Slovakian rajan tuntumassa. Tiedän, että sinä olet muuttunut, ehkä jopa melkein tunnistamattomaksi, mutta niin olen minäkin.

Yleinen

Irtolaisvuosi jatkuu

12.7.2019

Jotkut syyttävät kaikesta huonoa karmaa tai että jumala on heidät hylännyt. Minä tänä vuonna pitkälti Unkarin pääministeri Viktor Orbánia.

Minulla oli erinomainen suunnitelma siitä, missä viettäisin vuoden 2019. Budapestissä. Opiskelisin kesäkuulle asti (loppukeväästä ekstrakurssina dokumentintekoa), löytäisin osa-aikatöitä tai harkkapaikan ja muuttaisin opintojen viimeiseksi vuodeksi kaverilta vapautuvaan yksiöön. Emännöisin vuosikurssini juusto- ja viinikerhoa ja pystyisin kävelemään kouluun. Ostaisin taulun virkaa jo vuosikausia toimittaneille postikorteille kehyksiä ja vihdoinkin oman monitoimikoneen.

Vaan ei. Huhtikuun jälkeen olen taas siirtynyt matkalaukkuelämän iloihin ja suruihin.

Teen nyt siis työharjoittelua etänä sekä kaikenlaista pientä paikkariippumatonta silppuhommaa syyskuulle asti. Lukukausi alkaa Budapestissä syyskuun puolivälissä ja sitten koittaa vuoden odotetuin ja myös naurettavin keikka: loppulukukausi lusitaankin Wienissä. Kun esseet on kirjoitettu loppuun marras-joulukuun taitteessa, saatan istahtaa taas Leipzigin joulutorin konttitoimiston penkkiin tai sitten en.

Huhtikuun jälkeistä elämääni yhdistää se, etten maksa vuokraa sinne, missä oikeastaan asun. Kesän vietän truu-irtolaisena vanhempien, ystävien ja poikaystävän nurkissa. Syyskuussa Budapestissä meidät jatkavat opiskelijat laitetaan koulun neukkutyyliseen asuntolaan, joka toimi muinoin tietääkseni sairaalana. Pääsen siis kokemaan ainakin muutaman viikon college-larpin, kun meidät, jo vuosikausia omillaan asuneet nuuskamuikkuset, majoitetaan kahden hengen huoneisiin. Mutta hei, asuntolassa on sauna, uima-allas ja tenniskenttä, mitä nyt niiden tyylilaji lienee enemmän brutalistinen kuin moderni.

Wienissäkin saamme myös asua ilmaiseksi, mutta kukaan ei tiedä, millainen majoitus on ja missä se sijaitsee. Katto on kuitenkin luvattu pään päälle, ja muistelisin Wienin Erasmus-ajoilta, että ÖAD:n opiskelijakämpissä oli toisinaan jopa kattoterassi, kalja-automaatti tai salakapakka kellarissa. En ole koskaan asunut perinteisessä opiskelija-asuntolassa – Turussa majailin Ylioppilaskylän surullisenkuuluisten itsemurhayksiöiden sijaan silloisen poikaystävän kanssa porvarillisesti yksiössä lääkiksen kulmilla, Hollannissa jaoin talon kämppisten kanssa samoin kuin Unkarissakin.

25 vuoden iässä tulee siis nähtyä kerroskeittiön kaaos, beer pongin pelailua viikonloppuisin, käytävillä juoksemista ja yhteiskokkailua kavereiden kanssa. Olen aika täpinöissäni siitä, että saan kokea tämä opiskelijaelämän olennaisen osan vielä ihan valmistumisen kynnyksellä – enpä olisi osannut odottaa tätä!

Onhan tämä nyt hassu tilanne, joka tulee varmasti välillä turhauttamaan, mutta enimmäkseen tuomaan seikkailua arkeen. Yleensä matkalaukkuelämä kuuluu niille, jotka ovat pitkällä reissulla tai valinneet työn, joka ei edellytä paikallaanoloa. Ennen kaikkea tällainen irtolaisuus on valinta.

Minulla on pysyvä opiskelupaikka (tai niin luulin, ennen kuin kävi käsky siirtyä Wieniin), enkä ole suurella seikkailulla, paitsi ehkä oman tulevaisuuden suhteen. Olosuhteet nyt vain ovat sellaiset, että suhailen ainakin tammikuuhun asti Leipzig-Wien-Budapest-väliä rinkkoineni ja läppäreineni, ja pistäydyn käymään Suomessakin elokuussa. Onneksi Keski-Euroopassa junat, kimppakyydit ja Flixbus kulkevat eikä mihinkään ole ennen syyskuuta kiire. Eikä välttämättä silloinkaan: palaan tuttujen kavereiden kanssa tuttujen proffien luennoille. Samaa hommaa se on, oltiin sitten luokkahuoneessa Budapestissä tai muutaman tunnin matkan päässä rajan takana.

Tuntuu oikeastaan puhdistavalta, ettei voi itse päättää sijainnistaan tai kaikesta arjen osa-alueista. Pääsen näkemään lähes yhtä aikaa elämää kolmessa kaupungissa pelkkää pintaraapaisua syvemmältä, mikä ei ole opintojen loppuvaiheessa lainkaan huono juttu: työverkot vaan vesille kaikkialle! Elän päättymätöntä puoliarkea, jossa tulee lähdettyä useammin pitkille iltakävelyille tai ulkoilmakonserttiin. En voi tietää, tulisiko vastaavaa tilaisuutta enää uudestaan, joten parempi olla vähän tavallista aktiivisempi.

Kuvat ensimmäiseltä päivältä, jonka vietin Wienissä vaihtarina 2016. Ihastusta myrskypilvilasien läpi. 

Yleinen

Alppimaja-FAQ

26.6.2019

Viimeisetkin lumet ovat sulamassa Alppien vaellusreiteiltä Keski-Euroopan helleaallon kärventäminä, joten moni on suuntaamassa poluille tallaamaan (tai kallioille kiipimään) tänäkin kesänä. Tässä siis tarjolla tietopaketti Alpeilla liikkujan kätevimmästä majoitusmuodosta – retkeilymajoista. Esittelen ensin alppimajakonseptin ja miksi niitä on lähes pakko käyttää, kerron majojen säännöistä ja palvelutasosta ja lopuksi on luvassa vielä lista tavaroista, joita majavaeltaja tarvitsee – ja myös niistä, jotka voi jättää kotiin.

 

Mitä ja miksi?

DAV eli Saksan Alppiyhdistys alkoi rakentaa Alpeille majoja turismin edistämiseksi 1800-luvulla, aluksi Saksaan ja Itävaltaan, mutta nykyisin yhdistysten omistamia retkeilymajoja löytyy myös Italiasta, Sveitsistä ja Ranskastakin. Vaatimattomasta nimestään huolimatta majat ovat yleensä todella suuria, ja niihin voi majoittua yli sata henkeä yhtä aikaa. Saksaksi maja on (Berg)hütte, italiaksi rifugio ja ranskaksi refuge. Suurin osa Itävallan majoista kuuluu edelleen saksalaisille yhdistyksille, ja Ranskassa, Sveitsissä, Italiassa ja Itävallassa on myös omat alppiklubit, jotka huoltavat majoja. Majat muodostavat verkoston, joka on suunniteltu niin, että voi vaeltaa jopa kuukausien mittaisia reittejä majoilla yöpyen. Tämä toimii etenkin Saksassa, Itävallassa ja Sveitsissä.

Majoja on siis kahdenlaisia: näitä yhdistysten omistamia varsinaisia old school -majoja, ja yksityisten omistamia. Yksityiset majat saattavat olla yhtä edullisia kuin alppiklubienkin, mutta myös reilusti kalliimpia ja hienompia. Tämä teksti käsittelee lähinnä yhdistysmajoja, sillä niiden ympärille on rakentuntut omintakeinen kulttuuri. Reittiä suunnitellessa kannattaa tarkistaa majoitusten hinnat ja saatavuus, sillä erityisesti yksityiset majat saattavat olla loppuunmyytyjä. Alppikerhojen majoilla on velvoite tarjota katto pään päälle vaeltajille, joten ne eivät käännytä ketään pois – myöhään saapuja saattaa tosin joutua nukkumaan ohuella pajalla ruokasalin lattialla.

Alpeilla telttailu on enimmäkseen kiellettyä. Vuorilla kulkijoita on niin paljon, että laajamittainen telttailu aiheuttaisi ympäristötuhoja ja paloturvallisuusriskejä. Telttailun laillisuus vaihtelee maittain, mutta esimerkiksi Itävallassa ja osassa Sveitsiä se on kerta kaikkiaan laitonta, ja telttailijoita voidaan sakottaa todella rajusti. Mikäli välttämättä haluaa telttailla eikä yöpyä majassa, voi kysyä esimerkiksi paikalliselta maajussilta, voisiko hänen laitumensa reunalle pystyttää teltan.

Falkenhütte, Itävalta

Hinnat

Majojen ensisijainen tarkoitus ei ole tuottaa voittoa, vaan tarjota vuorilla liikkujille ruokaa ja majoitusta sekä majan työntekijöille riittävästi palkkaa työstään. Majoitusta on usein tarjolla kahden hengen huoneissa (varataan hetkessä loppuun), hostelleista tutuissa dormeissa ja isoilla lavereilla (Bettenlager), ja hinnat vaihtelevat 20-35 euron välillä per henki. Tavaroiden ja työntekijöiden kuljettaminen monen tuhannen metrin korkeuteen on kuitenkin työlästä, joten ruuista ja juomista pitää maksaa ainakin maan tavanomaisen hintatason mukaan.

Esimerkkejä hinnoista Saksan ja Itävallan majoissa:

Puolihoito: 50e/henki

A la carte -annos illallisella, esim. spaghetti bolognese: 10e

Keitto: 5e

Aamiainen: 8e

Olut: 4e

Snapsi: 3e

Vinkki: Jos lähtee viikkoa pidemmälle majalta majalle -vaellukselle, kannattaa liittyä esimerkiksi Austrian Alpine Clubin UK-jaoston jäseneksi. Tällöin majoituksen ja muiden majojen palveluiden hinnat tipahtavat jopa puoleen: laveriyön hinnaksi tulee noin 11e, ja jäsenet saavat myös edullisempia ruokailuvaihtoehtoja ja litran kuumaa vettä aina kahdella eurolla. Kuuma vesi on hyvää paitsi teen tai kahvien värkkäämiseen, myös kuppinuudeleille tai pussipuuroille. Näin voi säästää ruokakuluissa pitkän pennin! Alppiklubin jäsenyys maksaa noin 65e vuodessa, ja siihen sisältyy lisäksi kattava onnettomuusvakuutus vuorille. Vankka suositus!

Martin Busch Hütte, Itävalta

Palvelut 

Alppimaja ei ole mikään hotelli, ei edes hostelli. Sen tarkoitus on majoittaa ja ruokkia vaeltajia. Nyrkkisääntönä voi pitää sitä, että mitä korkeampi sijainti, sitä karummat fasiliteetit. Ehdottomasti suurin osa petipaikoista löytyy laverilta, ja usein laverit sijaitsevat ylimmässä kerroksessa tai jopa ulkorakennuksessa, ja samassa kerroksessa saattaa nukkua jopa 50 väsynyttä vaeltajaa. Yleensä vain ravintolapuolta lämmitetään, ja majoitushuoneissa lämpötila voi laskea öisin jopa nollaan – tosin silloin viltitkin ovat oikein paksuja ja lämpöisiä.

Sen, minkä gourmet-aterioissa ja nukkumismukavuudessa menettää, voittaa aivan täysin maisemissa ja tunnelmassa. Kun on rämpinyt päivän kaatosateessa, tuntuu taivaalliselta ripustaa vettä tippuvat takit ja kengät kuivaushuoneeseen, pestä kasvot ja niska ja istahtaa lämpimään pirttiin, jossa tirolilaisiskelmä raikaa radiosta ja vaeltajaporukat lätkivät Unoa nauraen. Vaeltajan ruoissa ei voita, kermaa ja makua säästellä, ja mikäli jaksaa, valtavan annoksen jälkeen voi vielä maistella kotitekoisia snapseja tai vaikka aprikoosikakkua. Illalla ei tarvitse väsyneenä odotella unta, ja mikäli jaksaa valvoa, voi ihailla yöllä kirkasta tähtitaivasta ja vuorten siluetteja. Aamukahvilla voi katsella suurista ikkunoista vuorikauriita tai suunnitella päivän seikkailua seinänkokoisia karttoja silmäillen.

Nämä palvelut saattavat löytyä majoilta (tai sitten eivät, kannattaa selvittää etukäteen):

  • Kuivaushuone (joko lämmitetty tai sitten pelkkä huone alakerrassa)
  • Lämmintä vettä peseytymiseen (suihkut ovat maksullisia, mutta hanavesi ei, eli kannattaa opetella reissulassen lavuaaripesu)
  • Juomavettä
  • Matkapuhelinverkko
  • Kirjoja, outdoor-lehtiä ja lautapelejä illanviettoja varten
  • Lounaspaketteja mukaan ostettavaksi

Meilerhütte, Saksa/Itävalta

Majaetiketti

Ensiyöpyminen alppimajalla voi tuntua jopa pelottavalta, jos ei tiedä etukäteen, millaiset kirjoittamattomat säännöt niillä vallitsevat. Näillä neuvoilla pääsee alkuun suututtamatta majan isäntää tai emäntää.

  • Jätä vaelluskengät ja rinkka niille osoitetuille paikoille eteiseen tai hyvässä lykyssä kuivaushuoneeseen. Majoitustilaan ei saa tuoda mitään märkiä ja likaisia vaatteita tai isoja rinkkoja, sillä ne levittävät hajua ja vievät tilaa, jota on muutenkin niukasti.
  • Omat makuupussilakanat ja pyyhkeet tulee ottaa mukaan – mutta ei missään nimessä tavallista makuupussia.
  • Pidä majalla aina sisäkengät jalassa. Tämä lähinnä siksi, ettei sisätiloissa ole välttämättä niin puhdasta, että kannattaisi liata sukkiaan.
  • Ilmoittaudu saapuessasi palvelutiskillä, joka on yleensä myös baaritiski. Mikäli sinulla on alppikerhon jäsenyys, muista esittää jäsenkorttisi. Varaa samalla aamiainen, ellei toisin neuvota.
  • Noudata ruoka-aikoja. Joskus illallinen saatetaan tarjota tiettyyn, tarkkaan kellonaikaan, jolloin jokaisen ruokaa haluavan on oltava ruokasalissa valmiina tilaamaan.
  • Yleensä kaikki majoittuvat syövät majan tarjoamia aterioita. Jos haluat kokkailla itse, kannattaa joko kysyä henkilökunnalta, onko omien eväiden syöminen sallittua, tai mennä laittamaan ruokaa ulos vähän matkan päähän.
  • Lämmin vesi ja kuivaushuone ovat luksusta, jota käytetään säästellen.
  • Majoilla on oma aikataulunsa, jossa kannattaa pitäytyä ja joka on suunnilleen tämä:
    • 5-7 herätys
    • 7-8 aamiainen ja pakkaus
    • 14 eteenpäin: saapuminen majalle
    • 18-20: illallinen
    • 22: hiljaisuus

 

Schlernhaus/Rifugio Bolzano, Italia

Lamsenjochhütte, Itävalta

Tarvittavat ja tarpeettomat varusteet

Majoissa yöpyjän rinkka on paljon kevyempi kuin telttailijan, koska silloin ei tarvitse kantaa majoitusvälineitä tai valtavia ruokamääriä. Nämä tavarat kannattaa tai on pakko ottaa kuitenkin majoille mukaan:

  • Makuupussilakana – ilman lakanaa tai sitten muunlaisesssa makuupussissa nukkuminen on kielletty hygieniasyistä. EHDOTON!
  • Käteistä – korkeuksissa eivät korttimaksut yleensä toimi. EHDOTON!
  • Termospullo – majoilta voi ostaa edullisesti keitettyä vettä mukaan lounasta tai kuumia juomia varten
  • Villasukat/sisäkengät – majat tarjoavat kyllä toisinaan crocseja tai muita taukokenkiä, mutta niitä ei välttämättä riitä kaikille
  • Virtapankki – mitä korkeammalla maja sijaitsee, sitä varmempi saa olla siitä, ettei sieltä löydy pistorasioita
  • Shampoo, saippua ja pyyhe – kaikilla majoilla ei ole peseytymismahdollisuutta, mutta jos on, pitää ottaa omat pesuvälineet mukaan
  • Peruslääkkeet – ihan kuin mille tahansa muullekin vaellukselle
  • Korvatulpat ja unimaski – melutasoa ja valaistusta ei voi säätää mitenkään muuten

Näitä ei reissussa tule tarvitsemaan:

  • Makuupussi, -alusta ja teltta
  • Tuhottomasti ruokaa, sillä majoista saa lämmintä ruokaa, ja laaksoissa voi käydä kaupassa muutaman päivän välein
  • Peitto ja tyyny  – löytyvät kyllä majalta (ja kuka näitä vuorille raahaisikaan)
  • Retkikeitin, ellei välttämättä halua kokata itse
  • Litratolkulla juomavettä, majoilta saa lisää

Karwendelhaus, Itävalta

Lempimajani

Olen yöpynyt noin 30 majassa, lähinnä Itävallassa, joten satoja on vielä jäljellä testattavaksi. Tässä kuitenkin pari suosikkia:

Karwendelhaus

Tämä kiipeilijöiden ja vaeltajien klassikko sijaitsee Itävallan ja Saksan rajan tuntumassa, noin 15 kilometrin päässä Scharnitzin kylästä, josta vaellusreitit alkavat. Karwendelhausissa on todella perinteinen alpinistitunnelma: iltasella kiipeilijät selvittelevät pihamaalla köysiään, lehmät ammuvat laitumella ja majan isäntä julistaa juhlallisesti illallisen aikana seuraavan päivän sään.

Meilerhütte

Tästä eivät maisemat parane! Maja tönöttää korkeassa solassa aivan Itävallan ja Saksan rajalla, ja siellä on takuulla yksi maailman korskeimmista wc-tiloista. Anna tuulen kutitella takapuolta ja tarkkaile kotkia.

Schlernhaus/Rifugio Bolzano

Schlernhaus on yksi harvoja Dolomiittien yhteisomistusmajoja, ja se onkin usein tupaten täynnä. Maja muistuttaa enemmänkin kivilinnaa, joka on pystytetty äkkijyrkän harjanteen päälle. Schlernhaus tarjoilee mykistyttäviä näkymiä jokaiseen ilmansuuntaan – sekä herkullista pastaa, Italiassa kun ollaan!

Alppimajoilla on lyömätön, lähes harras tunnelma, jota suosittelen lämpimästi kaikille vuorten ystäville. Majoilla ei toimi netti, joten siellä on oltava läsnä: tutustuttava pöydän umpiruskettuneisiin kiipeilijäpappoihin, kilisteltävä oman matkakumppanin kanssa talon viinillä tai kirjoitettava päivän vaelluksella koetuista seikkailuista liikuttuneena päiväkirjaan.

Mikäli majoilla yöpymisestä jäi jotain epäselväksi, ei kun kysymään kommenttilaatikossa!

PS. Jos haluat käyttää näitä tietoja omaa artikkeliasi varten, kysythän ensin minulta luvan.

Yleinen

Tarinoita Tatra-vuorilta

20.6.2019

Blogin pitäminen on osa omaehtoista kirjoittamisen korkeakouluani, samoin kuin esseiden ja lehtijuttujen väsääminen. Etenkin tänä vuonna on tuntunut siltä, että kirjoittaminen on hirmuisen vastuullista ja pelottavaa. Onko minulla oikeus esittää mielipiteitä? Nostaa esiin tietty haastateltava kaikkien mahdollisten joukosta? Juuri tämä teoria kaikista mahdollisista vaihtoehdoista? Juuri tämä vaellusreitti?

Senpä takia olen kirjoittanut vähemmän, varovaisemmin, enemmillä ajatuksilla. Varmistanut, että nippelitiedot ja tilastot on koluttu huolella ennen näpyttelyä. Silti jokainen teksti on haparointia, epätäydellistä opettelua. Ehkä se pitäisikin ottaa merkkinä kehittymisestä.

Olen miettinyt, mistä haluan kertoa ja miksi. Tatra-vuoret on sellainen paikka, joka ansaitsee pari mainintaa.

Jo silloin, kun vietin kevään vaihtarina Wienissä, haaveilin pääseväni Slovakian ja Puolan rajavuoristoon. Lautailisimme kavereiden kanssa Jasnan rinteillä, kulauttelisimme after skissä Tatra Tealla höystettyä, no, teetä, ja herkuttelisimme iltaisin paistetulla juustolla. Silloin en Puolan ja Slovakian rajavuorille ehtinyt, mutta huhtikuun alussa vanhempani tulivat käymään Budapestissa ja vuokrasimme pikkuauton.

Mutkaisia ja kuoppaisia vuoristoteitä lukuunottamatta Slovakia kohteli meitä tavattoman hellästi. Auton ikkunoista aukeni näkymä laitumille, joilla laamat paistattelivat päivää, ja lehtimetsän peittämille Matalille Tatroille. Pysähdyimme Popradissa syömään, ja annokseni kuulosti listalla kamalalta: keitettyä perunaa ja uppopaistettuja sieniä. Sainkin eteeni täydellisen rapsakoita ja mehukkaita herkkusienenpalleroita ja maukkaita kevyesti paistettuja pottuja. Vegenä törmää toisinaan Itä-Euroopassa tiiliseinään ja toisinaan taas odottamattomiin makuelämyksiin. Joskus jopa muuhunkin kuin uppopaistettuun juustoon.

Reissun päätarkoituksena oli päästä vuorille käppäilemään, mutta ylle vyörynyt saderintama päätti toisin. Missä ei sataisi?

Maan alla.

Lähdimmekin isän kanssa kierrokselle Belianskan tippukiviluolaan. Sisään pääsee vain oppaan seurassa, ja myöhästyimme yhdeltätoista alkavalta kierrokselta muutamalla minuutilla. Siispä odottelimme puolitoista tuntia tihkusateessa paikallista kasvistoa ja eläimistöä tutkaillen. Oli koppakuoriaisia, kastetta kaljuilla lehtikuusilla ja puolalaisporukka, joka kierrätti mustanpuhuvaa pulloa ringissä. Monia tippukiviluolia olen päässyt koluamaan, mutta kyllä Belianska säväytti: loputtomasti portaita, jopa 50 metrin korkuisia saleja ja uhkaavia, unenomaisia pylväitä ja patsaita. Kesken kierroksen luolasta sammuivat kaikki valot, ja jopa moponpärinää matkiville teiniviiksiveikoille tuli pupu pöksyyn. Kyseessä ei kuitenkaan ollut sähkökatkos vaan loppushow, josta en kerro sen enempää – mikä tapahtuu luolassa, jää luolaan.

Majoituksemme oli kerta kaikkiaan loistava: muutama vuosi sitten valmistunut pikkuinen B&B, jota luotsasi slovakialainen pariskunta koirineen ja kissoineen. Iltaisin istuskelimme alakerran kuppilassa, ja isäntä kaatoi meille päärynäviinaa ja kertoili tarinoita kylästä. Muutaman sadan metrin päässä oli ennen ollut yksityinen eläintarha, jossa oli pidetty leijonia ja tiikereitä konteissa. Bisnes oli kuitenkin kaatunut – ei siihen, ettei heillä olisi ollut lupia pitää suurpetoja, vaan siksi, että naapurit valittivat melu- ja hajuhaitoista.

Matka vei ylös vuorenrinnettä vasta lähtöpäivänä. Ehdimme vain pyörähtämään puolimatkan krouvissa eli äreän äijän pitämässä hirsimökkikaffelassa. Siellä iloiset paikalliset kilistelivät snapseja desin laseissa ja jatkoivat matkaansa – tai jäivät röyhyttelemään sikaria kevätauringossa. Ehkä ensi kerralla jatkan vuoristomajalle, jonne työukot kanniskelivat lautaviritelmässä selässään nestekaasupulloja.

Eipä Tatroille ole niin pitkä matka Saksa-Itävalta-Unkari-akselilta, jolla enimmäkseen majailen, ettenkö eksyisi sinne vielä uudelleen. Toivottavasti silloin täysin sulan maan aikaan ja kiipeilyvaljaat repussa.

Oletko käynyt Tatra-vuorilla tai haluaisitko lähteä?