Yleinen

27 / 25

9.6.2019

27 päivää siitä, kun minä kipusin aamuseitsemältä bussiin ja hän jäi nyyhkyttämään betonilaiturille. 25 päivää siihen, kun kipuan bussista ja hän seisoo betonilaiturilla odottamassa.

(Totuuden nimissä hän kyllä varmaan on vielä ratikassa puolimatkalla asemalle. Emme kumpikaan ole kovin hyviä olemaan ajoissa.)

Silloin neljä viikkoa sitten olin lähdössä Leipzigista kohti työharjoittelua Norjassa. Bussi oli myöhässä, olisin voinut olla hermostunut siitä, ehdinkö Berliiniin ja siten lennolle ajoissa. En ollut. Aika menetti merkityksensä täysin. Ainoa, mitä tunsin, oli musertava varmuus siitä, että lähteminen oli väärin. Jokainen soluni halusi jäädä, tarrauduin hänen syliinsä kuin apinanpoikanen emon selkään. Jos päästäisin irti, putoaisin kymmeniä metrejä alas viidakon pohjakerrokseen.

Hoimme samoja lauseita kymmeniä kertoja. I’ll miss you so much. I love you. I’ll be back soon. Travel safe. I love you. 

En tiennyt, että ihmisellä riittää niin paljon kyyneleitä. Eivätkö kanavat tukkiudu tai kuivu missään vaiheessa? Miten kyynelnestettä muodostuu aina vain lisää, lisää ja lisää?

Kun kaksikerroksinen, vihreä Flixbus kaartoi laiturille, jalat kulkivat sitä kohti ja kädet kuljettivat ylipainoista matkalaukkua. Minä en ollut mukana, halusin vain jäädä. En voisi lähteä. Lähdin kumminkin. Olin pyytänyt, ettei hän jäisi katsomaan, vaan lähtisi itsekin kohti kotia. Niin hän teki, ei edes katsonut taakseen. Miten hän pystyi siihen, ihmettelin. Minä istahdin bussin takaosaan nukkuvien teinien sekaan. Ehkä he olivat menossa luokkaretkelle Berliiniin. Yritin pakottaa eväsleipää kurkusta alas ja katsella maisemia. Jokainen metri, jonka renkaat rullasivat kohti Saksan pääkaupunkia, oli metri väärään suuntaan.

En voi sanoa, että erityisemmin pitäisin lähtemisestä, koska silloin pitää hyvästellä. Mutta yleensä, kun suunta on kohti tulevaa, ajatuksetkin kääntyvät kohti sitä, mikä on tulossa; pois siitä, mistä on lähdössä. Toukokuun 13. oli ensimmäinen lähtöpäivä, jolloin en olisi halunnut lähteä eikä olisi pitänyt lähteä. Nyt olen kokenut sen pisteen, jossa lähtemällä menettää enemmän kuin jäämällä, ja se on yksi elämäni suurimmista käännekohdista.

Se, mitä hänellä ja minulla on, on arvokkaampaa kuin hienot merkinnät cv:ssä, verkostoituminen, norjan petraaminen ja uudet tuttavuudet. Hänen kanssaan iltapalan kokkaaminen on tärkeämpää kuin pohjoisnorjalaisille vuorenhuipuille kapuaminen.

Ja siksi olen päättänyt, että kun 25 päivän päästä taas näemme, en lähde pois moneen viikkoon. Mikään työkokemus ei voi vetää vertoja yhdessäololle. Olen saanut järjestettyä työkuvioni niin, että voin tehdä osa-aikaisesti hommia pariinkin eri suuntaan etänä mistä vain.

Sitä paitsi en pystyisi fyysisesti enää siihen, mitä tein 27 päivää sitten: päästämään irti sylistä ja nousemaan vapaaehtoisesti metallilaatikkoon, joka vie minut pois kuukausiksi. Olen lähtenyt jo kahdesti, kun olisin voinut jäädä, mutten uskaltanut perua suunnitelmia: ensimmäisen kerran jouluaattona 2018, kun lähdin jouluksi Suomeen, ja toisen kerran nyt toukokuussa. Kaukosuhde opettaa hyvin raa’asti, että yhdessäolo on valinta. Ihminen tekee valintoja oman tärkeysjärjestyksensä perusteella. 27 päivää sitten opin kantapään kautta, mikä minun tärkeysjärjestykseni on.

Pupu: Du bist mir das wichtigste. Wenn du in ein Paar Jahren Finnisch kannst, bitte lies diesen Text. 

You Might Also Like

4 Comments

  • Reply Kati / Suomalainen im Allgäu 9.6.2019 at 17:03

    Ihana teksti. Zemppiä, kohtahan te jo näätte.

    • Reply Sunna 10.6.2019 at 13:23

      Voi kiitos Kati! Enää reilu kolme viikkoa.

  • Reply Inka 12.6.2019 at 08:55

    Feel you Sunna! Täällä taas viisi viikkoa erossa :( ulkomailla asumisen varjopuolia on sekin että aina ei pääse lähtemään samaan aikaan. Meillä pienoiseksi traditioksi muodostunut että mennään vuorottain. Kun työt painaa, eikä kukkaron nyörit veny on pakko tehdä kompromisseja. Mutta tämä on yksi syy minkätakia on varmaan pakko muuttaa lähemmäs Suomea jossain vaiheessa. Tsemppiä teille vikojen 20pvän selättämiseen!

    • Reply Sunna 12.6.2019 at 14:29

      Voi ei, sekin on kyllä pitkä aika. Onneksi olette kuitenkin suunnilleen pysyvästi samassa paikassa – sekin on kyllä ollut työn takana eikä tosiaan ole itsestäänselvyys. Mekin muutetaan niin pian kuin pystytään saman katon alle, mutta pakko hoitaa ensin opiskelut loppuun.

    Leave a Reply