Yleinen

Yllätysmuutto eli tutkimusretkiä

11.2.2019

Olen asunut uudessa osoitteessa nyt kahdeksan päivää. Muutto tuli aivan puskista.

Kuin olisin jumissa Groundhog day -tyylisessä elokuvassa, jossa olen tuomittu tallaamaan samaa ympyrää kerta toisensa jälkeen kuin Roope Ankka rahasäiliössään. Viime vuonna näihin aikoihin punkkasin kaverin sohvalla ja taistelin peiton herruudesta kissan kanssa. Etsin kämppää, sillä edellinen paloi.

Jos viime kerta oli kodittomuuslarppi, nyt sain evakkolarpin. Kutsuin hätiin viikko sitten sunnuntai-iltana kaverini, ja karhuryhmämme pakkasi elämäni muutamaan matkalaukkuun ja Ikea-kassiin noin tunnissa. Siivous, viime hetken tarkistuskerrat, avainten palautus, ciao. Taksimatka uuteen osoitteeseen maksoi alle neljä euroa, kuljettaja kertoi kylpylälomastaan.

Tekisi mieli sanoa, että parasta kämpänvaihdossa on kaikki. Sisäpihalla kasvit on istutettua nätisti ruukkuihin, minulla on oma vessa ja lavuaari ja satiiniverhot. Ikkunan ohi vilisee johtobusseja (joita haluan kyllä kutsua trollibusseiksi), huonekorkeus lähentelee neljää metriä eikä patja enää kiristä hartioita ikijumiin. Kämppikset siivoavat jälkensä, juttelevat keittiössä mukavia ja yksi heistä on ammattimuusikko, joten nukahdan toisinaan klassisen kitaran hiljaiseen näppäilyyn.

Kuin asuisin ihan toisessa Budapestissä, vähän lähempänä ydintä, jonkinlaista pravdaa. Tällä viikolla olen muistanut paremmin, miten tämä pääkaupunki värisee.

Uskon, että silmät ovat aukinaisimmillaan ensimmäisen aamun kävelyllä uudessa naapurustossa. Samannäköinen baari kuin kaikki muutkin kehätiellä, nepalilais-thaimaalainen hierontaluolan näköinen ravintola, kadunmies talvenkuivan suihkulähteen vieressä maanantaioluella.

Näin ja näen kuvattavaa kaikkialla. Voisin vain istuskella passissa läheisen autiotalon edustalla ja ikuistaa millintarkasti jokaisen lastulevyn ja rikotun ikkunaruudun ja graffitin.

Kuin joku ylempi taho olisi kuullut toiveeni, säätiedotus näyttää aina vain lämpenevää ja aurinkoisempaa. Kohta ei tarvita enää pipoa ja hansikkaita siihen, että kuljailee pitkin katuja ja kuvia metallinkylmä (tai -lämmin) Canon kourassa, ja voi kellahtaa myös penkille tai nurmikolle katselemaan lehtipuiden oksistoa ja pilvien juoksua.

On helpompaa pitää silmät (ja sydän) auki, kun peruspalikat ovat kohdillaan. Lepoa, rauhaa, ruokaa ja jotain, mitä odottaa seuraavalta päivältä.

Uskon myös kävelyn parantavaan voimaan. Silloin, kun ei ole kiire – eikä ihmisellä pitäisi aina niin kiire ollakaan – vedän vasta sisäänajetut vansit jalkaan ja taitan koulumatkan apostolinkyydillä. Näen autiotalon, tummat kevättä kohti kurottelevat oksat, kävelytettävät koirat ja blogiinsa kuvia räpsivät tyylikkäät tytöt. Muistan, että jaamme saman Budapestin.

Mietin monta päivää, miksi asumme hassussa välikerroksessa, seitsemän askelmaa katutasosta ylöspäin. Kunnes mysteeri sitten selvisi: alakerrassa on neljänsadan neliömetrin jättimäinen gay-saunamaailma, koko Unkarin suurin. Ei sillä, että valinnanvaikeus varmaankaan huimaisi päätä täällä orbanilaisen homofobian levinneisyysalueella. Ainoa, mistä tämän keitaan huomaa ulkoapäin, on huomaamaton kyltti julkisivussa ja vieno, aromatisoitu höyry, jota tupruaa pikkupakkasella ilmanvaihtoventtiilistä.

Tälläkin hetkellä huoneeni lattian alla joidenkin katseet, huulet, paljaat hikiset kehot kohtaavat, ja minä vain kuuntelen Bon Iveriä ja suunnittelen viikkaavani pyykit.

Muuttokehä tulee pyörimään vielä pari kierrosta, mutta sen ei näköjään tarvitse aiheuttaa yhtään enempää stressiä kuin on pakko. Se voi olla muutaman tunnin helpottava homma, josta saa palkinnoksi sellaisen huoneen, josta lapsena haaveili: on sunnanistuttava ikkunalauta ja valkoiset ikkunanpuitteet.

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply