Yleinen

Uusiin ja vanhoihin uomiin

30.1.2019

Minulla on ollut aina kaksi vaihdetta: joko lököttelen saamattomana tai ymppään päiväni aivan liian täyteen. Jonkinasteisena perfektionistina olen taipuvainen painumaan jälkimmäisen taakan alle. Kuormitin itseäni kohtuuttomasti koko syksyn ja erityisesti joulukuussa, kun yritin venyä kellon ympäri kestäviin työpäiviin, opintojen hoitamiseen niiden ohella ja vieläpä vähintään kolmella eri kielellä päivässä.

Elelen nyt jälkeistä aikaa. Burnoutin? Uupumuksen? Ihan vaan ison, ison väsymyksen? En tiedä, mutta hitaasti on pitänyt ottaa – tai ainakin olisi pitänyt. CEU:ssa opiskeleva ei voi antautua ihan täyden lusmuilun varaan, sillä kirjallisuuskatsaukset ja esitelmät vaanivat laatijaansa joka ikinen viikko.

Raapustelin Saksassa paljon ajatuksia tukkurin toimituksen päälle antamaan muistioon. Tunsin olevani kerrostaloasuntoon lukittu husky: päivät jumissa lähes ikkunattomassa kopissa, ja aamuisin ja iltaisin puolestaan kävelytin itse itseni vain kämpiltä tai kämpille. Viiden minuutin vajavaisen lenkin ulkopuolella loisti kaupunki, ja kun sen valot loppuisivat, alkaisi itäsaksalainen pusikko. Joulukuun loskassa harmaa, mutta kesäisin näyttämönä laittomille teknoreiveille tai nakurannoilla kirmaamiselle.

Listasin asioita, joita haluaisin tehdä, kun taas saisin vapaa-aikaa. Vaikka eihän sitä saada, se hankitaan. Minä olen itse vastuussa siitä, että pääsen tekemään sitä, mitä tahdon. Listojen mukaan juoksemaan portaita niin, että kurkkua korventaa. Etsimään kirjakahviloita Budapestissä ja istahtamaan kaakaon äärelle selailemaan jotain odottamatonta, kuten Tatsachen über Deutschland -liparetta, jonka ystäväni antoi vitsinä. Kävelemään joskus yliopistolta kotiin. Kirjoittamaan niin paljon kuin haluan, ja vähän enemmän.

Sen jälkeen, kun on nipistänyt yöunista puolet tärkeämmälle toiminnalle ja koittanut tehdä töissä kahta työtä yhtä aikaa (kirjoittanut siis rahanlaskennan ohessa lehtijuttuja) ja syönyt pelkkää puisevaa pastaa ja sosekeittoa viikkotolkulla, on vaikeaa totutella nauttimaankin. Ja juuri siksi minun on nyt pakotettava itseni rentoutumaan, sillä en voi syöstä itseäni 24-vuotiaana vaikeaan uupumukseen osa-aikaduunien, opintojen ja järjestöhommien takia. Ei ole sen arvoista.

Siispä olen viime viikkoina jättänyt tekemättä kaiken, mitä ei ole pakko. Olen aloittanut muutaman uuden Netflix-sarjan (Sex Education on parasta, mitä suoratoistopalvelu tarjoaa!), käynyt pizzalla kolmesti viikon sisään, makoillut sängyssä aamuisin tuntitolkulla ja viihtynyt Budapestin uudella kiipeilysalilla enemmän saunassa kuin seinällä.

Tätä postaustakin olen nakertanut pikku hiljaa: kirjoittanut rivin silloin, toisen tällöin, poistanut ne molemmat ja pistänyt kaiken uusiksi. Kiirekös tällä.


En voi sanoa, että arki Budapestissä rullaisi nyt nätisti. Elän valehtelematta elämäni tähän mennessä parasta aikaa, joten ei tätä arjeksi voi kutsua.

Hassu seikkailun ja kiireilyn sekoitus: tulenpalavaa ihastumista ja 1800-luvun rauhansopimusten tulkintaa, syvää ystävystymistä ja Photoshopin opettelua. Kirjastossa voi tuijottaa joko auringonlaskua Budan kukkuloiden taakse tai International Organizationin numeroa vuodelta 1995.

Kiinnitänkin ekstrapaljon huomiota siihen, että muistan ottaa rennosti. Turhaa pilata elämänsä kevättä siihen, että hioo yliopiston lehden keskiaukeaman layoutia keskellä yötä, kun voisi vaikka paistaa vohveleita tyttöjen kanssa. Kilpailuhenkiset luokkalaiset istuskelevat usein kirjastossa kaikki viikonloput läpeensä, ja asenne uhkaa tarttua. Siispä tekisi hyvää jättää joskus Budapestin metroverkostolla saavutettavat paikat taakseen ja lähteä vaikka tarpomaan mutaista mäenrinnettä ylös. Kaveri on luvannut lähteä esittelemään kotikaupunkinsa Esztergomin 500 vuotta vanhoja graffiteja viikonloppuna, ja voisipa silloin vaikkapa kuokkia hallintotieteiden opiskelijoiden talvirientoihinkin.

Pointti taisi hukkua, mutta se on tämä: vapaa-aika on hurjan tärkeää. Varsinkin, kun on tähänastisen elämänsä onnellisimmalla kukkulalla.

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply