Yleinen

Kahden kaupungin onnea

29.11.2018

Tästä piti tulla sellainen hauskan analyyttinen teksti siitä, miten onnekas olenkaan. Sain läksiä mahtavasta Budapest-arjesta huikealle Leipzig-keikalle. Ajatella: laskea surkeana päiviä siihen, että joutuu lähtemään ja jättämään mitä riemastuttavimman todellisuuden taakseen, ja samalla päiviä siihen, että pääsee entisen DDR:n helmeen juoksentelemaan vaellushousut jalassa toimistokonttien väliä ja yrittämään olla hauska kielellä, jota osaa kapulatasolla.

Mutta sitten laitoin  Sufjan Stevensiä soimaan ja ryhdyin miettimään, mitä oikein onkaan meneillään. Tunnen jotain suurta, ja siitä on kiittäminen näitä kahta kaupunkia. Eniten niiden asukkaita.

Olen ehtinyt jo sen verran kypsään (tai vähemmän raakaan ikään), että muistelen lukioaikoja lämmöllä. Vaikka olenkin nyt paljon onnellisempi kuin silloin. Kun teininä lähti perjantai-iltana keinumaan ala-asteen pihalle sen surffitukkaisen basistipojan kanssa, vatsanpohjaa kutitti ja tuntui, että oli matkalla kohti suurta tuntematonta, avaamassa malttamattomattana ovea johonkin isompaan kuin mikään oli ollut ennen sitä hetkeä.

Ajattelen rakkautta, tietysti. En vain ihmisiä, vaan kaikkea todellisuudessa vastaan lipuvaa kohtaan.

Tuntuu olevan todella vaikeaa tunnustaa, että vitsit, tämä ihminen tai asia merkitsee minulle valtavasti, päräyttelee sydämen munaleikkuria sellaisella taajuudella, että se resonoi. Kitaran huiluääniä. On paljon helpompaa vain leikkiä kiireistä ja välinpitämätöntä.

Pelkäämme tietty nolaavamme itsemme – jospa kukaan muu ei koekaan tätä näin tärkeäksi? Jospa se ilta, jolloin satuin hostellin keittiöön kokkailemaan gallo pintoa amerikkalaisen seikkailijapojan kanssa, olikin koko kolmekuukautisen reissun paras vain minulle, eikä hän muista siitä kenties muuta kuin vyötiäisen?

(Aulaan eksynyttä vyötiäistä ei voi ihan heti unohtaa.)

IMG_20181129_104741_320

Mutta kun sillä ei ole väliä, mitä jokin merkitsee muille. Sillä on, mitä se merkitsee itselle.

Minun elämäntarinassani Budapest ja Leipzig ja niiden taitekohta saattavat olla parhaita aikoja, ja minulla, vain minulla, on oikeus sanoa niin.

Tuntui vatsanpohjassa, kun istuin lukukauden viimeisellä luennolla. Analysoimme poliittisia runoja. Mainostin luokkalaisille Everything Everythingin Get to Heaven -levyä ja erityisesti tätä biisiä, joka kertoo vihaisen nuoren miehen matkasta kohti ääriliikkeitä, pettymystä ja radikalisoitumista. Tunteita, joita olen tunnistanut itsessäni ja ilmastokeskustelussa viime aikoina. Joku luki ääneen ensimmäisen maailmansodan muistoja. Rintakehäni alkoi täristä, eikä ollut kaukana, että poskelle olisi valunut noro. Luokassa, toisten keskellä, oli turvallista liikuttua.

Tuntui vatsanpohjassa, kun köröttelin Berliinissä S-Bahnilla lentokentältä juna-asemalle. Minä ja rinkka, sama paineentunne ja orastavat mustelmat liian kireän lantiovyön alla. Söin juustopretzelin. Kirjoitin konstruktivismin epistemologiasta esseetä, siitä tulee historiallisen huono, mikä ei haittaa kyllä pätkääkään.

Tuntui vatsanpohjassa tänään töissä, kun viime vuoden Saksa-kaverit saapuivat viimein torille. Oikein kiersi suolissa jännityksessä, hymyilytti, puhuin typeriä. Sain heidät hymyilemään, ja he minut. Istuskelin heidän kanssaan kimppakämpän lattialla viime vuonna litkien teetä Marx-t-paidassa ja eksyin Leipzigin ei-niin-kattavassa ratikkaverkostossa.

Olen yrittänyt opetella tunnustamaan, milloin jokin on minulle tärkeää, välillä ääneen kanssaihmisille. Tässä nyt se julkinen tunnustus ja varovainen suositus: voi olla, että sattumalta eksyy paikkaan tai tilanteeseen, joka kasvaa itseään suuremmaksi, merkitykselliseksi itsessään. Jos voisin, purkaisin Leipzigin osiksi ja rekonstruoisin mielessäni, mikä siitä tekee sellaisen, että ne munaleikkurin metallikielet humisevat. Harmaat tennissukat vanhoissa Kappan kengissä? Höyryävässä pakkasilmassa pyöräilevät opiskelijat itse neulotut pannat päässään? Niin monta vegaania töissä, että härkiskeitto loppui hetkessä ja possukeitto jäi kattilaan haalentumaan?

Voisihan tätä tunnettakin alkaa preparoida. Olenko avoimempi kuin ennen? Vai heittääkö kaaos nyt vain naamaan pelkkiä myönteisiä elementtejä? Mutta mitäpä turhia. Aion vain nauttia. Ja tehdä töitä. Enimmäkseen tehdä töitä ja nauttia siinä ohessa: kaksi pitkää esseetä odottaa kirjoittajaansa ja monta kassaa laskijaansa. En tiennyt, että on mahdollista olla kiireinen ja pitää siitä, mitä tekee, missä on ja kenen kanssa.

Mikä paikka tai aika on soitellut sinun sisimmässäsi niitä kitaran kaunoisia huiluääniä? 

You Might Also Like

2 Comments

  • Reply Minna 29.11.2018 at 15:23

    Ihana kirjoitus Sunna! Tosi tärkeitä tunteita soljuvasti sanoitettuna.

    Mulla on tuollainen paikka/aika-suhde Kallioon, erääseen asuntoon linjoilla, kesäiltoihin puistoissa ja kallioilla, siihen ihmissuhteeseen, joka ajoi viettämään aikaa tuolla. Sellainen aikoja sitten ihan syystäkin ohimennyt, mutta jotenkin todella arvokas ja vaalittava vaihe elämässä.

    • Reply Sunna 30.11.2018 at 12:34

      Kiitos Minna, kauniisti sanottu! Kuulostaa ihanalta kesältä, oikein sellaiselta kliseiseltä elämän kesältä. Vaikka joku onkin ohi, niin sillä voi silti olla merkitystä. Ihanaa, että sait kokea sen.

    Leave a Reply