Kesän turbovaellusta oli ehtinyt kulua jo reippaasti yli kaksi viikkoa ja luulimme nähneemme niin paljon, että ikimuistoisimmat hetket olisivat jo takanapäin.
Olin ikuisena Itävalta-fanina vakuuttunut siitä, että parhaat maisemat ja ärtsyimmät reittiosuudet oli tullut ylitettyä jo saksankielisillä alueilla. Ötzin löytöpaikan läheisyydessä, josta löytyi jäätiköitä vaan ei sitä oikeaa, ja Karwendeltalin tummien pilvien ja lempeäsilmäisten lehmien katseen alla.
Vaan ei, vuoristoradan korkeimmat nousut ja häijyimmät tarjoili opaskirjassa neljän tunnin matkaksi kuvailtu, mutta yhdeksäntuntiseksi seikkailuksi venähtänyt etappi Italian Dolomiiteilla. Passo di Antermoia, koko kesän katharsis!
Päivä seurasi nätisti klassista draaman kaarta. Kuten kunnon Disney-leffa, se alkoi päivänpaisteella ja kukkasilla. Bongasimme vihdoin edelweissin, alppitähden, jota olin tähyillyt kivikosta jo viikkokausia. Muut linnut eivät laulaneet kuin alppinaakat, mutta niiden viserrys todella lämmittää sydäntä yli kahdentuhannen metrin korkeudessa.
Sitten näimme lentävän lehmän. Todella.
Helikopteri kiikutti ilmeisesti tautiin menehtyneen kantturan ruumiin alas korkeuksista, ettei se saastuttaisi muita. Kuvasimme etääntyvää pistettä snapchattiin kuten kunnon milleniaalien kuuluukin.
Reitti oli lähes tasainen, mutta näkymä viereiseen Rosengartenin huipuille sanoinkuvaamaton. Rosoinen, tylyn harmaa peikonhammasjono kurotteli kohti kirkasta sinitaivasta niin lähellä, että siihen olisi voinut melkein heittää kivenmurikan.
Kävelimme noin tunnin ihmemaassa tallustelun läpi portista, jonka jälkeen reitti muuttui kapeaksi ja jyrkäksi – mutta ei niin vaikeaksi, etteivätkö naureskelevat teiniporukat koirineen olisi uskaltaneet juoksennella sillä. Rosengarten läheni ja läheni, vihreät niityt ja karut, pystysuorat seinämät vuorottelivat.
”Kaunein maisema, jonka olen ikinä nähnyt”, sanoi kaverini.
Aivan totta.
Kokkailimme feikki-Primuksella mehevää juustopastaa keskipäivän auringossa, ystävällinen saksalaisnainen tarjosi meille keksejä ja kyseli matkastamme. Hän totesi, että haluaisi myös itse lähteä yhtä pitkälle patikalle, muttei enää uskalla. Sanoin, että aloitin matkan äitini kanssa, joka oli suunnilleen samanikäinen kuin hän. Ja että äidillä oli niin hauskaa, ettei häntä meinannut saada viikon lopuksi alas viimeiseltä vuoristomajalta.
Jo helpotti!
Dolomiittien taika katosi aivan yhtä nopeasti kuin se oli meidät hurmannutkin. Puuskutimme rajua ylämäkeä kohti Passo di Antermoia -solan huippua, josta pitäisi avautua näkymä Rosengarten-huippujen sisuksiin.
Olen kiipeilyn myötä kehittänyt ihan uudenlaisen korkeanpaikankammon: jyrkillä tai paljailla jyrkänteillä keikkumisen ilman köysivarmistusta. En tahdo kestää ajatusta siitä, että jos nyt jalka lipsahtaa, niin olen vaarassa pudota satoja metrejä kohti murskautumiskuolemaa. Jalat alkavat täristä, sydän hakkaa ja huimaa.
Passo di Antermoia aukesi kilometrien mittaisena jäätikkösorakkona, jonka halki kiemurteli polku keskellä rinnettä. Ainakin kaksi tuntia vapinaa ja kauhua. Eikä meillä ollut edes vaellussauvoja. Sola koostui kolmesta osuudesta: 500 metrin laskusta, noin kilometrin mittaisesta tasaisesta pätkästä keskellä rinnetta ja noin 600 metrin äkkijyrkästä noususta.
Kanadalaista kuolemanvaarassa keikkuminen ei näyttänyt pelottavan, ja joka kerta, kun hänen vaelluskenkänsä lipsahtivat soralla, uikahdin. Pakotin koipea toisen eteen, pikkiriikkisiä askelia kuin mummolla pääkallokelillä lähikaupan hiekoittamattomalla pihalla. Nyyhkytin ja tarrasin kallionseinämään aina kun pystyin. Halusin vain istahtaa vaaleaan, jättimäiseen sorakasaan ja teleportata itseni horisontissa siintävään majaan – joka sekin osoittautui välietapiksi. Meillä tuhraantui alamäkisiksakkiin reilusti yli tunti, ja värisin ja kyynelehdin koko matkan. Olin varma, että jokainen askel olisi voinut vetäistä jalat alta ja olisin kierinyt rinkan kanssa kymmenien kuperkeikkojen ryydittämänä märäksi mytyksi laaksonpohjan puroon.
Solan päältä pahimmalta näyttänyt tasainen osuus osoittautuikin siedettäväksi, ja ennen majaa ponnistimme vielä loputtomalta näyttäneen ylämäen alle tunnissa. Ylämäkeen mennessä jyrkkyys ja irtosora haittaavat vähemmän, sillä ei näe alas, vaan ylös, eikä tasapaino petä niin herkästi. Molempien mahat murisivat jo, mutta emme voineet pitää pidempää kuin puolen omenan mittaita taukoa, sillä majalle oli vielä toisen solan ja melkein yhtä ikävän alastulon matka.
Dramaattinen osuus huipentui siihen, kun ihailimme ensin turkoosia jäätikköjärveä. Kanadalainen oli haaveillut sellaiseen pulahtamisesta jo Itävallasta asti. Vaikka tuuli puhalsikin kylmästi, nakkasimme rinkat ja ylimääräiset maisemat kivennokkaan odottamaan ja sukelsimme mutapohjaan asti. Majakin näkyi jo, ei mitään hätää siis. En jaksanut laittaa urheiluliivejä päälle tai hiuksia kiinni.
Astuimme majaan sisään. Kysyimme kohteliaisuudesta, olisiko heillä tilaa (ainahan niissä oli ollut), ja saimme kieltävän vastauksen.
”Ai ei ollenkaan?”
”Ei.”
”Eikö edes patjoja lattialla.”
”Ei. Menkää seuraavalle.”
Kello oli jo viisi, vaeltajan illallisaika siis. Varjot olivat pidentyneet, järvikään ei enää kimallellut auringonvalossa.
Kaikki kortit kehiin. Anelimme isäntää soittamaan seuraavaan majoitusmahdollisuuteen ja varaamaan meille paikat. Hän teki niin, mutta hänen elekielensä puhui puolestaan. Typerät nuoret ulkomaalaiset, eivät osaa edes hoitaa varauksia etukäteen. Hän sanoi, että majalla oli tilaa ja että meillä olisi jäljellä kolmen vartin matka.
No, kolme varttia kesti lopulta kaksi tuntia, ja luulimme jo juosseemme väärään suuntaan. Auringonlasku houkutteli uteliaat murmelit viipottamaan vehreillä niityillä, mutta emme ehtineet jäädä katsomaan niitä. Toivoin, että murmelihavaintoja riittäisi vielä lähitulevaisuudessa (ja toive toteutui jo seuraavana päivänä).
Unohtumaton Antermoia-päivä päättyi valtavan pastalautasellisen ääreen piskuisessa, vain 15 henkeä vetävässä vuoristomajassa, jota pyöritti vanhan koulun italialainen alppihiihtäjä poikansa kanssa. Mutta se on jo toinen tarina.
No Comments