Yleinen

Ihan vaan paras syyskuu

4.10.2018

Tämä syyskuu on ollut elämäni paras. Pam!

On ollut siitä hetkestä lähtien, kun raahasin rinkan kaatosateessa pimeitä ulkorappusia pitkin sotkuisen kotoisaan kaksioon, jossa tuleva kämppikseni/unkarilainen bestikseni lappasi lautaselle kikherne-riisisössöä kuin reipas keittolantäti 15 vuotta sitten.

IMG_4725

Kelluskelen nyt tunteessa, joka ei ole aiemmin käynyt kovin tutuksi: minä kuulun tänne.

Olen saanut kulkukortin yliopistolle, jonka professorit väittelevät mielellään Gramscista ja käyttävät vaaleanpunaisia kauluspaitoja, kilistelevät luentojen jälkeen iltaisin opiskelijoiden kanssa rauniokapakoissa. Joka kerta, kun onnun (jalkavammasta ehkä lisää joskus toiste) viisikerroksisen kirjaston ylimpään lukusaliin, henki on salpautua. Uusi rakennus tuoksuu lakatulta puulta, aurinko laskee Tonavan taakse, tekonahkapenkeillä selaillaan Uni Wien -meemejä ja pölyisiä kv-politiikkalehtiä. Aina joku nuokkuu nahkasohvan nurkassa tai puoliksi pehmoiselle lattiamatolle valahtaneena.

Kotikadullani on sekä kylpylä että ympäri vuorokauden avoinna oleva Spar, josta haemme kämppiksen kanssa Oreoita puolenyön aikaan, keitämme kammottavaa kirsikkateetä ja naureskelemme Youtuben kokkausvideoille. Asun taas pinkissä jugend-talossa. Täällä on kaikki, mitä voin tarvita: pakastin, tarpeeksi henkareita, pesukone ja lämmintä vettä suihkussa.

Eniten koen kuitenkin kuuluvani niiden neljänkymmenen tyypin joukkoon, jotka seulottiin aloittamaan kansainvälisten suhteiden opinnot tänä syksynä. Huhun mukaan seitsemän prosenttia pääsi sisään! Sen jälkeen, kun meidät dumpattiin ryhmäytymään unkarilaiseen pikkukylään päiväksi, meitä ei olekaan saanut erilleen edes sunnuntai-iltoina. Jokainen on lähtenyt tähän uuteen alkuun niin avoimin sydämin, että hirvittää; jokainen kokee minun laillani olevansa oikeassa paikassa, oikeaan aikaan, oikeassa seurassa. Siispä olemme jo puhuneet särkyneistä sydämistä, heittäneet kilpaa löylyä 1600-lukulaisessa kylpylässä, lypsäneet vuohta ja mutustaneet pizzaa aamuneljältä. Small talkit on jauhettu, ja olemme päässeet siihen parhaaseen vaiheeseen: orastavaan ystävyyteen.

Viime torstain minä ja toinen onnesta soikea tyttö kävelimme ketjusillan yli Budasta Pestiin massut täynnä kakkua ja tunnustimme molemmat itkeneemme hartaasti Call me by your namen loppukohtaukselle.

IMG_4709

Syyskuu osoitti, että Budapest (oikeastaan CEU) on minulle yhtä aikaa maaliviiva ja lähtöruutu.

Tie tänne oli täynnä serpentiinimutkia. CEU on elämäni neljäs yliopisto, ja vasta nyt minua oikeasti kiinnostaa se, mitä opiskelen. Olen haahuillut sesonkiduunista toiseen, suhmuroinut järjestöissä, nuokkunut yöbusseissa ympäri Eurooppaa ja Amerikkoja. En varmasti osaisi iloita kaikesta nykyisestä, ellen tietäisi, missä kaikkialla muualla voisin olla. Ei tarvitse pohdiskella, millaista olisi yhteenmuuttaminen (liian) nuorena äkkirakkauden luo yksiöön, ihmisoikeuksien pänttääminen Hollannin kevätsateissa tai ministerikokouksissa politiikkaan pettyminen.

Olen lakannut pelkäämästä ja haahuilemasta: olennaista sen kannalta, että tästä ruudusta pääsisi eteenpäin, kun aika on.

Muutama vuosi sitten olisi istuskellut ahdistuneena koulun lehden toimittajakokouksen nurkkapenkillä ja miettinyt hiljaa, että rimaa voisi nostaa. Nyt, kun etsittiin päätoimittajaa, nostin tassun ylös, ja opettelen iltaisin taitto-ohjelman käyttöä saman tyypin kanssa, josta on tullut kiipeilyparini. Etsiskelin pitkään järjestöpuuhailua, johon voisi ulkomailla asuessa kaataa ylimääräistä energiaa. Mikäs parempaa kuin vihervassaroida pikkuista julkaisua, jonka suurin saavutus voi olla lakkautuskäsky Unkarin viranomaisilta?

Ja jos kerran uskallan leikkiä toimittajaa siviilissä, niin miksipä ei lähettää juttuideoita suomalaisille lehdille ja saada jo muutamalta vihreää valoa. Ehkä tästä tulee työ, ehkä ei.

IMG_4729

Ajattelin, että voisin ostaa CEU:sta kaksi vuotta lisäaikaa hermoiluun ja peterpaneiluun, mutta pelkän aikalisän sijaan täältä taitaakin saada luottoa tulevaisuuteen – ja tietty raudanlujaa tietotaitoa kv-politiikasta vääntämiseen. Meiltä lähtee väikkärintekijöitä Harvardiin ja tutkimusharjoittelijoita UNICEF:lle.

Uskon, että enimmäkseen tämä onnellisuus ja merkityksellisyys kumpuaa kuitenkin siitä, että paskojen aikojen jälkeen osaan iloita asioista, jotka eivät mene pieleen. Talosta, joka ei ole vielä palanut poroksi, ja iloisista perheenjäsenistä, joista jokaisella on omia kirkkaita haaveita. Velikin pääsee kohta armeijasta nautiskelemaan pitkistä aamuista ja joulukonvehdeista. Eikä graduakaan tarvitse ajatella vielä melkein vuoteen!

Kuten jo sanoin, enää ei pahemmin ahdista tai pelota. Englannissani on edelleen suomalainen aksentti ja suhauttelen ässää liikaa, mutta tulen ymmärretyksi. En ole enää se, joka lähtee viini- ja juustoillasta ensimmäisenä, koska toisten iloinen rupattelu vetää mielialan matalaksi. Pyrin pläräämään lukulistan materiaalit läpi jo ennen luentoa enkä välttele vastuuta siihen pisteeseen asti, että joudun kököttämään keittiönpöydän äärellä itku kurkussa koko viikonlopun ajan. Ei pelota, etten koskaan saisi töitä, löytäisi ystäviä tai rakkautta tai vaikka uskaltaisi kokeilemaan ulkokiipeilyä. Ostin valjaatkin, harjoitellaan nyt vaikka sitten hallissa vielä toisen talven yli.

En tiedä yhtään, mitä lokakuu tuo tullessaan, mutta voin vain arvailla. Lisää kirjastolla könöttämistä – mielenkiintoisten teoria-artikkeleiden ja kattoterassitaukojen vauhdittamaa. Pääsen törkkäämään yliopiston lehtiständeihin julkaisua, jonka jokainen artikkeli ja kuva kulkevat minun ja tutkaparini Macbookien kautta. Illat kylmenevät, siirrymme beer gardeneista ja linnanmuureilta vanhoihin teollisuushalleihin, ja ehkä jonain torstai-iltana katseet kohtaavat vaikkapa ruskeasilmäisen ympäristötieteilijän kanssa.

Melkein pahoittelen tätä naiivia myönteisyyttä mielenhäiriöksi, mutta jospa laiffi nyt vaan voikin olla hyvää.

PS Innostuin kirjoittamaan tästä onnen ja tarkoituksen yhdistelmästä Salamatkustaja-Satun tarkoitusmerkityshehkutuksen innoittamana. Takk fyrir, vielä on matkaa kaltaiseksesi bossladyksi, mutta onhan sulla toisaalta yli kymmenen vuotta etumatkaa.

PPS Kyllä, kuvat ovat viime maaliskuulta. Beibi-kamera tuittuilee eikä suostu syömään muistikortteja totutulla tavalla. Unkarilainen teknologialekuri pääsee kurkistamaan hänen suuhunsa tällä viikolla.

 

You Might Also Like

6 Comments

  • Reply Maarit Johanna 4.10.2018 at 10:49

    Rakastan tätä postausta!! Mahtavaa <3

    • Reply Sunna 4.10.2018 at 13:18

      Toivon, että pian sulle tulee maailman paras kuukausi x! <3

  • Reply Johanna 4.10.2018 at 13:11

    Olen jotenkin samoissa fiiliksissä täälläpäin maailmaa. Vaikka nykyisen kotimaani politiikka ja oma työpaikkani vetävät mielen harvinaisen matalaksi niin olen lukemassa nollista yliopiston pääsykokeisiin alaa vaihtamaan ja olen eilen ollut pelaamassa ensimmäisen kerran pariinkymmeneen vuoteen jääkiekkoa. Tänään sattuu niin etten pysty edes kävelemään kunnolla mutta päätin että kun kerran tilaisuus on haastaa itseäni niin ’why not’. Ehkä se minunkin paikkani maailmasta löytyy, joskus.

    • Reply Sunna 4.10.2018 at 13:18

      Hurjasti tsemppiä pääsykokeisiin ja lätkähommiin! Kuulostaa ihan mahtavalta! Ei täällä Unkarissakaan yhteiskunnallinen tilanne mieltä ylennä, mutta ainakin avaa omat silmät sille, millaisia lintukotoja Suomi ja Länsi-Eurooppa ovat.

  • Reply Tiia 4.10.2018 at 13:18

    Ihana tunne: ”Kuulun tänne!” Melkein itkettää.
    Elämässä on niin monta mahdollista polkua..Huikaisevan kutkuttavaa on se, että emme tiedä, mitä seuraavan mutkan takaa löytyy, mutta samalla voi nauttia Juuri Tästä Hetkestä. <3
    Itse olen viimeisen vuoden aikana huomannut monesti ajattelevani, että elän unelmaani todeksi. Arkisissa asioissa, jokaisessa päivässä ja hetkessä. Se on hyvä tunne!

    • Reply Sunna 5.10.2018 at 12:17

      Kiitos ihanasta kommentista, Tiia. Oon tosi onnellinen sun puolesta, unelman eläminen on myös asenteesta kiinni. Upeaa, että tunnistat onnen ja uskallat nauttia siitä <3

    Leave a Reply