Yleinen

Vuosi elämästä, elämä vuodessa

31.8.2018

Aika lailla vuosi sitten muutin Tilburgiin – hollantilaiseen pikkukaupunkiin, josta en tiennyt etukäteen kuin sen kyseenalaisen maineen maan rumimpana citynä. Tutustuin jo ensimmäisellä viikolla esimerkiksi indonesialais-saksalaiseen polkupyöränrassaajaan ja moskovalaiseen tanssinystävään.

Eilen juhlimme näiden kahden valmistumista pitkän, omituisen kaavan kautta. Räpsimme kuvia allaolevan menopelin päällä, hätistelimme ampiaisia ruokalan terassilla ja paistoimme pakastepizzaa kämpässä, jossa on asunut eri kommellusten kautta jo neljä kaveriani.

Kahteentoista kuukauteen on mahtunut omanlaisensa todellisuus, eikä edes miniatyyrikokoinen sellainen. Kulttuurishokkia ei ehdi kokea sen aikana aivan kokonaan, mutta Hollantiin ihastumisen ja vihastumisen vaiheet vaihtelivat. Välillä tunsin itseni lapseksi aikuisten maailmassa, kun en nähnyt konserteissa lavaa lainkaan tai junan portaiden välit olivat liikaa painava rinkka selässä. Kun vesilämmitys hajosi maaliskuun pakkasissa eikä vuokraemäntä pitänyt sitä kovinkaan kiireellisenä ongelmana, olin valmis siirtämään osoitteen takaisin Inariin – takka ei ole vielä koskaan pettänyt pahimmankaan Siperian puhurin aikana.

IMG_6950

Toisinaan ympäröiviin ihmisiin tutustumisessa menee vuosia, toisinaan elinikäkään ei riitä. Naapurille ei vain tule huikattua moin jatkoksi mitään. Tuutorryhmäni kanssa pääsimme suoraan ohituskaistalle, sillä meitä tyrkytettiin toistemme puhelinkontakteiksi, pyöräilytettiin ympäri piskuista Tilburgia ja ruokittiin yhdessä ensimmäinen viikko. Kävi niin onnellisesti, että suuri osa sattui myös kanssani samaan maisteriohjelmaan, joten näimme koulussa, kotimatkalla, torstai-illallisilla ja kirjastossa.

Työskentelimme koko gradukevään kohti yhteistä päämäärä – tai niinhän me luulimme. Kelluimme oikeastaan vierekkäisissä kanooteissa järvenselällä samaan suuntaan meloen, ja unohdimme kokonaan, että olimmekin eri veneissä.

Nyt kanootit lipuvat erilleen.

Muutan Budapestiin Hollannin kautta, ja huomasin ilmapiirin muuttuneen nyt, 12 kuukautta ensimmäisestä kohtaamisesta. Aikatauluja ei olekaan enää niin helppoa sovittaa yhteen, sillä moni palaa harjoittelustaan tai töistä vasta kuuden jälkeen illalla. Iso osa on jo muuttanut pois: kuka takaisin Italiaan, kuka unelmiensa perässä Lontooseen, kuka reppureissulle Lattareihin. Loputkin käyttävät päivänsä hakien jokaista mahdollista avointa työtä ja tuskaillen siitä, että jäävät jälkeen. Pakataan matkalaukkuja, kaupitellaan fukseille hyvin palvelleita (ja palveluksessa kärsineitä) polkupyöriä ja riisikeittimiä.

Tämän aikakausi nyt vaan on ohi. Ja näin tässä piti käydäkin. Samalla lailla kuin lakkiaisissa tai vaihto-opiskelun jälkeen, jokainen on tiennyt, ettei aiempi tunnelma koskaan enää palaa. Siksi sitä on pitänyt elää heittäytyen ja ilolla silloin, kun vielä voi. Grillata tuulisella patiolla sunnuntaisin aina, kun voi, kokkailla kermakastiketta kahdellekymmenelle vaikkei erityisesti huvittanut tai oikolukea kaverin gradua silmät ristissä aamuyöllä. Mennä niille jatkoille, vaikka postikustit jo polkivat lehtipinot kärryissään.

IMG_6972

Kun kävelimme kuvaussession jälkeen eilen pois yliopistolta kuoppaista mukabulevardia pitkin, en luonut kaihoisia katseita niihin betonikuutioihin, joissa tylsistyin luennoilla. Uudet fuksit näyttivät yhtä nuorilta kuin pikkuveljeni, koska he todennäköisesti ovatkin samanikäisiä. Ei täällä ole meille enää mitään, mietimme kaikki.

Hyvästelin eilen sen pyöränrassaajan, joka paikkasi minunkin takalokarini nippusiteillä. Hän laittoi lähtiessään soimaan Leonard Cohenin Hallelujahin, eikä kukaan meistä itkeskellyt. Näemme vielä, vaikkei se tulekaan tuntumaan samalta.

Täällä oleminenkaan ei ole tuntunut enää samalta. Vilkuilen jo tulevaisuuteen, enkä ole ainoa. Jalkaparit leijuskelevat muutaman sentin maan yläpuolella. Ruokalan mozzarellapaninit on nyt pureskeltu ja hollantilaiset diskoiskelmät kuunneltu (liian monesti). Haluan kuitenkin uskoa, että meillä on tarpeeksi yhteistä vielä silloinkin, kun emme voi valittaa kirjaston olemattomasta ilmanvaihdosta.

Huomenna lennän flunssaisena ja väsyneenä kaupunkiin, johon muuttamisesta olen haaveillut niin paljon, etten kehdannut myöntää sitä itselleni. Pääsen opiskelemaan alaa, josta pidän oikista enemmän, ja juoksentelemaan taas Tonavan varrella iltaisin, kun hämärtää. Jos viihdyin näin hyvin Hollannin Kouvolassa, niin taidan antaa itselleni luvan odottaa Budapestiin laskeutumista innolla. Pettyä ehtii sitten taas marraskuun rännässä.

Sitä paitsi pääsen eroon Justiina-kämppiksen roolistani, sillä jaan tulevaisuudessa kaksion minua vähän vanhemman toimittaja-aktivisti-huippumuijan kanssa. Hyvästi, kärpäsentoukat roskiksessa, taideopiskelijoiden bileet ikkunan alla ja yleinen varaäiteily teinikämppiksille!

Eteenpäin, sanoo jokainen meistä joskus – eikös niin?

You Might Also Like

4 Comments

  • Reply Frida Ingrid 31.8.2018 at 19:53

    Kiva kirjoitus! :) Ihanaa kun pääset unelmissasi eteenpäin ja Budapestiin! <3 Kuulostaa huikealta. Ja joo, näinhän se on, että monet tilanteet elää ja tuntuu samalta vain x määrän aikaa. Pätee vaihto-opiskeluun, työpaikkoihin, paikkakuntiin ja ihmisiin yleisesti – ihan jo reissaus ja maailmannälkäisyys muuttaa esim. omaa suhtautumista omaan Suomen kotikaupunkiin ja Suomeen, suomalaisuuteen ja kaikkeen (hyvässä ja pahassa), ja harvoin sitä vanhaa tunnetta saa ihan täysin enää takaisin, kun on kerran lähtenyt jollekin merkittävälle (elämän)matkalle.

    Sun kirjoituksesta ainakin huokui pienen haikeuden saattelemana, että oot valmis menemään eteenpäin! :) Ihanaa päästä lukemaan sun Budapestin juttuja pian.

    https://www.rantapallo.fi/fridaingrid

    • Reply Sunna 1.9.2018 at 17:41

      Kiitos! :) Jep, kaikkea aikansa, ja parempi pitää hauskaa ja elää täysillä silloin, kun joku tapahtuu, eikä harmitella jälkikäteen. Sitä tunnetta ei saa, mutta jotain muuta tilalle. Musta lähteminen on sikäli hankalaa, että tuntemattomaan hypätessä tietää vain sen, minkä menettää, eikä vielä sitä, mitä tulee joskus saamaan.

      Hii, kyllähän tässä alan olla jännän äärellä, kun hörpin just teetä lentokentällä. Ihan kohta lähtee! Raporttia luvassa pian ja koko syksyn ajan :3

  • Reply Kati Suomalainen im Allgäu 3.9.2018 at 12:44

    Kivasti kirjoitit noista tunteista ja siitä että kaikki menevät eteenpäin. Itse en ole ollut vaihdossa mutta voin niin kuvitella että noin se menee. Tästä sainkin pienen inspiraation seuraavaan kirjoitukseen. Kiitos ja kivaa seurailla miten sulla alkaa Budapestissa menemään. Terkut alpeilta.

    • Reply Sunna 3.9.2018 at 22:20

      Kiitos Kati, terkkuja sinnekin! Siekin olet kai ollut sesonkitöissä? Samat tunnelmat tulee siinäkin käytyä läpi.

    Leave a Reply