Yleinen

Jäämies Ötzin jäljillä

16.8.2018

Ötzistä ovat kuulleet kaikki, jotka eivät ole keskittyneet kuminpalasten heittelyyn historiantunneilla. Noin 5000 vuotta sitten vanha shamaani-metsästäjä joutui väijytyksen kohteeksi korkealla vuoristossa, jota nykyisin Alpeiksi kutsutaan. Häneen osui nuoli, josta aiheutuneeseen verenvuotoon vanha mies kuoli. Ötzi – nimi, jonka itävaltalainen toimittaja miehelle vuosituhansia hänen kuolemansa jälkeen antoi – hautautui jäätikköön.

90-luvulla vaeltajapariskunta löysi ruumiin 3200 metrin korkeudesta, Itävallan ja Italian väliseltä harjanteelta. Sen luultiin aluksi olevan 1900-luvulla kuollut vuorikiipeilijä, mutta radiohiiliajoitus paljasti miekkosen iäksi tuhansia vuosia.

Itävalta ja Italia mittasivat tarkoin, kumman alueelta herra olikaan löydetty, ja lopulta Ötzi vietiin suuressa viranomaissaattueessa Bolzanoon. Siellä hän makoilee vieläkin, Bolzanon arkeologisessa museossa.

Ötzi on tietämättään tuonut tuonelasta matkamuistoja tieteelle. Hänen takiaan pronssikauden historiallista ajoitusta on jouduttu siirtämään, hänen genominsa on kartoitettu ja vaatteensa syynätty. Tutkijat ovat selvittäneet Ötzin iän (46), pituuden (159) ja jopa laakson, jossa hän vietti lapsuutensa.

Jäämies on tietämättään myös ilmastonmuutoksen synkkä lähettiläs: jos lämmenneet kesät eivät olisi sulattaneet hänen hautajäätikköään, hän uinuisi sen sisuksissa vieläkin.

IMG_6388
IMG_6398
IMG_6404

Kun tajusin, että Ötzin löytöpaikka osuisi lähes reitillemme, innostuin ja pelästyin yhtä aikaa. Jäämies oli yksi niistä asioista, joista katsotaan dokkareita ja luetaan lehtijuttuja. Ei sellainen, jonka tarinaa voisi päästä fiilistelemään tapahtumapaikalle.

Pysähdyimme kolmen tunnin nousun jälkeen limsalle vuoristomajalle 2500 metrin korkeuteen. Ruokimme puolisalaa pöydän alla päivystävälle labradorinnoutajalle rusinoita ja paistattelimme päivää. Tarjoilija selitti viereisen pöydän seurueelle, miten Ötzin löytäpaikalle pääsisi, ja katsoin kanadalaista kysyvästi.

Hän kalpeni. Jo tampattu 1000 metrin korkeusero olisi riittänyt hänelle päiväpuhteeksi. Koska hän ei kuitenkaan osannut sanoa ei, lähdimme kiertämään ylimääräisen lenkin jäämiehen luokse.

Kohteemme Similaunhütte siinsi jo horisontissa, mutta hairahduimme pääpolulta ja lähdimme seuraamaan kiviin maalattuja Ötzi-nuolia. Ylös, ylös. Majalle tarpovat vaeltajat kutistuivat muurahaisiksi, jäätiköltä tuuli kylmästi. Taivas muuttui harmaaksi kuin likaiset lumikasat, ja sadetakit pääsivät taas testiin.

Reilun tunnin jälkeen olimme kohonneet jo lukemattomien kivikasojen yli, mutta lukemattomia oli vielä edessä. Kohta majalla alkaisi illallistarjoilu, eikä kanadalaisen ilmeestä päätellen siltä auttaisi myöhästyä.

”Menen vielä tuon mäen päälle”, sanoin, ”odota tässä.”

Kapusin parikymmentä metriä; sen verran, ettei kaveria enää näkynyt. Mutten tuntenut olevani yksin. Suuntaa vaihtanut tuuli piiskasi kasvojani, hiukset karkasivat hupun alta. Kivi- ja lumiautiomaa avautui panoraamana ympärilleni. Tänne jonnekin hän vajosi, ehkä ajatteli lepäävänsä vain hetken. Ehtivänsä laaksoon, hoitavansa vammansa.

Vihamielisen sahalaitaiset ja oudon punertavat vuorenhuiput puhkoivat pilvipeitteeseen reikiä. Edes kivenkoloista ei enää pilkistänyt kääpiöityneitä vuokkoja ja sinikelloja.

 

IMG_6394
IMG_6402

Olisin voinut jäädä seisoskelemaan kivenlohkareelle pimeäntuloon asti, mutta vuoristomajan päivällinen ei odottaisi. Käännyin takaisin. Poskia vihloi nyt kyynelistä märkinä vieläkin enemmän.

Emme pääsisi tämän lähemmäs Ötziä. Parempi niin. Muistolaatan tavaamisen sijaan olin tutkaillut punaharmaata kiveä ja rinteissä roikkuvia pilviä. Ollut läsnä.

Epäonnistuimme. Meiltä jäi puuttumaan 100 korkeusmetriä ja reilun vartin kävely korkeimmalle harjanteelle. Vedenjakajalle, Länsi- ja Etelä-Euroopan rajalle. Tiesikö Ötzi kuollessaan, missä oli?

Mikä hänen nimensä edes oli?

Muutamaa päivää myöhemmin menimme Bolzanon arkeologiseen museoon, täysin Ötzille pyhitettyyn nelikerroksiseen kolossiin pikkukaupungin keskustassa. Opin kaiken trivian, jota ripottelin tekstin alkuun, ja paljon enemmän.

Näin Ötzin. Kurkistin pyöreästä laivan ikkunasta. Alasti riivitty, kuivunut, silti vielä ihminen. Taas piti itkeä.

Museo tuntui rienaamiselta Ötzi-lyijykynineen ja yläkerran loungeineen. Olin käynyt paljon lähempänä jäämiestä tihkusateessa kolmessa tonnissa.

You Might Also Like

4 Comments

  • Reply Noora | Kerran poistuin kotoa 16.8.2018 at 21:12

    Mä olisin varmasti lähtenyt myös Ötzin jäljille, jos olisin ollut noilla seuduilla. Paikat, joihin liittyy jotain konkreettisen historiallista, kiinnostavat aina. Olin jotenkin kuvitellut löytöpaikan olevan jossain saavuttamattomissa, mutta tämä vinkki menee korvan taakse ehdottomasti. Varmasti on ollut upeaa päästä aistimaan mennyttä noin läheltä :)

    • Reply Sunna 17.8.2018 at 14:18

      Jee, samaa historianörttäysklubia siis :D Kannattaa, hieno vaellus! Tosin suosittelen kysäisemään ensin reitin kunnosta, koska muistomerkin ja Similaunhütten välillä on kivivyöryjä – ei mitenkään kiva päätös muutenkin rankalle päivälle. Löytöpaikalle pääsee sekä Italian että Itävallan puolelta, tosin Italiasta reitti on paljon rankempi.

  • Reply SaniK 17.8.2018 at 14:14

    Onpa rasittavaa. Lukea. Tällaista tekstiä. Koko. Ajan.

  • Leave a Reply