Yleinen

Parasta maailmalla: kansainväliset ystävät

28.7.2018

Muutama vuosi sitten kuvittelin, että olisi voinut kirjoittaa tämän jutun. Tunsinhan muita kuin suomalaisia, ja olimme ystäviä. Kansainvälistä ystävyyttä siis!

Vaan väärässä olin.

Ystävä ei ole minusta se, jonka kanssa voi nauraa luennoitsijan maneereille tai hyppiä riemusta, kun voittaa beer pongissa. Vaan se, joka ilmestyy juomaan teetä takapihalle keskellä yötä saatuaan graduohjaajalta niin murskaavaa palautetta, että tulevaisuudensuunnitelmat menevät uusiksi.

Tilburg, maaliskuu 2018

En ole määritellyt tapaamiani ihmisiä kansallisuuden kautta, mutta olen pitänyt sitä kuitenkin merkityksellisenä. Ruotsalaisilla on huvittavan huono yleissivistys, italialaiset ovat aina myöhässä ja venäläiset puunaavat ulkonäköään herkeämättä.

Paskapuhetta.

Maa, jossa kasvamme, tuo tietysti persoonallisuuteen oman vivahteensa samalla lailla kuin perhetausta tai vaikka musiikkimaku. Suomessa kasvaneena olen esimerkiksi tottunut luonnossaliikkuja, aika tunnollinen ja luottavainen. Seuraan lätkän mm-kisoja enkä jalkapallon, ja tykkään pukeutua skandinaavisen tylsiin väreihin ja yksinkertaisiin leikkauksiin.

Nämä pikkuseikat eivät määrittele minua sen enempää kuin jatkuva pikkumyöhästely sitä kaveria, jonka käsilaukussa luuraa Italian passi.

Olen päässyt sen hurjan korkean Erasmus-muurin yli. Siis sen, jossa kulttuurierot jaksavat vielä innostaa, stereotypiat rehottavat valtoimenaan (tosin niitä oiotaan kovaa vauhtia) ja ystävä on ystävä lähinnä hauskanpidossa. Tilburg oli sekä minulle että useimmille kavereilleni todella kova koulu – meidän yhteinen Siperiamme – emmekä olisi jaksaneet teeskennellä iloista lauantaiaamuisten pannukakkujen äärellä koko lukuvuotta.

Tilburgissa en kiinnittänyt enää huomiota läheisimpien tovereiden kotimaahan, aksenttiin tai omituisiin lempiruokiin, vaan näin heidät vihdoin ja viimein ihan vaan omina itsenään, kuten olen nähnyt vaikkapa lukiokaverini. Yksi rakastaa koiria niin, että kommunikoi puolet ajasta pelkin sesse-giffein. Toinen kehittelee huumorilla omaa imperialistista maailmanpolitiikan teoriaansa. Kolmas valittaa viikottain sitä, että Volkkarin korjaamiseen menee kaikki raha ja aika.

Kaikkia huolettivat samat asiat: huonot yöunet, opiskelustressi, rahapula, koti-ikävä ja yksinäisyys.

Miten rankka vuosi minulla olisikaan ollut, jos en olisi voinut purskahtaa atk-luokassa itkuun ja kertoa, mikä painaa. Jos kaveri ei olisi tuputtanut minulle sämpylää ja hummusta kesken tenttirupeaman, jos en olisi itse välillä käynyt hakemassa smoothieta lähikaupasta graduluolaan kadonneille. Sitä paitsi ne iloisimmat hetket – kuten ukulelenrämpyttelyt jättitammen alla – olisivat menettäneet teränsä, ellemme olisi kaikki tienneet toistemme vastoinkäymisistä.

Niin, se kielipuoli. Zürichissä ja Wienissä asuessani läheisimmät ystäväni olivat kuitenkin suomalaisia, vaikka hengasin myös toisten kv-tyyppien ja paikallisten kanssa. Koin, etten osannut ilmaista itseäni englanniksi tai saksaksi yhtä terävästi kuin suomeksi, ja suomalaisten kanssa oli helpompaa nauraa samoille asioille joutumatta selittämään yksinkertaista vitsiä puhki. Yhteisymmärrykseen ei lopulta tarvitse täydellistä kielitaitoa, ja vaikka painottaisinkin ikuisesti democracy-sanassa väärää tavua, tulen silti ymmärretyksi. Oli tärkeintä oppia pureutumaan aksentin taakse.

Vaikka kansallisuus ei määrittelekään minua tai Suomen rajojen ulkopuolelta tulevia ystäviäni (aikamoista maailmankansalaisfederalistiporukkaa kun ollaan), erilaiset kulttuurit, tavat ja tarinat tuovat keskusteluihimme ja ystävyyteemme syvyyttä, jota en oikein suomalaisten seurassa pysty saavuttamaan. Kansainvälisiltä kavereilta oppii maailmasta valtavasti. Miksi joku äänestää tosissaan Putinia tai Erdogania? Millä tolalla naisten oikeudet ovat Hollannissa? Millaista beniniläinen perinneruoka on?

Tarjosipa kansainvälinen yhteisö meille besserwisseröiville oikislaisille myös muhevan maaperän väittelyyn, joiden aiheet eivät olisi loppuneet koskaan. Myös keskustelukulttuurien erilaisuus avarsi meidän kaikkien maailmankuvia. Kreikkalaiset ilakoivat, kun saivat minut puolen vuoden tuttavuuden jälkeen halaamaan aina tavatessa ja erotessa, ja opin jopa pitämään läheisyydestä.

Toivoisin kaikille ystäviä maailman toiselta puolen. Eikä niitä tarvitse lähteä haalimaan kovin kaukaa – Suomessakin on takuulla kymmeniätuhansia maahanmuuttajia, jotka toivoisivat kovasti ystävystyvänsä paikallisten kanssa.

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply