Yleinen

Toisen alppivaellusviikon ajatuksia

23.7.2018

Päivä päivältä nuhjuisemmat Salomonin vaelluskengät ovat kuljanneet tiensä jo Italian Bolzanoon. Kaikki, mitä omistan, haisee armotta punkkimyrkylle. Mutta hei, ainakin tökötti vaikuttaa toimivan, koska olen bongannut keholtani vain yhden otuksen.

Ette tosiaan halua tietää, mistä.

Toista vaellusviikkoa kuvaa parhaiten vaihtelu ja vuoristorata. Ensinnäkin maisemallisesti: aloitimme Itävallan Alppien korkeimmilta harjanteilta, jäätiköiden ja vuorikauriiden luvatuilta mailta. Neljän hengenhaukkomispäivän jälkeen laskeuduimme Italiaan Schnalstalin laaksoon, josta nousimme miellyttävään ja leutoon 1500 metrin korkeuteen hipsimään Grupo di Tessan kansallispuiston vuorenrinteitä.

IMG_6398IMG_6394

IMG_6399
IMG_6403

Tunnelmat ovat vaihdelleet yhtä vikkelästi kuin maisemat ja sadekuurotkin. Kanadalainen kaverini liittyi Innsbruckista tutkimusryhmän mukaan, joten hänelle viikko oli ensimmäinen. Sain siis elää alkuaikojen pelot ja lihaskivut uudelleen. Kolmantena eli fyysisesti häijyimpänä päivänä kohosimme koko retken huikeimpiin korkeuksiin, 3019 metriin, jahtasimme jäämies Ötzin löytöpaikkaa (turhaan) ja jouduimme kiertämään kivivyöryn iltamyöhään. Sanotaanko vaikka, että sinä iltana pojalle maistui seka pasta että uni.

Minulla oli puolestaan kyykätä motivaatio. Jäätiköiden saloja ja syntyjä syviä miettii kyllä korkeuksissa mielellään, mutta laaksojen punkkipuskat olivat viedä järjen. Polku mutkitteli loputtomiin ylös alas, maisemia ei ollut nimeksikään, aurinko porotti niskaan ja punkkien pelko sai minut kyllästämään koko ihopinta-alani torjunta-aineella, joka sekä haisi kammottavalle että laittoi minut aivastelemaan öisin.

Miksi siis kiusata itseään rämpimällä öttiäisiä kuhisevissa lehtimetsissä, kun voisin istuskella terassilla Välimeren rannalla Hugo yhdessä ja gelato toisessa kourassa?

Olin todistanut jo itselleni, että pystyn tallailemaan jyrkkiä vuoristopolkuja päivätyökseni ilman, etten voisi pompata keskellä yötä vessaan kangistuneilla jalkalihaksilla. Olin tottunut aamukuuden herätyksiin, anikseen aamupalaleivässä ja lemuavien vaelluskenkien tunkemiseen jalkojen suojaksi. Nenänpääkään ei enää kärähtänyt korkeuksissa, joissa otsonikerros on merenpinnan tasoa ohuempi. Kaikki Alppien eläinystävät, joiden bongaamisesta olin unelmoinut, oli jo nähty luonnollisessa elinympäristössään. Minkä takia hassasin enää rahaa majojen kalliiseen radleriin ja kuuntelin laverikaverien kuorsausta, kun kokemisen arvoinen oli jo koettu?

IMG_6448
IMG_6455
IMG_6456
IMG_6451

Käännekohdan tarjosi alumiininen tienkaide, johon pamautin polveni laskeutuessamme Similaunhütteltä alas Italian pohjoisimpiin laaksoihin. Oli kuuma, oli nälkä, majapaikkaan vielä ainakin 10 kilometriä marssittavana ja kiistelimme kanadalaisen kanssa siitä, oikaisisimmeko huonosti merkattua metsäpolkua pitkin (minä) vai jatkaisimmeko vilkkaasti liikennöidyn tien vartta (oman elämänsä Trudeau).

Polvi turposi. Vitutti. Nilkutin ylämäkeen ja sanoin Trudeaulle, että jatkan tästä eteenpäin yksin ja mielellään rannalle rommipullon kanssa. Onneksi lepyin 2 minuutissa, jatkoimme tienpiennarta yhdessä viimeiset tunnit ja löysimme yöpaikaksi vanhan luostarin. Siellä vanha Sissi-koira makoili majatalon portaiden edessä, kylän ainoa ravinteli tarjoili parin euron prosecco-drinkkejä ja b&b:tä pyörittävä herttainen mummo kerskui minulle veronkiertotoimillaan.

Ei varmaan olisi kehunut, jos olisi tiennyt puhuvansa uunituoreelle lakiketkulle.

Luostareilla on minuun kliseinen vaikutus: pysähdyn miettimään.

En usko, että matkoilla on erityistä tarkotusta. Jos niille sellainen muotoutuu, niin siitä tulee ainakin todella erilainen kuin alun perin oli kaavailtu. Kirjoitin sinä iltana päiväkirjaani, että tahdon istua enemmän katselemassa vuoria ja lakata kiirehtimästä kohti seuraavaa etappia. Taukopaikkaa, yöpaikkaa, välipäivänviettoa.

Sitten napsautin kuulakärkikynän kiinni, läiskäisin vihkon takaisin Haltin reppuun, josta H ja T ovat tipahtaneet j jättäneet jälkeensä vain ALI:n.

Lumihuiput, joiden takaa olimme raahautuneet laakson lämpöön, eivät erottuneet kaukaisen ukkosrintaman alta, mutta illan viimeiset auringonsäteet kultasivat vaahteroiden ja lehmusten lehvistöt. Kaksi koiraa kävelytti toisiaan parvekkeen alta samaan hihnaan kytkettyinä, ja mies askelsi niiden perässä.

Sitä paitsi Dolomiitit, joille minun piti päästä jo kolme vuotta sitten mutta matkaseuran vamma tuli tielle, siintävät huomenna edessä.

Kohti Marmoladaa!

You Might Also Like

2 Comments

  • Reply Maarit Johanna 23.7.2018 at 09:27

    Ilman helposti leppymisen taitoa ja pitkiä hermoja tuskin olisitkaan tuolla matkalla! Keviämpää askelta jatkoon <3

    • Reply Sunna 9.8.2018 at 12:55

      Voi kiitos kiitos! Vaikka mie en kyllä mikään pitkähermoisin olekaan…

    Leave a Reply