Yleinen

Lähtölaskenta, halusin tai en

22.5.2018

Eilen kävelin helteisessä alkuillassa asemalta kotiin. Ilma seisoi. Pihoilla grillaavien perheiden huudot kaikuivat luonnottoman kauas.

Koska olin tulossa Amsterdamista, minulla oli kamera repussa. Tunsin selittämätöntä tarvetta ikuistaa kotimatkani. Ei siksi, että olisin todistanut mitään erityisen esteettistä: nuhjuisia punatiilisiä taloja ja lakastuvia kukkapenkkejä vain. Pyöränrämiä ja pikku-Volkkareita.

Vaan siksi, että viimeisinä hetkinä pitää tiristää muistot talteen, koska uusia tilaisuuksia ei enää välttämättä tule.

IMG_5466 (kopio)
IMG_5464 (kopio)
IMG_5456 (kopio)
IMG_5461 (kopio)

Olen saapunut ja lähtenyt jo niin monta kertaa, niin moneen paikkaan, että tunnistan kaavan jo. Sekä alku- että loppuajat ovat erityisiä, ja silloin kiinnittää huomiota ympäristöönsä (niin fyysiseen kuin sosiaaliseen) eri tavalla kuin jonkintasoisena arkena, joka jää alkujen ja loppujen väliin.

Nyt elän lopun alkua; ajanjaksoa, jonka ensimmäinen päivä eilinen oli. Päivät voikin yhtäkkiä laskea sormien ja varpaiden lukumäärillä.

Käytännössä rajallisuus näkyy sälähommien eksponentiaalisena kasvuna – ihan kuin gradussa, lopputenteissä ja esseiden palauttamisessa ei olisi jo tarpeeksi. Huoneeseen pitää löytää uusi asukas, pyörä ja huonekalut myydä ja kaikenlaisia sopimuksia irtisanoa. Miettiä, mitä aikoo ottaa täältä mukaansa, ja miten ihmeessä ne saa kahdella kädellä ja yhdellä selällä kannettua junaan viimeisenä päivänä.

Samalla kuitenkin tuntuu, ettei sosiaalisia tilaisuuksia enää saisi hukata. Jos haluaa käydä pehmiksellä kesken kirjastossa istumisen tai grillailla sunnuntai-iltana, suunnitelma tulisi toteuttaa saman tien. Näiden muutaman viikon jälkeen kavereihin ei enää törmääkään joka päivä yliopistolla tai jokaviikkoisella sulkisvuorolla, vaan heidän luokseen pitää matkustaa hyvin todennäköisesti eri maahan.

Suurinta osaa tuttavuuksista en tapaa enää koskaan. Sen verran olen sentään reissuvuosiltani oppinut.

Yhteinen aika kestää sen, minkä se kestää, ja jälkikäteen siitä saa kokea enää vain välähdyksiä.

IMG_5452 (kopio)
IMG_5449 (kopio)
IMG_5447 (kopio)

Jos tämä olisi ensimmäinen loppuaikani, suhtautuisin tilanteeseen paljon tunteellisemmin. Yrittäisin tiristää kaikista viimeisistä kerroista irti merkitystä, tuntea ne koko raastavalla sydämellä.

En enää viitsi.

Yritän työntää viimeinen-mantraa syvemmälle aivokuoren sopukoihin. Realismia mukaan. Jotkut asiat ovat edelleen mahtavia: kiipeilykerhonvetäjän surkeat vitsit ja kirjaston kahvion paninien jyrsiminen suihkulähteen äärellä. Jotkut ihan ok: 35 sentin kaakaokupilliset yliopiston ryhmätyötilassa, kenenkään esseet eivät edisty. Jotkut sellaisia, joista aidosti toivoo jo pääsevänsä eroon: naapurin lapset potkivat palloa vasten huoneeni ulkoseinää ja ne kaksi lenkkireittiä, jotka olen juossut jo puhki ja joilla on aina vastatuuli molempiin suuntiin.

Olen oikeastaan ottanut etäisyyttä jo kaikkiin muihin paitsi niihin tyyppeihin, joiden seurassa oikeasti viihdyn. Näin raivaan enemmän aikaa niille, joille haluan.

Tällä kertaa en tahtoisi tehdä viimeisyydestä minkäänlaista numeroa. En ollut innoissani Hollannista silloin, kun muutin tänne elokuussa, enkä yhtenäkään niistä päivistä, jotka olen täällä viettänyt. Minun ei tarvitse pakottautua tuntemaan surkua siitä, että päivien määrä on nyt hyvin rajattu. Onneksi kouluhommat työllistävät niin reippaasti, että ehdin potea lähtönostalgiaa teoriassa vain viikon ajan.

Jotkut retket vain jäävät tekemättä, terassit korkkaamatta ja illalliset järjestämättä.

Vaikka kuinka yritän olla ajattelematta viimeisyyttä, se kuitenkin kurkkii ja lurkkii olkapäällä, näkymätön apina. Sen läsnäolo sähköistää viimeiset viikot ja saa lievän kutkutuksen mahanpohjaan.

Virkistävää, oikeastaan.

You Might Also Like

4 Comments

  • Reply Anu / Mielilandia 22.5.2018 at 17:19

    Hyvin puit sanoiksi lähtöfiilikset. Ja tapasi suhtautua asiaan on ihanan realistinen. Kaikkea hyvää jatkoon jo näin etukäteen ja tsemppiä koulujuttuihin! Täällä ihan samat stressinaiheet.

    • Reply Sunna 23.5.2018 at 12:00

      Voi kiitos kiitos, Anu! Ymmärrän täysin. Hollannissa opiskelijan kevät vaan katoaa johonkin mustaan aukkoon. Harmi näillä helteillä.

  • Reply Frida Ingrid 25.5.2018 at 18:34

    Kuulostaa tutulta, vaikka en olekaan asunut kuin kerran muualla kuin Suomessa, mutta silti! Tuo on erityisen hyvä oivallus, että alku- ja loppuajat ovat merkityksellisiä, jolloin oikeasti kiinnittää ympäristöönsä huomiota. Pätee ulkomailla asumisen lisäksi myös pidempiin reissuihin tai merkityksellisiin (tai erityisen merkityksettömiin :D) reissukohteisiin.

    Mutta tunnistan tuon jännän, virkistävällä tavalla sydäntä puristavan kutkutuksen, kun lähtö lähenee. Minä en tykännyt oikeastaan yhtään yliopistovaihtoni kohdekaupungista, mutta kummalla tavalla minäkin vain räpsin kuvia viimeiset viikot ehkä enemmän kuin koko puolena vuotena yhteensä. Katselin ihan eri tavalla rakennuksia ja kadunkulmien kauneutta, ja huokailin juuri sitä, että sitten kun sieltä lähtee, on se tietty ”momentum” ohi. Vaikka siis olin ihan valmis jättämään sen kaupungin taakseni!

    Sulla kyllä odottaa taas kesän jälkeen heti uudet seikkailut, että ehkä et oikeasti enää vain kykene tunteelliseksi noiden maahanmuuttojen ja maastamuutojen kanssa! :D Tsemppiä loppurutistukseen!

    https://www.rantapallo.fi/fridaingrid/

    • Reply Sunna 26.5.2018 at 19:41

      Kiitos ihanasta kommentista Frida! :) Helpottavaa, että joku muukin on ollut tykkäämättä (väliaikaisesta) asuinmaastaan. Mulla on just tuo sama vaihe menossa: muistaa kaikki hyvät asiat ja kauniit paikat. Tänään juuri kaverin kanssa mietittiin, että Tilburgiin ei ole kyllä kiire takaisin, kun täältä lähdetään, enkä takuulla tule pitkäksi viikonlopuksi Amsterdamiinkaan, ellen katsomaan jotain läheistä ihmistä. Ehkä 15 vuoden päästä nostalgiareissulle…

      Niin, voihan se olla, että oon vaan turtunut tähän muuttamiseen. Kiitos, tsemppiä myös sinne, kohta päästään molemmat lomalle!

    Leave a Reply