Kuukaudessa Alppien yli

Heissan! Vierähti viikko ilman horinoitani. Syypää: gradun pentele. Mutta sen ensimmäinen versio on nyt palautettu, joten saan vapaa-aikani takaisin.

Kesää kohti. Kaksi jättiläiskäpyä ikkunalaudallani muistuttaa, että kohta koittaa paluu luontoon, paluu Alpeille, paluu Itävallan Alpeille!

Sain alppivaelluksen esimakua viime lokakuussa Saksan Berchtesgadenissa, jossa tassuttelimme ensimmäisenä päivänä ylös korkeuksiin, yövyimme retkeilymajassa ja laskeuduimme raskain sydämin seuraavana päivänä takaisin laaksoon. Sinä yönä tajusin, että tätä on saatava lisää.

Olimme odotelleet malttamattomina, että pilvet väistyisivät ja pääsisimme ihastelemaan vuoristopanoraamaa, jonka keskellä majoituimme. Mutta ei, uni tuli ennen korkeapainetta. Heräsin puoliunesta keskiyöllä. Pujautin jalat majan tarjoamiin tossuihin ja hiivin terassille.

Pilvet olivat kohonneet muutamaan kilometriin ja roikkuivat repaleisina juuri ja juuri korkeimpien huippujen yläpuolella. Melkein täysi kuunmöllykkä ja turboahdettu tähtitaivas valaisivat yön mustuuden hennon tummansiniseksi. Ja vuoret, ne eivät vain heijastaneet kuunvaloa, vaan hehkuivat himmeästi omaa loistettaan. En ollut ennen nähnyt maailman kolmiulotteisuutta niin selkeästi. Toljotin ympärilleni suu auki, hengitystä pidättäen. Terassin kosteus imeytyi tossunpohjien läpi, mutten voinut liikahtaakaan.

Olen lopen kyllästynyt katuihin, betoniin, roskaan, autoihin, parkkipaikkoihin ja siihen, että keuhkoissa kumisee jatkuvasti katupölyä ja saastetta. Vielä kypsempi olen tähän superopiskeluun: ei tunnu luonnolliselta könöttää läppärin äärellä 12 tuntia vuorokaudesta, saati sitten selailla parin kilon oikiskirjoja selkä kumarassa lukusalin nurkassa.

Samsung on kasvanut kämmeniin kiinni, ja läppäri on syönyt reiän repunkulmaan.

Pitkä vaellus taitaa olla täsmälääke kaikkiin vaivoihin. Ei sinkoilua tai suorittamista, vaan tassua toisen eteen. Puhelimet eivät toimi korkeuksissa, mutta laaksossa voi aina laittaa kotipuoleen viestiä. Paikallaanoloon pakahtunut keho pääsee liikkeelle, ja jumiutunut ja tympiintynyt mieli saa ylenpalttisesti tilaa ajatuksille. Niin paljon, että tylsistyn varmasti moneen otteeseen, mutta kaikki päräyttävät jutut saavat yleensä alkunsa pitkästymisestä.

Ei kalenteria, ei dediksiä, ei edes viikonpäiviä.

Kun saan heinäkuun alussa ravisteltua niskasta viimeisetkin Tilburg-velvollisuudet, pakkaan vain välttämättömimmät romppeet pikkurinkkaan ja suuntaan maateitse kohti Müncheniä. Toistaiseksi moni huikaisevimmista seikkailuistani on alkanut Baijerin pääkaupungista. Sieltä kokka kääntyy pikkuisen turisteilun jälkeen vääjäämättä kohti etelää, kohti korkeuseroja ja korkeita kuusia ja maidonsinisiä jäätikköjärviä. Alas korkeuksista laskeudutaan elokuun alussa, ehkä.

Palaan myöhemmin reittiin, kestoon, suunnitelmiin, valmistautumiseen, tunnelmiin. Tänään vain iloitsen.

Ajatus pitkästä vaelluksesta ei syntynyt tyhjiössä. Olen viettänyt kymmeniä myöhäisiltoja vaellusblogien tai -kirjojen ääressä. Esimerkiksi suomalaisen Isko Salmisen blogi ja kuvat tulivat hyvin tutuksi: hän tallasi tuhansia kilometrejä Meksikosta Kanadaan.

Iltalenkeillä rumilla hollantilaisilla teollisuusalueilla olen hymyillyt Eräloki-podcastin Marinellan ja Evan erätarinoille.

Inspiraatiota on tulvinut lähempääkin. Yksi kaveri ultrajuoksee Suomen metsissä, toinen hiihtää karvapohjasuksilla norjalaisille vuorenhuipuille ja laskee sieltä alas vapaana ja nopeasti kuin haukka.

Minua ei liiemmin pelota, pystynkö siihen. En näe tätä suorituksena, vaan jonain, mitä todella haluan tehdä – lomana, tarkoituksena, mitä näitä nyt on. Uskon, että fyysinen kunto kyllä kestää, ellen loukkaa työvälineitä eli koipia jotenkin kriittisesti ennen matkaa tai sen aikana. Ja mikäli henkinen kantti alkaa kanittaa, aina voi mönkiä vuorenrinnettä alas lähimpään kylään ja hurauttaa postibussilla ihmisten ilmoille.

Mitäs tykkäät tällaisesta kesälomasuunnitelmasta?